Mahtaako hukka periä?

Suomessa ei tunnetusti ole pulaa soista, mikä on siinä mielessä mukavaa, että suot paitsi ovat hienoja myös soveltuvat mainiosti kevättalvisiin harrastuksiin. Savoa ei ole siunattu ihan samanlaisella määrällä soita kuin vaikkapa Pohjois-Pohjanmaata, mutta Kuopion ympäriltäkin löytyy silti monia kivoja aapoja.

Pohjois-Savon laajimmat suoalueet taitavat sijaita Tiilikkajärven kansallispuiston ympärillä.Yhtenä kevätlomamme aurinkoisista päivistä päätimme kuitenkin tutustua Hukkasuohon Lapinlahdella.

Metsäautoteiden päässä olevat kohteet ovat keväisin hankalia saavuttaa, koska pieniä teitä ei yleensä aurata, ja vaikka aurattaisiinkin, ne voivat silti olla keväällä lumisia. Hukkasuon suuntaan näytti menevän pari-kolme pistotietä, mutta pidin lähes varmana, että kaikki ovat lumen peitossa. Olikin yllätys, kun etelästä - Humalapuron suunnasta - menevä tie oli aurattu, ja vaikutti jopa ajokelpoiselta. 

Tien notkelmissa oli silti paikoin 10 - 15 senttiä lunta, mikä ei aamupakkasten aikaan ollut ongelma. Mutta pääsisikö hangen pehmettyä vielä takaisinkin, vai olisiko paluumatkalla tiedossa lapiohommia?

Onneksi olimme tällä kertaa liikkeellä Subarulla, joten ihan pieneen hankeen emme jäisi kiinni, ja autopaikkakin löytyi sopivasti läheltä suon laitaa. Fiatilla en olisi tohtinut tälle tielle lähteä.

Hukkasuon eteläosa on luonnonsuojelualuetta, mikä ei talvisessa maastossa erotu juuri muuten kuin alueen reunamilla olevista tolpista.

Hanki kantoi nyt ensimmäistä kertaa kevään aikana todella hyvin. Tunnelma oli muutenkin korkealla, sillä ennestään vieraaseen alueeseen sisältyy aina oma uutuudenviehätyksensä.

Hukkasuolla on pituutta reilut pari kilometriä eli lumikenkäilyä ajatellen kokolailla sopivasti.

Hyvää taukopaikkaa oli silti yllättävän vaikea löytää, mikä ensisijaisesti johtui lumen määrästä; mitään valmiita rakennelmiahan näillä kulmilla ei ole. Vaikka Hukkasuo on vain muutamia kymmeniä kilometrejä Kuopiota pohjoisempana, hanki oli huhtikuussa selvästi paksumpi kuin vaikkapa Kauppisnevalla muutamaa päivää aiemmin. Paljaita mättäitä ei näkynyt edes rinteiden aurinkoisilla puolilla.

Emme viitsineet alkaa rakentaa mitään virityksiä, joten jatkoimme kulkemista kunnes suon etelälaidasta löytyi evästelyyn soveltuva kaatunut puu.

Vaikka Hukkasuo on mainio paikka keväiseen lumikenkäilyyn, en silti saa silmiäni irti Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla olevista suoalueista. Lähimmistä esimerkiksi Venenevan seutu näyttää hyvältä, Pudasjärven ympäristöstä puhumattakaan. Päiväseltään molemmat ovat liian kaukana, mutta ehkä Reiskalla pääsisi edes jonkun nevan laitaan; Jerusaleminsuolle kenties?

Kolinaa kuvina

Ohjastettuaan kopterin puuhun liki puuttomalla nevalla sitä alkaa miettiä, uskaltaako jängälle enää itse lähteäkään.

Linkki videoon

Puissa kolisee

Yrityksemme saavuttaa Kauppisneva päättyi edellisellä kerralla hieman tylysti. Asia jäi kaivelemaan mieltä, koska eihän se voi olla niin, että suolle pääseminen jää auton pysäköinnistä kiinni. 

Paria päivää myöhemmin päätimme lähestyä ongelmaa uudella tavalla. Airakselan Seurantalon kautta menee talvella moottorikelkkaura, joka jatkuu Kauppisnevan sivuitse kohti Hoikkalammen kotaa. Seurantalon pihaan voisi ehkä jättää auton, ja kelkkauraa pitkin nevalle olisi sopivasti 2 - 3 kilometriä. 

Tuumasta toimeen! Ajelimme jälleen Kuopiosta etelään ja pysäköimme auton miltei tyhjän Seurantalon pihaan. Liki viivasuora kelkkaura oli paikoin vähän tylsän näköinen...

... mutta jo pian poikkesimme siltä lähestyäksemme kohdetta metsäisempää reittiä pitkin.

Kauppisneva ei ole Suomen suurin suo, mutta varsin kaunis silti. Matala männystö antaa muuten avaralle nevalle hauskan leimansa.

Talviretkeilyyn sisältyy yleensä yhtenä elementtinä kylmyys, mutta huhtikuussa asiat ovat jo toisin, ja jokainen lumen alta pilkottava töppäre tarjoaa mahdollisuuden täydentää vatsaansa eväillä. 

Vaikka kulkeminen on tämän blogin kantava teema, olen viime aikoina alkanut entistä enemmän arvostaa retkiin liittyvää ruokailua. Gastronomia on tästä vielä kaukana, mutta ehkä blogille voisi harkita uutta slogania: Kun syöminen on tärkeää eli asiaa reissuista sinne ja takaisin.

Kauppisnevan hangilla on joskus keväällä ollut jälkiä lintujen järjestämistä turnauksista, mutta tällä kertaa sellaisia ei näkynyt. Kevätmuutto kuitenkin oli ainakin isompien siivekkäiden osalta jo hyvässä vauhdissa.

Joutsenten lentoa on aina kiva katsella. Ja niin on Mallankin, joka kuitenkin lentäessään törmäsi puuhun. Se ei näyttänyt ollenkaan hyvältä, mutta itsepä tuon keloon ohjastin, harvahkon puuston keskellä.

Suon laidassa oli myös petollisen märkää, etenkin lumen alla. Miehet eivät väitetysti osaa tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan, ja itsekin vain tuijotin ilmassa olevaa kopteria samaan aikaan, kun vesi virtasi saappaan varresta sisään. Pitäisi ehkä jatkossa antaa kopterihommat vaimon käsiin. 

Voittajat

Suovun pieni suo on usein kurkien suosiossa, mutta tällä kertaa me ehdimme paikalle ennen niitä.

Linkki videoon

Keväinen suojahti

Nostalgiaa tai ei, aika pääsiäisen ympärillä tuntui tänä vuonna etenevän kuin siivin. Onneksi säiden haltija oli huhtikuun alussa suopealla tuulella, ja houkutteli liikkeelle lumikenkäillen.

Huhtikuu on ulkoilun kannalta hieno kuukausi, mutta autoilumielessä vähän hankala. Kartalla näkyvistä pienistä teistä voi vain arvailla, onko niitä talvella aurattu vai ei. Jos ei ole, autolla ei ole niille asiaa, ja kelirikko vaikeuttaa etenemistä auratuilla teilläkin. Subarulla yleensä pääsee, mutta retkeilyautolla on vaikeampaa, ainakin Fiatilla.

Ongelma tuli tutuksi tavoitellessamme pitkäperjantaina Kauppisnevaa. Olemme joskus aiemmin huhtikuussa autoilleet aivan nevan viereen, mutta tällä kertaa Kauppisenmäentie oli auraamatta. Moottorikelkan jälkeä ei viitsi kyntää edes Subarulla, ja taisipa tiellä olla jotain ladun tynkääkin.

Reilun kilometrin matkan suon laitaan olisi kernaasti kävellytkin, mutta auton pysäköinti niin, ettei se haittaisi paikallisten elämää, vaikutti hankalalta. Asia tuli yllätyksenä, eikä vaihtoehtoista lähestymisreittiä nevalle ollut mietittynä, joten käännyimme hämmentynein mielin takaisin Kuopion suuntaan.

Kotiin asti ei kuitenkaan ollut tarkoitus ajaa, sillä aurinko paistoi ja hanget välkkyivät valkoisina. Kyllähän lumikenkäilemään pääsee vaikka 5-tien varresta, jos tarve on suuri.

Lopulta kurvasimme kohti Suovua, josta löytyy Kauppisnevan ohella toinen pienistä suosikkisoistamme. Suosikiksi se on muodostunut lähinnä siksi, että siellä ei yleensä ole ihmisen jättämiä jälkiä, korkeintaan lintuja.

Myös Suovun läpi menevän tien auraustilanne vaihtelee, mutta tällä kertaa meillä oli onnea, sillä tie oli oikein hyväkuntoinen autopaikaksi kaavailemaamme risteykseen asti.   

Risteyksestä on suolle parisen kilometriä eli lumikenkäilymielessä juuri sopivasti, sillä suo itse on Kauppisnevaakin pienempi alue.

Tiellä näkyi monenlaisia eläimen jälkiä. Erityisesti huomiomme kiinnittyi liki viivasuoraan eteneviin, suurehkoihin tassunjälkiin.  

Mahtaisiko kyseessä olla suden jälki? Olettamusta tuki se seikka, että olin juuri edellisenä yönä nähnyt unta, jossa susi söi minut. Toisaalta jälki ei ollut ihan tuore, mikä vaikeutti tunnistamista. 

Ihmisen jälki se ei ainakaan ollut. Vertailun vuoksi, alla olevassa kuvassa menee ihminen: jalassa on läpyskät, käsissä sauvat ja askelväli on pitkähkö. Niiden ansiosta ihmisen jälki on helppo tunnistaa.

Huhtikuussa maa alkaa etelä- ja länsirinteissä paljastua, mikä helpottaa retkiaskareita. Ja tuntuuhan aurinko talven jälkeen muutenkin hyvältä.

Paluumatkan takaisin autolle lompsimme Ison-Valkeisen mäen kautta vanhaa kelkkajälkeä seuraten. Vaikka Suovulta löytyy monenlaista ryteikköä, näillä kulmilla on myös kivasti hoidettua metsää, jossa on helppo liikkua ympäri vuoden. Pitäisi joskus tutustua paremmin kesälläkin.

Viimeiset hetket

Huuhkajankierroksen lumilla koettiin menneen talven viimeiset hetket. Sen jälkeen tulivat helteet, hankiaiset ja muut kevään merkit, ja talvi oli mennyttä kalua (ainakin toukokuuhun asti).

Linkki videoon

Huuhkajista ja jääkaapeista

Lapinlahden ja Rautavaaran kulmilta löytyy paljon mukavia retkeilykohteita. Yksi sellaisista on Huuhkajankierros, joka mutkittelee Tiilikkajoen rannalla ja harjuilla, niukasti Lapinlahden puolella rajaa.

Kuopiosta katsoen Huuhkajankierros on aavistuksen kaukana - ainakin talvista päiväretkeilyä ajatellen - mutta keväällä ongelma lakkaa päivän pidentyessä olemasta. Niinpä päätimme maaliskuussa ajella Rautavaaran suuntaan ja hakeutua polulle Rautavaarantien varressa olevalta pysäköintipaikalta lähtien. 

Lähtöpaikka ja oikeastaan koko kohde oli tällä kertaa valittu Reiskaa ajatellen. Maaliskuun lopussa ei vielä ollut kelirikkoa, mutta kovin syvään hankeenkaan ei etuvetoisella retkeilyautolla viitsi lähteä kyntämään. Rautavaarantien P-paikka on talvikunnossapidon piirissä, joten pysäköinti ei tuottaisi ongelmia, ja lämmin koppi olisi retken jälkeen luksusta.

Huuhkajanniemen laavulle on tieltä vain kolmisen kilometriä, ja siellä käy jonkin verran väkeä myös talvella. Joskus laavulle pääsee suuremmin kahlaamatta pelkillä saappaillakin, mutta lumikengistä on yleensä hyötyä. Joku oli päivää tai paria aiemmin edennyt niemen suuntaan hiihtäen, joten suksen jälkiä oli helppo seurata.

Vaikka edellisestä lumikenkäretkestä Huuhkajanniemeen on jo viitisen vuotta, mieleeni muistuivat oudot jäljet, jotka tuolloin hangessa kohtasimme. Ilmiöllehän löytyi ihan järkevä selitys, jota vaimo ei tosin vieläkään ole hyväksynyt. Silmäilin tälläkin kertaa tavallista enemmän ympärilleni, mutta en havainnut maastossa paranormaalia toimintaa.

Huuhkajankierroksen varrella olevat suppaiset harjut mäntyineen ovat hienoja ympäri vuoden. Lähellä oleva Rautavaaran lentokenttä rajoittaa hieman kopterilla tapahtuvaa maisemakuvausta, mutta Rautavaarantien varresta ilmaan voi kuitenkin nousta.

Ei Huuhkajanniemessä mitään juhannuskokkoa oltu poltettu, ja itsekin päädyimme evästelemään vasta retken jälkeen autolla. Lämmin auto tosin oli jäädä haaveeksi, kun Truma-lämmitin ei meinannut autolle palattuamme lähteä käyntiin. Ohjauspaneelin virhekoodi antoi ymmärtää, että kaasu ei virtaa, vaikka pullo oletettavasti oli liki täynnä. 

Lopulta ymmärsin painaa letkurikkoventtiilin painiketta, joka vapautti kaasun tulon. Ilmeisesti venttiili oli pakkasten ja parin viikon käyttämättömyyden vuoksi päässyt sulkeutumaan. Ei päivää, ettei jotain uutta oppisi.

Aiemmin mainitsemani AES-sulake sen sijaan on yhä aiheuttanut hämmennystä. Kävi nimittäin ilmi, että jos sulaketta ei kytke, jääkaappi ei toimi lainkaan (ainakaan moottorin ollessa sammutettuna). Adrian ohjekirjassa kuitenkin sanotaan selvästi, että AES-sulake kytketään vain, jos autossa on AES-jääkaappi, sillä muutoin vaarana on, että asuinosan akku tyhjenee.

Meidän autossamme ei ole AES-jääkaappia vaan sähköllä toimiva kompressorikaappi, ja mitään muita jääkaappiin liittyvä sulakkeita ei sulaketaulusta löydy.

Asia näkyy askarruttaneen muitakin matkailuautoilijoita, mutta lopulta paras selitys asiaan löytyi sähkökeskuksen valmistajan nettisivuilta:

When does the "AES fuse" have to be plugged in?

Basically, it is determined by the vehicle manufacturer whether the AES security is fitted. As soon as the fuse is plugged in, the refrigerator output of the EBL is supplied with power from the living area battery when the engine is not running. If the fuse is not plugged in, the connection is only live when the engine is running.

Whether the fuse is plugged in depends on what type of refrigerator it is. In the case of a refrigerator with its own electronics and several energy sources, the fuse is normally plugged in, in the case of a pure absorption refrigerator it must not be plugged in, otherwise the additional battery will be discharged very quickly.

However, there is no generally applicable rule; if in doubt, the refrigerator or vehicle manufacturer should be consulted.

Vaikuttaa siis siltä, että AES-sulake käytännössä määrää, mistä jääkaappi saa sähkönsä:

1. Kun auton moottori on käynnissä, jääkaapin virta tulee aina käynnistysakulta.
2. Kun moottori ei ole käynnissä eikä AES-sulaketta ole kytketty, jääkaappi ei saa lainkaan virtaa.
3. Kun moottori ei ole käynnissä ja AES-sulake on kytketty, jääkaappi saa virtansa asunto-osan akuilta.

Puskiin pysäköitäessä sulake on siis käytännössä pakko kytkeä, jos jääkaappia haluaa käyttää. Tällöin riskinä on, että jääkaappi syö hupiakuista kaiken virran, mutta tämähän on tietoinen valinta (ja aurinkopaneelit tietysti pienentävät ongelmaa).

Täytynee silti vielä varmistaa, ettei jääkaappi sammutettuna käytä niin paljon virtaa, että asia muodostuisi ongelmaksi auton pihaseisonnan aikana. Se tuntuisi oudolta, ja ainakaan yhden yön jälkeen akkujen varaus ei ole hievahtanut mihinkään.

Ollos huoleton

Pohdiskelin edellisessä kirjoituksessani Adrian tiskipöydän alla olevan ilmaputken laatuun liittyviä kysymyksiä. Tänään kurkkasin tilaan, jossa auton raikasvesisäiliö sijaitsee.

Sama putkihan siis kiemurtelee auton takaosaan ja lopulta päättyy vesisäiliön päälle, joten sen tehtävänä lienee estää säiliötä jäätymästä. Ja kuten kuvasta näkyy, myös putken tässä osassa on reikiä, jotka selvästi ovat tarkoituksella tehtyjä.

No, kai se homma toimii noinkin. En varsinaisesti odottanut näkeväni putkessa mitään kullattuja venttiilejä, mutta ehkä joskus tarjoutuu mahdollisuus kurkata, millaiseen ratkaisuun muissa merkeissä on pääädytty.

Vaan olisiko ollut parempi johtaa putki säiliötilan alaosaan...? Hmm...