tiistai 26. helmikuuta 2019

Katsastan

Viikon takainen tutkimusretki paljasti, että Kuopion jäätilanne ei nyt suosi hiihtämistä, ainakaan Rauhalahden ympärillä. Vaan mahtaisiko muualla olla parempaa?

Päätin lähteä uudestaan liikkeelle, ja tutkailla tarkemmin eri puolilla kaupunkia olevia jääalueita. Aluksi ajoin autolla saaristokadun kupeeseen, jonka kautta Etelä-Kuopiosta keskustaan menevä latureittikin kulkee.


Vaikka jäällä paikoin oli lunta, enimmäkseen tarjolla oli vain paljasta jäätä, vettäkin. Jos jään päälle sataisi räntää ja sitten pakastaisi, suksi saattaisi vielä toimia, mutta pysyykö jää muuten kuosissaan?


Kuopionlahdella tilanne ei ollut olennaisesti parempi. Lahden pohjukkaa on moneen otteeseen kierretty ympäri, mutta eipä tuonne nyt tehnyt mieli, vaikka aurinko hienosti paistoikin.


Rantoja pitkin olisi ehkä jotenkin voinut nylkyttää eteenpäin.


Sataman suunnassa sen sijaan näytti hiukan paremmalta. Se oli yllättävää, koska keskustan liepeillä liikkuu eniten väkeä, ja kerran pehmentynyt jää menee nopeasti huonoksi.


Retkiluistelubaana oli Finland Ice Marathonin jäljiltä kohtuullisessa kunnossa, ja luistelijoita viilettikin siellä täällä. Tosin silti ehkä vähemmän, kuin sään puolesta olisi voinut olettaa. Hiihtäjiä ei näkynyt kuin muutama, jos niitäkään.


Entäpä kaupungin länsipuoli sitten? Kartoittaakseni tilannetta jatkoin autolla Neulaniemen kärkeen, josta jalkauduin jäälle.

Alueen saariin menee useita jääteitä, joita itsekin seurasin. Saarten rantamilla ja niiden välissä olisi ehkä voinut sutia...


... mutta esimerkiksi Laivonsaaren ja Neulaniemen välinen selkä oli melko lohduttoman näköinen, hiihtämistä ajatellen siis.


Kaukaa katsoen on vaikea arvioida, onko jään päällä vettä, mutta ainakin muutamassa kohdin veden pinta lainehti tuulen mukana.

Mitä tästä reissusta sitten jäi käteen? Eteläisin Kuopio on yhä katsastamatta, mutta vaikuttaa siltä, ettei jäätilanne on kauttaaltaan melko huono.


Jään kestävyys ei yleensä helmikuussa ole ongelma, mutta asiaan liittyviä varoituksia näkee jo. Talvi lienee ollut teräsjään kertymisen suhteen hankala. Edellisessä kirjoituksessani mainitsemiani uveavantoja en tosin nyt havainnut, mutta yllättäen ne kai eteen tulevatkin.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Ihan tätä ei tilattu

Kulunut talvi ei ole edennyt ihan suunnitelmien mukaan; ainakaan, mitä hiihtämiseen tulee. Olen helmikuun puoleenväliin mennessä ehtinyt ladulle vasta säälittävät viisi kertaa.

Tai ei homma pelkästään ehtimisestä ole ollut kiinni. Kun pakkaskausi tuntui venyvän, jäin muutaman kerran metsälatuja kokeiltuani odottamaan jäälatujen valmistumista.

Minulla ei ole ollut tapana kiirehtiä jäälle ennen kuin latureitit virallisesti avataan. Tämä lähinnä siksi, että en halua itse arvailla jään kuntoa, vaan luotan asiassa paremmin tietäviin. Kyse ei ole pelkästään jään kestävyydestä, vaan myös siitä, missä kunnossa jääalueet muutenkin ovat.

Tänä talvena Kuopion jääladut saatiin jo kertaalleen tehtyä, mutta sitten sää lauhtui, ja ilmeisesti jäälle nousseen veden vuoksi reitit jouduttiin pian sulkemaan. Se ei ollut ihan sitä, mitä olin tilannut.

Menneenä viikonloppuna oli aurinkoista, ja kun kävelylenkilläni päädyin latureitistön kupeessa olevaan Katiskaniemeen, päätin samalla tutkia, onko jäätilanne niin huono kuin olin ymmärtänyt.

Tieto jäälle nousseesta vedestä ei ainakaan ollut pelkkää legendaa. Epäselvää kuitenkin oli, olivatko kelkkailijatkin ajaneet vesimiinaan, vai oliko vesiongelma syntynyt kelkkailun seurauksena. Nyt uomat tosin olivat jäätyneet.


Viereisessä poukamassa kuitenkin näytti aivan toisenlaiselta. Aurinko oli sulattanut jään päältä ylimääräisen lumen, ja jäljellä oleva lumikerros vaikutti hiihtämisen kannalta otolliselta. Niemen suojassa oli myös tyyntä, vaikka muualla tuuli puhalsi liki 10 metrin sekuntinopeudella.


Innostuin olosuhteista siinä määrin, että kipitin kotiin hakemaan sukset, ja palasin sitten takaisin jäälle. Harmikseni sain kuitenkin huomata, että vaikka kapealla kaistaleella olikin mainio hiihtää, muualla oli kehnompaa.

Hiukan edempänä jää oli laajalti huonossa kunnossa. Olin oikeastaan jo jäälle laskiessani mennä nurin, kun ajauduin vahingossa jäiseen sohjoon.


Kauempaa järveltä olisi epäilemättä löytynyt hiihtokelpoista pintaa, mutta siellä täällä näkyi uveavannon oloisia reikiä, mikä ei varsinaisesti houkutellut jatkamaan. Sellaisia on kai tänä talvena esiintynyt poikkeuksellisen paljon. Jäällä liikkuminen on nyt muutenkin ollut poikkeuksellisen haastavaa, ainakin Keski-Suomessa.

Hetken järvellä rimpuiltuani palasin takaisin maalle, jossa olisi voinut olla hyväkin sutia, ellei föhn-tuuli olisi ehtinyt tyhjentää puut ladulle.

Päivän kokeilut muistuttivat siitä, että vuodet eivät ole veljeksiä. Viime keväänä jäähiihtokelit jatkuivat Kuopiossa huhtikuun puolelle, mutta nyt näyttää vähän huonolta, kun vielä ei ole päästy kunnolla alkuunkaan. Tosin onhan tässä vielä talvea jäljellä.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Kurkkua kuristaa taas

Kauko oli selvästi otettu saamastaan huomiosta.

  • Tilulii, kylläpä tuntuu hyvältä!
  • Arvasin, että yllätykseni olisi sinulle mieluinen. Ajattelin tosin ensin pukea sinut lentosukkaan, mutta sitten arvelin, ettet tykkäisi sellaisesta.
  • Huh, en todellakaan! Toiset kopterit vain nauraisivat minulle. Mutta nyt minulla on hiukan hiki. Lennetäänkö vähän?
  • Lennetään vaan, mutta älä silti innostu liikaa. Kylmä ilma kangistaa nopeasti.

Lämpömittari paljasti kotoa lähtiessämme, että talvi oli kiristämässä otettaan. Niinpä pakkasin Kaukon vuorattuun kameralaukkuun, jonka pohjalla oli kaksi esilämmitettyä geelipussia. Ei lämmin laukku kesää tee, mutta auttaa kuitenkin pitämään kopterin akkuineen toimintakuntoisena, ainakin hetken aikaa.


Niin, Kurimuksen kurkku veti meitä jälleen puoleensa. Ajatuksemme oli tällä kertaa lähestyä Kinahmia pohjoisesta, mahdollisesti Louhosareenan liepeiltä, mutta portilla suljettu tie esti aikeemme. Lopulta päädyimme vanhalle tutulle parkkipaikalle, josta toisaalta onkin ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Tähän aikaan vuodesta korkeilla vaaroilla on usein tykkylunta. Lumiset puut ovat kauniita katsella, mutta niihin liittyy oma riskinsä. Onneksi Kinahmilta löytyy myös avointa maastoa ja matalaa koivikkoa, jossa onneaan ei ole pakko koetella.

Kinahmin länsirinne on verrattain jyrkkä...


... mutta mäessä mutkitteleva traktoripolku helpottaa nousemista, ja siitä on usein mennyt muitakin.


Lähempänä lakea puusto muuttuu tiheäksi. Lumisten puiden alta ryömittäessä huppu helpottaa elämää.


Onneksi pahimpien kohtien läpi ei ole pakko puskea.


Vaaran laella kulkevalla retkeilyreitillä on taas avarampaa. Talvella polku tosin erottuu maastosta huonosti.


Menomatkallamme reitin seuraamista helpottivat tuoreen oloiset jalanjäljet, mutta pohjoisesta ei näyttänyt tulleen ketään. Louhosareenan suunnasta kipuaminen olisikin todennäköisesti ollut työläämpää, vaikka pohjoisrinne onkin melko loiva.

Kävimme jälleen kääntymässä näkötornilla, joka vaikutti pysyvästi ystävystyneen vieressä kasvavan kuusen kanssa.

Nyt tornista olisi ehkä nähnyt jotain, mutta kiipeäminen ei tälläkään kertaa houkutellut. Seuraamamme jalanjäljet kuitenkin jatkuivat tornin ylätasanteelle asti.

Nousuvoittoinen menomatka oli vienyt yllättävän paljon aikaa, ja tornilta palatessamme alkoikin jo hämärtää. Pysähdyimme reitin varrella olevalle laavulle syömään eväitä.


Olosuhteet umpimallisen laavun sisällä olivat varsin siedettävät, vaikka emme tulia tehneetkään. Tällaisina hetkinä mietin silti, että pitäisiköhän sittenkin sisällyttää makkara retkiruokavalioon.

Kaukokin sai lopulta toteuttaa itseään, eikä se valittanut kylmästä ilmastakaan. Totta puhuen pakkanen taisi enemmän kiusata itseäni.