maanantai 25. heinäkuuta 2016

Tasamaata ja valuuttariskejä

Kun Saxnäs Marstuntureineen jäi taakse, matkamme alkoi vääjäämättä kääntyä kohti kotia. Yritin pitää matkasykettä yllä ehdottamalla, että poikkeaisimme vielä yhdeksi vuorokaudeksi Ammarnäsiin, mutta vaimo oli sitä mieltä, että nyt riittää.


Kun tuntureilta on laskeutunut tasamaalle, tuntuu usein siltä, että edessä ei enää ole mitään mielenkiintoista. Tämä ei välttämättä ole totta, koska esimerkiksi Arvidsjaurin ympärillä on useita helposti saavutettavia luonnonpuistoja ja ekopuistoja. Ongelma lähinnä onkin, että jos paikkoja ei ennalta tunne, niistä tulee helposti ajettua ohi.

Tämänkertaisista matkakohteista eniten uutuudenviehätystä sisältyi Marsfjelletin ympäristöön. Saxnäs oli paikkana odotettuakin pienempi - siellä ei ollut edes kauppaa, tosin huoltoasemalla myytiin elintarvikkeita - mutta eipähän sitten ollut ruuhkiakaan. Toisaalta muutaman kymmenen kilometrin säteeltä löytyvät Klimpfjällin ja Kittelfjällin tunturikeskukset, joten talvella läpikulkuliikennettä voi olla jonkun verran.


Tämänkertaisen lomamatkamme etenemiseen vaikuttivat pienimuotoiset valuuttariskit. Olemme vuosikausia matkailleet Ruotsissa ja Norjassa, ja ennen jokaista matkaa euroja on vaihdettu kruunuiksi käteiskassan ylläpitämiseksi.

Reissujen jälkeen kruunuja on aina jäänyt vähän yli, joten kahdenkymmenen vuoden jälkeen matkakassa on hyvinkin riittävä, mutta sitten Ruotsi päättääkin uudistaa setelinsä, ja kassa uhkaa muuttua arvottomaksi.

Mikä siis neuvoksi? Vanhat setelit voisi ehkä vaihtaa pankissa uusiin, mutta lopulta päätimme hankkiutua niistä eroon maksamalla kaikki matkaan liittyvät kulut käteisellä - sikäli kuin se on mahdollista.

Pääsääntöisesti ajatus oli toimiva, mutta aivan ongelmitta ei selvitty. Esimerkiksi Ruotsin hiihtokeskuksissa käteisellä ei aina voinut maksaa polttoainetta, ei edes miehitetyillä asemilla. Kerran jouduinkin vinguttamaan korttia, mutta useimmiten yritimme vain sinnitellä seuraavalle asemalle.

Myös hotellivarausten tekeminen ilman luottokorttia ei aina ollut mahdollista. Toisaalta ilman varausta ei oikein viitsi ajaa 100 kilometriä pitkän pistotien päähän.

Norjassa myös yöpymisiin liittyvät käteismaksukäytännöt herättivät hämmennystä. Yleensähän homma menee niin, että maksaessasi tuotteen tai palvelun saat kuitin todisteeksi siitä, että maksu on suoritettu.

Sandnesssjøenin Scandicissa asiat kuitenkin etenivät toisin. Maksoin yöpymisen käteisellä saapuessamme hotelliin. Hetkeä myöhemmin huomasin, että en ollut saanut maksusta kuittia, joten menin pyytämään sellaista. Minulle sanottiin, että saan kuitin sitten, kun seuraavana päivänä kirjaudumme ulos hotellista... Mutta juuri silloinhan haluaisin mahdollisesti todistaa, että olen jo suorittanut maksun edellisenä iltana!

Kotimaan lähestyessä osa kruunuista oli edelleen käyttämättä. Hätäpäissämme majoituimme viimeiseksi yöksi Haaparannan kaupunginhotelliin, vaikka se ei kristallikruunuineen ja punaisine mattoineen ihan edustanut meidän tyyliämme. Tosin olen kyllä joskus kuivatellut siellä telttaakin.

Näin ulkomaalaisen näkökulmasta katsottuna Ruotsin seteliuudistukseen liittyvä siirtymäaika voisi siis olla pidempikin kuin yhdeksän kuukautta. Nythän tilanne on se, että tänä kesänä Ruotsista saadut setelit eivät välttämättä kelpaa maksuvälineinä ensi kesänä.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Marstunturin varjossa

Ruotsissa on enimmäkseen tullut retkeiltyä joko ihan pohjoisessa tai sitten etelämpänä Östersundin liepeillä. Niiden välissä on kohta, joka on jäänyt vähän hämärän peittoon.

Tähän hämäryyteen laskeutui valo, kun kartasta silmiini osui Marsfjällets naturreservat. Siis Marstunturin luonnonsuojelualue, onpa aluetta siunattu hienolla nimellä!

Marstunturille pääsee esimerkiksi Saxnäsistä, joka ei ihan ollut kotimatkamme varrella, mutta ainahan lomalla voi tehdä poikkeuksia. Niinpä käännyimme E12-tieltä Saxnäsiin ja sieltä edelleen kohti Fatmomakkea.

Fatmomakke on tunnettu saamelaisten vanhana asuinalueena, mutta luonnonsuojelualueen rajalla sijaitseva kylä voisi soveltua myös retken alkupisteeksi. Emme iltaretkellämme ehtisi Marstuntureille asti, mutta ehkä löytäisimme paikan, josta Marstunturia voisi ihastella ilta-auringon valossa.

Lähtöpaikkaan liittyvä ajatus oli hyvä, sillä Fatmomakkesta nousee tunturiin suora ja tehokas polku. Alkumatkan havumetsä muuttuu ylempänä vihreäksi koivikoksi...


... ja lopulta noin 800 metrin korkeudessa koivutkin lakkaavat kasvamasta. Jäljellä on vain miellyttävää vihreää varvikkoa...


... ja loistava näkymä Marstunturin suuntaan!


Ylhäällä rinteessä oli mukava kahvitella, tosin vaimon läsnäolo sai kärpäset jotenkin villiintymään.


Marstunturi on Keski-Ruotsin korkeimpia tuntureita. Se kohoaa 1590 metrin korkeuteen, mutta tunturin laelle johtaa silti kartan mukaan polku. Lähiseudun muutkin tunturit ovat profiileiltaan loivia, mikä vehreyden ohella onkin toinen merkittävä ero pohjoisempiin vuoriin nähden.

Yöksi vetäydyimme Saxnäsin STF-hotelliin (Saxnäsgården). Joskus 90-luvulla rakennetusta hotellista huokui jo menneiden vuosikymmenten henki, mutta aivan elähtänyt se ei vielä ollut.

Kuningasperhekin on joskus vieraillut Saxnäsgårdenissa ja saanut hotelliin omat nimikkohuoneensa. Kuninkaan ja kuningattaren huone oli ylimmän kerroksen päädyssä, vieressään prinssille varattu huone. Meidän huoneemme olikin sitten jo rivissä seuraavana.

Saxnäsissa uskaltauduin viimein myös ruotsalaiseen saunaan. Kuten tavallista, löylyhuoneen valaistus olisi riittänyt vaikka jäähalliin, lauteet olivat liian matalalla ja pesuhuoneesta puuttui ovi, mutta helteisenä päivänä sain kuitenkin saunoa yksin. Kyllä tällä Suomeen asti selvitään.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Omituisten kivien kerho

Brønnøysundin jälkeen matkamme suunta oli hetken hukassa. Ihan vielä ei ollut aika kurottaa kohti Haaparantaa, mutta kovin paljon etelämmäksikään ei enää voisi jatkaa.

Hetken asiaa vatvottuamme päätimme ajaa takaisin Hemavaniin. Jo kertaalleen koluttujen teiden ajaminen uudestaan (hitaasti) ei ole mielekästä, mutta reunaehdot huomioiden se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta.

Päädyimme jälleen Hemavan Fjellcenteriin, jonka respassa oli nyt uusi tyttö. Hän yritti innokkaasti puhua ja ymmärtää suomea, ja jotta olisimme samalla viivalla, minä vaihdoin yleensä käyttämäni englannin kielen ruotsiksi... Kirjautumisprosessi eteni aika hitaasti, mutta uskoakseni se hyödytti meitä molempia.

Saimme eri huoneen kuin ensimmäisellä kerralla. Huone sijaitsi lähempänä rakennuksen päätyä, ja sen lattia oli oudosti kallellaan ikkunan suuntaan. Jopa siinä määrin, että huoneen ulko-ovelle oli jotenkin raskasta kulkea. No, eivätpä telttapaikatkaan aina ihan tasaisia ole.

Brønnøysundin reikäinen vuori oli lepopäivän ohjelmaksi ihan OK, mutta nyt oli taas aika kiivetä tunturille. Ruotsissahan niitä riittää, ja nimen keksiminen jokaiselle tunturille voikin olla vaikeaa. Tämä selittänee sen, miksi kartasta löytyy tunturi nimeltä Fjällfjällen (1406 moh).

Me kuitenkin hakeuduimme Tärnabyn kylän vieressä kohoavalle Laxfjälletille. Mäki lienee tärnabylaiselle samaa kuin Puijo kuopiolaiselle, mutta 829 metrin lakikorkeus antaa luvan olettaa, että laelta ainakin näkee jotain.


Laxjälletin huipulla on kivi, joka on hauskalla tavalla samantapainen kuin Kuhmosta löytyvä Kärnänkivi, hieman pienempi vain. Tapana kai on työntää pää kiven alle ja ottaa tilanteesta kuva, mutta annoinpa nyt olla.


Paikkakuntina Hemavan ja Tärnaby muistuttavat jotenkin Kilpisjärveä. Maisemat ovat hienot ja rakennuksia paljon, mutta todellinen asukasluku on silti pieni, vain muutamia satoja henkiä.


Laskettelupaikkoinahan H & T ensisijaisesti tunnetaan, mutta muutaman kymmenen kilometrin säteellä on sen verran nähtävää, että kyllä tuolla kesälläkin viihtyy. Osa hotelleista kuitenkin sulkee kesäksi ovensa, joten jäljelle jääneissä voi olla hetkittäin ruuhkaa.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Reiällä

Norjalaiset pitävät rannikolla kulkevaa Kystriksveieniä maailman kauneimpana rannikkotienä. Ja kyllähän se hieno onkin, joskin hiukan hidaskulkuinen, kuten norjalaiset tiet yleensäkin.

Me jatkoimme Sandnessjøenistä etelään kohti Brønnøysundia. Reitin valintaan vaikutti oikeastaan vain se, että Brønnøysundissa voisimme vielä nauttia poutaisesta säästä ennen etelästä ja pohjoisesta kilvan saapuvia sateita.

Brønnøysundin tunnetuimpia nähtävyyksiä on Torghatten, reiällä varustettu vuori.

Reikä on melko iso, mutta sen syntyperä on hiukan epäselvä. Hätäisimmät selittävät aukon jääkauden tuottamaksi kummajaiseksi - kuten kaiken muunkin, mistä ei olla ihan varmoja - mutta mitkään järkisyyt eivät teoriaa puolla. Todennäköisemmin reikä on peikon tekosia.

Torghattenin lähelle pääsee autolla, ja aukon kautta kulkee reilun parin kilometrin mittainen polku. Yli 150 metriä pitkä tunneli on vaikuttavan näköinen, mutta kun on juuri edellisenä päivänä hakannut päätään kiveen, varoitukset ylhäältä tippuvista kivistä tuntuvat epämiellyttäviltä.


En tiedä, onko kukaan koskaan saanut tunnelissa kiviä niskaansa, mutta riskit minimoidakseni loikin vuoren läpi nopeaa tahtia. Maassa lojuvat kivenlohkareet olivat sen kokoisia, ettei niitä kovin montaa päähänsä haluaisi.

Jos aukosta kuitenkin selviää turvallisesti läpi, rohkeus palkitaan mukavalla näkymällä Atlantin valtamerelle.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Sisarusparvi

Hemavanista matkamme jatkui 73-tietä pitkin Troforsiin ja sieltä edelleen Mosjøeniin, johon jäimme yöksi. Reitin varrelle osui mielenkiintoisen näkönen luonnonmuodostelma, Atoklimpen, mutta koska päivä oli jo pitkällä, kävimme vain lukemassa opastaulut.

Seuraavaksi matkakohteeksi poimimme Atlantin rannikolla, Sandnessjøenissä, kohoavat seitsemän vuorta, De syv søstre (seitsemän sisarta). Vuoret ovat paikallisesti iso juttu, ja Sandnessjøenistä löytyykin monia sisarusten mukaan nimettyjä liikkeitä ja katuja.

Töppäreet ovat noin kilometrin korkuisia, ja niiden kautta kulkee reitti, joka käy jokaisella huipulla. Huipuille voi kuitenkin kiivetä erikseenkin, joten ei muuta kuin auto parkkiin ja heikoimman kimppuun. Päätimme tavoitella sisarista eteläisintä, Breidtindeniä (tai Stortinden), joka näytti ensimmäisenä luopuvan aamupäivän harmaasta hunnustaan.

Parkkipaikalta huipulle oli vain 3,5 kilometriä, mutta liki tuhat nousumetriä lisäsivät vastusta tehokkaasti. Ja vaikka reitti ei liene norjalaisella asteikolla vaikea, eteneminen oli loivempiin mäkiin tottuneelle ihan tarpeeksi hankalaa. Mitään kiipeilyvarusteita ei sentään tarvittu, mutta varovaisuutta ja huolellisuutta niidenkin edestä.

Ehkä kaksi kolmasosaa noustuamme minulle sattui pieni haaveri. En huomannut ylhäällä edessäni olevaa kallionkielekettä, ja ponnistin tietysti siihen nuppi edellä.

Päässä rusahti ikävästi, ja ajatus katosi hetkeksi. Säikähdin tilannetta sen verran, että piti ihan hetki huilata, ennen kuin uskalsin jatkaa matkaa.

Kahden ja puolen tunnin kipuamisen jälkeen saavutimme huipun, josta tietysti oli hieno näköala. Laskeutuminen oli jokseenkin yhtä työlästä kuin nouseminenkin, mutta sujui silti puoli tuntia nopeammin.

Rinteessä ei onneksi ollut juoksevia kiviä, mutta jyrkät avokallio-osuudet tuntuivat hankalilta, koska ne olivat paikoin mutaisia. Käsiä tarvittiin molempiin suuntiin mennessä sen verran, että hansikkaista oli hyötyä.


Vaikka vuorikiipeily ei lukeudu keskeisimpiin mielenkiinnon kohteisiimme, nousu Breidtindenille toi silti mukavaa vaihtelua perusretkeilyyn. Päässä oleva kuhmukin laskee aikanaan, ja kolauksen aiheuttamaa sekavuutta tuskin edes huomaavat muut kuin ventovieraat.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Arkkujahdissa

Mudduksen jäätyä taakse hakeuduimme Jokimukkaan yöksi. Seuraavana aamuna päätimme tavoitella Tärnabytä tai Hemavania, jotka olivat meille vieraita paikkoja. Molempien ohi lie joskus ajettu, mutta mielikuvat olivat hämäriä.

Kartalta katsoen näytti siltä, että Tärnaby on suurempi paikka kuin Hemavan. Tunturihotelli oli kuitenkin täynnä, joten jatkoimme parinkymmenen kilometrin päässä olevaan Hemavaniin. Se olikin huomattavasti eloisampi keskus, ja Hemavan Fjellcenteristä saimme huoneenkin STF-hintaan.

Uudessa paikassa menee aina hetki selvitellessä, että mitähän jännää lähistöltä mahtaisi löytyä. Meitä alkoi kiinnostaa Rönäsin lähellä oleva jokisuisto.

Alue on tunnettu monipuolisesta kasvillisuudestaan, mutta suistossa menevän polun lähellä pitäisi olla myös vanha saamelaishauta, jossa edelleen on lappalaisnaisen jäännökset, arkussa. Niinpä ajelimme Rönäsiin ja lähdimme kulkemaan joen vartta ylös.


Suistoa pitkin laskeva vesi oli syönyt kallioon hauskoja uurteita.


Joitakin hiidenkirnuja voisi käyttää vaikka kylpytynnyreinä. Ainakin niitä, joiden vettä aurinko pääsee lämmittämään.


Saamelaisnaisen jäänteitä emme kuitenkaan nähneet. Polku tuntui nousevan ylemmäksi, joten seurasimme sitä kohti Rödingsfjälletiä. Ehkä arkku olisikin tunturissa?

Vaikka Hemavan ei ole kovin etelässä, tunturimaasto vaikutti vehreältä. Alueella kasvaa myös harvinaisia orkideoita.


Kierrellessämme tunturissa tapasimme tytön, joka oli kiinnostunut paikallisesta kasvillisuudesta. Hän oli juuri löytänyt erikoisen orkidean ja kysyi meiltä, etsimmekö mekin tunturista kukkia. Ehei, me etsimme ruumisarkkua! Asia oli tytölle vieras.


Arkku jäi lopulta löytymättä, mutta päivä tunturissa oli silti hyvä. Oli aika siirtyä rajan taakse, Norjaan.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Putouksia ja mutakakkuja

Stora Sjöfalletin maisemat ovat kyllä hienoja, vaikka ajan myötä niihinkin tietysti tottuu. Itselleni tämä oli kolmas kerta Ritsemin suunnalla, mutta ehkä sinne joskus taas päädytään.

Ritsemin tieltä poistuttuamme matkamme jatkui kohti Mudduksen kansallispuistoa. Muddus on Sarekin, Padjelannan ja Stora Sjöfalletin ohella yksi Ruotsin maailmanperintökohteista.

"Maailmanperintökohde" on minusta vähän outo sana. Siis kuka sen kohteen perii? Ja minkä jälkeen? Ei kuulosta hyvältä!

Oli miten oli, Mudduksesta löytyy komea vesiputous, Muddusfallet. Hieman ennen sitä on toinenkin putous, Askasfallet, joka on hiukan pienempi.


Putouksille pääsee parhaiten puiston eteläosasta, Skájdden pysäköintialueelta, josta patikoitavaa on 6 - 7 kilometriä suuntaansa.

Valittavana on kaksi polkuvaihtoehtoa, jotka eroavat siellä täällä toisistaan. "Lättäre stig" -kyltein viitoitettu polku on tosiaan helpompi, mutta ei tarjoa juurikaan nähtävää. Toinen menee lähempänä Muddusjokea, ja kulkee parin kivan maisemapaikan kautta.

Putouksen lähellä on näköala- ja nuotiopaikka pöytineen. Meillä oli eväänä mutakakuja, koska ne jotenkin rimmasivat yhteen Muddus-sanan kanssa.

Putoukselle vievän polun maasto on samantapaista kuin Kuusamossa, ja varsinkin joen vieressä etenevä osuus toi mieleen Kanjonin Kierroksen. Toisaalta puolet kansallispuiston alueesta on suota, mikä ei tältä reitiltä erottunut.


Polun poikki lorisi siellä täällä pieniä puroja. Jostain syystä osa puroista oli kummallisen sameita. Jotain muddustako niissäkin on?


Hyttysistä ei tällä retkellä ollut suurta haittaa, mutta yksinomaan putouksen vuoksi tehtävä matka tuntui silti aavistuksen pitkältä. Toki puistosta löytyisi muutakin nähtävää, kuten esimerkiksi vuonna 2006 roihunneen metsäpalon jäljet.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Rusinat pullasta

Olemme viime vuosina retkeilleet keskimäärin aika kevyiden kantamusten kanssa. Oma kesävarustukseni on rakentunut puolen kilon makuupussin, kilon rinkan ja 1 - 2 kilon teltan ympärille. Tämä on johtanut siihen, että komerossa lojuu varusteita, joita ei juurikaan tule käytettyä, koska ne painavat "liikaa".

Tällä kertaa halusimme hommaan vaihtelua, ja otimme matkateltaksi kahden hengen Kaitumin. Se painaa kilon enemmän kuin yleensä reppuun pakattu Nallo, mutta lisätila tekee oleskelusta miellyttävämpää, ainakin sadekelillä.

Makuupussitkin valikoituivat pikemminkin säänkestävyyden kuin painon mukaan, ja itse otin mukaan suuremman rinkankin, jotta teltta ja makari varmasti mahtuvat kyytiin. Vaimo pakkasi edelleen tavaransa 58-litraiseen Osprey Exosiin.

Oma rinkkani painoi nyt viitisen kiloa enemmän kuin mihin elimistöni on viime aikoina tottunut. Paino ei ollut tolkuton, mutta pelkäsin silti, että jos menen nurin, vaimo ei yksin saa minua pystyyn.

Lähdimme joka tapauksessa aamulla ajamaan Jällivaarasta kohti Ritsemiä. Alustava ajatus oli, että menisimme veneellä Änonjalmeen ja kiertäisimme Kutjauren ja Vaisaluoktan kautta takaisin Ritsemiin.

Suunnitelma kuitenkin sisälsi pari asiaa, jotka hiersivät mieltä. Ensinnäkin olisimme mennen tullen venekuljetukseen liittyvien aikataulujen vankeja.

Toisekseen reitti kulkisi suurelta osin Vuojatädnon rantamilla, mikä saattaisi merkitä suurta hyttyssotaa. Mielessä kummitteli edelleen toissakesäinen Kevon reissu, jossa saimme pahasti köniin.

Niinpä teimme viime hetken reittimuutoksen ja päätimmekin nousta tunturiin Vakkotavaresta. Näin emme tarvitse venekuljetusta, ja pääsemme nopeammin tunturiin, jossa hyttysiä oletettavasti on vähemmän. Tuulikin puhalsi sopivasti etelästä, Vakkotavaresta nousevaa rinnettä pitkin.

Muutoksen myötä patikoitava reitti hieman hämärtyi, mutta ainakin voisimme pystyttää teltan tunturiin ja tehdä teltalta pienempiä retkiä kevyiden kantamusten kanssa. Eräänlaista rusinat pullasta -retkeilyä, siis.

Lähdimme nousemaan Vakkotavarren tuvan vierestä lähtevää polkua. Tunturiin on yli 400 korkeusmetriä, ja kivikkoinen rinne oli paikoin jyrkkä. Matka kuitenkin eteni yllättävän joutuisasti, vaikka lonkat aluksi vähän vinkuivatkin. Mukavaa oli se, että hyttysiä ei näkynyt lainkaan.


Myös ylempänä tunturin yleisilme oli kivinen. Telttapaikka löytyi helposti, mutta harmaansävyistä telttaa voisi olla vaikea havaita kivien keskeltä.


Saatuamme leirin pystyyn lähdimme loppupäiväksi kiertelemään tunturiin. Itse käytin ensi kertaa Kajkan huppua vyölaukkuna, mikä tuntuikin aika mukavalta ratkaisulta. Eihän sinne paljoa mahdu, mutta ainakin se kulkee huomaamatta mukana.


Illalla tuuli tyyntyi ja telttapaikan luo pölähti jostain ötököitä, mutta ne olivat kesyjä.


Parhaat maisemat tarjoiltiin Akkajauren vieressä kohoavan Vákkudakvarátján huipulta. Sieltä avautui hieno näköala kohti Akkatunturia (tai Tukka-anturia, kuten vaimo asian ilmaisi). Oli myös hauskaa katsella uudesta perspektiivistä reittiä, jonka muutama vuosi sitten omalla reissullani patikoin.


Laskeuduttuamme seuraavana päivänä tunturista jäimme vielä yhdeksi yöksi Stora Sjöfallet Mountain Centeriin. Majoitus ei ollut erityisen edullinen, mutta vanhaan parakkirakennukseen kunnostetut huoneet olivat siistejä, joskin aika pelkistettyjä.

SSMC:n ravintolasali viinihyllyineen oli modernin oloinen, mutta aamiaistarjoilu oli hämmentävän suppea. Lieköhän tuo suunnattu homeopaattista ruokavaliota noudattaville?

Tarjolla ei ollut tummaa leipää tai puuroa, pekonista nyt puhumattakaan. Vehnäsämpylöitä nähtiin muutamia, mutta niistä käytiin ankaraa taistelua, ja hävinneet saivat tyytyä näkkileipään - jota sitten löytyikin ainakin neljää eri sorttia.

Yleensä tunturikohteet ovat tunnettuja runsaista aamiaispöydistään, mutta Mountain Centerin suoritus oli kerrassaan heikko. Tästä huolimatta aamupalaa piti odottaa yhdeksään asti, ja vähän kiirekin oli, koska huoneen luovutus oli jo kymmeneltä.

Olin maksanut huoneen jo varausta tehdessäni, enkä avaimia palauttaessani huomannut mainita asiasta, koska luulin respan työntekijän näkevän asian tietokoneeltaan. Vaan eipä tainnut nähdä, koska perääni vielä huhuiltiin, että onkos huonelasku hoidettu. No kyllä on, tack och hej!

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kyläilemässä

Se on kesäloma taas! Kun aikaa on perusviikonloppua enemmän, päätimme tutustua läntisten rajanaapurien tarjontaan.

Mielessä pyörivät sellaiset paikannimet kuten Ritsem, Muddus, Hemavan ja Helags, mutta mitään pakkopullaa reitistä ei ollut tarkoitus leipoa. Edellisenä kesänäkin päädyttiin Tromssaan, vaikka karttaa aluksi rapsutettiin Hardangerviddan kohdalta.

Ruotsiin päästäksemme suuntasimme ensin kohti Haaparantaa. Tällä kertaa poistumme Kuopiosta vähän vieraampaa reittiä, Viitasaaren kautta, käydäksemme katsomassa Karoliinan portaita.

Kalliojyrkänteeseen syntynyt kulkureitti on nimetty jonkun kansanparantajan mukaan. Velho kai tykkäsi rampata hankalan näköistä rinnettä edestakaisin, mutta me tyydyimme katselemaan kallioita alaviistosta.

Kemissä vietetyn yön jälkeen matka jatkui Torniojoen länsirantaa seuraten kohti Yli-Torniota. Ajovoittoisen päivän varsinainen kohde oli Luppioberget, mutta pysähdyimme myös Kukkolaforsenilla, kun aurinko puski esiin pilvien lomasta.


Aurinko tulikin tarpeeseen, koska Cumuluksen parkkipaikalla joku oli taas kolhinut Subarun takaovea. Vaikka P-paikalla on tilaa kuin jalkapallokentällä, oma kosla on pakko ajaa aivan toisen auton viereen, jotta ovet varmasti yltävät sen kylkeen, niinkö?

Luppioberget oli kauniina päivänä parhaimmillaan, ja kesäsesonkina kahvilakin palveli matkaajia.


Yli-Torniosta tiemme kääntyi kohti Ruotsin sisämaata ja Jällivaaraa. Matkalla keskustelimme parin vuoden takaisesta uutisesta, jossa kerrottiin Ruotsiin syntyneistä no-go -alueista. Sellaisia kuulemma on jo viitisenkymmentä, mikä herätti hämmennystä. Vieläkö tuonne uskaltaa ajaa?

Olemme joskus yöpyneet Jällivaaran rautatieaseman vieressä olevassa Grand Hotel Laplandissa, mutta nyt sen paikalle oli ilmestynyt Quality Hotel Lapland.

Uusi hotelli oli sen verran pramean näköinen, että jatkoimme hiukan sivummassa olevaan Scandiciin. Siellä oli hyvä pakata reput ja suunnitella seuraavaa päivää.

Alkoi näyttää siltä, että yön jälkeen matkamme jatkuisi kohti Ritsemiä. Lähipäivien sääennuste vaikutti mukavalta, eikä Ritsem käsittääksemme ollut no-go -alueiden listalla, ainakaan vielä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Subaruvuosi

Ensimmäinen vuosi Subaru Outbackilla on pian takana. Subbe kävi juuri kolmenkympin huollossa, joten nyt päästään taas ilman säätöä puoli vuotta eteenpäin...

15000 kilometrin huoltoväli tuntuu juuri niin lyhyeltä kuin ennalta arvelinkin, mutta pysyypä auto ainakin kunnossa. Kun männät ovat lappeellaan, täytyyhän moottoriöljyn olla tuoretta, jotta sylintererit eivät kulu soikeiksi.

Yleisesti ottaen Subaru on toiminut hyvin. Oikeastaan ainoa häiriö on ollut se, että takaovien saranat alkoivat keväällä kelien lämmittyä narista, mutta vähän paksumpaa rasvaa roiskimalla siitäkin päästiin eroon.

Yksi talvea edeltäneistä toiveistani oli, että auto olisi lämmin. Tämä toive toteutuikin, sillä 2,5-litraisesta bokserikoneesta riittää lämpöä vaikka muille jaettavaksi. Kun 4-kerroksisen parkkihallin ajaa ylhäältä alas, saa hallin ulko-ovella lämpöä alkaa jo vähentää... Asiaa auttanee sekin, että Outbackissa käytetään perinteistä lohkolämmitintä.

Nokian 65-sarjan kitkarenkailla (Hakkapeliitta R2 SUV) varustettuna auto on maantiellä huojakampi kuin esimerkiksi matalaprofiilisempia renkaita käyttävä Passat Alltrack, mutta ero ei ole häiritsevä. Muuten SUV-rengas tuntuu taajama-ajossa yllättävän kovalta, ainakin kesärenkaisiin verrattuna. Toisaalta renkaiden korkea profiili mahdollistaa sen, ettei niitä ole ainakaan kesällä pakko pumpata kivikoviksi, mikä lisää matkustusmukavuutta huonoilla teillä.


Pakkasella CVT-vaihteisto on aluksi melko äänekäs, mutta nauhamainen ääni vaimenee 2 - 3 minuutin ajon jälkeen. Talvirenkailla ja -kelillä kulutus on 0,5 - 1,0 l/100 km suurempi kuin kesällä eli käytännössä 6,5 - 11,0 l/100 km. Nyt kun auto on kunnolla sisäänajettu, maantiekulutus kesärenkailla on 5,5 litran (80 km/h Pohojammaalla) ja 6,5 litran (120 km/h moottoritiellä) välillä. Ei paha, kun huomioi moottorin tyypin ja sen, että autossa on jatkuva neliveto!


Subarun hiukan vanhanaikaisen oloiset halogeenikaukovalot herättivät ennalta epäilyjä, mutta osoittautuivat lopulta ihan kelvollisiksi, ainakin satunnaiseen pimeäajoon. Led-pohjaisten lähivalojen ja kaukovalojen välillä on tietysti kontrastia, mutta yleisesti ottaen valot ovat ihan jees.

Parasta Outbackissa kuitenkin on se, että sillä tohtii lähteä ajamaan huonompaakin kärrypolkua. Maastoautot ovat toki asia erikseen, mutta jos kohteeseen suinkin menee tie, keulaa polulle vaan.

Vaikka kyseessä on farmariauto, Outback on sen verran korkea vaunu, että kaupungissa suksiboksin kanssa saa olla tarkkana. Käytännössä 220 cm ei tuota ongelmia, mutta jos tila on vain kaksi metriä korkea, boksi voi raapia kattoa.

Subarun käyttökustannukset eivät ole halvimmasta päästä, mitä toisaalta kompensoi verrokkeja (lähinnä Audi, Volkswagen, Volvo) edullisempi hankintahinta. Bensa-Outbackin omistaja kuitenkin joutuu maksamaan 2,5-litraisen koneen vakuutukset, ja tiheä huoltoväli nostaa huoltokustannuksia. Ensimmäinen huolto (15 tkm) maksoi noin 250 euroa, ja viimeisin kolmenkympin säätö ~420 euroa.

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että valitsin Subarun bensakoneella dieselin sijaan. Bensamoottorin käyttöominaisuudet CVT-vaihteistoon yhdistettyinä ovat mainiot, eivätkä kustannukset omalla ajomäärälläni (~30 tkm / vuosi) nouse olennaisesti dieseliä korkeammaksi. Lisäksi bensaa tankkaamalla elämä on astetta yksinkertaisempaa, varsinkin talvella.