Puijoilua

Tässä vielä kuvia perjantain iltapäiväpuijoilusta.

Katso YouTubessa

Ajankohtaista asiaa!

Subarun lyhyehkö huoltoväli (15000 km tai yksi vuosi) tarkoittaa kohdallani sitä, että huollatan auton kerran vuodessa, elokuussa. Kilometrejä ei vuoden aikana ehdi kertyä kuin viitisen tuhatta, mutta koska bokseri-Subaruita ei enää tuoda Suomeen, täytyyhän harvinaisuudesta pitää huolta.

Keskellä päivää oleva autohuolto on töiden kannalta vähän hankala. Huollon ajaksi voisi kiiruhtaa konttorille, mutta matkaan menee kävellen sen verran aikaa, ettei töissä kerkiä olla kuin hetken, kun pitää jo lähteä takaisin. Sijaisauto tietysti ratkaisisi ongelman, mutta en viitsi varata sellaista vain muutaman kilometrin vuoksi.

Joskus otan läppärin mukaan ja teen töitä autoliikkeen nurkissa, mutta tällä kertaa päätin sulkea työkoneen ja vain velmuilla koko iltapäivän. Luovutettuani Subarun Väänäsen autoliikkeen huomaan lähdinkin kiipeämään Puijon rinnettä tornin suuntaan.

Mäen kipuaminen oli oikeastaan mieluisaa, sillä vaikka olen asunut Kuopiossa liki 40 vuotta, Puijolla tulee käytyä aika harvoin. Tornille ei ole Puijonlaaksontien varresta kuin reilu kilometri, mutta rinteen harjoitusvaikutus tuli matkan aikana selväksi. Ei ihme, että Iivokin tykkää koluta näitä mäkiä.

Pelkästään harjoitusmielessä en silti ollut liikkeellä, vaan minulla oli myös toinen motiivi: nälkä. Olin suunnittellut lounastavani Puijon majalla, jonne saavuinkin juuri sopivaan aikaan. Salaattia, ribsejä, wingsejä ja maustettua riisiä. Jälkiruoaksi kahvia ja toscakakkua.

Oli vähän outoa patikoida ja lounastaa yksistään, ilman vaimoa. Päätinkin säilyttää lounaspöydästä poimimani lautasliinan ja viedä sen rouvalle tuliaisena. Pienetkin lahjat ovat tärkeitä, jos niiden takana on lämmin ajatus!

Lounaan jälkeen tunsin Puijon tornin kutsuvan minua, vaikka 8,90 euron sisäänpääsymaksu hieman mietityttikin. Mutta ehkä raha menee kuopiolaisittain hyvään tarkoitukseen.

Tarkoitukseni oli kiivetä torniin portaita pitkin, mutta en hätäisesti etsien löytänyt muita kuin henkilökunnan käyttöön tarkoitettuja ovia. Vaikka hissi on helpompi vaihtoehto, en tunne oloani kotoisaksi pienessä, ikkunattomassa kopissa. Ehkä poden jonkin sortin ahtaan paikan kammoa. Lisäksi pelkään, että hissi jää jumiin, hissikori putoaa tai - mikä pahinta - koko torni kaatuu. Kovin yleistähän sellainen ei tosin taida olla.

Puijon tornista avautuu kirkkaana päivänä hieno maisema ympäri Kuopiota.

Tornista laskeuduttuani jatkoin patikoiden kohti Antikkalaa ja Kokonmäkeä. Puijon alueella risteilee paljon polkuja, ja ilman karttaa niiden kanssa on vähän hukassa. Yritin aluksi suunnistaa auringon mukaan, mutta lopulta päädyin kulkemaan puhelin kädessä.

Lähellä tornia menevän luontopolun varrella oli hauskoja, eläinaiheisia teoksia. Pienistä lampuista tehdyt eläinhahmot ovat epäilemättä pimeän aikaan vielä näyttävämpiä.

Putkahdettuani metsästä Pihlajalaakson alueelle poikkesin vielä lähikauppaan ostaakseni loppumatkan evääksi jäätelön. Autoliikkeeseen palattuani havaitsin kävelyä kertyneen yllättävän paljon, liki 10 kilometriä. Varsin paljon sitä saa puolikkaana työpäivänäkin aikaan, kun on motivaatio kohdallaan!

Ennen auton luovutusta ehdin vielä pikaisesti tutustua uusiin sähkö-Subaruihin, vaikka en tällä hetkellä ole sellaista hankkimassa, koska uskoni sähköautoihin on heikko. Mutta ehkä vähän ajetun Outbackin jälleenmyyntiarvo yhä säilyy hyvänä, jos mieli jossain vaiheessa muuttuu.

NG

Eilen tuli National Geographic -kanavalta ulos itselleni merkityksellinen jakso "Eurooppaa ylhäältä päin"-sarjasta. Ohjelmassa oli mukana pieni pätkä kopterivideota, jonka kuvasin vuonna 2022 Neitokainen-järvellä.

En tiedä, miksi tuottaja tarttui juuri tähän videoon, koska omasta mielestäni se ei ole erityisen onnistunut. Toki Neitokainen on tässä se juttu, mutta jos olisin kopteria lennättäessäni tiennyt tallenteen päätyvän NG-kanavalle, olisin ehkä tehnyt tiettyjä asioita toisin.

Turhia toiveita

Näitä toukokuussa kuvattuja videoita on oikeastaan hieman epämieluisaa katsella. Toivoisin, että olisi yhä toukokuu.

Linkki videoon

Museomoodissa

Peurajärvellä oli mukavan seesteistä, mutta jo toukokuussa saattoi päätellä, että kesäsesongin alettua tilanne voi olla erilainen. Järven kaakkoiskulmalla oli lisäksemme vain kaksi muuta autoa, mikä selittynee sillä, että rantaan päästäkseen täytyy kääntyä aika monesta risteyksestä.

Alueen läpi menevän Porttijoentien varrella autoja oli enemmänkin, sillä Peurajärvella oli samaan aikaan joku motoristien kokoontuminen. Mikään salainen piilopaikka erämaassa Peurajärvi ympäristöineen ei siis enää ole - jos lie koskaan ollutkaan.

Olemme viime vuosina yrittäneet petrata kultturipalveluihin liittyvää kulutustamme. Pari vuotta sitten ostin työsuhde-etuihini kuuluvalla Epassilla museokortin, joka maksoi muistaakseni 70 euroa.

Kortti oli voimassa vuoden, ja sinä aikana käytin sitä yhden kerran. Kortin perusongelma oli, että se ei kelvannut kaikkiin museoihin, ja hyväksytyt kohteet olivat kovin kummallisissa paikoissa, lähinnä Etelä-Suomessa.

Nyt kuitenkin bongasin kartalta museon, joka oli pystytetty asialliseen paikkaan: Murtovaaran talomuseo. Museo ei tosin toukokuussa ollut auki, mutta ehkä piha-alueellakin olisi jotain nähtävää.

Päätimme Peurajärveltä palatessamme koukata Murtovaaran kautta. Museolle menee melko hyväkuntoinen tie, jonka päässä olevalle tilavalle kääntöpaikalle mahtuu useampikin auto. Viimeiset puoli kilometriä edetään jalkapatikassa, kuten talomuseon tyyliin sopii.

Aivan parkkipaikan vieressä on Tammitupa, joka autiotupana olisi ollut avoinna, mutta jostain syystä emme tulleet kurkanneeksi sisälle. Ulkopuolelta tupa ainakin oli hyväkuntoisen näköinen.

Tuvan sijainti kuitenkin herätti kysymyksiä. Yleensähän autiotuvat rakennetaan olemassa olevien reittien varrelle; mikä reitti tästä oikein menee?

Opasteita ja karttaa tutkien selvisi, että kyseessä on Talonpojan taival, josta itsekin taivalsimme pienen pätkän muutama vuosi sitten. Oikeita talonpoikiahan reitillä ei nykyään juuri tapaa.

Puissa näkyi jotain maalijälkiä, mutta niistä huolimatta reitti lienee aika haastava, ainakin Murtovaarasta länteen päin. Nettitietojen mukaan reittiä aiotaan kuitenkin lähiaikoina ehostaa. Astumalla metrin verran metsän puolelle polun kunto olisi ehkä selvinnyt, mutta valitettavasti olin jo ehtinyt siirtyä museomoodiin.

Lähestyimme aluetta Murtojärven rannassa olevan laavun suunnasta. Paikka toi heti mieleen Kaunislehdon talomuseon, jossa taannoin poikkesimme. 

Rakennukset olivat paria aittaa lukuunottamatta suljettuja, joten Murtovaaraan liittyvä tietoähky ei meitä uhannut. Epäilemättä museovierailusta olisi saanut enemmän irti, jos edes päärakennukseen olisi päässyt sisälle.

Museo näkyy olevan auki myös elokuussa; vieläköhän tuonne ehtisi uudestaan? Toivoakseni ovenavausmaksu koskee vain ryhmävierailuja.

Murtovaarasta palasimme takaisin Kuopioon. Matkan varrelle osui mielenkiintoisen näköistä maastoa, ainakin mitä pohjakarttaan merkittyjen laavujen ja tulipaikkojen lukumäärään tulee. Nyt meillä ei ollut mahdollista tutustua siihen, mutta ehkä joskus myöhemmin.

Nuo miehet loosheissaan

Retkeilyaiheinen blogini laahaa taas aikaansa jäljessä, joten kerrotaanpa välillä hieman tuoreempia kuulumisia.

Kuten joskus paljastin, olen jo pitkään ollut mukana pienimuotoisessa partiotoiminnassa. Joku tosin saattaisi kutsua lippukuntaamme salaseuraksi, sillä setävoittoinen porukkamme kokoontuu yleensä hämyisissä kellareissa, eikä jäseniksi missään olosuhteissa hyväksytä naisia.

Toimintamme vireystila on vuosikymmenten aikana vaihdellut, mutta marraskuussa päätimme jälleen tavata Plevna-ravintolassa Tampereella. Omalta osaltani tämä tarjoaisi myös mahdollisuuden pienimuotoiseen kaupunkiretkeilyyn, sillä Lentävänniemessä sijaitsevasta asentopaikastani keskustaan olisi sopivasti muutama kilometri.

Huhutaan, että Tampereella liikkuu nykyään raitiovaunua muistuttava liikenneväline, mutta itse en sellaista havainnut, joten suuntasin kävellen kohti Näsinneulaa, joka olisi hämärtyvässä illassa hyvä kiintopiste.

Reittini kulki aluksi Hiedanrannan ja Lielahden kartanon kautta. Jostain syystä en ole koskaan poikennut kartanossa, vaikka samoilla kulmilla tulee aika ajoin häärittyä. Siellä olisi ollut kahvilakin, mutta se oli juuri sulkeutumassa, eikä kuksakaan ollut nyt matkassa. Ehkä sellaisen olisi tosin saanut lainaan.

Hiedanrannassa tehtiin maatöitä, mikä ei suosinut tapaani edetä kompassisuorasti pisteestä toiseen. Keskustaan päästyäni minulle jäi silti ylimääräistä aikaa, jonka käytin Tammerkosken rantoja kierrellen.

Viimein oli aika siirtyä Plevnan suojiin. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa edellisen tapaamisemme jälkeen, mitä ei voinut jo tilaisuutemme alustuspuheenvuorojen aikana olla huomaamatta. Nähdäkseni tämä oli ensimmäinen kokoontuminen, joka alkoi niin, että kukin vuorollaan toi esiin omat vaivansa ja terveysmurheensa.

Tämän jälkeen kävimme läpi kaikki päivänpolttavat asiat autoiluun, energiahuoltoon ja maamme nykytilaan liittyen. Lisäksi tietysti keskustelimme aiheista, joista ei naisten ja lasten läsnäollessa sovi puhua lainkaan. Tilaisuuden päätteeksi loimme katseen edessä siintävään eläkeaikaan, mikä oli virkistävän pelottavaa.

Plevna loosheineen tarjoaa salaseuratoiminnalle hyvät puitteet. Ruoka on poikkeuksellisen ravitsevaa, ja tuleepa kerrankin syötyä myös makkaraa, mikä ei omilla retkillä aina toteudu. Seuraavan kokoontumisen sovimme jo ensi kevääksi, mikä on hyvä juttu, koska eihän tapaamisia voi tässä iässä enää viiden tai kymmenen vuoden päähän suunnitella.

Ravintolasta poistuttuamme poikkesimme vielä pikaisesti yhdessä baarissa. Johtuneeko ikääntymisestä vai mistä, mutta näihin partiohommiin tyypillisesti liittyvä ryyppääminen on merkittävästi vähentynyt. Asiaan voi tosin vaikuttaa sekin, että viinan hinta tuntuu inflaation myötä nousseen pyöristyttävän korkealle.

Tampereella on poliisin mukaan tapahtunut syksyn aikana runsaasti ryöstöjä, jotka ovat kohdistuneet etenkin yksin kulkeviin ihmisiin. Savosta tulleena en ehkä täysin tajunnut vaaran suuruutta, mutta yritin silti houkutella muita lippukuntamme jäseniä seurakseni paluumatkalle.

Kaikki muut kuitenkin päätyivät suosimaan autokyytiä (ehkä hyvästä syystä). Odotukseni yhteishenkeämme kohtaan olivat suurempia, mutta lähdin silti yksin lompsimaan kohti Lentävänniemeä.

Väkivallan uhka lienee pimeän aikaan suurempi kuin päivällä. Yritin jälkikäteen lehtijutun avulla selvittää, miten suurelle riskille olin altistunut. 

• "Neuvo koskee erityisesti tätä pimeää pikkujouluaikaa." - Pikkujouluaika oli, joo. ✔ 
• "Jos sitä ystävää tai lähiomaista ei päästettäisi yksin kulkemaan tuonne kaduille. Sillä ohjeella, että kaveria ei jätetä, voisi päästä aika pitkälle." - Jättivät kuitenkin, ja ajoivat itse autolla pois. ✔ 
• "Tapauksia on silti myös keskeltä viikkoa ja muistakin kaupunginosista: Hervannasta, Lielahdesta, Linnainmaalta ja Tesomalta." - Sinnepä juuri olin matkalla, Tesoman suuntaan ja Lielahteen. ✔ 
• "Pahalta näyttää ainakin silloin, jos vastaantulijan päässä on kommandopipo. Osa tekijöistä on peittänyt kasvojaan muuten." - Ainakin yksi vastaantullut pyöräilijä oli nostanut kaulurin epäillyttävän korkealle. ✔ 
• "Joskus on tullut nyrkistä suoraan tauluun, mikä on aika valitettavaa." - Nyrkistä en saanut, mutta yhteen tauluun olin valitettavasti pimeässä kävellä. ✔

Luettuani jutun ymmärsin, kuinka onnekas olin selvittyäni vahingoittumana takaisin Lentävänniemeen. Täytynee silti jatkossa varustautua näihin reissuihin paremmin, esimerkiksi retkikirveen kera.

Arkaluonteisia asioita

Saapuessamme Sallaan pari päivää aiemmin meillä oli pieniä ongelmia Holiday Clubin varausjärjestelmän kanssa.  Tekemämme huonevaraus ei nimittäin koskaan ilmestynyt HC:n järjestelmään, vaikka maksu oli jo peritty.

Vielä lähdön hetkelläkään varausta ei näkynyt missään, mutta onneksi maksuun liittyvät yksityiskohdat oli helppo todentaa, joten asia ei aiheuttanut sen suurempaa kirvelyä. 

Nyt oli joka tapauksessa aika siirtyä eteenpäin.  Ehdimme jo lähteä ajamaan kohti Kuusamoa, mutta tuulilasiin ropiseva sade taisi ärsyttää kulttuurinnälkäisiä hermosolujamme, koska jo ennen Kallunkia käännyimme takaisin tutustuaksemme Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museoon.

Kyseisen laitoksen ohi on ajettu monta kertaa, mutta koskaan ei ole maltettu pysähtyä.  Olisi pitänyt, sillä museo näyttelyineen on varsin kiehtova, jopa tällaisen kulttuuripalveluita laiskasti kuluttavan metsäsuomalaisen mielestä.

Salla on yksi niistä paikkakunnista, joissa on käyty kolme sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.  Niiden seurauksena puolet Sallasta (alunperin Kuolajärvi) jäi aikoinaan rajan taakse.

Kuten museon nimestä voi päätellä, näyttelyt johdattavat vierailijan aikamatkalle, joka lähtee liikkeelle vuosisadan alusta ja jatkuu sotavuosien yli kohti Sallan uutta nousua.  Sotahistoria on aina mielenkiintoista, mutta myös sotien jälkeisestä jälleenrakentamisesta kertova osa tuli käytyä tarkkaan läpi.

Vaikka joka torpasta ei tuohon aikaan löytynyt kaikkia maailman ihmeitä...

... kasassa vaikuttaa silti olleen kaikki hyvän elämän ainekset. 

Museon ulko-osuus ei ollut sisätilojen veroinen, mutta kokonaisuus oli silti mainio.  Muualta löytynee laajempiakin näyttelyitä, mutta Sallan kokoelma on juuri sopiva pitääkseen mielenkiintoa yllä parin tunnin ajan.

Ehkä museoissa pitäisi käydä useamminkin kuin vain kerran lomakauden aikana.  Museokortin hinta (meiltä 2 x 69 € per vuosi) tosin tuntuu kalliilta, jos palveluita ei ihan päivittäin käytä.

Kulttuuririentomme otti sen verran voimille, että päätimme vielä ennen ajomatkaa käydä jossain syömässä.  Keloravintolan poropasta maistui itselleni, mutta ehkä sitä olisi voinut vajaan parin kympin hintaan annostella vähän reilumminkin.  Vaimon tilaama kasviskääryle näytti edullisemmasta hinnastaan huolimatta runsaammalta, ja oli kuulemma ihan hyvääkin.

Tässä vaiheessa matkaa loman loppuminen alkoi jo kummitella mielessä, mutta aiheen arkaluonteisuuden vuoksi kumpikaan meistä ei halunnut nostaa sitä esille.  Välttääksemme asian käsittelyä ajelimme seuraavaksi yöksi vain Taivalkoskelle asti; Herkkoon, kuten usein ennenkin.

Pari kirkollista asiaa

Hämeenlinnan reissuni kolmannelle ja viimeiselle päivälle päätin keksiä jotain kevyttä ohjelmaa.  Poistuttuani Aulangolta ajelin Hattulaan ja Pyhän Ristin kirkkoon, joka on yksi Suomen vanhimmistä kirkoista.

Muistan käyneeni Hattulan vanhassa kirkossa ennenkin, mutta edellisestä kerrasta on jo aikaa.  Parikymmentä vuotta sinne tai tänne ei tosin tunnu missään, kun puhutaan viisisataa vuotta vanhasta rakennuksesta.

En voinut olla vertailematta kirkkoa Hämeen linnaan, jossa edellisenä päivänä vierailin.  Linna saattaa jollain asteikolla olla merkittävämpi kohde, mutta näyttävyytensä osalta vanha kirkko pesee sen ihan mennen tullen.  Jälkikäteen tuntuikin vähän hölmöltä, että olin maksanut 12 euroa linnakierroksesta, kun kirkkoon pääsi ilmaiseksi.

Seinillä olevat figuurit ja maalaukset olivat yhä hienoja, tosin hiukan kuluneita jo.  Sivukorvalla oppaan selostusta kuunnellessa niistäkin oppi lisää.

Yleensä taitaa olla niin, että kirkkoon mennään viimeistään silloin, kun omatunto soimaa jostain asiasta.  On ehkä tehty huorin, juopoteltu tai muuten eletty huonoa elämää.

Minun tunnollani ei ollut sellaista, mutta kirkossa käydessäni viinihammastani alkoi vihloa, minkä vuoksi päätin paluumatkalla poiketa Rönnvikin viinitilalla.  Viinimyymälään päästyäni myös kaljahammasta alkoi kolottaa, joten ostinpa sitten yhdellä kertaa niin hoitoaineet kuin tuliaisetkin.  Toivottavasti huono elämä ei alkanut juuri tästä.

Viinitilalta jatkoin Pälkäneelle, josta löysin lisää vanhoja kirkkorakennuksia.  Tällä kertaa kyse oli Pyhän Mikaelin kirkosta.  Olisikohan sielläkin hienoja kattomaalauksia?

Ei ollut, koska kirkon katto oli romahtanut jo 1890-luvulla.  Rakennuksen uudelleen kattamista tosin suunnitellaan taas, mutta onko se järkevää?  Räntäsateessa istuvan seurakunnan synnintunto saattaisi olla voimakkaampi.

Käytyäni kahdesti kirkossa minulla ainakin oli kevyt olo.  Tästä oli hyvä ajaa takaisin Tampereelle ja sieltä edelleen koti-Kuopioon.  Jokohan sitä nyt malttaisi olla hetken paikoillaan?

Linnareissu

Vaikka panssarivaunu jäi ostamatta, minulla oli hyvä mieli. Päätin majoittua Aulangon Scandic-hotelliin, jossa en muista aikoihin käyneeni.

En oikein tykkää keskustahotelleista, mutta hiukan sivummassa sijaitseva majapaikka täytti enimmät toiveeni.  Tarkoitus oli viettää siellä pari vuorokautta tehden päivisin töitä ja illalla jotain muuta.

Huoneen saatuani lähdin ensi töikseni juoksemaan.  Ryntäsin polulle, joka lähtee hotellin vierestä ja nousee rinnettä kohti Joutsenlampea.

Ylämäki ei ole kovin pitkä, mutta melko terhakka se oli.  Ehdin jo pohtia kävelyyn siirtymistä, kun eteeni pölähti jostain kaksi naista. Uh!

Naisten katseet polttivat ihoani, kun ohitin heidät ja kipusin happoisilla jaloillani nousun viimeisiä metrejä.  Onneksi puolivälin tasaisempi kohta säästi minut totaaliselta nöyryytykseltä.

Aulangonvuoren reitit ovat kyllä hienoja, vaikka retkikohteena - jollaisena sitä myös markkinoitiin - en paikkaa osaakaan nähdä.  Vuorella olevaan näkötorniin ei nyt päässyt, mutta maan tasolla oleva näköalapaikkakin oli kuvauksellinen.  Juoksulenkkini eteni aika hitaasti, koska pysähtelin siellä paitsi kuvaamaan maisemia myös lukemaan alueesta kertovia opasteita.  

Hotellille palattuani tilasin aamuksi take away -aamiaisen.  Kommunikointi virkailijan kanssa ei oikein sujunut, koska välissämme ollut pleksi jotenkin vääristi puhumaani savon murretta.  Meinasinkin vahingossa saada lisämaksullisen, huoneeseen toimitettavan aamiaisen (take away -boksi oli tarkoitus hakea itse respasta).

Mietin hetken, oliko mukaan otettava eväspaketti liiottelua, koska buffet-aamiainenkin olisi jo ollut tarjolla, mutta ei vara venettä kaada.  Olin myös kiinnostunut näkemään, miltä boksiin pakattu aamupala näyttäisi.

Take away -vaihtoehto ei ole yhtä monipuolinen kuin buffet-aamiainen, mutta jos tarkoitus ei ole lähteä hiihtämään vaan pikemminkin alkaa koodata, se on ihan riittävä.  Muutama kurkkuviipale olisi silti tehnyt terää.

Suurempi ongelma oli se, että työkoneeni vieroksui Scandicin tarjoamaa suojaamatonta WLAN-yhteyttä.  Asia tuli hiukan yllätyksenä, mutta onneksi kännykän kautta jaettu yhteys toimi lopulta ihan hyvin.

Illalla päätin lähteä käymään Hämeen linnassa.  Paikka ei ole ihan vieras, mutta edellisestä vierailustani lienee jo 20 vuotta.

Aulangolta kävelee linnaan puolessa tunnissa.  Alkumatkan varrelle osui Hugo Park -seikkailupuisto, joka köysiratoineen ja kiipeilutelineineen näytti jännittävältä, mutta oli toki oman riskinottokykyni ulkopuolella.

Illaksi oli luvassa sateita, joten viipotin kohti linnaa melko reippaasti.  Perille päästyäni aurinko paistoi yhä mukavasti.

Sitten viime kerran lippuvaihtoehtoihin oli tullut uutuuksia, koska päääsylipun olisi voinut ostaa paitsi linnaan myös viereisiin vankilamuseoon ja sotilasmuseoon.

Jostain syystä en ostanut kuin linnalipun (12  €), vaikka yhteislippu olisi maksanut vain 19 €.  Se oli virhe, koska linna on kuolettavan tylsä!

Hämeen linnaa on retusoitu niin huolella, ettei se enää edes näytä linnalta vaan oopperatalolta.  Olihan siellä muutama hienompi huone...

... mutta enimmäkseen tilat olivat todella pelkistettyjä.  Se lienee tarkoituskin, mutta eikö linnaan voisi tunnelman luomiseksi tuoda vähän rekvisiittaa?  Tuskin kukaan pahastuu, jos muutama huone kalustetaan niin kuin ne ovat muinoin näyttäneet.

En lopulta viettänyt linnakierroksella kuin tunnin tai pari.  Täytynee poiketa vankilamuseossa sitten, jos päädyn näille leveyksille uudestaan.

Koska sateita ei näkynyt, koukkasin paluumatkalla vielä tekosaarien kautta.  Onko ne oikeasti tekemällä tehty?

Saaressa oli metsähallituksen kota.  Paikan palveluihin sisältyi myös vessa, jonka hyödyntämistä kuitenkin rajoitti numerokoodilukko. Olisin käynyt vessassa, mutta en tiennyt koodia.  Vähän paska systeemi sellainen.

Niin traagista!

Matkamme viimeisenä päivänä ajelimme kotiin Juuan kautta. Poiketessamme edellisen kerran Juuassa kiinnitin huomiota kylän keskustassa olleisiin hiekkaveistoksiin, jotka oli synnytetty heinäkuussa pidettyjen hiekanveiston SM-kilpailujen aikana.

Kun Juuassa ollaan, kilpailun aiheena oli tänä vuonna Juuan Elli. Veistosten päähenkilöhahmo on peräisin saman nimisestä laulusta.

Sen päivän mie muistan niin nuukaan
kuin eilen se ollunna ois,
kun Ellin kanss’ seilattiin Juukaan,
Koli-laevalla Lieksasta pois.

Edellisen vierailumme aikaan satoi vettä, ja teokset jäivät kuvaamatta. Se vähän harmitti, koska arvelin hiekkaveistosten menevän nopeasti huonoon kuntoon.

Olikin pienoinen yllätys, kun vielä kaksi kuukautta kilpailun jälkeenkin veistokset olivat yhä pystyssä, tai ainakin useimmat olivat. Asia selittyy liimavesiseoksella, jolla ne lopuksi käsitellään.

En ruvenna Elliä rienoomaan,
pois matkustin kihiloja tienoomaan.
Samalla reissulla tiällä oon viel’,
toisen eukkona Elli on siel’.

Juuan Elliä kutsutaan joskus myös Joensuun Elliksi, mikä on vähän sekavaa, mutta toisaalta aihe on muutenkin vaikea.

On Ellillä mies sekä lapset
ja mikäs sen kaanimpoo ois,
mun piästäni harveni hapset,
ja huaveilut haehtuivat pois.
En avio-onnesta tiijä,
kun vanahaksi poejaksi jäin.
Suat terveiset Ellille viijä,
kun käyt siellä Joensuussa päin.

Melkoisen traaginen tarina, ja kuulemma tosijuttukin vielä.

Kilpailun voittajaksi valittiin tämä Aistikkaasti-niminen teos:

Yleisön parhaaksi arvioima veistos puolestaan oli Elli, kaunein muisto:

Yleisön suosikki taisi viehättää eniten myös omaa silmääni. Etenkin Koli-laiva taidokkaasti tehtyine yksityiskohtineen oli hieno:

Äh, laiva jäi taas piiloon. No, tässä se näkyy: