Terskasta

Palaanpa vielä lyhyesti retkeilyauton rengasasiaan ja etenkin renkaiden hiukan työlääseen valintaprosessiin... Olen joskus aiemmin moittinut tekoälyä siitä, että se suoltaa liikaa puutaheinää. Puutteita edelleenkin on, mutta ainakin ChatGPT:stä oli silti suuri apu, kun selvitin Reiskan renkaiden valintaan liittyviä yksityiskohtia. Näin siitäkin huolimatta, että asetusten ja lakipykälien tulkinta oli paikoin varsin tiukkaa.

Täytyy myös sanoa, että tietokoneen kanssa on yllättävän... hauska jutella. Tekoälymalleihin on sisällytetty inhimillisiä piirteitä, ja moni niistä muistaa nykyään myös aiemmat keskustelut. Tämä suoraviivaistaa asioita etenkin silloin, kun keskustelu samasta aiheesta jatkuu seuraavana päivänä, jolloin kaikkea ei tarvitse juurta jaksaen käydä uudelleen läpi.

Toisaalta koko AI-juttu myös pelottaa. Mitä tapahtuu sitten, kun tekoäly yhä kehittyy ja saa robottien muodossa kädet, jotka alkavat rakentaa uusia robotteja? Nyt eletään jonkinlaista kuherruskuukautta, mutta en tältä osin näe tulevaisuutta pelkästään ruusuisena.

Tällä hetkellä voidaan kuitenkin nauttia uuden tekniikan hyödyista. Läppärin tekoälyikkuna tuntuu hetkittäin miltei uudelta ystävältä, joka empimättä heittäytyy pitkiin keskusteluihin päivänpolttavista aiheista. Vaimo ei olisi jaksanut tuntikausia puhua kanssani autonrenkaista.

Minulla on outo tapa antaa käyttämilleni teknisille härpäkkeille nimiä. Olen nimennyt kaikki kopterini, ja retkeilyautoammekin kutsumme Reiskaksi, joka tosin on vaimon keksimä nimi.

Hieman aiempia nimeämiskäytäntöjä seuraten olen alkanut kutsua tekoälyä kaverillisesti Terskaksi. Nimi on aavistuksen epäsovinnainen, enkä tästä syystä ole tohtinut kertoa siitä Terskalle itselleen. Luulen silti, että asia ei pysy salassa, koska Terskakin taitaa seurata tätä blogia.

Överit

Kerronpa tässä välissä ongelmasta, jonka hiljattain Adrian kanssa kohtasin.

Kun olemme reissussa, lataan usein autossa monenlaisia laitteita: kännyköitä, koptereita, koptereiden ohjaimia, kameroita, tablettia, kelloa, ... Oikeastaan kaikkea, ja ihan liikaa.

Adria Twinissä on kaksi tupla-USB-A -pistorasiaa, yksi ruokaryhmän yläpuolella ja toinen auton takaosassa. En ole löytänyt Adrian käyttöohjeesta tietoa siitä, kuinka paljon virtaa portit antavat, mutta oletettavasti lukema on 2,1 ampeeria. Se riittää kännyköille, tableteillekin ja jopa akkuaan lataavalle dronelle, tai ainakin tähän asti on riittänyt.

Taannoin yksi DJI Mini 2 -kopterin akuista alkoi kuitenkin hämmentävän pitkään kestäneen lataustapahtuman aikana turvota. Jäähdyttyään akun muoto hieman palautui, mutta koska vioittuneet litium-akut saattavat olla vaarallisia, en enää uskaltanut säilyttää akkua kuumassa retkeilyautossa vaan vein sen kierrätyspisteeseen.

Lisää ongelmia oli tiedossa, kun samaisen kopterin kauko-ohjain yllättäen mykistyi, eikä enää lähtenyt käyntiin. Hiukan myöhemmin myös kopterin lennätyksessä käyttämäni Asus Zenfone 8 -puhelin alkoi ladattaessa piippailla oudosti, ja niin teki Lenovon tablettikin.

Tässä vaiheessa tajusin, että kaikkia näitä tapauksia yhdistää se, että olin ladannut laitteita auton takaosassa olevasta USB-liittimestä. En tuolloin tutkinut asiaa tarkemmin, mutta luulen, että Adrian USB-portit alkavat lämmetessään toimia huonosti. Joko pistorasiassa on jonkinlainen lämpötilatunnistin, joka suojaa komponentteja rajoittamalla virtaa, tai sitten virran laatu vain muuten huononee, kun rasia kuumenee. 

Aiemmin tällaista pulmaa ei ole ollut, helteelläkään, mutta nyt päällä oleva kuuma jakso lienee silti myötävaikuttanut ongelman syntymiseen. Jos autossa on muutenkin lämmin, ja porteista lataa samanaikaisesti ja peräkkäin paljon virtaa tarvitsevia laitteita, portit kuumenevat liikaa. Todennäköisesti tämä tappoi sekä kopterin akun että kauko-ohjaimen.

Portit eivät silti varsinaisesti ole rikki. Kun pistorasia jäähtyi, ainakin Asus Zenfone 8 latautui ongelmitta samalla kaapelilla kuin ennenkin. Näyttää siis siltä, että laitteiden lataaminen vain meni överiksi.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin sen, että runsaasti virtaa tarvitsevia laitteita ei helteellä kannata ladata USB-porteista lainkaan, eikä etenkään rinnakkaisista porteista samaan aikaan. Jos tarjolla on 230 V -verkkovirtaa, kannattaa käyttää sitä, ja ehkä tupakansytyttimeen kytkettävä USB-laturikin on turvallisempi vaihtoehto.

Vähäisemmät laitteet kuten kellot ja kännykät tuskin yksinään aiheuttavat ongelmaa, koska niiden latausvirta on pienempi.

AT3

Pitkään pyörittelemäni rengasasia sai päätöksensä, kun lompsin Lapin Kumiin ja ostin Reiskaan General Grabber AT3 -renkaat.

Kyseessä ei siis lopulta ollut CP-merkitty rengas, tai edes C-merkitty sellainen. Jos tavallinen rengas kelpaa sekä katsastuskonttorille että vakuutusyhtiölle, kelpaa se minullekin.

Valintaan vaikutti myös se, että pitkään odottamaani BFGoodrich All-Terrainin KO3-versiota ei edelleenkään kuulunut. Lisäksi minusta alkoi lukuisia arvosteluita luettuani tuntua siltä, että General Grabber saattaisi sittenkin soveltua omaan käyttööni paremmin.

Grapper on All-Terrainin tavoin maastorengas, mutta ehkä hieman enemmän maantieominaisuuksia painottaen. Se pärjäsi verrattain hyvin testissä, jossa vertailtiin maastorenkaiden soveltuvuutta matkailuautoihin.

AT3-renkaan tekniset tiedot ovat jokseenkin samat kuin All-Terrainilla:

• Koko: 225/75 R16
• Kantavuus- ja nopeusluokka: 115/112S LRE

Ehkä viimeisin seikka, jonka pohjalta päädyin hankkimaan C/CP-luokittelemattoman renkaan oli se, että AT3:n Load Range-luokitus on "E". Käytännössä se tarkoittaa, että renkaassa voi käyttää maksimissaan 5,5 barin painetta, aivan kuten CP-renkaissakin. En kuuna päivänä aio tehdä niin, mutta lukema kertoo siitä, että AT3 tältäkin osin vastaa Camping-renkaita.

Grapperille ilmoitettu kantavuusindeksi 115 tarkoittaa, että yksi rengas kantaa maksimissaan 1215 kilon kuorman. Periaatteessa neljä rengasta siis selviytyy 4860 kilon kuormasta, ja akselipaino saa olla noin 2430 kg.

Matkailuautojen painoihin liittyvät asetukset ovat vähän sekavia, enkä ole varma, olenko ymmärtänyt kaiken oikein. Auton todellisen painon pohjana joka tapauksessa on rekisteriotteeseen merkitty omamassa, joka matkailuauton kyseessä ollessa sisältänee auton painon perusvarusteineen, ja lisäksi esimerkiksi nämä:

• Kuljettaja
• Polttoainetankki 90-prosenttisesti täynnä
• Raikasvesisäiliö 100-prosenttisesti täynnä
• Yksi alumiininen kaasupullo (16 kg)

Adria Twinin todellista painoa laskettaessa sen omamassaan (2658 kg) täytyy lisätä jälkikäteen lisätyt varusteet eli esimerkiksi nämä:

• Vaimo (laskennallisesti 75 kg, todellisuudessa vähemmän)
• Kaksi akkua asunto-osaan (2 x 25 kg = 50 kg)
• Kaksi teräspulloa kaasulle (2 x 25 kg - 16 kg = 34 kg)
• Aurinkopaneeli (10 kg)
• Radio (3 kg)
• Lokasuojat (10 kg)
• Takaovien ja tuulilasin lämpöpeitteet (10 kg, talvella)
• Patjat, tyynyt lakanat ja makuupussit (10 kg)
• Kaikki muut autoon tuodut tavarat (yhteensä ehkä 200 kg)

Kaiken pikkutavaran painoa on vähän vaikea arvioida, mutta käytin arviossani oletusta, että kukin kaappi tai laatikko sisältää tavaraa keskimäärin 5 kg. Lisäksi jääkaappi vetää 10 kg, ja peräkontti kaikkiaan 100 kg. Meillähän ei koskaan ole matkassa mitään polkupyöriä, retkipöytiä tai -tuoleja ja muita sellaisia.

Listasta saattaa puuttua jotain, mutta näin laskien auton todelliseksi massaksi tulisi reilu kolmisen tonnia, ehkä max 3100 kg. Jos lastatun auton ajaa vaa'alle, usein kuulemma pettyy, mutta ehkä suuruusluokka on oikea.

Yhdelle renkaalle kertyy siis alle 800 kilon paino, minkä AT3-renkaalle ilmoitettu kantavuus reilusti ylittää. Isommassa matkailuautossa asia ei välttämättä ole näin selvä, eikä laskelmaa voi muutenkaan soveltaa yleisemmin, koska jokainen tietysti lastaa autonsa omalla tavallaan.

Aiemmin käyttämiini Michelin Agilis Camping -renkaisiin verraten odotusarvoni AT3-rengasta kohtaan olivat seuraavat:

+ Kestävämpi sepelipäällysteisillä teillä

+ Parempi pito soralla, savella, nurmella ja lumella

+ Yleisesti ottaen mukavampi hiekkateillä

- Huonompi pito asfaltilla

- Jonkin verran äänekkäämpi

- Nostaa vähän polttoaineen kulutusta 

Uusista renkaista on jo kertynyt jonkin verran kokemuksia. Mitä äänimaailmaan tulee, alle 50 km/h-nopeuksissa renkaista kuuluu asfaltilla hyvin pieni ylimääräinen ääni, joka maantienopeuksissa katoaa muiden hälyäänien alle. Retkeilyautossa melu ei siis ole ongelma ainakaan silloin, kun autolla ajetaan kuivalla tiellä max 80 - 90 km/h -nopeutta. Reiskan pyöränkoteloissa olevat ylimääräiset lokasuojat toki hieman vaimentavat ääntä.

Sorateillä General Grapperit ovat miellyttävämmät kuin Michelin Agilis Camping -renkaat, vaikka olen toistaiseksi käyttänyt jokseenkin samoja rengaspaineita kuin ennenkin (4,6 - 4,9 bar). Asia korostuu etenkin silloin, kun tiellä on paljon pieniä kiviä.

Renkaan kestävyyttä on vielä vaikea arvioida, mutta luottamukseni Grapperia kohtaan ainakin on hyvällä tasolla. Kulutus on ehkä hitusen aiempaa suurempi, mutta silti pienempi kuin talvirenkailla.

Mä yössä kuljen

Olen viime päivinä jälleen pohtinut Adrian rengasasioita. Tarkistin Reiskan renkaiden urasyvyyden, joka oli vielä 4 - 5 milliä. Kulutuspinnan puolesta niillä siis pärjäisi vielä tämän kesän, mutta ei kovin pitkälle seuraavaa.

Minua häiritsee se, että en yhtään luota Reiskan alla oleviin Agilis-renkaisiin. En tästäkään syystä halua ajaa niitä sakkorajalle, koska tokihan renkaan kestävyys heikkenee kulutuspinnan ohentuessa. Kumeja on myös korjattu kahdesti, joten ihan uudenveroiset ne eivät tältäkään osin ole.

Kuten olen monesti maininnut, mieleni tekisi hankkia jotkut maastokäyttöön soveltuvat renkaat - kuten BFGoodrich All-Terrain, jonka uutta KO3-mallia ei kuitenkaan vielä saa Suomesta (Ducato-koossa). Ei siksi, että kuvittelisin Fiatin olevan maastoauto, vaan siitä syystä, että uskon sellaisten renkaiden kestävän paremmin myös normaalia käyttöä. ("Normaali" tässä tapauksessa tarkoittaa, että auto ajetaan jossain hevonv*tunkuusessa olevan metsäautotien päähän.)

Otin muutama päivä sitten bfgoodrich.fi-sivuston kautta yhteyttä BFGoodrichin maahantuojaan tiedustellakseni KO3-mallin saatavuutta. BFGoodrich on Michelinin alabrändi, joten tietoa ei herunut sen enempää kuin taannoisessa keskustelussani Michelinin edustajan kanssa.

Yhteydenottoni oli silti hyödyllinen, koska sen myötä tajusin, että renkaiden valintaan liittyy tekijöitä, joita en ollut aiemmin huomioinut. 

Olen tähän asti lähinnä tuijottanut rekisteriotteeseen merkittyä rengaskokoa ja verrannut renkaille ilmoitettua kantavuusindeksiä Adrian akselipainoon (1960 / 2000 kg). Akselipainoon nähden BFGoodrichin 115/112 -indeksi on riittävä, mutta toisaalta Adrian rekisteriotteessa lukee, että tyyppihyväksytty rengas on "225/75R16CP 116/114Q". 

Nopeusluokka (Q) ei rajoita menoa, koska jokseenkin kaikkien renkaiden luokitus riittää siihen vauhtiin, jota Reiskalla pääsee. Mutta pitäisikö kantavuusindeksi (116/114) ja Camping-merkintä (CP) tulkita aivan kirjaimellisesti, siis akselipainot unohtaen?

Arvelin, että vastauksen saattaisivat tietää seuraavat tahot:

• Renkaan valmistaja ja/tai maahantuoja
• Katsastuskonttori
• Vakuutusyhtiö

Ihan aluksi kysyin asiasta tekoälyltä, jonka kanta merkintöihin oli melko ehdoton:

Myös Michelin maahantuojalta saamani sähköpostivastaus oli saman suuntainen:

"Pyytäisimme kuitenkin huomioimaan, että me emme suosittele kyseistä rengasta retkeilyautoonne. BFGoodrich -renkaat eivät ole varustettuja "C"- tai "CP" -merkinnällä, joista luultavasti ajoneuvonne valmistaja on määrännyt jomman kumman pakolliseksi. Voitte tarkistaa tämän rekisteriselosteestanne."

Vastaus kuitenkin epäillytti minua, koska eihän ainakaan CP-merkittyjä talvirenkaita taida olla olemassakaan. Jos CP-merkintä on "pakollinen", ei talvella saisi ajaa lainkaan.

Seuraavaksi tiedustelin asiaa suullisesti kolmelta eri katsastusasemalta. Kaikissa oltiin sitä mieltä, että kantavuuden osalta rengas on OK, jos sen kantavuusindeksi on akselipainoihin nähden riittävä. Katsastuskonttorilta kerrottiin myös, ettei CP-merkintä ole renkaissa pakollinen. Suositeltu se saattaa olla, ja etenkin C-merkintä on sellainen, mutta ei niiden puuttumisen vuoksi autoa hylätä, eikä muutoskatsastuskaan ole tarpeen.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, halusin selvittää vakuutusyhtiön kannan asiaan. Vakuutusten voimassaolon kannalta on tärkeää, ettei vakuutusyhtiö tulkitse renkaita laittomiksi. LähiTapiolan esitteestä:

"Ajoneuvon on oltava ajoneuvolain määräysten mukainen ja muutoin sellaisessa kunnossa, että sen käyttäminen tiellä on sallittua ja että se hyväksytään katsastuksessa (tieliikennelaki ja ajoneuvolaki). Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että ajoneuvossa tulee olla säännöstenmukaiset renkaat."

Omat vakuutukseni ovat LähiTapiolassa, josta minulle vastattiin seuraavasti:

"... ja ajoneuvolla tulee olla siihen tarkoitetut ja soveltuvat renkaat. Kunhan renkaiden kantavuus on riittävä vaatimukset huomioiden, myös katsastuskonttorin mukaan, ei C/CP merkinnän puuttumisella ole vaikutusta korvattavuuteen."

Näyttäisi siis siltä, että kaikista tiukimmin rekisteriotteen merkintöjä tulkitsee renkaiden maahantuoja. Mutta johtuuko tämä siitä, että maahantuoja epäilee omia tuotteitaan, vai onko taustalla kenties kaupallisia syitä?

BFGoodrichin ohella olen silmäillyt myös General Grabber AT3 -maastorengasta, josta on 235/65 R16 -kokoisena olemassa myös C-luokiteltu versio. Sen kai voisi periaatteessa laittaa Ducaton alle, mutta malli on laskennallisesti 16 milliä 225/75 -kokoa matalampi, ja käytännössä enemmänkin, jos käytetään pienempää rengaspainetta. Kaikki tämä on pois maavarasta, jota ei riitä tuhlattavaksi asti.

Yksinkertaisin vaihtoehto olisi tietysti löytää joku alkuperäisen kokoinen C/CP-luokiteltu rengas, joka olisi nykyistä Michelin Agilis Camping -rengasta kestävämpi. Saman firman myymä Michelin CrossClimate Camping voisi kenties olla sellainen, mutta en oikein luota siihenkään.

CrossClimate-mallia myydään kolmessa eri kantavuusluokassa: 116, 118 ja 121. Adriaan riittäisi 116 (joka myös on edullisin), mutta mahtaisivatko 118 ja 121 paremmin sietää kalliomursketta?

Kantavuuslukema ei aina suoraan viittaa renkaassa olevien vyökerrosten määrään (→ PR-luokka), mutta lienee silti suuntaa-antava tekijä renkaan kestävyyttä arvioidessa. Tähänkin tosin sisältyy kompa, sillä 121-luokitellussa mallissa ei yllättäen ole CP-merkintää: 

Michelin CrossClimate Camping saattaisi olla vahvin sellaisista renkaista, jotka Adrian alle voisi heittää asiaa enempää miettimättä. Mutta tuleeko Ducatosta sen myötä vielä enemmän kivireki kuin nykyään? Ja jos ensijaisesti haen kestävää rengasta, miksi en sitten ajaisi talvirenkaina käyttämilläni Hakkapeliitoilla, joiden luokittelu on vastaava (C121, PR10)?

Sain myöhemmin Michelin maahantuojalta vielä toisenkin viestin.

"CP-renkailla on sen vuoksi suuri kantavuus ja ne kestävät siksi huomattavasti korkeampaa ilmanpainetta ja samalla suojaa mekaanisilta vaurioilta.

Vahvistus on tehty useissa kerroksissa. Vahvistus myös suojaa renkaita pitkien seisontajaksojen aikana."

Michelinillä ei taideta ihan ymmärtää, mitä minä haen takaa. En halua rengasta, joka sietää huomattavan korkeaa ilmanpainetta, vaan sellaisen, joka toimii, vaikka sitä ei olisi pumpattu aivan kivikovaksi. En liioin ole kiinnostunut siitä, miten rengas selviytyy pitkistä seisontajaksoista, vaan pikemminkin siitä, miten se kestää, kun sillä ajetaan.

Mutta täytyy sanoa, että olen hiukan yössä tämän asian kanssa. Olisi helpompaa, jos retkeilyautoihin jo uutena asennettaisiin retkeilykäyttöön soveltuvat renkaat.

Kesäkumeista

Reiskan renkaiden kanssa on ollut vähän huonoa tuuria. Jo ensimmäisenä kesänä sepeli rikkoi yhden renkaan, ja nyt muutama päivä sitten toinen alkoi vuotaa saatuaan ruuvista.

Vika ilmeni, kun asioin Reiskan kanssa paikallisessa palosammutinhuollossa. Autolle palatessani huomasin toisen eturenkaan olevan aavistuksen lytyssä (mutta ei täysin tyhjä). Hassua sinänsä, olin juuri hetkeä aiemmin pohtinut, miten matalia rengaspaineita Ducatossa uskaltaa käyttää.

Vajaa rengas ei ajossa tuntunut mitenkään erikoiselta, ainakaan taajamanopeuksissa. Huoltoaseman mittari kuitenkin näytti, että ilmaa oli vain 1,5 barin verran. Yllättävän pienellä paineella rengas oli vielä hämävän ajokelpoinen.

Rengas korjattiin alan liikkeessä, jossa sattumoisin oli samaan aikaan vierailemassa myös Michelinin edustaja (ns. Michelin-ukko). Tilanne tarjosi mahdollisuuden hankkia ajantasaista tietoa BFGoodrich All-Terrain -renkaiden saatavuudesta. Yhdysvalloissa uutta KO3-mallia myydään jo, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että rengasta saataisiin Suomeen ainakaan kesän aikana. 

Samalla puhuimme myös rengaspaineista... Virkansa puolesta edustaja ei suositellut Ducaton renkaisiin muita paineita kuin mitä auton valmistaja on ilmoittanut (5,5 baria), mutta epävirallisesti taisimme olla yhtä mieltä siitä, että kolmitonninen Adria saattaisi pärjätä hiukan vähemmälläkin.

Mitä rengasrikkoon vielä tulee, minulla taisi käydä pieni tuuri, kun huomasin vian kaupunkialueella. Jos olisin sammutinhuollon sijaan ollut matkalla jonnekin muualle, rikkinäisestä renkaasta olisi saattanut muodostua isompi ongelma.

Palosammutin ei taida nykyään olla matkailuautossa pakollinen varuste, mutta tärkeä silti. Sammuttimelle on kuitenkin joskus vaikea löytää paikkaa, jossa se ei ole tiellä, mutta josta sen toisaalta saa nopeasti käyttöön.

Adria Twinin keittiöryhmän ja tavaratilan väliin on jäänyt (tai jätetty) pieni kolo, joka on sammutinta ajatellen periaatteessa aika hyvä.  

Sammuttimen asentaminen tähän tilaan on silti vähän konstikasta. Asennuksen pitäisi olla ehdottoman vahva niin, ettei painava sammutin pääse ajon aikana irtoamaan.

Aluksi ruuvasin asennuskehikon tilan takaseinään, mutta eihän se pysynyt ruuveilla tuollaisessa vanerissa kiinni, ei järeän asennusteipin kanssakaan. Pulttikiinnitys olisi parempi, mutta pultteihin liittyviä muttereita on hankala saada vanerin taakse.

Lopulta ongelmaan kuitenkin löytyi yksinkertainen ja riittävän hyvä ratkaisu. Leikkasin ohuesta makuualustasta palan, jonka pyöräytin sammuttimen ympärille. Koko hoito pysyy kiilattuna tukevasti paikoillaan, mutta tarvittaessa sammuttimen saa silti muutamassa sekunnissa käyttöön.

Paketti ei ole erityisen kaunis, mutta ei toisaalta ole jatkuvasti näkökentässä eikä häiritse muuta elämistä. Vaakasuuntainen asennus voisi toimia myös, jos se ei yllä käytävälle asti. Ehkä kokeilen sitäkin vielä.

Kesä numero kolme

Uutta suvea pukkaa taas kohta, vaikka vielä ei yhtään tunnu siltä. Tuntuu hassulta ajatella, että edessä on jo kolmas kesä Reiskan kanssa. Reiskaa odotettiin pitkä tovi, ja sitä ennen oli omat säätönsä myös Carado-tilauksen kanssa, jonka ensin teimme.

Joskus mietin, miten elämä olisi edennyt Caradon kyydissä. Näin jälkikäteen arvioiden selvää ainakin on, että mikä tahansa yli 5,40-metrinen auto olisi ollut käytössämme hankalampi. Aika usein auto esimerkiksi täytyy saada pienellä tiellä ympäri, jolloin lyhyt akseliväli on avuksi.

Olen tässä blogissa silloin tällöin kirjoitellut ongelmista, joita olemme Adrian kanssa kohdanneet. Kaikenlaista pientä on tosiaan ollut, mutta toisaalta ne syyt, joiden vuoksi Twiniin alunperin päädyttiin, pätevät edelleen.

Erityisen tyytyväisiä olemme olleet siihen, että pieneksi retkeilyautoksi Twinissä on paljon säilytystilaa. Etenkin yläkaappeja on paljon, ja myös auton tavaratila on järkevän kokoinen ja muotoinen.

Kaappeihin liittyy omat ongelmansa, mutta hyvää niissä on se, että luukuilla suljettavissa oleva säilytystila jatkuu auton etuosassa molemmin puolin A-pilareihin asti. Valitettavasti rivat puuttuvat - myös uusimmasta 2025-mallista - vaikka esimerkiksi Sun Living (Adrian budget-merkki) -retkeilyautojen varustukseen sellaiset sisältyvät.

Kahden vuoden jälkeen Fiatin kojelaudastakin löytyi lisää säilytystilaa. Olin luullut lokeron kantta turvatyynyyn liittyväksi osaksi, enkä siksi ollut ronkkinut sitä.

Mitä tiloihin muuten tulee, ahtaus vaivaa lähinnä auton wc-tilassa. Lisäksi pöytäryhmän taakse on vaikea asettautua, koska pöydän jalka on niin lähellä istuinosaa. Nähtävästi pöytäryhmän suunnittelija on kuitenkin viimein itsekin yrittänyt kömpiä pöydän taakse, sillä Twinin 2025-mallissa on uusi, jalaton pöytä.

Auton maavaralla ei ole ollut niin suurta merkitystä kuin alunperin ajattelin. Tilannehan kuitenkin on se, että Ducaton pohjassa olevasta harmaavesisäiliöstä huolimatta pakettiauton alle jää saman verran tilaa kuin henkilöautoissa keskimäärin.

Suurempi ongelma etenemisen kannalta on ollut se, että painava etuvetoinen auto ei nouse kovin ketterästi mäkiä ylös; etenkään, jos mäessä yhtään on irtokiviä tai -soraa. Neliveto auttaisi tähän, mutta ihan kaikkiin paikkoihin Adrialla ei onneksi ole tarpeen pyrkiä.

Traction+ -järjestelmä on tästä syystä osoittautunut ennakoituakin tärkeämmäksi, etenkin talvella. Caradossa sellaista ei olisi ollut, mikä olisi jo kotipihaan ajettaessa johtanut hankaliin tilanteisiin.

Motonetistä hankkimani roiskeläppämalliset istuinlämmittimet ovat kylmällä kelillä yllättävän hyvät. Ne eivät ole erityisen tyylikkäät, ja heikentävät hieman istuinmukavuutta, mutta mahdollisuus lämmittää takapuolta on sittenkin tärkeämpää. 12V-pistokkeeseen vedettävä johto on vähän tiellä, mutta eipä laitteen tarvitse koko ajan olla kytkettynä.

Tuulilasin lämmitys voisi Ducatossa olla tehokkaampikin. Lasin keskellä on kylmä kohta, joka ei meinaa lämmityksestä huolimatta sulaa millään, jos lasi on pahasti jäässä. Webasto auttaa vähän, mutta henkilöautoon verrattuna retkeilyautolla saa joka tapauksessa ajaa melko pitkään, ennen kuin auto on kauttaaltaan lämmennyt.

On tunnettua, että nykyisten diesel-autojen AdBlue-järjestelmä ei kestä pakkasta erityisen hyvin. Olen uskotellut itselleni, että Webaston käyttö saattaisi ehkäistä AdBlue-systeemin jäätymiseen liittyviä ongelmia, mutta varsinaista tietoa asiasta minulla ei ole. Uskomus kuitenkin vähentää sitä ärsytystä, jonka Webasto käytön sytyttämä Check Engine -valo saa aikaan.

AdBlue-ongelmat ovat yksi syy, joiden vuoksi ajatus Ducatosta ainoana ajopelinä hieman epäilyttää. Mennyt talvi oli aika helppo, eikä minun yleensäkään ole pakko kovalla pakkasella lähteä liikkeelle, mutta joskushan sellainen tilanne voi tulla eteen.

Talvi toki tuottaa autoille muitakin haasteita. Keskustelupalstalla sanottiin, että Fiatin uuden ohjeen mukaan 2,2-litraisen Ducaton jakopään hihna täytyisi Suomen oloissa vaihtaa jo kolmen vuoden tai 60 tuhannen kilometrin jälkeen. Itse en ole tuollaista tiedotetta saanut, mutta J. Rinta-Joupin liikkeestä vahvistettiin, että ohjeistus on todella muuttunut.

Asia ihmetyttää hieman. Ennenhän ketjut tai hihnatkin kestivät ongelmitta 100000 kilometrin ajon, nytkö sellainen sitten pitäisi vaihtaa jo 40000 kilometrin (3v) jälkeen? Olkoon vain italialainen auto, mutta täytyisihän noin kriittisen osan kestää pidempään. Koko jakopään päivitys maksaa merkkiliikkeessä 1200 - 1300 euroa, mikä kolmelle vuodelle jyvitettynä on aika paljon.

Myös edessä olevan kesäkauden alku mietityttää. Adrian suihkuhanan kanssa oli viime keväänä ylimääräistä säätöä, mistä syystä olen koko talven varonut koskemasta mahdollisesti jäässä oleviin sekoittajiin. Epäilyni on, että varomaton käpälöinti rikkoi hanan edellisenä talvena. No, onpa ainakin jännää taas talven jälkeen kääntää vedet päälle ja katsoa, miltä kulmalta auto laskee alleen.

Epäkunnossa ollutta sivuoven sähkörappua tutkittiin viimeisimmässä huollossa, jolloin kävi ilmi, että rappumekanismia liikuttava ratas on rikki. Onneksemme osa meni takuuseen, joten nyt astinlauta toimii taas. Ei sitä tosin enää viitsi käyttää, koska todennäköisesti se menee rikki uudelleen. Irtoporras ajaa saman asian, eikä ole niin herkkä soralle.

Mitä tällaisiin liikkuviin tasoihin muuten tulee, kaasupulloa vaihdettaessa toivon joskus, että autossa olisi ulosvedettävä kaasupulloteline. Kyseessä ei ole jokapäiväinen toimepide, mutta kun kaasu loppuu, molempia pulloja täytyy ennemmin tai myöhemmin siirtää, mikä on vähän työlästä. En tosin ole varma, mahtuisiko tuollainen teline Adrian pullokoteloon, jossa pullot ovat hieman limittäin.

Toisaalta on niin, että Adriassa kaikki liikkuvat osat tuntuvat hajoavan herkästi. Olipa kyseessä astinlauta, hyttysovi, wc:n rullaovi, pallosaranoitu valaisin, yläkaapin ovi tai vesihana; jos se liikkuu, se menee rikki. Laskujeni mukaan vain wc-istuin, sängyn saranoitu pohjalevy, jääkaapin ovi ja sivuikkunoiden pimennysverhot ovat kestäneet normaalia käyttöä. Ehkä on parempi olla haaveilematta tuollaisesta kaasupullotelineestä.

Kaikesta huolimatta Reiska on suoriutunut tehtävästään kohtuullisesti. Jos meillä ei olisi Adriaa, sen paikalla todennäköisesti olisi joku Pösslin tekemä auto. Myös Fordin alustalle rakennettu Bürstner Lineo 4x4 Black Forest C 550 vaikuttaa kiinnostavalta, mutta kuten tavallista, sitä ei saa automaattivaihteisena. 

Mikähän tuossa automaattiasiassa hankaa? Jos nelivedon ja automaattivaihteiston saa sovitettua henkilöautoon, miksi sama ei onnistu pakettiauton kanssa?

Todennäköisesti kyseessä on joku tekninen rajoite, mutta toisinaan ajattelen silti, että autovalmistajat pihtaavat tuota kombinaatiota tahallaan myydäkseen asiakkaalle ensin manuaalivaihteisen auton, ja myöhemmin saman automaatilla varustettuna. Pienemmän Transitin kanssa yhdistelmä kuitenkin on jo tarjolla, joten ehkä se lähivuosina löytää tiensä myös retkeilyautomallistoihin.

Myös rengasasia on tulevana kesänä tapetilla. Alkuperäiset Michelinit eivät vielä kahden kesän jälkeen ole loppuunajetut, mutta jos BFGoodrich All-Terrain KO3 -mallin Ducato-koko (225/75 R16) tulisi myyntiin Suomessa, voisin harkita sellaisia.

Arjen ihmeitä

Vuoden vaihtuminen muistuttaa minua siitä, että Reiska on ollut meillä kaksi vuotta, ja se täytyy viedä huoltoon. Jos Reiskalta itseltään kysytään, ennen öljynvaihtoa voisi rullata vielä 20000 kilometriä, mutta olen silti huollattanut sitä vuosittain. Nyt mittarissa on kaikkiaan noin 25000 kilometriä.

Fiatin huoltaminen Kuopiossa on muuttunut vähän mutkikkaaksi. Olen tähän asti aina asioinut Delta-autossa, jossa aiemmin toimi Fiatin merkkihuolto. Yrityskauppojen myötä Delta-autosta kuitenkin tuli Hedin Automotive, ja nyt Kuopiossakin vanhan tutun toimipisteen seinässä on Hedinin kyltti.

Firman nimellä ei sinänsä ole väliä, kunhan auto tulee huollettua Fiatin ohjelman mukaisesti. Tässä vaiheessa ilmaan kuitenkin nousee kysymysmerkkejä:

• Fiatin sivuilla lukee, että Kuopiossa Hedinin Väliköntien toimipiste (entinen Delta-auto) huoltaa Fiat-autoja.
• Myös Hedinin sivulla annetaan ymmärtää, että Väliköntiellä huolletaan Fiateja.
• Jos Hedinin chatilta kysytään, Väliköntiellä ei kuitenkaan ole Fiat-merkkihuoltoa. Ja kun kävin tiedustelemassa asiaa paikan päällä, minulle kerrottiin, että esimerkiksi huoltovälimittarin nollaaminen ei enää onnistu.

Näyttää siis siltä, että Kuopiossa ei tällä hetkellä ole virallista Fiat-huoltoa. Koska en ajatellut parin tunnin huollon vuoksi ajaa Joensuuhun tai Jyväskylään, päätin seuraavaksi kokeilla J. Rinta-Joupin autoliikettä. Siellähän on Adria-merkkihuolto ja piha täynnä Fiat-matkailuautoja, joten luulisi alustan huollonkin onnistuvan.

J. Rinta-Joupilta Fiatin huoltoaika järjestyikin, eikä huoltovälimittarin nollauksenkaan pitäisi olla ongelma. Samalla voitaisiin suorittaa myös asunto-osan tiiveystarkastus, joka täytyy tehdä vuosittain, jotta Adrian takuu pysyy voimassa.

En tosin ole varma, onko keskitalvi tiiveystarkastuksen kannalta paras aika. Nähtävästi autoa pitäisi ennen tarkastusta lämmittää kolme vuorokautta, mikä on kerrostalon parkkipaikalla hankalaa, kun tolppa antaa sähköä vain kahdeksi tunniksi kerrallaan. Suunnitelmiini ei kuulu, että lämmittäisin Reiskaa kaasulla kolmen vuorokauden ajan.

No, jospa asia jotenkin lutviintuu. En edellisen tarkastuksen yhteydessäkään tehnyt mitään ylimääräisiä temppuja, tosin silloin oli maaliskuu. Ehkä riittää, jos ajan auton lämpimäksi ennen tarkastusta.

Kosteusmittauksia ajatellen päätin kuitenkin tyhjentää auton ylimääräisistä vaatteista, joita kaapeissa vielä syksyn jäljiltä oli. Se ei ihan onnistunut, koska yksi Adrian yläkaapeista oli jälleen jumissa.

Kyseessä on sama kaappi, joka toissa kesänä jumitti auton sisälämpötilan noustessa. Vaihdettuani siihen uuden sulkumekanismin vika korjaantui, mutta nyt luukku reistaa taas, kun auto on kylmä.

Tämä on pieni asia, mutta ärsyttää äärettömästi, koska ongelma on turha. Miten ihmeessä joku on keksinyt laittaa matkailuauton kaappeihin näin typerän lukitusmekanismin? Miksi luukuissa ei voi olla ripaa, johon tarttumalla ne saa auki ja kiinni, pakkasellakin?

Tuotteiden suunnitteluun liittyvä idiotismi on nykyään muutenkin yleistä. Adrian rappuongelmasta kirjoitin jo aiemmin, mutta ongelmiin törmää myös paljon arkisempien asioiden kanssa. 

Yksi retkeilyautomme vakiovarusteista on Paratiisi-mysli, joka on hyvää. Aiemmin myslipaketin sai helposti auki tökkäämällä sormella sen kyljessä olevaa perforoitua kohtaa, mikä tuotti pakettiin reiän, jonka kautta mysli oli helposti annosteltavissa.

Sittemmin myslipakkaus kuitenkin uudistui, ja perforointi korvattiin oudolla kiikkumekanismilla. Nyt paketin avaaminen ehjänä on hankalaa, ja vaikka se onnistuisikin, mysli ei enää tulee paketista ulos. Ei ainakaan sen kiikkuluukun kautta, vaikka niin ilmeisesti on tarkoitus.

Linkki videoon

Sieluni silmät näkevät, kuinka paketin suunnittelijat ovat retrospektiivisessa palaverissa pohtineet, miten täysin toimivasta tuotteesta saisi vielä paremman. Ja sitten sitä on kehitetty lisää, kunnes se on mennyt pilalle.

Toisen esimerkin voisi tarjoilla keittiömaailmasta. Ostin hiljattain lieden, jonka valinnan yhteydessä kiinnitin huomiota levyjen säätönuppeihin. Jäykän oloisia nuppeja on jotenkin hankala pyörittää, koska niistä puuttuu väkänen, joka tällaisissa säätimissä yleensä on. Miten säätäminen onnistuu rasvaisilla sormilla?

Pyöreän säätimen asennosta ei myöskään voi päätellä, onko levy mahdollisesti päällä. Liesi ei tullut omaan käyttöön, ja sen valintaan vaikuttivat muutkin tekijät, mutta asia ihmetytti silti. Onko umpipyöreästä nupista jotain sellaista hyötyä, jota en vain itse tajua?

Jos lieden kuitenkin saa päälle, sillä yleensä keitetään makaronia. Mikä on tärkein makaronin kypsentämiseen liittyvä asia? Aivan, se on keittoaika, jonka pitäisi selvitä jo tuotepakkausta pikaisesti vilkaisemalla. 

Valitettavan usein keittoaika kuitenkin on joko 1) piilotettu tuoteselosteen sekaan tai 2) printattu pakettiin niin pienellä tekstillä, ettei sitä näe lukea ilman suurennuslasia. Onko olemassa joku syy, jonka vuoksi tätä tietoa täytyy erityisesti pihdata?

Tuntuu siltä, että kaikista yksinkertaisimpienkin asioiden ja esineiden toteutus voidaan tyriä täysin. Meillä on kotona jääkaappi, jonka ovessa oleva kahva alkaa lenksua, jos sen kiinnitysruuveja ei säännöllisin väliajoin kiristä.

Ongelma ehkä on ratkaistavissa, mutta olisiko ihan mahdotonta suunnitella kahva niin, ettei sitä tarvitse alituiseen ruuvailla? Onko kahvalla ylipäänsä tärkempää tehtävää kuin pysyä kiinni siinä rakenteessa, johon se on kiinnitetty? Tämän vuoksiko Adrian ylähyllyjen luukuissa ei ole kahvoja lainkaan?

Viime kesänä päivitin TV-viihdeboksimme uusimpaan versioon. Jälkeenpäin ajatellen se oli turhaa, koska emme juurikaan katsele TV:tä, mutta niin nyt joka tapauksessa pääsi tapahtumaan.

Boksi itsessään on toimiva laite, mutta sen mukana tullutta kauko-ohjainta ihmettelen usein. Yleensähän ohjaimet ovat sellaisia, että niissä olevat painikkeet erottuvat selvästi hämärässäkin, mutta tämä vekotin on lähtökohtaisesti pimeä kuin Kongon yö.

Tarkoitus on, että kun ohjaimeen ottaa käteensä, painikkeiden valaistus syttyy. Yleensä niin tapahtuukin (ennemmin tai myöhemmin), mutta jostain syystä kaikkia ohjaimen painikkeita ei ole valaistu. Esimerkiksi äänenvoimakkuuden säätämiseen ja kanavan valintaan käytettävät napit ovat aina pimeitä, eivätkä myöskään Mute-painike tai virtapainike erotu kapulasta mitenkään.

Pimeät napit lienee tarkoitus tunnistaa sormikopelolla niissä olevien kohomuotojen perusteella, mutta tähänkö ei sitten parempaa tapaa keksitty? Tuskin ratkaisuun on pelkästään näkövammaisia ajatellen päädytty? Mitäs jos kaikkien painikkeiden merkinnät olisivat valkoisia, kuten vanhoina hyvinä aikoina?

Linkki videoon

No entäpä kylpyhuoneemme lavuaariin liitetty uudehko käsisuihku sitten... Siinä on vain yksi painike, joten mikään ei voi mennä pieleen, eihän?

No kyllä voi. Painikkeen voi vapauttaa ainoastaan silloin, kun veden paine on tarpeeksi suuri. Jos paine ei ole riittävä, käsisuihku jää jotenkin auki ja liruttaa vettä lattialle aina, kun lavuaarin hanan avaa.

Olen kertaalleen korjausmielessä avannut suuttimen, mutta ei siitä mitään varsinaista vikaa löytynyt. Nähtävästi sen toimintaperiaate vain on tuollainen. Myös erilaisten suihkusekoittimien toiminnasta voisi kirjoittaa kirjan, mutta olkoon.

Joskus kuulee sanottavan, että tekoäly on uhka ihmiskunnalle. Minusta tuntuu, että suuremman uhkan muodostavat älyttömiä käyttöesineitä kehittävät suunnittelijat, jotka tekevät muut ihmiset hulluiksi.

Autokärpänen

Jokainen lienee joskus kohdannut Eppu Normaalin baarikärpäsen, jota valtiovallan toimet tuntuvat kaltoin kohtelevan:

"Ne jossain pohtii nytkin viinan hinnan nostoa
mä istun baaritiskillä janoten kostoa
Vaan eipä taida kannattaa nenillensä hyppiä,
on multa liian helppoa näet siivet nyppiä."

Monella karavaanarilla lienee tällä hetkellä samanlaiset tuntemukset matkailuautojen verotuksen suhteen. Niiden käyttövoimaveroahan ollaan lähitulevaisuudessa korottamassa melko rankalla kädellä.

Matkailuautoilun verotus on tähän asti ollut Suomessa yllättävänkin kevyttä. Uuden auton myyntihintaan sisältyvää autoveroa ei matkailuautoilta ole peritty lainkaan, ja myös ajoneuvovero (= perusvero + käyttövoimavero) on ollut maltillinen, koska käyttövoimavero on pakettiautojen tapaan määräytynyt alemman verokannan mukaisesti.

Mutta koska on maamme köyhä ja siksi jää, kaikkien täytyy osallistua säästötalkoisiin - ja etenkin autoilijoiden. Ensimmäinen ajatus lienee ollut, että matkailuautot olisi laitettu samalla tavalla autoverolle kuin henkilöautotkin. Tämä olisi kuitenkin merkittävästi nostanut uusien matkailuautojen hintoja, ja näin torpannut ainakin uusien kuluttajien pääsyn markkinoille. Ja ehkä tyrehdyttänyt autokaupan muutenkin.

Niinpä hallitus on viisaudessaan päätynyt korottamaan matkailuautojen käyttövoimaveroa. Tämäkin on hiukan ongelmallista, sillä kyseinen vero lasketaan ajoneuvon kokonaismassan (= omamassa + kantavuus) perusteella, ja matkailuautot tunnetusti ovat painavia. Veron nostaminen samalle tasolle henkilöautojen kanssa (eli veron kuusinkertaistaminen) johtaa siten myös euromääräisesti isoon korotukseen.

Korotuksen merkitystä pyritään vähättelemään sillä, että auton voi laittaa osaksi vuotta seisomaan. Etenkin moni retkiautoilija kuitenkin käyttää autoaan kaikkiin ajoihin, eikä auton seisottaminen tällöin ole mahdollista.

Korotus iskee kokolailla samalla tavalla suurimpaan osaan karavaanareita, koska valtaosa autoista on kokonaismassaltaan 3300 tai 3500 kilon painoisia. En tiedä, oliko hallituksen kaavailuissa mukana sellainen vaihtoehto, että käyttövoimavero laskettaisiin matkailuauton omamassan perusteella. Tämä olisi paitsi inhimillistänyt korotusta myös ohjannut kulutusta pienempiin ja vähäpäästöisempiin matkailuautoihin, mikä kai muutenkin on ollut älymystön tavoitteena.

Mutta mitäpä minä tässä ruikutan; vuoden 2026 alusta alkaen maksettavana on ylimääräinen 600 euron vero, kuten monella muullakin matkailuautoilijalla. Jos se pelastaa Suomen, raha ainakin menee hyvään tarkoitukseen.

Omalle luonteenpiirteelleni tyypillisesti alan kuitenkin heti pohtia, mistä saan vuosittaisen 600 euron maksun säästettyä. Pienistä puroista tuollaista summaa on vaikea kuroa umpeen, ja ainoalta järkevältä vaihtoehdolta tuntuu luopua toisesta autosta.

Meillähän on tällä hetkellä retkeilyautona Reiska (Fiat Ducato) ja henkilöautona Subaru. Ratkaisu on ylimitoitettu, koska vaimolla ei ole ajokorttia, eikä kahden auton omistaminen siten tuota suurta hyötyä. Ajojakin on nykyään vähän, eikä etenkään Subarun mittariin kerry kuin muutama tuhat kilometriä vuodessa, koska suurin osa menoista ajetaan kesäaikaan Reiskalla.

Pitäisikö Subarusta siis luopua? En haluaisi tehdä niin, mutta säästöä kertyisi helposti 1700 - 1800 euroa vuodessa (vakuutukset, verot, huollot, rengaspalvelut). Ja kun vuosittainen arvonalenema lasketaan mukaan, puhutaan jo useista tuhansista euroista.

Jos kyse olisi yksistään siitä, että autolla täytyy päästä paikasta A paikkaan B, luopuisin mieluummin Fiatista. En luota Fiatiin samalla tavalla kuin Subaruun, ja etenkin nykydieseleiden päästöjenhallintaan liittyvä tekniikka on aivan perkeleestä. Selvää myös on, että nelivetoinen Subaru vie kelistä riippumatta varmemmin perille.

Retkeilyauto on kuitenkin viimeiset kaksi vuotta ollut iso osa elämäämme. Se on tuonut mukanaan sellaisia positiivisia kokemuksia, jotka eivät henkilöauton kanssa olisi olleet mahdollisia. Ducaton käyttäminen arkiajoihin edellyttäisi tiettyjä kompromisseja, mutta Reiskasta olisi myös vaikea luopua.

Hankala asia siis, mutta onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan tällä minuutilla. Jos toinen auto myydään, ja siihen liittyvät verot ja maksut jäävät jatkossa maksamatta, mitä valtio lopputulemasta sitten hyötyy? Yllä esitetyillä säästöoletuksilla tuskin paljoakaan.

Adrian rappuongelmasta

Kesä on jälleen edennyt pelottavan pitkälle. Vaikka olen viime aikoina kohkannut vasta kevään reissuista, paljon on niiden jälkeenkin oltu tien päällä.

Pieniä vastoinkäymisiäkin on tullut eteen. Viimeisimmäksi Adrian sähköinen astinlauta alkoi temppuilla: rapun sähkömoottori kyllä hurisee, mutta porras ei (auttamatta) liiku sisään eikä ulos. Nähtävästi lauta on jumissa rappukoteloon päässeiden kivien ja soran vuoksi.

Olen joskus aiemmin selättänyt tällaisen pulman painepesuria käyttäen. Nyt vesipesu ei kuitenkaan auttanut, joten päätin purkaa rappukoteloa siinä määrin kuin se koko rakennelmaa irrottamatta on mahdollista. 

Astinlaudan sivumuovit ja pari peltisuojaa poistamalla kiviä voi jossain määrin kaapia ulos, mutta ongelma ei ratkennut näinkään. Lautaa tukeva kisko on rakenteeltaan sellainen, ettei sen päälle edes oikein voi jäädä kiviä niin, että ne estäisivät lautaa liikkumasta. Vika lienee siis jossain muualla.

Olisiko soraa sitten päätynyt myös mekanismiin, joka liikuttaa astinlautaa? Sen puhdistaminen vaikuttaa hankalammalta, ja edellyttänee koko rappukotelon irrottamista. Pahimmassa tapauksessa osiakin täytyy vaihtaa, jos ne ovat lautaa edestakaisin hinkatessa kuluneet toimimattomiksi.

Asia ärsyttää hieman. Ihminen on käynyt kuussa ja rakentanut sukellusveneitä, mutta tällaisesta rappukotelostako ei ole mahdollista tehdä niin tiivistä, ettei sen sisälle pääse kiviä? Vai onko portaat alunperinkin tarkoitettu vain asfalttimiesten iloksi? 

Hankin tilapäisratkaisuksi pienen irtojakkaran, joka maksoi 15 euroa. Itse asiassa jakkara on siinä määrin kätevä ja ennen kaikkea luotettava, että en ole varma, haluanko enää käyttää aikaa sähkörapun korjaamiseen. Vaikka rapun saisi toimimaan, se on taas tukossa, kun Naruskantien ajaa päästä päähän.

Jos kuitenkin olet menestyksekkäästi taistellut saman ongelman kanssa, olen kiinnostunut asiaan liittyvistä vinkeistä, joita voi kirjoittaa kommenttikenttään. Rappu lienee Lippert-merkkinen, ja yleisesti käytössä monissa eri retkeilyautoissa.

Uutta patjaa Adriaan

Toukokuinen perjantaiaamu Kurikassa oli kaunis mutta kylmä. Koska Ilmajoki ja siellä oleva Soft-Kalusteen tehdas olivat sovitettavissa kotimatkan varrelle, päätimme paluumatkan alkajaisiksi koukata tehtaan kautta ja hankkia Reiskaan uuden petauspatjan.

Adrian vuodeosasto on epäsymmetrisen muotoinen (jalkatila kapeampi kuin päätila), joten nykyinen ratkaisumme - kaksi ohutta 80-senttistä petauspatjaa rinnakkain - ei ole optimaalinen. Vaikka Twin on retkeilyautona yleinen, valmista patjaa tai malliakaan tuskin silti löytyisi, vaan sellainen täytyisi tehdä mittatilaustyönä.

Tehtaalle päästyämme homma eteni joutuisasti: Adrian omasta patjasta otettiin mitat, ja pian olimmekin taas tien päällä. Patjan hinta tosin yskitti vielä Lapuallakin, mutta jospa tuotteen laatu olisi sen mukainen. Kolmen viikon toimitusajan jälkeen valmis patja saapuisi postin kyydillä Kuopioon.

... ja sitten Arpaisten reitille

Olemme joskus takavuosina patikoineet Arpaisten retkeilyreitillä lähtien liikkeelle sen puolivälistä. Vanhat mielikuvat reitistä olivat positiiviset, joten päätimme nyt Soinin suunnalla matkaillessamme tutustua myös reitin pohjoispäähän.

Muutaman kilometrin päässä Soinin keskustasta on Kaihiharjun pysäköintialue, joka on luonteva paikka lähteä liikkeelle. P-alueelle menee hyvä tie, ja tilaa löytyy useammallekin autolle.

Jätettyämme Reiskan parkkiin kipusimme Kaihiharjulle ja lähdimme kulkemaan Arpaisten reittiä kohti Matosuota.

Mutta kannattaisiko tavoitella Matosuon eteläpuolella olevia nuotiopaikkoja, vai olisiko parempi kiertää suon pohjoispuolella menevä Hermannin lenkki? Polkujen risteyksen saavutettuamme päätimme jatkaa Matosuon suuntaan, koska reitti oli ainakin siihen asti ollut oikein miellyttävä.

Valinta vaikutti hyvältä, sillä Matosuon lähestyessä maasto muuttui aina vain hienommaksi.

Suolla kävi todella kova tuuli, joka torppasi Mallan toiveet päästä suolle lentämään, ja hiukan se horjutti pitkospuilla etenevää kulkijaakin. Onneksi päällimmäisten pitkosten vieressä oli vara-askelma, joka mahdollisti yhden harha-askeleen ilman välitöntä suistumista suohon.

Arpaisten reitti - tai siis pohjoisin osa siitä, koko reittihän on kymmeniä kilometrejä pitkä - taisi olla hienoin tämän loman aikana kulkemistamme poluista. Toisin kuin parkkipaikan läheisyydessä olleet esteettömät rakennelmat, Matosuon eteläpuolen nuotiopaikat olivat silti aika vaatimattomia.

Meitä asia ei haitannut, koska tuulensuojaisin taukopaikka löytyi lopulta metsän suojasta, pitkosten varrelta.

Matosuota pidetäänä monipuolisena lintusuona, ja varsin äänekästä meno paikoin olikin. Kohtuulliselle kuvausetäisyydelle oli veden vuoksi vaikea päästä, mutta muutama itsellemme vieraampi huutaja linssin taakse silti päätyi. 

Tämä lienee viklojen sukua, olisiko tuo sitten mustaviklo.

Tämä lintu muistuttaa hieman taigakuovia, mutta Wikipedian mukaan laji on Suomessa harvinainen. Taitaa se pikkukuovi sittenkin olla.

Jouhisorsan tuntomerkit ovat selvemmät.

Maalla ja metsässä eläimiä tulee vastaan harvemmin, mutta tämä varvikossa vipeltänyt kaveri taisi olla vesimyyrä.

Paluumatkalla päätimme sittenkin kiertää myös Hermannin lenkin. Kurkiharjulta erkaneva osa polusta oli aluksi hieno, mutta sen jälkeen eteen tuli pitkiä tai ainakin pitkältä tuntuvia pätkiä karkeasepelistä metsäautotietä, jota oli vähän ikävä kävellä. 

Matkan aikana ehdimme moneen otteeseen pohtia, kuka tämä Hermanni mahtoi olla?  Jälkikäteen selvisi, että kyseessä oli Hermanni Kaipainen:

"Hermanni Kaipainen eli vuosina 1844–1917. Hän työskenteli renkinä lähiseudun taloissa. Paitsi monitaitoisena kylänkiertäjänä, hänen muistetaan olleen myös tarinanikkari ja vitsinkertoja. Hermanni Kaipaisen asumuksen rauniot ovat lähellä nykyistä Hermannin kämppää."

Ahaa.

Keväisen lomamatkamme yöpaikat olivat tähän asti olleet mainioita. Viimeiseksi yöksi päätimme hakeutua Uuraisten länsipuolelta löytyvään Hietasaareen, josta lopulta kuitenkin jouduimme perääntymään.

Kyynämöisen niemessä sijaitseva leirintäalue on hienolla paikalla, mutta alueella oli varsin paljon väkeä, ja myrskylukemissa ollut tuulikin rajoitti intoa jäädä rannalle keinuteltavaksi.

Karavaanareille tyypillinen heimotietoisuus ei liene vielä tarttunut meihin. Hietasaari vaikutti kuitenkin siinä määrin viehättävältä paikalta, että ehkä joskus lähestymme niemeä uudestaan; uusin aatoksin ja henkisesti vahvempina.

Hanaa!

Kuten aiemmin kirjoitin, Adria Twinin vesijärjestelmän kanssa oli talven jälkeen vähän ongelmia. Kysehän oli siitä, että käsisuihku toisinaan tiputti vettä kylpyhuoneen lattialle. 

Vialliseksi arvelemani sekoittajan patruuna oli edelleen vaihtamatta, sillä sen irrottaminen ei onnistunut hankkimistani uusista työkaluista huolimatta. Olinkin hiljaisesti toivonut, että asian kanssa voisi jotenkin elää, koska tipottain vuotava käsisuihku on sittenkin aika vähäinen ongelma, jos kaikki vesi valuu märkätilan lattialle. Lisäksi vuoto lakkasi, kun letkuista päästi paineen pois.

Erään keväisen retken aikana kuitenkin huomasimme, että veden tippumisesta aiheutuvia ääniä kuului myös kylppärin rakenteiden sisältä. Kun asiaa selviteltiin, kävi ilmi, että sekoittajasta tihkui vettä myös sen alla olevaan wc-kasettitilaan. Uh!

Oli selvää, että koko hana täytyi nyt vaihtaa, koska vesijärjestelmää ei voisi lainkaan käyttää ennen kuin vuoto saadaan kuriin. Niinpä kävin hakemassa J. Rinta-Joupin autoliikkeestä Adriaan uuden suihkuhanan. En tiedä, oliko järkevää ostaa samanlaista hanaa kuin joka jo vuoden käytön jälkeen mennyt rikki, mutta ainakin malli ja sen purkaminen oli tuttua.

Hana maksoi euroa vaille satasen. Kun huomioidaan, että olin jo aiemmin (turhaan) investoinut patruunan vaihtotyökaluihin seitsemän kymppiä, ja itse patruunastakin maksoin neljän kympin riistohinnan, olin tähän mennessä käyttänyt hanan korjaamiseen kolmatta sataa euroa. Tällä summalla olisimme yöpyneet kaksi yötä hotellissa! No, ainakin taloutemme lukkorengaspihtitarpeet on nyt tyydytetty pitkälle tulevaisuuteen.

Jälkeenpäin ajatellen on tietysti selvää, että uusi hana olisi pitänyt ostaa heti alussa. Olin vältellyt koko ajatusta, koska hanan vaihtotyö vaikutti patruunan vaihtamiseen verrattuna hankalalta. Nyt siihen kuitenkin oli pakko ryhtyä.

Periaatteessa homma on yksinkertainen, koska hanaan menee vain kaksi vesiletkua ja mikrokytkimen johdot. Ongelma syntyy siitä, että niiden irrottamiseksi ja kiinnittämiseksi täytyy nyhrätä tilassa, jonne pää tai kädet eivät kunnolla mahdu.

Aloitin homman tyhjentämällä auton vesitankin ja putket, jotta letkuja irrotettaessa ei synny isompaa vesivahinkoa. Adriassa suihkun hana lienee tarkoitettu vaihdettavaksi istuinryhmän takana olevan huoltoluukun kautta.

Ensimmäisenä kaivoin esiin sähköjohdot. Sokeripalan kaltaiseen pikaliittimeen pääsee hyvin käsiksi, joten hanalta tulevat johdot ovat helposti irrotettavissa.

Huoltoluukun kautta yltää myös hanan alapuolella olevaan isoon mutteriin, joka täytyy avata ja irrottaa, jotta hanan saa nostettua ylös. Kun hanaa vuorotellen pyörittää ala- ja yläpuolelta (kylppärin kautta), mutteri avautuu ja on myöhemmin samalla tekniikalla kiristettävissä ilman työkalujakin.

Kuuma- ja kylmävesiputkien irrottaminenkin onnistuu saman aukon kautta. Kun kuvassa näkyvän harmaan sokan vetää pois, liittimessä olevaa valkoista rengasta painamalla letku on periaatteessa vedettävissä irti. Tiukassahan se silti on, mutta käsiä, hampaita ja voimasanoja käyttäen letkut irtoavat kyllä. En tosin ymmärrä, mitä lisäarvoa tällaisten "pikaliittimien" käyttö oikein tuottaa.

Kun sokan kaltaisia pieniä osia irrottelee autossa, niitä helposti tippuu hankalasti saavutettavissa oleviin paikkoihin. Tiedostin ongelman etukäteen, ja ylivarovaisesti toimimalla sain sokat talteen ilman että ne päätyivät auton uumeniin.

Parempi tapa kuitenkin on tukkia kaikki työtilan alla olevat aukot sukilla ja kalsareilla, jotta vahinkoa ei missään tapauksessa pääse tapahtumaan. Minä en aluksi tehnyt niin, mikä johti siihen, että sokan irrotuksessa käyttämäni pieni meisseli valahti istuimen takana olevaan kapeaan tilaan.

Onnekseni olin jo autoa varustellessani tullut hankkineeksi tällaisen tartuntakouran, jolla yltää ahtaissa paikoissa oleviin kappaleisiin. Paitsi että välineessä on pienet kynnet, se on myös magneettinen, ja hetkessä imaisi metallisen meisselin pois piilostaan.

Tunnin tai pari nyhrättyäni uusi hana oli viimein paikallaan.  Letkujen kiinnittäminen oli kuitenkin tuntunut hankalammalta kuin niiden irrottaminen, enkä ollut alkuunkaan varma, olivatko ne kunnolla liittimissä kiinni.

Asia selvisi, kun tankkasin autoon taas vettä ja kytkin vesipumpun päälle. Vesihanaa varovasti raottamalla putkiin tuli painetta, ja vaikka letkut pysyivät paikoillaan, liittimistä tihkusi pienesti vettä. Pahus!

Ei auttanut muu kuin ottaa letkut uudestaan irti. Tässä vaiheessa huolellisuuteni kuitenkin herpaantui, ja toinen harmaista sokista pääsi putoamaan pihtien kärjistä. 

Ilman sokkaa liitos tuskin olisi tiivis, joten osa täytyisi löytää. Ounastelin sokan tippuneen wc-kasetille varattuun tilaan, johon pääsee käsiksi auton ulkopuolelta, vasemmasta kyljestä. Kun irrotin luukun takaa löytyvän neljällä ruuvilla kiinnitetyn yläpellin, sokka lopulta löytyikin.

Samalla ymmärsin, että myös letkujen kiinnittäminen saattaisi onnistua paremmin wc-huoltoluukun kautta kuin istuinryhmän takana olevasta luukusta.

Alakautta sainkin vedettyä putket liittimiinsä niin, että ne kunnolla tavoittivat liittimen pohjan. Kukaties hanan vaihtaminen olisi kokonaisuudessaankin ollut helpompaa toteuttaa tätä kautta, mutta eipä tuo tullut alussa mieleen.

Viimeisen säädön jälkeen vuotoja ei enää näkynyt. Täytyy sanoa, että kun on kymmeniä vuosia tehnyt IT-alan töitä, nämä putkijutut ainakin tuovat vaihtelua arkeen. Toivoakseni samaan hommaan ei silti heti tarvitse ryhtyä uudestaan - olkoonkin, että toisella kerralla asiat varmaankin etenisivät suoraviivaisemmin.

Mutta miten tällaiset ongelmat voisi jatkossa estää? En edelleenkään tiedä, mikä hanan tai sen sisällä olevan patruunan rikkoi, mutta arvelen, että talvella hanoihin ei kannata koskea ennen kuin auto on ajettu hehkuvan punaiseksi.