tiistai 31. joulukuuta 2013

Uudessa järjestyksessä

Eilinen nöyryyttävään tappioon päättynyt kauppareissu jäi kalvamaan mieltä. Tilannehan oli se, että jos Jykerön metsästys epäonnistuisi toistamiseen, leivät jäisivät kokonaan hankkimatta. Katastrofin välttämiseksi laitoin aamurutiinit uuteen järjestykseen.

Yleensä aamiaiselle riennetään heti, kun sängystä päästään ylös. Tänään heräsin hieman ennen seitsemää, mutta lähdin ensimmäiseksi tallustamaan kohti Jounin kauppaa. Ajoitus oli loistava, koska varhain aamulla hyllyt notkuivat Jykeröistä, ja asioiminen oli muutenkin mukavaa, koska muita asiakkaita oli vähän.


Palattuani hotellille perheen muut jäsenet nukkuivat vielä, joten lähdin itse huoltamaan suksia. Eilen nautittu pitsapäivällinen oli siinä määrin runsas, ettei aamupalaa tässä vaiheessa edes tehnyt mieli.

Kun sukset oli rasvattu, oli viimein aamiaisen vuoro, ja sen jälkeen lähdimme hiihtämään. Reitiksi valikoitui Kesängin kierto, joka sisältäisi sopivassa määrin tasaista ja mäkimaastoa. Tänäänkin taivaalta tihkuva kosteus hankaloitti silmälaseja käyttävän hiihtäjän elämää, mutta leuto keli tuntui muuten miellyttävältä.


Jykerö-tragedia siis vältettiin, mutta uusi vastoinkäyminen odottaa jo oven takana: loma on loppu. Jäljellä on enää pitkä ajomatka kuraiseen Kuopioon. Kuka on vastuussa siitä, että Suomi on rakennettu eteläiseen osaan maata?

maanantai 30. joulukuuta 2013

Mene länteen

Tänään ajelimme Saariselältä Ylläkselle, tarkemmin sanoen Äkäslompoloon. Tavoitteemme oli ehtiä hotellille klo 14, jotta meille jäisi majoittumisen jälkeen aikaa käydä kaupassa ja hiihtämässäkin - ennen illaksi luvattuja lumisateita.

Kävi kuitenkin ilmi, että huoneet ovat käytettävissä vasta klo 16, joten päätimme mennä syömään. Suuntasimme 940-tien risteyksessä olevaan Rouhe-ravintolaan, josta meillä oli aiempia hyviä kokemuksia (olkoonkin, että ravintolalla oli tuolloin toinen nimi). Maanläheistä linjaa noudattaen tilasimme pitsat, joiden uskoimme tukevan hiihtoharrastustakin.

Ruoka oli hyvää, mutta kaupassakin piti vielä käydä, joten jatkoimme ravintolasta kohti Jounin kauppaa. Vuodenvaihde lähestyy, mutta yllätys silti oli, että liike oli tupaten täynnä. Ja mikä pahinta, kaikki Jykeröt oli viety!

Kauppareissusta ei lopulta tullut mitään, joten palasimme hotellille ja lähdimme hiihtämään. Sen verran myöhäinen majoittuminen haittasi, että sade oli nyt ehtinyt alkaa.

En oikeastaan koskaan ole haikaillut silmäleikkauksen perään, mutta nollakeli ja räntäsade on yhdistelmä, jossa silmälasit eivät ole käytännölliset. Märkä sade kastelee linssit, jolloin niitä saa tuon tuosta olla kuivaamassa, jos haluaa nähdä eteensä. Lisäksi lasit huurtuvat aina, kun hetkeksikin pysähtyy juomaan tms.

Hiihtolenkki jäi tänään lyhyeksi, mutta onneksi huomiseksi on luvattu parempaa keliä. Todennäköisesti huomenna käydään myös Jykeröihin liittyvät ratkaisutaistelut.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Mennään bussilla

Kolmannen Saariselkä-päivän ohjelmaksi valikoitui hiihto Kiilopäältä Saariselälle. Emme kuitenkaan heti aamulla kiirehtineet ladulle, koska keskipäivän molemmin puolin oli tiedossa räntäsadetta, joka iltapäivällä loppuisi.


Hyppäsimme siis klo 16:15 lähtevään hiihtobussiin, joka reilussa vartissa kurvasi Kiilopäälle. Sateiden puolesta liikkeelle olisi voinut lähteä aikaisemminkin, mutta etelästä puhaltavan tuulen vuoksi päätimme odottaa bussikyytiä ja hiihtää nimenomaan Saariselän suuntaan.

Saariselän leveillä latupohjilla on hyvä sutia, mutta asialla on kääntöpuolensakin. Kun ilman sauvoja on helppo edetä, hiihtäessä tulee herkästi räplättyä mp3-soitinta, lähetettyä tekstiviestejä, selattua nettiä... Tästä voi seurata ongelmia, joten asiaan täytynee jatkossa kiinnittää huomiota.

Huomenna on aika vaihtaa maisemaa, kun siirrymme pariksi päiväksi Ylläkselle. Siellä avoinna olevia latuja on vielä enemmän, ja säätilakin taitaa kääntyä kylmempään suuntaan. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että Jounin kaupasta saa... Jykeröä! #jykerö

lauantai 28. joulukuuta 2013

Lisää toistoja

Joululomailumme jatkuu leppoisan nollakelin vallitessa. Aamuyöllä ja aamupäivän aikana satoi luntakin, mikä teki latupohjista miellyttävämpiä hiihtää. Tänään suksimme Rönkönlammen tuvalle ja takaisin.

Saariselällä on entiseen tapaan runsaasti ulkomaalaisia. Varsinkin japanilaisia on paljon, ja muutamat heistä uskaltautuvat ladullekin. Nuoskalumen tarttuessa mononpohjaan suksien kiinnittäminen voi olla yllättävän hankalaa, joten autoimme paria aloittelevaa hiihtäjää pääsemään liikkeelle.

Oma hiihto sujuu kesätauon jälkeen kohtalaisen hyvin. Alkutalvesta ylämäet ovat usein työläitä luistella, mutta tällä kertaa olen varautunut asiaan tekemällä pitkin syksyä ylimääräisiä reisilihasharjoituksia. Jalkakyykky käsipainojen kanssa on yksinkertainen ja riittävän tehokas liike. Keuhkothan onneksi kestävät tässä iässä jo vaikka mitä.

Ensi yöstä on tulossa lauha, ja vesisadettakin saattaa olla tiedossa. Huomenna hiihtokeli ei siis liene parin aiemman päivän veroinen, mutta aamiaispuuron, pekonisämpylöiden, jugurtin, myslin, appelsiinimehun, kahvin ja piparin jälkeen kaikki usein näyttää paremmalta.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Keskellä kaamosta

Saavutimme viimeinkin Saariselän, josta olimme etukäteen varanneet huoneiston muutamaksi päiväksi. Matka Rukalta Inariin sujui lopulta hyvin, vaikka eilinen luistinrataosuus Suomussalmelta Rukalle herätti ajomatkaan liittyviä epäilyksiä. Tänään ei kuitenkaan satanut vettä, joten jäiset tienpinnatkaan eivät aiheuttaneet ongelmia.

Saariselälle päästyämme suuntasimme kohti latuja. Perheemme hiihtointressejä ei ole helppo sovittaa yhteen: vaimon kanssa hiihdämme yleensä luistellen, mutta jälkikasvu suosii perinteisestä tyyliä - tai mikäli mahdollista, ei hiihdä ollenkaan. Kun jokainen hieman joustaa, yhdessä hiihtäminen kuitenkin sujuu riittävän auvoisasti.


Saariselällä avoinna olevien latureittien määrä on toistaiseksi melko vaatimaton. Käytännössä Saariselältä pääsee Kiilopäälle paria eri reittiä pitkin, mutta esimerkiksi Luton suuntaan latuja ei mene lainkaan (ainakaan nettisivulta löytyvien tietojen perusteella).


Itse aloitimme hiihtokauden maltillisesti suksien kuutamolatua ympäri. Keli oli erittäin luistava, mikä toisaalta haittasi perinteisellä tyylillä etenevän osastomme liikettä. Pitovoitelu ei siis näin alkutalvesta osunut ihan kohdilleen.

Huomiseksi on luvassa lumisadetta, mikä tietää latupohjille hyvää. Ehkäpä huomenna hiihtelemmekin... Kiilopään suuntaan?

torstai 26. joulukuuta 2013

Tiellä pohjoiseen

Kauan odotettu talven ensimmäinen hiihtolenkki lähestyy... Joulunpyhien kääntyessä välipäiviksi lähdimme ajamaan kohti Lappia ja Saariselkää. Matkalla pysähdyimme yhdeksi yöksi Rukalle, jossa suksille oli jo tarkoitus nousta, mutta hieman ennen Kuusamoa alkanut vesisade latisti tunnelmaa niin, että lenkki jäi tekemättä. Käytinpä sitten säästyneen ajan suksihuoltoon.

Vesikeli toi omat haasteensa tieliikenteeseenkin. Jäisen tienpinnan päälle satava vesi ei ole kitkarenkailla ajavan mieleen, ja loppumatkan köröttelimmekin 50 - 60 km/h, vaikka tiellä oli satasen nopeusrajoitus. Lopulta pääsimme turvallisesti perille, mutta ainakin yksi ajoneuvo näkyi poistuneen tieltä kylki edellä.

Autokaan ei tainnut tykätä vallitsevista olosuhteista, koska liukkaan tieosuuden alettua se alkoi vihjailla, että jonkun renkaan ilmanpaine on hupenemassa. Onneksi kyseessä oli väärä hälytys, joka ilmeisesti johtui siitä, että en ollut aikoihin kuitannut rengaspaineita ne tarkastettuani. Mitään ylimääräistä sählinkiä ei pimeälle ja sateiselle maantielle olisi toivonutkaan.

Huomenna matka jatkuu Saariselälle, josta odotamme löytävämme hiukan talvisempaa keliä.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kulttuuripolulla

Minua ei voi sanoa kulttuurin suurkuluttajaksi, mutta talvea odotellessa päätin kokeilla uusia juttuja ja lähteä konserttiin. Kyseessä oli Depeche Moden konsertti, joka pidettiin Hartwall Areenalla 15.12. Siispä autolla Helsinkiin, vaunu Pasilan Sokos-hotellin parkkiin ja kävellen narrihallille.

Tai ei tässä ihan ensimmäistä kertaa oltu pappia kyydissä, mutta edellisestä konserttikäynnistä oli jo yli 15 vuotta. Tuolloinkin paikka oli sama, mutta vierailevana tähtenä J M Jarre.

Jarren konsertti ei omalta osaltani mennyt ihan suunnitelmien mukaan, koska tapahtumaa edeltävänä yönä minulle nousi kuume, joka johtui korvatulehduksesta. Kävin vaivan vuoksi aamuyöllä ensiavussa, jossa molemmat tärykalvoni puhkaistiin, jotta päähän kertynyt mätä (hehheh) pääsisi ulos.

Päätös mennä samana päivänä konserttiin (ilman korvatulppia) jo muutenkin lepattavien tärykalvojen kanssa ei ollut hyvä ajatus, mutta kun Jarrea oli tovi odotettu ja liputkin ostettu... Konsertin jälkeen minulla olikin muutaman päivän ajan hiukan kurjaa, mistä syystä olen tuon jälkeen karttanut meluisia tapahtumia.

Päästäkseni meluasian yli valmistauduin DM:n konserttiin huolella. Ostin monenlaisia korvatulppia, joista voisin sitten konserttitilanteessa valita sopivimmat:

  • Bilteman sangalliset korvatulpat (SNR -19 dB)
  • Vihreät tulpat (Uvex, -24 dB)
  • Keltaiset tulpat (EAR classic, -28 dB)
  • Oranssit tulpat (3M 1001, -37 dB)

Kun saavuin Hartwall Areenalle, lämmittelybändi tahkosi hallissa jo täyttä päätä. Hallia kiertävällä käytävälläkin meteli oli sellainen, että se sai minut epäilemään koko hankkeen mielekkyyttä. Kaivoin kuitenkin taskuni pohjalta oranssit tulpat, rullasin ne korviini ja hakeuduin omalle paikalleni, jonka olin (tietysti) valinnut hallin takaosasta. Konsertin alkaessa täydensin kuulonsuojausta vielä Bilteman sankamallisilla tulpilla, joiden suurin merkitys lienee tosin ollut henkisellä puolella. Tai no, ehkä ne myös pitivät alla olevia tulppia paremmin paikoillaan.


Tulin siis miltei vetäneeksi kuulonsuojauksen suhteen överit, mutta itse keikkatunnelma ei tästä kärsinyt. Musiikki sanoineen kuului tulppienkin läpi aivan riittävällä volyymilla. Lähinnä mietin sitä, näytänkö peruuttamattomasti hölmöltä, jos kiskon vielä piponkin päähäni.


Itse keikka oli hieno, vaikka suomalainen yleisö ei aivan etelämaalaiseen riehakkuuteen ylläkään. Fletch (kosketinsoittajista silmälasipäinen) on erittäin rock!

Korvatulppien ansiosta kuulon kanssa ei konsertin jälkeen ollut mitään ongelmia. Omat yritykseni taltioida konsertin huippukohtia kännykällä johtivat hirvittävän säröiseen ääneen, mutta onneksi muut ovat onnistuneet hommassa hiukan paremmin.

Kulttuuripolun pää alkaa häämöttää... Toivottavasti seuraavalla kerralla puhutaan jo hiihtämisestä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Talven alkutahdit

Viimeinkin lunta satoi vähän isompi satsi kerrallaan... Hiihtämistä ajatellen sitä ei edelleenkään ole tarpeeksi, mutta onpahan hyvä alku kuitenkin.

Lunta varrotessa olen etsinyt tietoa länsinaapurin hiihtokeskuksista. Niitä lienee kaikkiaan yli 200, mutta tältä seisomalta osaisin itse nimetä vain kolme paikkaa: Åre, Jällivaara ja Riksgränsen.

Missä ne muut sitten ovat? Arvatenkin suuri osa sijaitsee lähellä Norjan rajaa olevilla tunturialueilla, mutta jos niitä löytyisi lähempää Suomea, voisi joskus hiihtoreissulla poiketa länsirajan takanakin.

Google osaa nopeasti luetella muutaman aihetta käsittelevän sivuston:


Snorapporten-sivuston karttaa vilkaisemalla selviää nopeasti, että monet Ruotsin hiihtokeskuksista tosiaan sijaitsevat Jämtlandissa ja Taalainmaalla. Ruotsin Lapissa keskuksia on hämmentävän vähän. Tosin ymmärtäähän sen, että jos tuntureita löytyy etelämpää, harva viitsii matkustaa napapiirille asti.

Myös latukilometrejä vertaillen näyttää siltä, että parhaat paikat löytyvät Keski-Ruotsista. Suomessa on totuttu siihen, että ainakin suuremmista hiihtokeskuksista latupohjaa löytyy satoja kilometrejä, ja valaistua latuakin on hyvä pätkä. Pohjois-Ruotsin kohteille ilmoitetut lukemat ovat melko vaatimattomia. Ei muutaman kymmenen kilometrin pituisen latuverkon perässä kannata kovin kauas Ruotsin puolelle ajella.

Monet ruotsalaiset "hiihtokeskukset" taitavatkin käytännössä olla laskettelukeskuksia. Myös Suomessa on tavallista sotkea hiihtäminen ja laskettelu toisiinsa, eikä asia ole ihan selvä Rukan markkinointiväellekään:

"Aikanaan hiihtokeskuksessa tärkeintä oli hissi, jolloin ei tunturin laelle enää tarvinnut kiivetä laskeakseen alas. Näin sai hiihtää enemmän."

Voi olla, että englantia puhuvilta lämpimien maiden asukeilta (ja ehkä Kalle Palanderilta) nämä termit menevät sekaisin, mutta muiden ei ole syytä langeta samaan ansaan.

Osa Pohjois-Ruotsin hiihtokeskuksista tuntuu olevan sesonkiluonteisesti auki, käytännössä siis vain keväällä. Jällivaara lienee kuitenkin avoinna läpi talven, ja se sijaitsee kohtuullisen matkan päässä Haaparannasta. Jällivaarassahan hiihdetään joskus hiihdon maailmancupiakin, joten tuskin ladut ihan huonoja voivat olla. Valaistua latuakin on jonkun verran, tosin valaistukseen liittyvä pakkasraja hämmentää hieman:

"Belysningen släcks kl. 22.00 eller vid temperatur under -18."

Se voi kääntöpaikalla hetken harmittaa, jos huomaa pakkasen kiristyessä valojenkin sammuvan.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Sähköisiä varusteita

Olen yli 30 vuotta paijannut tietokoneita. Purkanut ja kasannut, säätänyt ja ohjelmoinut, kironnut ja yrittänyt ymmärtää. Alussa uuden tietokoneen hankkiminen oli aina kiehtovaa, mutta ei enää. Nykyään sitä toivoo, ettei kaupasta kannettua laitetta tarvitsisi päivittää tai vaihtaa ainakaan kymmeneen vuoteen.

Nyt kuitenkin yksi kone oli taas lähestymässä terminaalivaihetta. Kyseessä on muutaman vuoden ikäinen Compaq-miniläppäri, jota olen tavannut automatkoilla kuljettaa mukanani. Se on toiminut niin nettiselaimena, sähköpostikoneena kuin latauspisteenä kännykälle ja Suunnon rannetietokoneille. Laitteen sisältämän 2G/3G -tuen ansiosta nettiin on päässyt melkein mistä vain.

Oikeastaan Compaq oli vielä ihan soiva peli, mutta sen käyttöjärjestelmä (Windows XP) ei. Lukuisten päivitysten myötä XP lohkaisi suuren osan laitteen yhden gigatavun keskusmuistista, eikä muistia voinut enää laajentaa. Lisäksi Microsoftin XP-tuen päättyessä alustan tietoturvan taso tulisi pian olemaan heikko.

Aloin siis etsiä uutta konetta. Valinnanvaraa ainakin olisi runsaasti, koska kevyessä matkakäytössä mikä tahansa läppäri tai taulutietokone riittäisi. Ensisijaisesti ajattelin jotain Windows-pohjaista konetta, mutta Android-tabletti tai Applen vastaava laite voisivat myös tulla kyseeseen. Oikeastaan ainoat tekniset vaatimukseni olivat:

  1. Laite on ulkomitoiltaan pieni
  2. Laitteessa on 3G-tuki
  3. Järjestelmälle löytyy Suunnon oma asiakasohjelma (Moveslink)

Pieniä koneita on paljon, mutta SIM-korttipaikan sisältäviä laitteita yllättävän vähän (lähinnä tabletteja). Myös 3-kohta osoittautui vaikeaksi toteuttaa, koska Moveslink-sovellus on saatavilla vain Windowsille ja Intel-pohjaisille Maceille. Muita Movescount-yhteensopivia ohjelmia löytyy myös Androidille ja iOS:lle, mutta tulevista päivityksistä ei niiden kohdalla ole takeita. Tämä voi muodostua ongelmaksi silloin, kun Movescount-palvelusta tai rannetietokoneen ohjelmistosta ilmestyy uusi versio.

Vaihtoehtojen kaventuessa kaupasta lähti lopulta mukaan Acer Iconia W511, joka on eräänlainen läppärin ja taulutietokoneen risteytys. Laitteen näyttöosaa voi käyttää yksistään tablettina, ja kun sen kytkee näppämistötelakkaan, lopputulos muistuttaa kannettavaa tietokonetta - joskin aika vaatimattomin ominaisuuksin.


Muutaman päivän kokeilun jälkeen arvioisin Iconian hyviksi puoliksi:

  • Laite on matkakoneeksi näppärän kokoinen
  • Mininäppäimistö on kohtalaisen hyvä
  • Akun luvataan kestävän pitkään: 9h (pelkkä tabletti), 18h (tabletti näppäimistöön liitettynä)

Hiukan tyytymätön olen seuraaviin seikkoihin:

  • Laitteen suorituskyky on melko vaatimaton
  • Näppäimistön kosketustaso ei tue eleitä
  • Näytön ja näppäimistötelakan kiinnitysmekanismin kestävyys epäillyttää


Jotkut kuulemma sujauttavat tabletin retkireppuunkin, mutta itselleni kännykkä riittää edelleen. Pienellä tietokoneella voi kuitenkin majapaikassa suunnitella reittejä, tutkia sääennusteita ja siirtää Ambitin lokitiedot hiihto- tai juoksulenkin jälkeen nettiin.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Oudosti kallellaan

Marraskuu on jo pitkällä, mutta ulkona sataa vettä. Kärsimättömyyteni lisääntyy päivä päivältä, kun hiihtokauden alkua ei vielä näy. Viime talvena hiihtelin Kuopiossa ensi kerran joulun aikoihin, mutta kuinkahan asian kanssa tänä vuonna käy... Nyt on vaan märkää ja pimeää. Kuusamossa maa näyttäisi silti olevan valkoinen, Lapista nyt puhumattakaan.

Suomi on oikeastaan ihan oudosti kallellaan oleva maa. Pohjoisessa on hieno luonto, kunnon vuodenajat ja mielin määrin tilaa. Silti ihmiset pakkautuvat maan eteläiselle puolikkaalle, vaikka eihän täällä (ehkä merta lukuunottamatta) ole mitään kovin erityistä. Jopa kaikista syrjäisimmälle Helsingin niemelle löytyy jostain porukkaa.

Töistähän kaikki on kiinni, se on selvä. Toisaalta yhä useampaa ammattia voi hyvien tietoliikenneyhteyksien ansiosta harjoittaa mistä tahansa. Silti 100-prosenttisesti etätyönä tehtävät hommat eivät ole ihan tavallisia, joten yritystenkin toivoisi rohkeammin levittäytyvän Suomen kartalla. Pakkoko kaikkia on houkutella sinne, missä jo muutenkin on liikaa väkeä?

No, lunta joka tapauksessa saisi tulla tänne periferiaankin. Mitä enemmän, sen parempi, ainakin näin alkuunsa.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Kun aika pysähtyy

Lumi tuli ja lumi suli, mutta ehkä silti on aika päästää kesästä irti ja alkaa odottaa hiihtokelejä. Puijollakin tosin hiihdettiin jo viikko sitten, mutta lämpimien päivien jälkeen suksi ei taida enää luistaa samalla tavalla.

Marraskuun tienovilla aika tuntuu usein kuin pysähtyvän. Hehkein retkeilykausi on ohi, mutta talviset harrastukset eivät vielä luonnistu. Onneksi lajillemme tyypilliset kestävyysominaisuudet suosivat ympärivuotista juoksemista. Ilman juoksuharrastusta alkaisin todennäköisesti pelätä marraskuuta.

Talven lähestyessä huomaa, mikä merkitys varusteilla on näinkin yksinkertaisessa lajissa. Viime viikon loskakeleillä kiskoin pitkästä aikaa jalkoihini Nike Steens Gore-Tex -lenkkarit, jotka olin ostanut jo vuosia sitten. Kyseessä taisivat itse asiassa olla ensimmäiset vedenpitävät lenkkikenkäni.


Vaikka olen koko ikäni juossut pääasiassa Niken kengillä, Nike Steensit olivat huono ostos. Ilmeisesti kalvon vuoksi kenkä on niin jäykkä, että juokseminen on todella työlästä. Muutamat kävelylenkit ovat notkistaneet kenkää hieman, mutta ero tavalliseen lenkkariin on silti suuri.

Suunto Ambit näytti, että Steensit jalassa juoksulenkin keskinopeus tippui melkein kilometrin tunnissa, mistä osa tosin menee sohjon piikkiin. Toisaalta eipä tuo vauhti ole viime vuosina muutenkaan ollut kiihtymään päin. Onneksi juokseminen tekee hyvää, vaikka etenisi vähän hitaamminkin.

Retkeilyn suhteen taakse jäänyt kesä oli varsin mukava. Aika riitti monenlaisiin reissuihin, ja kelitkin olivat lopulta ihan hyvät, vaikka kesälomajakso alkoikin hieman sateisissa merkeissä. Mieleenpainuvin retkikohde taisi lopulta olla Ruotsin Sylarna. Ehkä siksi, että ajatus vierailla Jämtlandissa oli soinut päässä jo pidemmän aikaa.

Erikoisinta kesässä oli se, että hyttysistä ei juurikaan ollut haittaa. Käytin kesän aikana hyttysmyrkkyä vain yhden kerran (kesäkuussa ensimmäisenä vaelluspäivänä UKK-puistossa), eikä hyttystiheys silloinkaan ollut aivan tolkuton. Eniten inisijöitä oli kesäkuussa Pisalla, mutta muilla retkillä lähinnä ihmeteltiin sitä, mihin kaikki hyttyset ovat kadonneet. Toivottavasti ihmettely jatkuu ensi kesänäkin.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Talvi yllätti retkeilijän

Olen viime aikoina tuijottanut Kolin kansallispuiston karttaa aika usein, mutta Kolin retki ei vaan ole ottanut tulta alleen. Nyt meteorologit povasivat aurinkoista viikonloppua, joten päätin viimein ruoskia itseni ja vaimoni liikkeelle. Koska Kuopiosta on Kolille 2 - 3 tunnin ajomatka, pakkasin repunkin valmiiksi jo edellisenä iltana.

Päiväretkeilyyn soveltuvan reitin olin suunnitellut jo aiemmin: lähtisimme liikkeelle Herajärven rantatien varrelta, Lakkalan P-paikalta, ja patikoisimme Ylä-Murhin kautta Pirunkirkolle ja takaisin. Matkaa kertyisi reilut 10 km, joka olisi vuodenaika ja aikataulu huomioiden juuri sopivasti.

Viikonlopun aikana Suomeen vyörynyt talvi tuotti kuitenkin yllätyksen. Vaikka Kuopiossa lunta oli vain muutamia senttejä, Lakkalaan valkoista puuteria oli satanut 10 - 20 sentin verran. Hetken parkkipaikalla patsasteltuamme sovimme, että emme lähde tarpomaan suunniteltua reittiä, vaan keksimme jotain muuta.


Koska Pirunkirkko sijaitsee lähellä tietä, päätimme lopulta siirtyä kohteeseen autolla. Sinne johtavan lyhyen polun lumisuus ei haittaisi, ja meille jäisi vielä aikaa poiketa jossain muuallakin.

Pirunkirkko ei ehkä ole lumiseen aikaan parhaimmillaan, mutta aurinkoiset näkymät Pieliselle kompensoivat lumen peittämiä luonnon ihmeitä. Syvälle luolaan emme uskaltautuneet, vaikka paikan isäntä ei tällä erää tainnutkaan olla maisemissa.

Kolilta Ahmovaaran suuntaan jatkaessamme bongasimme tien varresta kyltin, joka näytti tietä Räsävaaran näkötornille. Kurvasimme tielle, jonka varrelta löytyi noin kolmen kilometrin jälkeen P-paikka, laavu ja näkötornille johtava 400 metrin mittainen polku. Vaaran laelta avautuikin hieno näkymä sekä Pieliselle että Ukko-Kolin suuntaan! Räsävaaralla kannattaa ehdottomasti poiketa, jos Kolin tietä muutenkin ajelee.

Päiväretkemme ei siis ihan edennyt ennalta kirjoitettujen nuottien mukaisesti, mutta valkoinen hanki ja auringonpaiste pitivät silti tunnelman korkealla. Hetkittäin tuntui melkein... keväältä.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Itsetutkiskelua

Kävipä aamulla mielessä, että jospa tänä viikonloppuna viimein ajelisi Kolille ja Pirunkirkkoon... Mutta sitten huomasin, että tänään Kolilla juostaan Vaarojen Maraton. Ehkä polulle ei kannata lähteä samaan aikaan satojen juoksijoiden kanssa.

Saman tien aloin miettiä, että minkähän takia en ole itse koskaan ottanut osaa Vaarojen Maratonille. Kyseessähän on Suomen oloissa varsin omalaatuinen tapahtuma, tosin vielä aika uusi sellainen. Ilmeisesti osallistujia on silti ulkomaita myöten, koska tapahtumaan liittyvät nettisivut on - hauskasti keksittyä nimeä ("Marathon of dangers") myöten - käännetty myös englanniksi.

Luulen, että oma kuntopohjani riittäisi 43 kilometrin matkalle, vaikka mäkinen maasto tietysti lisää rasittavuutta katumaratoniin verrattuna. Muutaman vuoden takaisesta Herajärven kierroksesta jäi erityisesti mieleen Ryläyksen nousu, joka epäilemättä on reitin haastavimpia kohtia. Tuplamaratonista on minun harjoitusmäärilläni turha haaveilla, ja ehkä sellaista olisi muutenkin kannattanut kokeilla jo hiukan nuorempana.

Mitä harjoitteluun muuten tulee, minun pitäisi selvästi enemmän juosta polkuja pitkin. Kun on tottunut juoksemaan teitä pitkin, polulla tuppaa herkästi menemään nenälleen. Kaatuminen on harvoin vaarallista, mutta arastelen edelleen viime syksynä leikattua rannetta. Käsi ei koskaan tervehtynyt 100-prosenttiseen kuntoon, mutta vamma ei juurikaan haittaa elämää. Käsilleen kaatuminen olisi ehkä pahinta, mitä ranteelle voisi normaalioloissa tapahtua.

Toisaalta helppoja polkuja juoksemalla lajissa voisi kehittyä - ja tulihan noita kesällä muutaman kerran mentyä. Eri asia sitten on, miten koordinaatio toimii pitkällä matkalla, väsyneenä ja mäkisessä maastossa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Käy rotkolaaksosta polku

... mutta Pitkämäeltä ei.

Päätimmepä sunnuntaipäivän ratoksi lähteä hiukan ulkoilemaan. Sopivan kohteen valinta tuntui jälleen vaikealta. Ensin ajattelimme ajaa Kolille ja käydä katsomassa Pirunkirkkoa, joka on aivan Pielisen rannassa oleva pitkä, rakomainen luola. Kolille on kuitenkin 2 - 3 tunnin ajomatka, eikä puoli päivää kestävä matkustaminen tällä erää kiehtonut. Niinpä luovuimme Koli-suunnitelmasta ja aloimme selata nettikarttoja löytääksemme lähempää jotain mielenkiintoista.

Itse etsin retkireittejä lähinnä Metsähallituksen Retkikartta.fi-sivuston ja Infokartta Oy:n tuottaman karttapalvelun avulla. Jälkimmäinen ei ole maantieteellisesti kovin kattava, mutta sen avulla löytää usein pienempiä, paikallisesti ylläpidettyjä polkuja, joita Metsähallituksen sivusto ei tunne. Tällainen on esimerkiksi Juankoskella oleva Pitkämäen luontopolku (n. 10 km). Pitkämäelle ajaa reilussa puolessa tunnissa, joten valitsimme sen päivän kohteeksi. Tarvittaessa ehtisimme poiketa myös Seinävuoren Rotkolaaksossa, johon ei Pitkämäeltä ole kuin parinkymmentä kilometriä.

Merkityllä luontopolulla kulkiessaan selviää usein ilman karttaa. Pitkämäen reitillä opastus oli kuitenkin heikkoa, eikä polustakaan ollut apua, koska sitä ei juuri maastosta erottanut. Meillä oli onneksi mukanamme netistä tulostettu karttasivu.

Reitin alkuosa kulki latupohjaa ja tietä pitkin, mutta tämän jälkeen "polku" kääntyi heinikkoiseen rantametsään ja siitä edelleen kohti Pitkämäen harjannetta. Tässä vaiheessa matkaa taitettiin jo pääosin umpimetsässä, mikä ei oikein vastannut ennakko-odotuksiamme luontopolusta. Lopulta kyllästyimme rytöiseen sekametsään ja lompsimme autolle samaa reittiä kuin mitä olimme tulleetkin. Pitkämäki jäi siis valloittamatta, mutta retken pituudeksi kertyi kuitenkin 6 - 7 km.

Pitkämäeltä jatkoimme Seinävuorelle, jossa olimme käyneet kerran aikaisemminkin, tosin jo kymmenisen vuotta sitten. Tuusniemellä sijaitseva Rotkolaakso ei ehkä ole Suomen tunnetuin luontokohde, mutta hieno paikka silti! Samanlaisia jyrkänteitä löytyy muualtakin, mutta Seinävuoren alue lienee yksi helpoiten saavutettavista.

Kiersimmme Rotkolaakson ympäri kulkevan lyhyehkön polun ja evästimme lähtöpaikassa olevalla laavulla. Reitti on mukava, mutta märällä kelillä sen varrella olevat kallioluiskat ovat aika liukkaita. Ja vaikka nyt ei puhuta mistään Grand Canyonista, alueella oleva muistutus kulkemiseen liittyvästä omavastuusta ei ole ihan turha.

torstai 26. syyskuuta 2013

Veljekset

SOS:sta tilattu Osprey Exos 34 saapui eilen lähipostiin. Paketin haettuani päätin koepakata repun muutamaa pientä makuupussia ja nyssäkkää käyttäen. Vertailun vuoksi tungin samat romppeet myös aiemmin käyttämääni 33-litraiseen Taloniin, joka siis on kokonsa puolesta samaa kaliiberia. Muutenkin reput ovat paljolti kuin veljekset: ne on pääosin tehty samoista materiaaleista, taskujen lukumäärä ja sijoittelu ovat identtiset, painoluokka on sama jne. Vain rungon rakenteessa on eroa.

Isommat Exos-mallit vaikuttavat jotenkin litrakokoaan suuremmilta, ja siksi odotin, että myös Exos 34:n yllättäisi positiivisesti tilavuudellaan. No, ehkä pääosasto onkin kohtalaisen iso, mutta ei sen suurempi kuin Talonissakaan. Voi olla, että Exosin rinkkamainen ulkomuoto saa repun näyttämään tilavammalta kuin mitä se oikeasti on.

Litran ero reppujen nimelliskoossa selittyy ulkotaskujen mitoituksella. Exosin "kengurutasku" on hieman suurempi kuin Talonissa, mutta enemmän eroa löytyy sivutaskuista. Vajaan litran juomapullo mahtuu Talonin taskuun vain alaosastaan, ja varsinkin tyhjänä se tuppaa hivuttautumaan taskusta ylös. Exos nielaisee saman pullon korkkeineen, ja viereen jää vielä tilaa hansikkaille tai jopa pienelle sadetakille. Yläläpässä olevat taskut ovat jokseenkin samankokoiset. Jostain syystä 34-litraisessa Exosissa ei ole kengurutaskun alla samanlaista vetoketjutaskua kuin isommissa Exos-malleissa.

Ero pakattujen reppujen kannettavuudessa oli odotetun kaltainen. Exosissa olevaa kuormaa ei huomannut muuten kuin lisäpainona hartioissa. Talonista sen sijaan tuli täyteen pakattuna hankalan muotoinen, eikä sitä huolimattomasti pakattuna olisi voinut kantaa lainkaan.

Toisaalta jos reppua ei ole tarve pakata piripintaan, löysärakenteisen Talonin saa kiristettyä selkään Exosia tiukemmin. Tämä voi olla hyvä ominaisuus silloin, kun on tarkoitus lähteä juoksemaan, hiihtämään tai pyöräilemään. Kävellen tapahtuville päiväretkille Exos on mukavampi kaveri.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Nyt reppu jupiset

Kesäkausi ei ole vielä tyystin ohi, mutta iltojen viilentyessä siltä alkaa jo tuntua. Väistelen ajatusta selaamalla retkeilytarvikkeita myyvien liikkeiden nettisivuja.

Kesän aikana tehdyt varustetäydennykset ovat liittyneet lähinnä kantolaitteisiin. Alkukesästä vaimolle hankittiin vaelluksia ajatellen 55-litrainen Osprey Exos, ja myöhemmin itselleni päiväretkikäyttöön saman valmistajan Talon 33.

Jos Exos olikin erinomainen ostos, Taloniin en ole ollut täysin tyytyväinen, vaikka sitä Retki-lehden testivoittajanakin mainostetaan. Tarkoitukseni ei alunperin edes ollut ostaa Talonia, vaan kiikarissa oli Exos-sarjan pienin eli 34-litrainen reppu, jota en kuitenkaan paikallisista liikkeistä löytänyt. Siksi päädyin Taloniin, joka oli ~samanpainoinen, mutta hiukan Exosia edullisempi.

Talon ei suoranaisesti ole huono reppu, mutta ei se olennaisesti ole halpahallien tusinareppuja parempikaan. Sadan euron hinta ainakin on kohtuuton. Itseäni eniten kiusaa se, että Talon ei - ainakaan täyteen pakattuna - ole kovin ryhdikäs reppu. Myös sivutaskut ovat juomapulloja ajatellen varsin pienet.

Exosissa on yksi tärkeä ominaisuus, joka erottaa sen Talonista: kunnon runko. Koko reppua kiertää alumiinikehys, jonka ansiosta reppu tuntuu selässä ~samalta kantamusten määrästä riippumatta. Lisäksi kehys mahdollistaa ilmavan selkäosan, joka on Exosissa toteutettu kehykseen pinnoitetulla verkolla. Toisaalta tuotteiden suora vertailu ei ole ihan reilua, koska Talon on selkeästi päiväreppu, mutta Exos jonkinlainen "puolirinkka".

Seikkailu Talonin kanssa johti lopulta siihen, että tilasin verkkokaupasta Exos 34:n, jota nyt odottelen saapuvaksi. Ehkä Talonista tulee vielä hyvä hiihtoreppu; Exos ei nimittäin leveän runkonsa vuoksi ole hiihtokäytössä parhaimmillaan.

Merkille pantavaa on, että en menneenä kesänä kertaakaan käyttänyt "oikeata" rinkkaa. Suurin eli 58-litrainen Exos on riittänyt niillä muutaman päivän reissuilla, joita kesän aikana tehtiin. Epäilemättä rinkallekin löytyy vielä käyttöä, mutta kantolaitteen valinnalla saavutettava 1 - 2 kilon säästö ohjaa helposti kevyempään vaihtoehtoon.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kuulumisia rintamalta

Pitkään viipyvä kesä on mukava juttu. Kesäloma on kuitenkin jo lusittu, ja hieno sää uhkaa jäädä hyödyntämättä. Olisi ollut kiva toteuttaa syksyllä vielä yksi hiukan pidempi vaellus, mutta se ei nyt onnistu. Onneksi viikonloppuisin voi tehdä lyhyempiä retkiä.

Iisalmen ja Kajaanin välissä sijaitseva Talaskangas on itselleni uusi kohde. Talaskankaan retkeä on suunniteltu aiemminkin, mutta ehkä alueen metsäinen luonto ei ole riittävästi houkuttanut, koska reissu on aina jäänyt tekemättä. Nyt se kuitenkin päätettiin toteuttaa, kun ei muutakaan keksitty.

Kuopiosta Talaskankaalle ajaa reilussa parissa tunnissa. Me lähdimme liikkeelle alueen luoteiskulmassa olevalta Jyleikönkankaalta ja patikoimme Pikku-Talaksen kiertävän noin 12 km pituisen reitin. Polku mutkitteli sammaleisia metsiä ja soita pitkin, ja sen varrella oli kolme taukopaikkaa. Itse evästimme Pikku-Talaksen itäpuolella olevalla kodalla, mutta järven länsipuolella oleva laavukin vaikutti ihan mukavalta.

On silti sanottava, ettei Talaskankaan kaltainen metsäkohde raapaise omaa sieluani kovin syvältä. Talaskankaan metsät eivät ole mitään ryteikköä, mutta Lapin kitukasvuinen luonto ja itärajan hiekkapohjaiset kangasmetsät viehättävät silti enemmän. En oikeastaan ymmärrä, mitä erinomaista ympäristöliikkeen vihreät soturit ovat alueessa 80-luvun taisteluiden aikana nähneet. No, puissa roikkuvat naavat ovat kyllä hienoja!

Talaskankaalta lähdettyämmme ajelimme metsäautotietä länteen kohti 8770-tietä ja siitä edelleen Kiuruvedelle. Matkalla poikkesimme vielä Paljakanvuorella, joka sijaitsee Kiuruvedeltä Pielavedelle menevän 561-tien varrella. Kohteeseen ei ole opastusta, mutta netistä ennakkoon tulostettu karttasivu auttoi löytämään parkkipaikan, jonka kupeesta vuorelle nouseva parin kilometrin mittainen luontopolku lähti.

Paikan nimi antaa olettaa, että mäen laella olisi tarjolla jonkinlainen näköalakin, mutta tämä toive ei toteutunut. Paljakanvuoren ehkä mielenkiintoisin yksityiskohta onkin huipulta muutaman sadan metrin päässä oleva onkalo tai luola ("Pirunpesä"), joka on joskus ollut yli 20 metriä syvä. Sittemmin luolaan on kipattu kiviä ynnä muuta, jotta eläimet eivät putoaisi aukkoon. Polun varrelta löytyy myös laavu ja nuotiopaikka, mutta ne eivät nykystandardein mitattuna ole erityisen siistejä (kyseessä ei ole metsähallituksen ylläpitämä reitti).

Kun viimein palasimme kotiin, oli jo pimeä. Juurikaan kauemmas ei siis tähän aikaan vuodesta kannata päiväretkille lähteä.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Lenkillä

Tämän vuoden Kuopio Maraton on takana. Taisi olla 11. kerta, kun itse osallistuin tapahtumaan. Kuten monesti aiemminkin, juoksin puolikkaan matkan vaimon kanssa.

Sää oli todella hieno: auringonpaistetta ja lämpöä +20 C. Moni oli uskaltautunut reitille jopa T-paidassa, mutta itse pukeuduin konservatiivisesti pitkähihaiseen juoksupaitaan. Se ei ole leikin asia, jos Kallavedeltä tuleva viima hyydyttää juoksijan matkan varrelle.

Säästä huolimatta - tai ehkä juuri siitä johtuen - tapahtuman järjestelyt eivät tällä kertaa osuneet ihan kohdalleen. Matkan varrella olevilla juomapisteillä oli jatkuvasti pulaa urheilujuomasta. Useimmiten juomaa joutui jonottamaan, mutta yhdellä rastilla se kerta kaikkiaan loppui kesken. Onneksi vettä sentään oli tarjolla riittävästi.

Ehkä juottoloiden logistiikkaa sotki sekin, että maratoonarit ja puolikkaan matkan juoksijat lähtivät tänä vuonna matkaan eri aikaan. Tästä huolimatta kyse on niin yksinkertaisesta asiasta, että sen hoitamiseksi ei tarvita oraakkelitason osaamista. Riittää, kun matkan varrella on juoksijamäärään nähden ylimitoitettu määrä juomaa, pöytiä ja henkilökuntaa. Eiksje?

Vielä maalissakin jokin meni pieleen, koska en missään vaiheessa saanut näppiini mitalia, joka kaikille osallistujille jaetaan. Mitali ei ole itselleni tärkeä - ja huomasinkin sen puuttuvan vasta kuullessani muiden puhuvan omistaan - mutta joku ensikertalainen olisi voinut pettyä enemmänkin.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta tuntuu silti hyvältä, että perinne jatkuu. Joskus tekisi silti mieli osallistua johonkin toiseenkin juoksutapahtumaan, kenties jossain Kuopiota pohjoisempana.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Perinteisellä tyylillä

"Ee hättee, Väesälänmäk näkkyy."

Lapinlahdella kuulemma hoetaan tätä sanontaa, tai ainakin joskus on niin tehty. Väisälänmäen perinneluontopolulle on opasteet 5-tieltä asti, mutta jostain syystä mäki on tähän asti jäänyt näkemättä, vaikka Lapinlahden ohi on kerran jos toisenkin tullut ajettua. Kesäloman viimeisenä päivänä oli aikaa hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä.

Luontopolulla on pituutta vain 2.6 kilometriä, joten se soveltuu hyvin sunnuntaikävelyyn. Väisälänmäen laella on näkötorni, josta avautuu mukava (kansallis-)maisema mäen itäpuolella olevalle Onkivedelle. Puurakenteinen torni ei ole tolkuttoman korkea, mutta sen rakenteisiin on sisällytetty heilurimaisia tukkia, joiden tarkoituksena lienee vaimentaa tornin huojumista.

Reitin varrella oleva Karjamajakahvila on opasteiden mukaan auki elokuun loppuun asti, mutta onneksemme tarjoilu ei päättynyt keskellä viikonloppua. Toisaalta reitin varrelta löytyy katettu tulipaikkakin, jossa omat kahvit voi nauttia, vaikka kahvila olisi jo vedetty talviteloille.

lauantai 31. elokuuta 2013

Mitä haaviin on tarttunut

Loppukesän lomareissusta tuli vähän erilainen kuin mitä ennakkoon kaavailin. Mielessä oli välkkynyt ajatus Pohjois-Ruotsiin suuntautuvasta matkasta, mutta kun Kebnekaiseen liittyvä suunnitelma meni mönkään, jäin lopulta pyörimään Suomen puolelle. Vaan eipä tuo haitannut, koska elokuun lopussa majoitustakin on tarjolla sesonkiaikoja edullisemmin. Ruska ei vielä ollut hehkeimmillään, mutta värien kirjo luonnossa oli jo selvästi lisääntynyt.

Minun pitäisi silti etukäteen suunnitella näitä reissuja enemmän. Pohjois-Suomen luontokohteita on tullut melko paljon kierrettyä, eikä uusien paikkojen sovittamminen matkan varrelle ole aina helppoa. Viikon aikana ei ehdi minne tahansa, enkä yksin kulkiessani ole hanakka kiertämään samoja paikkoja useaan kertaan. Välillä tuntuikin siltä, että suuri osa ajasta menee seuraavaa kohdetta miettiessä.

Tällä kertaa pähkäilyjen lopputuloksena syntyi kuitenkin hyvä paketti. Kiipesin kahdelle uudelle tunturille ja poikkesin parissa sellaisessa kohteessa, joista jaetaan kulttuuripisteitäkin. Ehkä paras jälkimaku jäi Ketomellan Hietajärveltä ja Kivitunturilta. Hyvältä tuntui sekin, että ehdin kaiken muun ohessa vielä lenkkeilläkin, mikä ei reppulomalla ole itsestäänselvää. Viikon päästä on jälleen Kuopio Maraton, ja pelkästään tunturissa kävelemällä juoksurytmi olisi helppo kadottaa.

Kun matkustaa omalla autolla, täytyy ajamisen mielekkyyteenkin kiinnittää huomiota. Tällä kertaa vireystilaa piti yllä se, että ajelin hiukan eri reittejä kuin tavallisesti. Kittilästä Inariin menevän 955-tien soraosuudet ovat paikoin ikäviä köryyttää, mutta matka etenee kyllä, jos tien varrelta poimii nähtävyyksiä - kuten Taatsin seita.

Toinen minulle maantieteellisesti uusi tuttavuus oli Savukosken kunta. Paitsi että sieltä löytyvä Kivitunturi oli upea paikka, myös Savukosken ja Sallan välinen hyväkuntoinen maantie oli mukavaa ajella. Suuria tuntureita ei matkan varrelle osu, mutta kaunista lappilaista kangasmetsää riittää tien molemmin puolin.

Myös Sallan seudulle on sitten viime näkemän rakennettu paljon uutta, tosin lähinnä Sallatunturin läheisyyteen. Sallasta löytyykin paljon polkuja kuljettavaksi, joten luulenpa, että tie vie Sallatunturille vielä uudestaankin.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kivaa kivikossa

Kiilopään jälkeen koitti se hetki, että oli aika hivuttautua kohti etelää. Kiire ei kuitenkaan vielä ollut, joten ainakin yhden kohteen voisin matkan varrelle poimia.

Olin jossain vaiheessa iskenyt silmäni Kivitunturin luontopolkuun, ja kun @TunturiinFi vielä vinkkasi samasta reitistä, päätin koukata Savukosken kautta. Ansiokas retkiselostus samasta kohteesta on jo olemassa, joten en tässä kuvaile reittiä kuin yleisellä tasolla.

Kivitunturilla on nimensä mukaisesti paljon kiviä. Tunturin laki ympäristöineen tuo mieleen Pyhätunturilla olevan Isokurun, mutta on tätä laajempi alue. Erikoista on se, että huipulla kivet ovat asettuneet niin, että ne näyttävät aivan kuin aaltoilevalta kivimereltä!


Patikoijalle tarjolla jo kaksi reittiä, joiden pituudet ovat noin kuusi ja kymmenen kilometriä. Olin suunnitellut kulkevani pidemmän reitin, mutta taivaan tummetessa luovuin ajatuksesta. Se ei isommin kirvellyt, koska lyhyempi perusreittikin tarjoaa paljon nähtävää. Paitsi luontonsa puolesta Kivitunturia voi suositella myös siksi, että reitin varrella olevat opastaulut ovat tuoreita ja informatiivisia.

Kivitunturilta jatkoin Rukalle, joka on lomamatkani viimeinen pysähdyspaikka ennen kotia. Matkan tomut karistelin punteistani juoksemalla sadekuuron aikaan Rukatunturia ympäri.

tiistai 27. elokuuta 2013

Luonnon monumentteja

Poiketessani viime keväänä Pallaksella osallistuin luontoiltaan, jossa Joel Ahola luennoi Suomen autiotuvista. Samassa yhteydessä hän myös kertoi omista mielipaikoistaan ja mainitsi nimeltä Kumputunturin, joka oli itselleni jäänyt hiukan etäiseksi. Nyt tämä virhe oli mahdollista korjata, joten käänsin Leviltä lähdettyäni auton keulan kohti Jeesiöjärveä.

Kumputunturi sijaitsee Kittilän ja Sodankylän välisen tien pohjoispuolella, melko lähellä Kittilää. Kumputunturille ei - toisin kuin esimerkiksi Särkitunturille - voi osua vahingossa, vaan sinne on tietoisesti mentävä. Autolla kuitenkin pääsee melkein tunturin juurelle asti, minkä jälkeen patikoitavaa huipulle on kolmisen kilometria suuntaansa.

Tunturiin johtava polku on enimmäkseen helppokulkuista, mutta oma vaivansa kiipeämiseen silti liittyy, koska Kumputunturi on suomalaisittain melko korkea töppäre (581 m). Aivan tunturin laella on myös kivikkoista. Huipulta kuitenkin näkee pitkälle, ja Länsi-Lapin suurimmat tunturitkin (Ylläs, Pallas) erottuvat hyvin, vaikka eivät aivan vieressä olekaan.

Kumputunturilta laskeuduttuani päätin ajella Pokan ja Inarin kautta Kiilopäälle (savu-)saunomaan. En ollut koskaan aiemmin ajanut Kittilän ja Inarin välistä tietä, joten tulipahan tuokin nähtyä, vaikka reitti ei mitään maisemapläjäystä tarjoakaan.

Matkalla poikkesin lähellä Pokan kylää sijaitsevalla Taatsin seidalla. Seitakivi on kieltämättä erikoisen näköinen ja sijaitsee hienolla paikalla jyrkkäreunaisen Taatsijärven rantamilla. Ei ihme, että saamelaiset ovat nähneet siinä jotain elämää suurempaa.

maanantai 26. elokuuta 2013

Vaikka en kalamiehiä olekaan

... niin Särkitunturi on silti aika jees!

Hietajärven jäätyä taakse vetäydyin Pallakselle miettimään matkan jatkosuunnitelmaa. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sääennusteiden tutkimista, paperikarttojen pläräämistä ja holtitonta arpomista, joka ei yleensä johda mihinkään. Tällä kertaa arpa kuitenkin heitti minut kohti Särkitunturia, joka olikin ihan hyvä valinta päiväretkikohteeksi.

Särkitunturin saavutettavuutta voisi kuvailla adjektiivilla "helppo". Tunturiin nouseva reitti lähtee Muonio-Kittilä -tien varressa olevalta parkkipaikalta ja on alkumatkan osalta leveää, sorastettua polkua. Matkan puolivälissä eteen tulee hiljattain pystytetty Särkivaaran kota, jossa on hyvä paluumatkalla nauttia eväitä, jos olosuhteet ylempänä eivät suosi ulkoruokailua.

Särkitunturilta on jossain yhteydessä sanottu olevan Suomen parhaat näköalat. Vaikka olenkin kerran aiemmin hiihtänyt Särkitunturille, en silti Pallakselta lähdettyäni odottanut liikoja. Mutta kun kohdalle osui aurinkoinen päivä, ei maisemia todellakaan voi moittia! Pohjoisessa näkyi Pallas, etelässä Ylläs ja kaakossa Levi, Olostunturiakaan unohtamatta. Lopulta kiertelinkin tunturin laella tovin verran, vaikka navakka tuuli jo ennakoikin Ruotsista lähestyviä sateita.


Särkitunturilta laskeuduttuani ajattelin ensin kurvata Olokselle, mutta lähestyvä sadealue työnsi minut lopulta Leville asti. Levi ei varsinaisesti kuulu suosikkikohteisiini, mutta hyväkuntoisia latupohjia pitkin on ainakin kiva juoksennella! Ehdinkin sopivasti ravata Isoporon ennen seuraavia arpajaisia.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Saivolla kylässä

Kesälomani on jatkunut samoissa merkeissä kuin elokuun alkuun ajoittunut Kuhmon reissukin: lyhyitä ajomatkoja, lähiseutujen luontokohteita bongaten.

Ylläksellä on tullut käytyä usein, mutta Äkäslompolon eteläpuolella sijaitseva Pakasaivo on toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ehkä siksi, että se sijaitsee kymmenisen kilometriä päätieltä, soratien varrella. Nyt kuitenkin oli ylimääräistä aikaa, joten päätin viimein käydä saivoa tapaamassa.

Ulkoisesti Pakasaivon kaltaisia paikkoja löytyy Suomesta muualtakin, mutta Pakasaivon erikoisuus onkin järvessä oleva välipohja, jossa olevan aukon kautta on mahdollista siirtyä toiseen maailmaan. Välipohjan olemassaoloa ei suoranaisesti ole todistettu, mutta jyrkkäreunaisen kalliojärven syvyys huomioiden asiaa ei liene syytä epäilläkään.

Pakasaivolle vievän tien varrelta löytyy myös suurehko siirtolohkare, Kirkkopahta, jota saamelaiset ovat pitäneet tärkeänä kivenä. Lohkare ei oikeastaan ole erityisen suuri, mutta Pakasaivolle matkatessaan sitä on helppo käydä kurkkaamassa.
Pakasaivon jälkeen ajattelin ensin poiketa Niesakeron eräpolulla, mutta koska polku on aika lyhyt ja sinne johtava tie vaikutti hieman huonokuntoiselta, päätin suunnistaa kohti Ketomellaa ja Hietajärveä, jonne on hiljattain rakennettu uusi kota.

Paitsi että uusi kota on komea, se myös sijaitsee erittäin hienolla paikalla! Kodalle ja kirkasvetisen Hietajärven rannalle vievä helppokulkuinen polku lähtee Raattaman tien varresta. Patikointi kestää vain reilut puoli tuntia suuntaansa, joten paikalla kannattaa poiketa, jos Ketomellan suunnalla sattuu muutenkin liikkumaan.

lauantai 24. elokuuta 2013

Kebnekaiselle kiipeämisen vaikeudesta

Kebnekaiselle, Ruotsin korkeimmalle vuorelle, kiipeäminen on tunnetusti työlästä. Omalla kohdallani hankalaa tuntuu olevan sekin, että edes pääsen vuoren juurelle. Kesälomaviikon koittaessa asia taas nousi mieleen, mutta kuten niin monesti ennenkin, suunnitelma kariutui huonon sään vuoksi.

Kuopiolaisittain asiaa tarkastellen Kebnekaisen valloitukseen liittyy pari perusongelmaa. Kebnekaise on - ainakin viikon lomaa ajatellen - melko kaukana, joten pelkästään siirtymisiin useita päiviä.

Jos lähtee heti työpäivän jälkeen liikkeelle, ehtii ensimmäisen illan aikana ehkä Ouluun (288 km). Toinen päivä menee matkalla Kiirunaan (488 km), ja kolmas päivä autoillen Nikkaluoktaan (65 km) ja patikoiden (19 km) Kebnekaisen tunturiasemalle. Vasta sitten alkaa itse kiipeäminen, joka sekin ottaa kokonaisen päivän. Toki yhdensuuntaisen matkan taittaa yhtäsoittoa nopeamminkin, mutta se ei enää 4-kymppisenä tunnu mielekkäältä.

Toinen ongelma on se, että Kebnekaisen 2100+ metrin korkeudessa sijaitseva huippu on melko usein pilvessä. Jos sataa tai pilvet roikkuvat, ei huipulta näe mihinkään, eikä huonossa kelissä kiipeäminen ole muutenkaan hyvä ajatus. Kolmen matkapäivän jälkeen toivoisi saavansa ponnisteluilleen vastinetta.


Tällä kertaa myöhästyin ehkä vuorokaudella. Olisin tiukasti polkien ehtinyt Kebnelle maanantaiksi, mutta sateet olivat minua nopeampia. No, vuorihan madaltuu kaiken aikaa - ensi vuonna homma on helpompaakin!

Kebnekaise-suunnitelman kariuduttua siirryin safe-moodiin ja ajelin Ylläkselle. Parkkasin itseni Äkäslompoloon, vedin lenkkarit jalkaan ja rynnistin kohti Isometsän nousua. Se ei ole juosten niin paha kuin luistellen talvella, mutta saa silti tunteet pintaan. Aurinko kuitenkin paistoi eikä hyttysiä enää ollut - erittäin hienoa!

torstai 8. elokuuta 2013

Lisää sinisiä ajatuksia

Suomussalmella vietetyn yön jälkeen oli tarkoitus ajaa suoraan kotiin, mutta aamiaispöydässä käydyn keskustelun myötä päädyimme ihastelemaan hienoa säätä. Pitäisiköhän vielä lähteä jonnekin retkelle? Ensimmäisenä ääneen lausuttu ajatus lienee liittynyt Saarijärven aarnialueeseen, mutta lyhyen pohdiskelun jälkeen totesimme, ettei umpimetsäinen reitti oikein sovellu meille. Ei ainakaan tällä erää.

Aika pian tämän jälkeen muistimme, että Sininen polkuhan taisi meiltä jäädä vähän kesken... Polun oletettavasti harjuisempi alkuosa voisi olla sopiva kohde kotimatkan varrelle. Niinpä kurvasimme Suomussalmelta vielä kerran itään ja ajoimme Liminsärkän P-alueelle, jonka olimme pari päivää aiemmin sujuvasti ohittaneet.

Liminsärkältä lähtevä Sininen polku onkin mukavampi kulkea kuin Särkkäjärven kiertävä osuus. Särkkäjärven suuntaan mentäessä matkalla on yksi laavu ja yksi nuotiopaikka, ja polku itse mutkittelee komean harjun päällä. Maisemat ovat hienoja, mutta liki viisi kilometriä harjunselkää (suuntaansa) alkaa jo loppumatkasta hieman puuduttaa.

Tuntui hassulta saapua Särkkäjärven laavulle toisen kerran parin päivän sisällä. Paikassa ei kuitenkaan ole valittamista, ja eväät maistuivat hyviltä tälläkin kertaa. Eläimet tosin puuttuivat edelleen.

Luulenpa, että Siniseen polkuun liittyvä kansiomme voidaan nyt sulkea. Kotimatkalla pysähdyimme vielä ruokailemaan Syväjärvelle, josta lopulta ajoimme Kuopioon.

Kirkkaiden vesien äärellä

Sinisen polun jäätyä taakse käänsimme auton keulan kohti Hossan retkeilyaluetta, jonne sopivasti ehdimme päivällisaikaan. Hossassa polkuja risteilee sinne tänne, joten tarkkaa matkasuunnitelmaa ei välttämättä tarvita, koska reittivalintoja voi tehdä kulkiessaankin. Sen verran olimme kuitenkin asiaa miettineet, että päätimme suunnata alueen lounaisosaan, jossa oli meille vieraampaa seutua. Auton jätimme Hossalaislammen P-paikalle.

Vaikka lomareissumme pääpaino oli päiväretkeilyssä, olimme kuitenkin varautuneet yöpymään maastossa, jos eteen osuisi hieno paikka. Hossan retkeilyalue selvästikin olisi sellainen, joten pakkasimme rinkkaamme myös teltan ja makuupussit. Emme ehtineet kävellä kuin 1.5 km, kun jo saavuimme Muikkupuron laavulle, joka vaikutti oikein viihtyisältä. Niinpä pystytimme telttamme lammen rantaan ja aloimme tehdä ruokaa.

Muikkupuro oli hauskalla tavalla samankaltainen paikka kuin Keltasilmä, jossa paria viikkoa aiemmin yövyimme Petkeljärvellä vieraillessamme. Muita retkeilijöitä ei paikalle saapunutkaan, joten vietimme illan kahdestaan teetä hörppien.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa kohti Ala-Valkeisen autiotupaa ja siitä edelleen Kokalmus-järven pohjoisrannalle. Sieltä löysimme mukavan hiekkarannan, joka houkutti pulikoimaan matalahkossa rantavedessä. Saman järven etelärannalla eteen tuli Kokalmuksen laavu, joka sijaitsi aurinkoisella paikalla pyöreän niemen kärjessä. Oma reittimme jatkui kohti Lipposensalmea, jossa lounastimme helteisten olosuhteiden vallitessa.

Lounastauon jälkeen päätimme vielä koukata hieman idempää nähdäksemme Jatkonjärven telttailualueen. Jatkonjärvelle menevä osuus oli ehkä retken tylsin pätkä, koska polku kulki osittain hiekkatietä pitkin. Loppumatkan patikoimme Jatkonvaaran yli Pitkä-Hoilualle ja siitä edelleen autolle.

Polulta poistuttuamme edessä oli vielä yöpaikan etsiminen. Olin alustavasti pohtinut mahdollisuutta telttailla Karhunkainalon leirintäalueella, mutta homma tökkäsi, johonkin. Aluehan oli hieno, sen palvelut (sauna + suihku, keittiö ym.) riittävän monipuoliset ja hintakin kohtuullinen (meiltä kahdelta 14 + 4 + 4 = 22 €), mutta ajatus oman teltan pystyttämisestä muiden telttojen, asuntoautojen ja -vaunujen keskelle, asfalttikaistojen väliin ei vaan toiminut.

Varmuuden vuoksi testasimme asiaa vielä läheisellä Erä-Hossan leirintäalueellakin, mutta lopputulos oli sama. Lopulta ajoimme Suomussalmelle hotelliin yöksi.

Sinisiä ajatuksia

Kieverrysjärviltä poistuttuamme ajelimme Kuhmoon, jossa majoituimme Hotelli Kalevalaan. Matkasuunnitelman ollessa vielä avoin päätimme viipyä Kuhmossa kaksi yötä, mikä samalla mahdollisti kiireettömät vierailut sekä luontokeskus Petolaan että talvisotamuseoon.

Koska aikaa oli runsaasti, ehdimme myös lenkkeillä ja juosta muun muassa Harakkasaareen, johon pääsimmekin ihan kuivin jaloin. Kartoista ja ilmakuvista päätelleen tämä ei aina ole mahdollista, koska veden ollessa korkeammalla matala niemi jää osittain sen alle. Hieno paikka joka tapauksessa.

Kuhmosta lähdettyämme päätimme seuraavaksi tutustua Siniseen polkuun. Koska ajatus oli samana iltana ehtiä Hossaan, jouduimme hieman rajoittamaan retkemme pituutta. Niinpä ajoimme autolla Kapustavaaran pysäköintipaikalle tarkoituksenamme patikoida Särkkäjärven ympäri. Sinisen polun Liminsärkältä lähtevään alkuosaan voisimme tutustua joskus myöhemmin.

Särkkäjärven polku ei ollut ihan meille mieluisinta maastoa. Myötäpäivään kierrettäessä reitti kulkee aluksi kauniilla harjulla, mutta tämän jälkeen maisema muuttuu metsäiseksi, eikä erityisemmin tarjoa silmänruokaa. Ehkä Liminsärkkä olisi sittenkin ollut parempi lähtöpaikka, kuten Hotelli Kalevalan virkailija meille ehdotti? Särkkäjärven laavu nuotiopaikkoineen oli kuitenkin kivalla paikalla, ja siinä oli hyvä retken jälkeen syödä eväitä.


Emme edelleenkään onnistuneet näkemään isompia eläimiä, edes riistalintuja. Pikemminkin kiinnitimme huomiota siihen, ettei hirvenpapanoitakaan ollut missään, vaikka niitä yleensä saa poluilla kulkiessaan väistellä tämän tästä. Voi toki olla, että eläimet näkivät meidät, ja päättivät siksi olla hiljaa ja pysytellä piilossa.

Itärajalla taas

Edessä viikko lomaa, tiedossa hellettä ja auringonpaistetta. Minnehän sitä lähtisi? No rannalle tietysti, mutta mikä olisi sopiva kohde? Hetken asiaa mietittyämme päätimme tutustua Pohjois-Karjalan ja Kainuun rantalomatarjontaan.

Itä-Suomesta löytyy paljon hienoja luontokohteita, joiden yhteydessä on erimittaisia retkeilyreittejä. Monet poluista ovat melko lyhyitä (alle 10 km), joten ne soveltuvat parhaiten päiväretkeilyyn. Pelkän päiväretken vuoksi ei viitsi matkustaa 200 - 300 kilometriä suuntaansa, mutta lomareissun varrelle sovitettuna pienkohteita on kiva bongata.

Tämä ajatus mielessä lähdimme ajamaan kohti Lieksan pohjoispuolella sijaitsevaa Änäkäisen virkistysaluetta. Tarkoitus oli, että käymme loman aikana läpi muitakin vastaavanlaisia paikkoja, ehkä parin kohteen päivävauhtia.

Paitsi luontokohteena Änäkäinen on tunnettu myös osana sodanaikaista puolustuslinjaa, Salpalinjaa. Alueelta löytyykin entisöityjen korsujen ja juoksuhautojen lisäksi myös kivisiä panssariesteitä, joita paikalle pystytettiin talvi- ja jatkosodan välisenä aikana.

Änäkäisen historia on mielenkiintoinen, mutta alueen luontoon tutustuaksemme kävelimme Saarijärven ("Iso-Änäkäinen") ympäri ja jäimme sitten lounastamaan lähtöpaikkamme vieressä olevalle tulipaikalle. Viikonlopusta huolimatta tungosta ei ollut, vaikka muutamia ihmisiä paikalla pyörähtikin. Änäkäiselle tehtäneen enimmäkseen päivävierailuja, mutta sen kautta kulkee myös Karhunpoluksi kutsuttu pidempi vaellusreitti, jota pitkin pääsee halutessaan Kuhmoon tai Patvinsuolle.

Päivän toiseksi kohteeksi valitsimme hieman pohjoisempana sijaitsevat Kieverrysjärvet. Änäkäisen tavoin kyseessä on autolla helposti saavutettava paikka, jonka P-alueelta pääsee näppärästi muutaman kilometrin mittaiselle rengasreitille. Polku kulkee rantoja ja mukavia harjuja pitkin, ja sen varrella on yksi laavu, mutta aika vähän hyviä telttapaikkoja. Itärajan läheisyyden huomaa viimeistään reitin puolivälin paikkeilla, kun puihin ilmestyvät rajavyöhykkeestä informoivat keltaiset nauhat.

Voisi ajatella, että itärajalla todennäköisyys tehdä harvinaisempiakin eläinhavaintoja olisi verraten korkea, mutta tavallisten pikkulintujen lisäksi emme nähneet muita eläimiä - ainakin, jos auton keulaan maantiellä lentänyt koppelo jätetään laskuista pois. Kieverrysjärvellä tapaamamme luontokuvia ottanut mies kertoi kuitenkin löytäneensä rantahiekasta tuoreet suden jäljet. Kävimmme itsekin niitä katsomassa, mutta en osaa arvioida, oliko kyseessä suden jälki. Tassun jälki ei ollut kovin iso, joten se saattoi olla koirankin tekemä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Idän ihme

Suurin osa Suomen kansallispuistoista taitaa meiltä edelleen olla näkemättä. Kuopiosta katsottuna yksi mielenkiintoisimmista on aivan itärajan tuntumassa sijaitseva Petkeljärven kansallispuisto. Puisto itse ei ole kovin iso, mutta siihen liittyvä Taitajan taival lisää patikoitavissa olevien polkujen määrää olennaisesti.

Koska tiedossa oli aurinkoinen ja lämmin viikonloppu, lähdimmekin ajamaan kohti Petkeljärveä. Ajatus oli, että jätämme auton Petraniemessä sijaitsevan retkeilykeskuksen P-paikalle ja patikoimme sitten kohti Tetrijärveä, kunnes eteen tulee sopiva yöpaikka. Kansallispuiston alueella ei saa telttailla, mutta se ei olisi ongelma, koska puiston raja on vastassa jo 1.5 kilometrin jälkeen.

Emme tienneet, millaista telttailumaastoa Taitajan taipaleen varrelta löytyy, joten päätimme kulkea menomatkalla Keltasilmän laavun kautta. Jos Keltasilmä vaikuttaisi mukavalta paikalta, voisimme aina palata sinne takaisin, mikäli muualla on kivisempää.

Ja niinhän siinä kävi, että Keltasilmän laavulta lähdettyämme kävelimme ensin Taitajan taivalta pitkin Tetrijärvelle, ja palasimme sitten idempänä kulkevaa polkua pitkin takaisin Keltasilmälle. Kyllä teltan olisi muuallekin saanut pystyyn, mutta Keltasilmän laavu oli niin hienolla paikalla, että se peittosi muut vaihtoehdot. Varsinkin Tetrijärven laavu tuotti pettymyksen, koska se sijaitsi hämärässä sekametsässä, johon lähellä kulkevan tien äänetkin kantautuivat selvästi.

Taitajan taival Petranniemestä Tetrijärvelle on hienoa maastoa. Kyseessä on Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, minkä huomaa kulku-uran leveydestäkin, mutta kauniisti kumpuilevia kankaita ja harjuja katsellessaan reitin suosion ymmärtää. Lähempänä Ravajärveä kulkeva, myöhemmässä vaiheessa retkeilyreitiksi merkattu polku on pienempi eikä tarjoa samanlaisia maisemaelämyksiä. Myös sen varrella riittää silti nähtävää, koska polku kulkee toisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja sivuten. Jäi epäselväksi, onko juuri kyseisellä alueella käyty taisteluja, mutta juoksuhautoja joka tapauksessa on kilometrikaupalla.

Ensimmäisen päivän kävelymatkaksi kertyi maltilliset 15 km, jonka jälkeen olimme siis taas Keltasilmällä, ja pystytimme telttamme läheisen harjanteen päälle. Saatuamme teltan pystyyn huomasimme, että lähellä on kaatumaisillaan oleva mänty, joka ikävästi nojaa vieressään olevaan puuhun... Männyn kallistussuunta huomioiden se tuskin olisi kaatunut teltan päälle, mutta koska arvelimme asian aiheuttavan unettomuutta, siirsimme teltan toiseen paikkaan.

Illalla teimme vielä pienen kävelylenkin lähimaastoon. "Keltasilmä" taitaa tarkalleen ottaen viitata laavun vieressä olevaan lampeen, mutta nimi voisi johtua myös siitä, että aurinko paistaa niin aamulla kuin illallakin kapealla maakaistaleella olevalle laavulle. Tulipaikka ympäristöineen oli siisti, eivätkä ulkohuussin vakiovarustukseen kuuluneet styroksinen istumarengas ja kolmen rullan wc-paperiteline tuntuneet Ruotsin matkan jälkeen yhtään liiottelulta.

Toisena päivänä palasimme hieman mutkitellen takaisin Petraniemeen, joka myös oli uimarantoineen ja leirintäalueineen mukavan oloinen paikka. Saman lienevät huomanneet myös lukuisat ulkomaalaiset (ainakin ruotsalaiset ja saksalaiset) turistit, jotka olivat löytäneet tiensä paikalle. Ehkä Petkeljärvi on nimeään suurempi paikka, koska ei kai Ilomantsiin vahingossa päädytä?

torstai 18. heinäkuuta 2013

Toisesta näkökulmasta

Täytyypä vielä lyhyesti palata ruotsalaisia tunturiasemia käsittelevään aiheeseen... Luksus miellyttää monia, mutta Ruotsissakaan kehitys ei ole kaikkien mieleen. Satuin lueskelemaan ruotsalaisen retkeilysivuston keskustelupalstaa, josta löysin muutaman asiaa sivuavan kommentin. Annetaanpa siis paikallisten itsensä kertoa:

"För övrigt så vägrar jag sätta min fot på Kebnekaise fjällstation. Proppat med fulla konferensgäster, sminkade tanter som gnäller över dålig internetuppkoppling osv. Förra sommaren när vi kom förbi så möttes vi av ett helt gäng småpackade män i kostym som skojade någonting om "skogsmullar" när jag och farsan hade varit ute 8 dagar. Är man vandrare så är man den udda fågeln där, vilket man inte är på de andra fjällstationerna. Att det första man ser när man kliver in i receptionen är enorma champagneflaskor säger väl allt om vilket folk de vill få dit?"

"Kan inte undgå att småle när jag läser din kommentar, då jag klart delar din bild av Kebnekaise fjällstation. Sist jag var där för 3 år sedan, hade jag och min dotter (då 18 år) varit ute på vandring och bott i tält i 8 nätter. Synen när vi öppnade dörren till receptionen (tänkte handla lite proviant) av Stureplanseliten i moderiktiga och senaste Fjällräven kläderna med pressvecken kvar och tjejerna i Converseskor fick min dotter att vända sig mot mig och be oss gå därifrån snabbast möjligt. Kontrasten från vildmarken med storstadscivilisationen på Kebnekaise fjällstation blev klart abrupt. Dagen efter startade Fjällräven Classic, ett spektakel i sig som vi betraktade på avstånd från vårt tält en bra bit från fjällstationen."

"Tyvärr har mitt paradis Abisko börjat bli likadant. Folk tittar snett på en när man kommer in i leriga kläder efter en hel dags vandring. Fnyser åt mitt hopplock av praktiska fjällgrejer snarare än moderiktiga. Maten har blivit tokdyr och likaså boendet. Viktigare med bra vin- och öllista än mat man blir mätt av efter en tur på ett par mil. Hela "hemmakänslan" är borta där nu, så tråkigt att vara den där udda konstiga personen bara för att man är där och vandrar."

"Helikoptrar, fyrhjulingar och skotrar är svåra att kombinera med tystnad och vildmarkskänsla. Efter den där herkuleskraschen kanske det vore på sin plats med ett generellt flygförbud på hörbart höjd över fjällvärlden. Tror utsidankonsensus närmast är att fjällen ska få vara en kontrast mot det vi är vana vid. STF hade kunnat verka för att bibehålla lugnet men de har ju en annan förment marknadsanpassad agenda idag och har medlemmar bara i den bemärkelse coop också har det."

Kebnekaisen tunturiasemasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilemättä kontrasti tunturista palaavan vaeltajan ja helikopterilla asemalle lentäneiden juhlijoiden välillä voi olla iso. Mikä siis neuvoksi?

"Måste det just vara norra Sverige? Om du inte vill tälta för att hålla nere vikten och bo billigt, vandra i Finland istället. Det finns många fina vandringsleder där och stugorna är gratis. Visst har du inte så höga berg men det är fint ändå. Stugorna är av enklare typ men har allt nödvändig utrustning förutom matrass. En uppblåsbar liggunderlag typ exped (den med illgul färg) som jag har väger max 500gr och är rätt så bekväm till och med för mig som har ont i ryggen."

Tämä selvä! Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Muu maa mustikka

Tekee hyvää käydä välillä ulkomailla. Vaikka Suomella ja Ruotsilla on paljon yhteistä, retkeillään maissa aika erilaisissa maisemissa ja erilaisin käytännöin.

Suurimmat käytännön erot liittyvät majoitukseen. Suomessa on laaja autiotupaverkosto, joka tarjoaa kulkijalle mahdollisuuden yöpyä ilmaiseksi, mutta melko vaatimattomissa oloissa. Ruotsissa taas suositaan tunturiasemia ja -majoja, joiden palvelutaso on korkea, mutta käyttö maksullista.

Onhan se niin, että ruotsalaiset ovat tässä asiassa askeleen meitä edellä. Ruotsin tunturiasemat ovat hienoja, ja toiminta niissä hyvin järjestäytynyttä. Suomessa yhtä korkeatasoisiksi paikoiksi voitaneen laskea lähinnä Kiilopään ja Kilpisjärven retkeilykeskukset sekä hiihtokeskuksissa olevat hotellit, mutta nekin toimivat lähinnä retken alku- ja loppupisteinä. Pidemmillä vaelluksilla niistä ei ole samanlaista hyötyä kuin ruotsalaisista asemista.

Ruotsissa tunturikeskuksia markkinoidaan lomakohteina, mikä madaltaa kynnystä lähteä tunturiin vaeltamaan. Parhaiten tämä ilmenee siten, että ruotsalaisilla reiteillä näkee paljon lapsia. Ei ole tavatonta, että alle kouluikäisetkin kulkevat Kånken selässä 15 - 20 kilometrin päivämatkoja vanhempiensa mukana. Retkeilyn suosio lienee johtanut myös siihen, että Ruotsiin on vuosikymmenten aikana syntynyt sellaisia retkeilyvarusteita valmistavia yrityksiä kuten Fjällräven tai Hilleberg, jotka tunnetaan maan rajojen ulkopuolellakin.

Toisaalta tunturimajojen ylläpitäminen ei ole ilmaista, eivätkä niiden palvelutkaan ole kovin edullisia. Yöpyminen Storulvånin, Blåhammerenin ja Sylarnan tunturiasemilla maksoi meiltä kolmelta 70 - 130 €/yö, ja tähän hintaan sisältyi vasta sekalainen yhdistelmä teltta- ja yhteismajoitusta aamupalan kera. Varsinainen huonemajoitus olisi maksanut 200 - 250 € per yö. Hinta epäilemättä rajaa osan kansalaisista palveluiden ulkopuolelle, ja vahvan kruunun vuoksi summa tuntuu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna vieläkin korkeammalta.

Myös tiettömään tunturiin rakennettujen majojen ekologisuus mietityttää. Asiaan on selvästikin kiinnitetty huomiota (esimerkiksi roskien lajittelu oli hyvin järjestettyä), mutta tavaratoimitukset joudutaan joka tapauksessa hoitamaan helikoptereilla - ja talviaikaan ilmeisesti myös moottorikelkoilla. No, rahdataanhan suomalaisiin autiotupiinkin kaasua ja polttopuita, mutta määrät ovat olennaisesti pienempiä.

Itse en osaa suoralta kädeltä pitää suomalaista tai ruotsalaista tapaa toista parempana. Periaatteessa tykkään suomalaisesta yksinkertaisuudesta, mutta on silti vaikea olla arvostamatta ruotsalaisten tunturiasemien palvelutasoa ja sen mukanaan tuomaa helppoutta. Vaikka tietty primitiivisyys kuuluukin retkeilyyn, on silti mukava päästä päivän päätteeksi saunaan ja suihkuun.

On joka tapauksessa kätevää, että Suomi ja Ruotsi ovat rajanaapureita. Vaeltaja voi valita oman tyylinsä ja suunnata sen mukaan joko rajan itä- tai länsipuolelle.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Koskellinen kuohuvaa

Jämtlandin kolmion jälkeen oli aika hivuttautua kotia kohti. Paluumatka oli suunniteltu ajettavaksi Haaparannan kautta reitin varrelle mahdollisesti osuvia nähtävyyksiä bongaten. Jossain vaiheessa mieleen muistui Arvidsjaurin lähellä sijaitseva koskipaikka, Storforsen, jota sanotaan Euroopan suurimmaksi valjastamattomaksi koskeksi. Olimme poikenneet Storforsenilla kerran aiemminkin, mutta edellisestä vierailusta oli jo 20 vuotta. Sinne siis.

Arvidsjaurissa vietetyn yön jälkeen ajelimme viimeiset 100 km Storforsenille. Paikka tosiaan oli vuosien myötä muuttunut, vaikka koski tietysti virtasi samalla paikalla kuin ennenkin. Joen alajuoksulle oli ilmestynyt hotelli (jo 1995) ja kosken rannalle uusia kahviloita, ulkoilmalava yms. Kävelyreittejäkin oli kunnostettu myös liikuntarajoitteiset huomioiden. Muutokset oli kuitenkin toteutettu hyvällä maulla, ja ajatus Storforsenista perheiden piknik-paikkana tuntui edelleen olevan elossa.


Aurinkoisena päivänä mekin pakkasimme reppuumme eväitä ja lähdimme kiertämään kosken rantamia. En tiedä, onko kukaan koskaan pudonnut koskeen, mutta rannalta löytyi pelastusrengas tällaistakin tapausta varten. Kosken kuohuja katsellessa tuntui kuitenkin siltä, että renkaasta voisi tosipaikan tullen olla aika vähän apua.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kolmiota ympäri

Fulufjälletin jäätyä taakse vietimme yhden yön STF Särnassa. Majoitus ei ollut suomalaisittain järin edullinen, mutta vierailu ystävällisen omistajapariskunnan ylläpitämässä vanhassa puutalomiljöössä oli silti miellyttävä kokemus.

Östersundin länsipuolella sijaitseva tunturialue on houkutellut meitä jo pitkään, mutta aiemmin sinne suuntautuvat reissut ovat jääneet tekemättä milloin mistäkin syystä. Nyt kuitenkin olimme jo valmiiksi lähellä, ja kun norjalaisten sääpalvelukin povasi alueelle jopa kolmea peräkkäistä poutapäivää, päätimme patikoida Jämtlandin kolmiona tunnetun rengasreitin eli Storulvån - Blåhammaren - Sylarna - Storulvån.

Retken lähtöpaikkana toimivalle Storulvånin tunturiasemalle oli Särnasta päivän ajomatka, jonka suoritimme Trondheimin kautta koukaten. Retkeä edeltävänä yönä majoituimme Storlienin retkeilymajassa, josta ajelimme aamulla lyhyen matkan Storulvåniin. Auto jäi tunturiaseman maksulliselle parkkipaikalle (SEK 30 / päivä), ja me suuntasimme rinkat selässä ensimmäiselle etapille kohti 1086 metrin korkeudessa sijaitsevaa Blåhammarenin tunturiasemaa.

Norjalaisten arvelut poutasäästä eivät ensimmäisenä vaelluspäivänä aivan toteutuneet, mutta ennustetut tuulilukemat (10 - 15 m/s) epäilemättä pitivät paikkansa. Varsinkin ylempänä tunturissa keli oli kurja. Onneksemme olimme päättäneet kiertää rengasreitin vastapäivään, jolloin ensimmäisen päivän taival oli muita lyhyempi (12 km).

Sateen ja kovan tuulen vuoksi emme yrittäneetkään pystyttää telttaa Blåhammarenin liepeille, vaan varasimme itsellemme paikat tunturiaseman yhteismajoituksesta. Käytännössä tämä tarkoitti lattialla olevaa patjaa, mutta ratkaisu oli kohtuullisen hintainen ja olosuhteisiin nähden ihan mukavakin.

Toisen päivän aamukin valkeni vielä sumuisena ja tihkuisena, mutta tunturiasemalla nautitun erinomaisen aamupalan jälkeen yleinen mieliala oli silti korkealla. Kun lähdimme liikkelle, sää parani nopeasti laskeuduttuamme kostean pilviverhon alapuolelle. Yhdeksäntoista kilometrin matka Blåhammarenista Sylarnan tunturiasemalle eteni loivaan alamäkeen mukavasti, ja aurinkokin malttoi välillä näyttäytyä pilvien lomasta.

STF Blåhammaren tunnetaan gourmet-ravintolastaan, mutta ei Sylarnan tunturiasemakaan yhtään hullumpi paikka ole. Vieressä kohoavat 1700 - 1800 metriin nousevat tunturinhuiput, ja asemalta löytyvät kaikki palvelut, joita vaeltaja suinkin voi toivoa (sauna ja suihku, pehmeä peti, kauppa, keittiö, vaatteiden pesu- ja kuivaustilat, ...). Koska säätila oli illalla varsin hyvä, pystytimme telttamme aseman lähistölle. Jälkikasvu tosin päätti hyödyntää opiskelijatarjouksen ja nukkui yönsä yhteismajoituksessa varsin edulliseen 193 kruunun hintaan (sisältäen aamupalan).


Kolmas vaelluspäivä alkoi mukavasti, kun teltasta ulos kömmittäessä ulkona odotti pilvetön taivas ja auringonpaiste! Lämpötilakin oli noussut jo kymmenen asteen paikkeille, vaikka oli vasta aamu. Päivän aikana tultaisiin selvästikin tarvitsemaan aurinkorasvaa.

Ennen liikkeelle lähtemistä kipusimme tunturiaseman vieressä olevalle töppäreelle ihastelemaan hetkeksi maisemia. Päivän etappi takaisin STF Storulvåniin oli 16 kilometrin mittainen ja kulki helpohkossa tunturimaastossa välillä eväitä nauttien. Patikointi lämpimänä päivänä väsytti kuitenkin sen verran, että Storulvåniin saavuttuamme päätimme majoittua tunturiasemalle ja jatkaa autoilua vasta seuraavana aamuna.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Svea-mamman helmoissa

Kesälomailumme jatkui tällä erää Pohjanlahden toisella puolella, Ruotsissa. Ruotsin kuningaskunta ei ehkä ole ulkomaista vieraimpia, mutta jaksaa silti vuosienkin jälkeenkin yllättää monipuolisuudellaan.

Lomamatkamme aluksi risteilimme M/S Galaxyllä Turusta Tukholmaan, josta edelleen siirryimme yöksi Uppsalassa sijaitsevaan retkeilymajaan. Ensimmäiseksi matkakohteeksi oli valikoitunut Ruotsin ja Norjan rajalla sijaitseva Fulufjälletin kansallispuisto, josta löytyisi paitsi Ruotsin korkein vesiputous (Njupeskär, 93 m) myös maailman vanhin puu (9500 vuotta vanha kuusi).

Ruotsissa korkeita mäkiä löytyy yllättävän etelästä, eikä Fulufjället edes ole maan eteläisin tunturi, vaikka se sijaitsee jokseenkin samoilla leveysasteilla Tampereen kanssa. Joka tapauksessa Fulufjället kohoaa yli kilometrin korkeuteen. Suomessa vastaavia lukemia löytyy vasta käsivarresta.

Fulufjälletin luontokeskukseen johtava tie ei ollut ihan maailmanluokkaa, mutta itse kansallispuiston tarjoamat palvelut olivat kohdillaan. Itse poikkesimme vain Njupeskärillä, mutta ylempää tunturista olisi löytynyt enemmänkin reittejä kuljettavaksi.

Vuono-Norjassa maisemat ovat vieläkin jylhempiä, mutta nousu Fulufjälletin rinteelle oli silti hämmentävä kokemus. Mitä jos Kuopiosta löytyisi 1000 m korkea tunturi? Voi olla, että telttani löytäisi pysyvän paikan etelärinteen sammaleilta.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Jälkipuinti

Saariselän reissun jälkeen on taas aika pohtia, miten mukaan valitut varusteet toimivat käytännössä. Yksi retkeen liittyvistä tavoitteista oli, että kantamusten paino pyritään minimoimaan mukavuuden sallimissa rajoissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että kaikki turhalta kuulostavat himmelit jätetään repusta pois, mutta yöpymismukavuudesta ei tingitä.

Makuupusseiksi valittiin kilon painoiset untuvapussit, vaikka hiukan kevyemmilläkin olisi varmaan pärjätty - sääennusteiden mukaan yölämpötilat pysyttelisivät +5 C:n yläpuolella. Myöskään majoitetta ei haluttu liikaa tuunata, joten matkaan lähti Nallo 2. Vauden Power Lizard olisi ollut kilon kevyempi ja periaatteessa kahden hengen teltta, mutta herääminen Voimaliskossa sateisena aamuna kahdestaan vaimon kanssa on jo ajatuksena haastava.

Ilmanvaihto ei liene Nallonkaan kehutuimpia ominaisuuksia, mutta enpä tämän reissun perusteella osaa sitä moittiakaan. Vaikka kahtena yönä satoi vettä, sisäteltta oli aamuisin täysin kuiva. Toki jalkopäässä (maanrajassa) olevat tuuletusaukot oli rullattu auki, ja teltta oli mahdollisuuksien mukaan pystytetty tuulen suuntaisesti, mutta joka tapauksessa ero vaikkapa Voimaliskoon on merkittävä.


Viime kesänä ostamani 58-litrainen Osprey Exos osoittautui jo edellisellä Saariselän vaelluksella hyväksi kantolaitteeksi. Niinpä otin sen nytkin mukaan, ja jotta vaimo pääsisi liikkeelle samalta viivalta, hänellekin hankittiin oma Exos (tosin S-kokoinen eli 55-litrainen versio). Jo yksistään tällä valinnalla taakka keveni liki kaksi kiloa isompaan rinkkaan verrattuna.

Exosit riittivät hyvin näin lyhyelle vaellukselle. Yhteiset tavarat jaettiin niin, että minä pakkasin reppuuni teltan, keittimen ja kaasun, ja vaimo puolestaan kantoi suurimman osan ruokatarvikkeista. Solumuovialustaa, crocseja ja vaellussauvaa lukuunottamatta kaikki tavarat pakattiin repun sisäpuolelle. Rinkkojen lähtöpainoja ei punnittu, mutta arvelisin niiden olleen 11-13 kilon paikkeilla.


Kun telttailee tupien läheisyydessä, voi hyödyntää veroina maksamaansa kaasua. Tällä reissulla kävikin ensi kertaa niin, että mukana ollut retkikeitin oli täysin turha, koska sekä illallinen että aamiainen tehtiin aina tuvassa. Jos oman keittimen kaasuineen olisi jättänyt rinkasta pois, painoa olisi kertynyt 900 grammaa vähemmän. Kynnys lähteä liikkeelle ilman keitintä on melko korkea, mutta seuraavalla tupakierroksella reppuun voi ainakin pakata pienemmän kattilan ja kaasupullon.

Uutena varusteena oli tällä kertaa mukana Samsung Xcover 2, jota käytin lähinnä kamerana. Tuoreemman käyttöjärjestelmäversion myötä käytettävyys on hiukan parantunut, mutta vaelluksella tärkeä ominaisuus eli akun kesto tuntuu puolestaan heikentyneen. Vaimolla oli matkassa Xcoverin vanhempi malli, mikä mahdollisti pienen vertailun. Puhelimet ladattiin ennen patikointia täyteen ja asetettiin sitten lentotilaan (Flight Mode). Puhelimia käytettiin lähes yksinomaan valokuvien ottamiseen, ja ne säädettiin käyttämään samaa kuvatarkkuutta.

Neljän päivän jälkeen vanhemman Xcoverin akkumittari näytti edelleen täysiä palkkeja, mutta Xcover 2:sen varaus oli tippunut neljänneksen. Toki testi oli tällaisenaan varsin epätieteellinen (puhelimilla otettujen kuvien määrä ei esimerkiksi ollut sama), mutta vaikuttaa siltä, että pidemmillä vaelluksilla Xcover 2 tarvitsee kaverikseen toisen akun. Sellaisia ei vaan vielä taida olla saatavana.

Toinen itselleni uusi varuste oli muovinen karttatasku... Siis sellainen, joka suojaa paperikarttaa sateelta. Olen aiemmin säilyttänyt karttaa takin tai housujen taskussa ja kaivanut kartan aina tarvittaessa esille. Sateellahan homma ei toimi alkuunkaan, ja tuulisessa tunturissakin kartan avaaminen kerta toisensa jälkeen on vaivalloista. Kaulassa pidettävä karttatasku ratkaisee molemmat ongelmat. En tiedä, miksi olen sinnitellyt ilman sitä näinkin pitkään.

Muonapuoleen ei tällä kertaa liittynyt uusia innovaatioita. Pähkinävoin käytettävyys jäi edelleen testaamatta, koska en tähän hätään löytänyt sille sopivan pientä purkkia. Jos nyt retkellä jotain testattiin, niin parhaat päivänsä nähneitä retkiruokapusseja sitten. Kaikki meni eikä mitään tullut takaisin.