sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kotometsässä

Aina ei voi retkeillä Lapissa, eikä edes Itä-Suomen tai Kainuun hiekkaisilla harjuilla. Kuopion seudulla ei ole kasapäin retkikohteita, mutta Suovu on yksi Kuopiota lähellä sijaitsevista ulkoilualueista. En ollut käynyt siellä vuosiin, joten päätimme aurinkoisena sunnuntaiaamuna poiketa Suovulla.

Suovun rengasreitillä on pituutta yli 10 km, mutta puolet tästä on tylsähköä (metsä-)autotietä. Koska marssiminen tietä pitkin ei kiinnostanut - eikä siihen tällä kertaa olisi ollut aikaakaan - ajoimme autolla suoraan Ryönänkoskelle, josta pääsee kätevästi 3 - 4 kilometrin mittaiselle luontopolulle. Polku kiertää alueella, jossa aikoinaan on ollut sahateollisuutta, mistä edelleen on jälkiä nähtävissä.

Mutta niin lyhyttä polkua liene olemassakaan, etteikö siltä voisi harhautua. Vaikka Suovun luontopolku on selkeästi merkattu keltaisilla ja vihreillä maalimerkinnöillä, me keksimme lähteä seuraamaan puissa olevia punaisia merkintöjä...

Huomasimme virheen vasta, kun polku yhtäkkiä oudosti loppui. Tällöin tajusimme, etteivät puissa olevat punaiset läiskät olleetkaan mitään kuluneita reittimerkintöjä. Niitähän oli joka puolella, kaikissa puissa! Ehkä harhapolkukin on syntynyt siten, että punaiset täplät ovat vetäneet ihmisiä puoleensa.

Henkeäsalpaavia maisemia Suovulla ei ole. Itse en erityisemmin tykkää metsäisestä maastosta, eikä luonnonsuojelualueeksi merkitty Vanhansahansaarikaan ole kuin hiukan rytöistä sekametsää. Toisaalta talven jälkeen on kiva ihan vaan tallustaa polulla, kun hyttysiäkään ei muutamaa poikkeustapausta lukuunottamatta vielä ole.

Mitä Ryönänkoskelle pääsyyn tulee, henkilöautolla liikkuvan ei kannata ajaa Lummelammentietä, koska se on paikoin huonokuntoinen tiestä pilkottavien isojen kivien vuoksi. Lammasjärventien kautta matka on aavistuksen pidempi, mutta ajallisesti lyhyempi.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Luovutan

Tuijotin koko pääsiäisviikon sääennustuksia, ajatuksenani kai lähteä vielä yhdelle hiihtoreissulle. Mutta ei siitä mitään tullut, ja nyt on jo myöhäistä. On pakko luovuttaa.

Ensin harkitsin lähteväni Muonioon, Olokselle ehkä. Matka kuitenkin tuntui pääsiäisloman kesto huomioiden pitkältä. Seuraavaksi kävin läpi Luostoon, Sallaan, Rukaan sekä Ukko-Hallaan liittyvät ajatukset - ja niitä oli monta - mutta lopulta päädyin vain tuijottamaan kotipihan paljasta asfalttia. Vaimo komppasi.

Talven hiihdot on nyt taputeltu, kilometrejä ei kertynyt paljon. Itse asiassa niin vähän, etten edes viitsi tarkistaa saldoa Movescountista.

Jotta hiihtoajatukset lopullisesti häipyisivät mielestä, päätimme lähteä pienelle retkelle. Poikkesimme viime kesänä Pisalla, minkä jälkeen vaaran laelle on kuulemma rakennettu uusi näkötorni. Varsin mielenkiintoista! Sinne siis.

Ajomatka Kuopiosta Pisalle kestää kolme varttia, minkä jälkeen käveltävää on lähtöpaikasta riippuen leppoisat 1,5 - 3,0 km suuntaansa. Muutkin olivat keksineet hyödyntää hienon kevätpäivän, sillä Lastukosken P-paikalla oli jo 10 - 15 autoa parkissa. Itse jatkoimme kohti Salmenpeltoa, jossa asettauduimme 5 - 10 vaunun sekaan.

Maasto oli paikoin vielä märkää, mistä ei vaelluskenkien kanssa kuitenkaan ollut haittaa. Lenkkarit jalassa sukat olisivat kyllä kastuneet moneen kertaan. Vaaroja uhmaten ylitimme syviä railoja sisältävän jäätikön, mutta Pisan laella olikin sitten aurinkoista ja mukavan lämmintä. Taukopaikalla hörpimme teetä ja kahvia.

Niin, se uusi torni... Sitä ei vielä ollut. Eikä enää vanhaakaan. Ei tornin tornia. Kovan tuulen vuoksi rakennelma oli viime syksynä jäänyt pystyttämättä.

Onneksi 50 kilometrin päässä oleva Puijon torni näkyi kiikarilla hyvin. Se toi lohtua.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Inferno

Viime vuosina on tullut aika paljon matkailtua pohjoisessa. Aiemmin veri kuitenkin veti ihan eri suuntaan. Kun kesäloma alkoi, auto lastattiin täyteen, ja sitten lähdettiin paahtamaan kohti Keski-Eurooppaa (tai joskus Norjaan). Tien päällä oltiin yleensä 2 - 4 viikkoa, joten paljon muuta ei kesälomaan mahtunutkaan.

Jossain kymmenennen reissun paikkeilla alkoi tuntua siltä, että ratin takana tulee istuttua aika paljon. Jos ajaa Ruotsin kautta, Välimerelle on parituhatta kilometriä. Laivamatka Saksaan vähentää ajokilometrejä, mutta ei muuten juurikaan nopeuta matkan etenemistä. Via Balticaa ei koskaan vakavasti edes harkittu.

Muutama vuosi sitten kokeilin lentää Saksaan, ja käydä vuokra-autolla Italiassa. No, matka toki sai näin vähän lentävämmän lähdön, mutta tuossa vaiheessa Keski-Euroopan ruuhkat ja väentiheys olivat jo alkaneet tuottaa ihottumaa. Viikon reissun jälkeen tajusin, että Lappi on oikeastaan aika hieno paikka, eikä se edes ole kovin kaukana.


Parhaimmillaan aurinkoiset kesälomareissut olivat kuitenkin mukavia. Joskus matkoilla myös tekee hyviä ostoksia. Taisi olla 90-lukua, kun edullisesti ostin Adidaksen uimahousut andorralaisesta tavaratalosta.

Sittemmin uikkarit ovat kertaalleen ratkenneet sivusta - juuri kolmen raidan kohdalta - mutta olen hätäisesti kursinut reiän umpeen. Vaimo haluaisi jo heittää housut menemään, mutta minusta ne ovat edelleen hyvät. On nimittäin niin, ettei uimahallissa kukaan (vahingossa tai tahallaan) pölli Adidas-merkkisiä uikkareita, jos niissä on vain kaksi raitaa.



Etelän reissuilla juoksemisen merkitys korostui. Kun yöpaikkana toimiva Formule 1, Etap tai retkeilymaja oli löytynyt, ympäristöön lähdettiin tutustumaan juosten. Joskus juostiin vielä aamullakin, koska se tuntui vieraassa paikassa jotenkin eksoottiselta.

Ihan puritaaneja ei kuitenkaan oltu - ainakaan miesporukalla - kuten joskus 2000-luvun alkuvuosina matkapäiväkirjaan tehty merkintä osoittaa:

"Saksalaiset makkarat ja oluet eivät ole aivan kevyttä ruokaa, mistä syystä olemmekin matkan alusta lähtien tiedostaneet rasituksen, jonka hiukan tavanomaisesta poikkeava ruokavalio meille aiheuttaa. Päivittäiset 1 - 2 juoksulenkkiä takaavat sen, etteivät kehomme pääse kostumaan liikaa, vaikka sattuisimmekin nauttimaan tarpeettoman paljon nestettä.

Toisaalta lenkkeily ja sitä seuraava oluen juonti muodostavat yhdessä muun automatkailuun liittyvän toiminnallisuuden kanssa hyvin monimutkaisen ja monta tuntematonta sisältävän yhtälön. Kun käytettävissä on x tuntia aikaa, kuinka pitkään ja kuinka kovaa on juostava, jotta myöhemmin nautittavan oluen sisältämä energiamäärä tulee kulutetuksi, ja aika riittää sopivasti molempiin harrastuksiin? Tai kun autojääkaapissa on y tölkkiä olutta, mihin mennessä yöpaikan täytyy löytyä, jotta oluet ehditään em. ehdot täyttäen nauttia? Näitä ongelmiakaan ei ratkota ihan yhden oluen voimin, mikä edelleen vaikeuttaa laskentaa.
"

Parhaiten muistiin ovat jääneet hellepäivinä tehdyt juoksulenkit. Jonain kesänä poikkesimme Italian Savonassa, jossa yövyimme paikallisessa retkeilymajassa. Päiväkirja kertoo:

"Savonan retkeilymaja sijaitsee korkealla vuorenrinteellä, johon johtaa jyrkkiä 20 asteen nousuja sisältävä kapea tie. Tämä tarjoaa erinomaiset puitteet Inferno-lajin harrastamiselle.

Kaikista urheilulajeista Inferno on se, joka voi johdattaa ihmisen lähimmäksi Jumalaa. Sitä on helppo harrastaa: mennään vain vuoren juurelle ja juostaan sitten peräsuoli lepattaen rinne ylös. Matkanteko on yhtä helvettiä ja kiusaus hellittää on suuri, mutta ken pysähtymättä kilvoittelee rinteen ylös, saa lopulta palkinnon: kun ylämäki loppuu ja tasamaa alkaa, jalat juoksevat kuin itsestään! Silloin ihminen kohtaa Jumalan.
"

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lajin vaihto

Kai se on niin, että hiihtäminen täytyy vähitellen vaihtaa kesäisempiin harrastuksiin. Harmi sinänsä, koska viikon aikana jalat melkeinpä vertyivät hiihtokuntoon.

Juoksu ja hiihto täydentävät mainiosti toisiaan, ja on harmi, ettei molempia voi harrastaa ympäri vuoden. Juokseminen vahvistaa pohkeita, kun hiihtäminen taas tuntuu enemmän reisissä ja pakaroissa.

Rullaluistelu paljolti vastaisi hiihtoa, mutta itse pidän sitä vähän riskialttiina lajina, vaikka komerosta rullaluistimet löytyvätkin. Tiedän, että itselleni asettama riskiraja on hädin tuskin rotan korkuinen, mutta en erityisesti tunne tarvetta nostaa sitä korkeammallekaan.

Toisaalta ihan vaaratonta lajia ei olekaan, jos yhtään liikkumisesta on kyse. Itse olen joskus hiihtäessäkin mennyt turvalleni niin, että hommassa olisi voinut käydä huonostikin.

Lapissa poroaitojen läpi vievät portit ovat joskus petollisia, koska niihin liittyy usein jonkinlainen "silta". Laiskuuden hengen kuiskiessa voi altistua kiusaukselle ylittää silta sukset jalassa, mikä on poikkeuksetta huono ajatus. Kovin suurta lipsahdusta ei tarvita, kun suksi on pöllien välissä, ja tämän jälkeen tarjolla on vain toinen toistaan huonompia lopputulemia.



Menneenä talvena tuli juostua hieman edellisiä talvia enemmän, kun hiihtokelit olivat mitä olivat. Silti näin keväällä aina huomaa, että harjatulla asfaltilla juokseminen ottaa aluksi hiukan polviin. Niin tänäänkin; varsinkin, kun edellisestä juoksulenkistä oli liki kaksi viikkoa. Onneksi vaiva yleensä katoaa viikossa.

Kokeilin talven aikana rytmittää juoksu- ja lepopäiviä vähän eri tavalla kuin aiemmin. Yleensä juoksen muutamana peräkkäisenä päivänä ja pidän sitten lepopäivän.

Nyt menin muutaman viikon niin, että juoksin ja lepäsin vuoropäivinä. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, enkä koskaan oikein saanut juoksurytmistä kiinni. Itselleni parempi vaihtoehto on juosta kuuriluonteisesti aina 2 - 5 päivää kerrallaan, ja pitää sitten lepopäivä. Kai sitä lääkettä täytyy taas itselleen määrätä.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Viimeinen rasti

Loma vetelee viimeisiään. Aamulla Jerikseltä poistuttuani mietin, hakeutuisinko vielä johonkin lähellä olevaan kohteeseen vai suuntaisinko kohti Kuopiota, yhden pysähdyksen taktiikalla.

"Lähikohde" olisi käytännössä tarkoittanut Yllästä. Siellä on hyvät ladut, mutta todennäköisesti myös aika paljon väkeä. Lisäksi olen joulun jälkeen ollut Äkäslompolossa kahdesti.

Päädyin ajamaan Rukalle, lähinnä käytännön syistä. Ruka on riittävän lähellä kotia, ja lisäksi pääsen vielä iltapäivällä hiihtämään. Aluksi haaveilin aamuhiihdostakin, mutta Kuontivaaran lenkin jälkeen tuntuu siltä, että eiköhän tämä riitä. Ehkä olisi ollut parempi lopettaa jo eiliseen Keimiötunturin kierrokseen. Positiivista on se, että Xcover 2 tuntuu olevan Ruka-yhteensopiva, vaikka en asiaan liittyviä teknisiä yksityiskohtia ymmärräkään.


Reitti Kuusamon suuntaan eteni tuttuun tapaan Kittilän ja Sodankylän kautta. Matkalla huomasin, että talvinen Kumputunturi näkyy aika kivasti tielle 80-tielle Tepsan kylän länsipuolella.

Samoilla tienoilla päivysti myös koppelon tapainen suuri lintu, jonka aikeena lienee ollut hyökkäillä ohiajavien autojen kimppuun. Viime kesänä muuan naarasmetso otti mittaa Passatista, mutta taisto päättyi linnun tappioon.

Tämän reissun parhaat hetket sijoittuivat Jeris-Pallas-Hetta -akselille. Ladut olivat hyvässä kunnossa, majoitus kotoisaa eikä väenpaljous kiusannut. Myös ajatus pyöriä samoilla kulmilla oli hyvä, koska kiireen tuntua ei ollut, vaikka vaihdoinkin majapaikkaa päivittäin. Joskus viikon lomalla tulee ajeltua ympäri Lappia enemmän kuin mitä järkevää olisi.

Olen myös tyytyväinen siihen, että pysyin terveenä koko reissun ajan. Se ei ole itsestään selvää, koska rasituksen alla elimistö on alttiimpi erilaisille taudinaiheuttajille.

En tiedä, olivatko tämän talven hiihdot nyt tässä. Pääsiäisenä saattaisi vielä ehtiä lumille, mutta 3 - 4 päivää on lyhyt aika, jos lunta täytyy hakea kaukaa. Täytynee tunnustella asiaa sitten, kun aihe on ajankohtainen.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Paluu Jerikselle

Parin Hetta-päivän jälkeen tie vei takaisin Jerikselle, jossa jo kertaalleen alkuviikosta majailin. Vielä eilen majoitusta tiedustellessani hotelli Jeris oli täynnä, mutta kenties perumisten tai keskenmenojen vuoksi yksi huone oli nyt vapaana. Vieläpä sama, jossa edellisellä kerrallakin majailin.

Jeris oli tälle päivälle optimaalinen kohde, koska torstaisin linja-auton iltapäivävuoron kyydissä pääsee Jerikseltä Pallakselle. Niinpä majoituttuani pakkasin reppuni ja nousin suksineni bussiin. Se vei minut vartissa Pallas-hotellille, josta olisi helpohko hiihtomatka takaisin Jerikselle.

Jotta meno ei olisi pelkkää alamäkeä, päätin kiertää ylimääräisen lenkin Keimiötunturin majan kautta. Lähdin taas pienen tauon jälkeen liikkeelle Kolleneilla, mikä oli tällä kertaa huono valinta. Yöllä oli tupruttanut muutaman sentin uutta lunta, joten latupohja oli koneen jäljiltäkin kohtalaisen pehmeä, eikä missään tapauksessa jäinen. Teräskantista ei siis ollut mitään iloa, päinvastoin.


Luistelusuksille olosuhteet olisivat olleet ihanteelliset, mutta Kollenien huono luisto teki menosta tervaista. Täytynee liimata niihin varoituslaput, jotta jatkossa muistan valita pehmeälle lumelle toiset sukset - tai sitten tehdä pitovoitelun, mitä välttelen viimeiseen asti.


Hiihdon aikana tein kummallisen havainnon. Olen koko lomamatkan ajan ihmetellyt sitä, miksi Samsung Xcover 2:n kosketusnäyttö ei nyt reagoi hiihtokäsineiden kosketukseen, vaikka se kuukausi sitten Nammalakurun reissulla toimi kun junan vessa. Olen tehnyt erilaisia kokeiluja (märät/kuivat hansikkaat, märkä/kuiva näyttö), mutta syy ei ole selvinnyt.

Tänään Keimiötunturin suuntaan hiihtäessäni yhtäkkiä huomasin, että pystyin ohjaamaan näyttöä hansikkaat kädessä. Ainoa yhdistävä tekijä kuukauden takaisella hiihtoreissulla ja tämän päivän lenkillä tuntuu olevan... Pallas.

Asia selvä, kosketusnäyttö tottelee hansikkaan kosketusta, kun ollaan riittävän lähellä Pallasta!

Vai voisiko olla, että ilmiölle löytyy sittenkin joku parempi selitys? Ilmanpaine? Lämpötila?

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Viipymisiä

Hotelli Hetassa vietetyn yön jälkeen ajattelin siirtyä hiukan etelämmäksi. Tiedossa oli, että torstaisin Jerikseltä pääsee linja-auton kyydissä Pallakselle, ja siitä edelleen Vuontispirttiin. Tämä voisi mahdollistaa mukavan hiihtoretken Pallakselta tai Vuontispirtistä takaisin Jerikselle.

Asia mielessäni tiedustelin Jerikseltä yösijaa pariksi seuraavaksi yöksi, mutta vapaita huoneita ei ollut, ja kalliimpi mökki tuntui tilanteesen nähden ylimitoitetulta ratkaisulta. Seuraavaksi päätin kokeilla hotelli Vuontispirttiä, josta käsin voisin vielä tänään poiketa Nammalakurussa, tai muuten vaan hiihdellä Raattaman lähiladuilla. Pirtissäkään ei ollut tilaa.

Alkoi näyttää siltä, että jään Hettaan toiseksikin yöksi. No mikäs siinä, aurinkoinen keli kun jatkui edelleen. Ei minulla tosin ollut yöpaikkaa Hetastakaan, koska olin jo päästänyt irti hotellihuoneeneestani. Käännyin asiassa Hetan Majatalon puoleen, joka sekin oli hotellin osalta täynnä, mutta onnistuin saamaan yksinkertaisemman huoneen vanhemmasta majatalorakennuksesta.

En ole aiemmin yöpynyt Hetan Majatalon vanhalla puolella. Huoneet ovat siistejä, mutta varustelultaan hyvin pelkistettyjä. Huoneista löytyy lähinnä sänky, ja seinästä saa sähköä. WC on käytävällä ja suihku päärakennuksessa. Toisaalta huoneen hintakin (42 €) on kohtuullinen, ja sisältää silti aamiaisen. Lisäksi tuumin, että säästäessäni nyt yöpymiskustannuksissa voin ehkä toisaalla maksaa huoneesta vähän enemmän, kenties jopa Pallaksella?

Saatuani yöpymisasian kuntoon lähdin hiihtämään. Hetan ladut ovat muuten melko tuttuja, mutta Ullajärveltä Pyhäkeron tuvalle menevä reitti sisältää reilun parin kilometrin pätkän, jota en ole koskaan mennyt. Sinne siis.


Mustaksi laduksi merkitty osuus ei ollut ihan niin paha kuin pelkäsin. Pyhäkeron suuntaan reitti on uuvuttavan nouseva, muttei tolkuton. Se kuitenkin sisältää muutaman jyrkän nousun, jotka suosiolla menin haarakäyntiä - tietysti varmistettuani ensin, ettei kukaan näe.


Pyhäkeron kahvilassa istui mies, joka oli luistellut kerolle samaa reittiä kuin minäkin. Tapasin saman miehen sattumoisin uudestaan Hetan Majatalon saunassa. Juttelimme muiden hiihtäjien kanssa niitä näitä, ja kirosimme yhdessä moottorikelkkoilijoita, jotka kelkoillaan särkevät luisteluhiihtobaanat.

Illalla Tunturi-Lapin luontokeskuksessa olisi ollut mielenkiintoinen luontoilta, joka kuitenkin osui hankalasti samaan aikaan majatalon päivällisen kanssa. Olen koko viikon syönyt Jykeröä, minkä vuoksi suhteemme on hieman viilentynyt, joten päätin tällä kertaa panostaa ruokailuun.

Huomenna minun täytyy joka tapauksessa siirtyä etelämmäksi. Kohteesta ei vielä ole tietoa, mutta lumirajan yläpuolella on kuitenkin tarkoitus pysytellä.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Paluu Hietajärvelle

En viime yönä nukkunut kovinkaan hyvin. Johtuneeko kesäajan sotkemasta rytmistä vai mistä, mutta olin hereillä vielä aamukolmeltakin.

Koska olin yön jälkeen aika nuutunut, päätin viettää hiukan kevyemmän päivän. Poikkesin viime syksynä Ketomellan Hietajärvellä. Miltähän tuo näyttäisi talvella? Hietajärvi ainakin olisi mukava kevytkohde.

Arvelin, että Hietajärvelle saattaisi mennä kelkkaura tai jonkinlainen hiihtämällä syntynyt luonnonlatu. Niinpä Jerikseltä lähdettyäni käänsin auton keulan kohti pohjoista. Ketomellassa pysäköin auton Ounasjoen P-paikalle, josta on vain muutaman sadan metrin kävelymatka polun alkupäähän.


Minua kuitenkin odotti pettymys. Mitään latua ei ollut, vain umpihanki. Olin kyllä liikkeellä hiukan tavallisia suksia leveämpien tunturisuksien (Madshus Voss) kanssa, mutta ei niillä syvässä hangessa pääse mihinkään. Harmistuneena lompsin takaisin autolle ja päätin lopulta ajella takaisin tulosuuntaan, ehkä Vuontispirtille.

Mutta kun ajoin autolla uudestaan saman paikan ohi, huomasin äkkiä metsässä kelkan jäljen, jota pitkin selvästikin oli hiihdetty. Samalla tajusin, että olin - luontopolun kylttien hämätessä - etsinyt reitin alkua väärästä kohdasta! Takaisin P-paikalle siis.

Auton kääntäminen ei ollutkaan ihan triviaali juttu, koska 957-tiellä pihoja tai risteyksiä ei ole ihan sadan metrin välein. Yksi tuli kohtalaisen pian vastaan, mutta en jäisen tien vuoksi saanut autoa pysähtymään, enkä mutkan vuoksi voinut peruutellakaan. Jouduin ajamaan kilometrikaupalla, ennen kuin löysin sopivan kääntöpaikan. No, kiirekös tässä, kun lomalla ollaan.


Lopulta selviydyin suksineni kohti Hietajärveä menevälle kelkkauralle. Omat Vossini ovat suomupohjaiset, joten jäistäkin uraa oli helppo hiihtää. Alamäet piti tosin laskea hangessa, koska kelkan jälkeä seuraten olisin tuskin pysynyt pystyssä.


Perille päästyäni söin Jykeröt Hietajärven uudessa kodassa ja palasin sitten autolle samaa reittiä. Hietajärvi oli kaunis paikka lumisenakin, mutta toki näyttävämpi sulan maan aikana.

Ketomellasta jatkoin edelleen Hettaan, jossa aurinkoinen sää houkutteli vielä pienelle hiihtolenkille Pyhäkeron suuntaan.


Tavoittelin Hettaa ensisijaisesti siksi, että sen sijainti on optimaalinen loppuviikon kannalta. Minulla on vielä 2 - 3 Lappi-päivää jäljellä, mikä periaatteessa riittäisi Kilpisjärven reissuun - tai vaikkapa Inariin, josta jo kertaalleen luovuin.

Toisaalta ajatus pitkästä ajomatkasta pienempiä teitä pitkin (kuten Kautokeino - Karigasniemi - Inari) ei oikein houkuta. Jerikseltä Hettaan kulkeva 957-tiekin oli paikoin todella liukas jäisen tienpinnan päälle sulaneen veden vuoksi.

Juuri tällä hetkellä olen valvomisen vuoksi melko väsynyt. Ehkä on parempi pitää aikataulu löysänä ja muutenkin noudattaa hiukan kevyempää ohjelmaa.

Jotkut kuulemma viettävät lomaansa ihan vaan leväten. Kai sellaistakin voisi joskus kokeilla. Tosin niitä juttuja varten pitäisi olla ihan oma bloginsa: "Kun paikallaanolo on tärkeää eli asiaa lorvailusta ja ajan tappamisesta."