maanantai 6. heinäkuuta 2020

Nyt köyritään!

Keyritynjoki. Se alkoi tällä kertaa kiinnostaa. Perimmäinen syy on hämärän peitossa, mutta ehkä Rautavaaran suunta muuten vain veti puoleensa.


Yksi syy saattoi olla se, että Keyritynjoen pohjoisrannalta löytyi aavistuksen syrjäinen laavu, jonka luo näytti silti menevän polku. Tai ehkä joki itse houkutti, sen vaikeasti lausuttava nimihän kääntyy herkästi Köyrimäjoeksi.

Oli miten oli, lähdimme taas tavoittelemaan yhtä elämämme silmukoista.


Ajomatka Kuopiosta keskelle Rautavaaran metsiä kesti yllättävän kauan. Meillä kuitenkin oli tuuria, koska valitsemamme metsäautotien päässä ei ollut muita.  Olemme yleensäkin olleet tämän asian suhteen melko onnekkaita.

Retkipäivämme ei ollut aivan yhtä kuuma kuin edelliset päivät, mutta avoimella metsäkankaalla tätä ei oikeastaan huomannut. Moni käärii töiden alkajaisiksi hihansa, mutta vaimo aloitti säätämisen housun lahkeista.


Retkikohteisiin liittyy usein tiettyä epämääräisyyttä, mikä tavallaan on tämän harrastuksen suola. Aika usein avoimet kysymykset liittyvät kartalta valittuun reittiin.


Parhaimmillaan karttaan merkitty polku tarkoittaa kauniissa kangasmetsässä etenevää jälkeä, jota on lintujen visertäessä kiva kulkea. Toisinaan polku taas viittaa metsätraktorin tekemään uraan, joka sekin on risuista umpimetsää parempi vaihtoehto. Joskus traktorin jättämä jälki kuitenkin on vuosia vanha, eikä sitä enää erota ympäristöstään.

Tällä kertaa tarjolla oli kaikkia näitä vaihtoehtoja, mutta mitä lähemmäksi laavua pääsimme, sitä risukkoisemmaksi reittimme muuttui, eikä metsäkoneurastakaan lopulta ollut mitään iloa.


Välillä erkaannuimme hetkeksi toisistamme. En ollut ihan varma, missä suunnassa vaimo oli, jolloin säikähdin metsässä näkemääni hahmoa. Ei hyvänen aika, mikä siellä taas menee? Wagner?


Etsimämme laavu onneksi löytyi nopeasti. Reittiin verrattuna se oli ympäristöineen ihan OK, mutta itse rakennelma lähestyi jo luhistumispistettään. Emme uskaltaneet mennä laavun sisälle, joten söimme eväitämme nuotioringin ympärillä.


Tulipaikalla kasvaneesta ruohon määrästä päätellen nuotiota ei oltu pidetty vähään aikaan. Joen toisella puolella näytti paremmalta, ehkä liiankin hyvältä meille.


Laavullamme ei ollut nimeä, mutta se oli selvästi pystytetty vesillä liikkujien tarpeita ajatellen. Vähän matkaa alajuoksun suuntaan oli nimittäin kyhäelmä, joka lienee tarkoitettu veneen tai kanootin vetämiseksi maalle.


Vene olisikin merkittävästi helpottanut paluumatkaamme, mutta meillä ei ollut sellaista, joten suuntasimme joelta takaisin metsään.


Kuvaavaa on, että alkumatkalla ohittamamme laajat hakkuuaukeat olivat kenties reittimme parasta antia...


... tai ainakin aukealla oli hyvä huilata, ja avaraa maisemaa tuijottaessa risukotkin häipyivät mielestä.


Paluumatkalla aloin pohtia, että olen tainnut viime aikoina melko usein johdattaa vaimon rytöiseen maastoon. Mahtaisiko nainen tykätä, jos välillä olisi kauniimpaa ja helpompaa?

Samalla mieleeni muistui edellisen syksyn reissuni Älänteelle. Siellähän oli hienoa, pitäisiköhän rouvaakin välillä hemmotella aurinkoisella hiekkarannalla?

Vaimo ei vastustellut ehdotustani, joten päätimme vielä ajaa Rautavaaran toiselle puolelle. Pysäköimme auton saman sillan kupeeseen kuin syksylläkin, ja lähdimme lompsimaan kohti Kuokanniemen kärkeä.


Kuokanniemen länsipuolella menee pieni polku, vaikka sitä ei ole karttaan merkittykään. Sitä pitkin on hyvä kulkea hiekkarannalta toiselle, vaikka niemen kärkeen asti.


Miellyttävät olosuhteet antoivat meille syyn pysähtyä. Syömään, kuten tavallista.


Rannalla näytti tapahtuneen kaikenalaista. Mikähän eläin jättää tällaisia jälkiä? 


Yleensä nämä kenkäkuvat ovat seurausta johonkin isompaan eläimeen liittyvästä innostuksesta, mutta liekö tällä kertaa kyse ollut saukosta?  Vai kärppäkö rannalla on touhunnut?

Syksyllä en käynyt aivan Kuokanniemen kärjessä asti, mutta nyt sen välttely olisi ollut silkkaa laiskuutta.


Älänne oli mainio valinta päivän toiseksi retkeksi. Olin totta puhuen ennen Rautavaaran matkaamme haikaillut taas Patvinsuon suuntaan, mutta eihän sinne voi joka viikonloppu ajaa. Älänteen hiekkaiset rannat muistuttavat Suomunjärven maisemia, joten sekin tarve tuli oikeastaan täytettyä.


Valkea-Karsikosta laskevan joen yli ei silti vieläkään päässyt autolla, mikä hidasti kotimatkaamme. Mahtaakohan tuohon enää kunnon siltaa tullakaan.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Tutkimusmatkalla

Käydessäni toukokuun alussa Suovu-Palosella mieleeni jäi erityisesti Ison-Valkeisen mäen vieressä oleva luonnonsuojelualue. Se tuntui olevan lintujen suosiossa, ja paikka oli pienuudestaan huolimatta kaunis, sikäli kun suomaisema nyt silmää viehättää.

Toukokuun loppupuolella lähdin alueelle uudestaan. Toiveissa oli, että suolla olisi nyt vieläkin enemmän elämää.

Lumien sulettua autolla olisi päässyt miltei suojelualueen viereen, mutta päätin silti jättää auton samaan kohtaan kuin aiemmalla reissullakin. Enpähän ainakaan heti hätistele lintuja tiehensä, ja talven jälkeen turhankulkeminen tuntuu muutenkin hyvältä.

Hiivin suojelualueen reunaan mahdollisimman hiljaa, tällä kertaa kuitenkin suon toiselle laidalle. Ensin suolla ei näyttänyt olevan ketään.



Kun maltoin hetken olla aloillani, ruohikon suojasta lammelle lipui telkkäperhe.


Tai ihan kokonaisesta perheestä ei ollut kyse, sillä mies oli taas lähtenyt omille reissuilleen. Telkkärouvaa taisi ärsyttää, kun piti yksin huolehtia lapsista ja suojella niitä rannalla väijyviltä kuvaajilta.


Kauempana, suon toisessa laidassa, uiskenteli lisäksi pari härkälintua, mutta niistä en saanut kunnon kuvaa. Siivekkäiden osalta suo siis tuotti pienen pettymyksen, mutta aurinkoisena ja lämpimänä päivänä murhe unohtui nopeasti.

Päiväretkeni toinen kohde liittyi aiemmin tekemääni karttahavaintoon. Käydessäni pari vuotta sitten Palosen kämpän liepeillä olin kiinnittänyt huomioita Palossalmeen, jonka kapean kohdan yli näytti menevän polkumerkintä. Siltaa salmen yli ei mene, mutta ajattelin silti käydä katsomassa paikkaa lähempää.


Kevään jälkeen salmessa oli tavallista enemmän vettä, mutta ei se silti kovin syvältä näyttänyt. Ehkä siitä voi kesällä kahlata yli, muutaman pitkospuun tapaisen lankun näyttäessä suuntaa.


Viereisellä rannalla näkyi Palosen kämppä, josta polku salmen suuntaan lähtee. Itse polku ei vaikuttanut erityisen kuljetulta, ja ympäristökin oli hiukan rytöistä.


Lopuksi ajattelin vilkaista kämppää lähempää. Ajelin kämpälle menevän tien varteen, mutta tie oli suljettu puomilla, kuten edellisellä kerrallakin.

Lähetin Mallan tarkastamaan tilanteen. Iso pala metsää oli ainakin viime kerran jälkeen kaadettu kämpän ympäriltä.


Palossalmen kapea kohta näkyy kuvan vasemmassa yläreunassa.  Ehkä salmea voisi matalan veden aikaan käydä katsomassa lännen suunnastakin. 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Onko piru kotona?

Kun kesä toukokuun loppupuolella toden teolla puski päälle, minun oli vaikea pysytellä pois ulkoilmasta. Vaimoa sen sijaan piti jo vähän houkutella, koska retkeilymme oli keväällä ollut melko intensiivistä.
  • Kuule, pitäisiköhän meidän käydä katsomassa Pirunpesää!
  • Mikä se on?
  • Kyse on luolasta, joka sijaitsee Kallaveden itäpuolella, Kangasmäellä.
  • Vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja autolla näyttää kartan mukaan pääsevän aivan lähelle.
  • Voi olla, mutta ruuhkien välttämiseksi ehdotan silti, että lähestymme luolaa hiukan etäämmältä, esimerkiksi Saarijärvenvuoren suunnasta.
  • Siis hetkinen... Luolalle vie tie, mutta me emme aja sitä pitkin, vaan hakeudumme taas johonkin helkkarin korpeen, ja ryömimme luolalle metsän läpi? Niinkö?
  • Jotenkin noin minä olin sen ajatellut.
  • Mitenkähän minusta tuntuu, että olen elänyt tämän hetken aiemminkin.
Vaimon déjà-vu saattoi olla hyvinkin aito, mutta päätimme joka tapauksessa jalkautua maastoon Saarijärvenvuoren liepeiltä.

Mäkijärvestä laskevan puron läheltä löytyikin aukea paikka, jossa auto ei olisi paikallisten tiellä. Sinne johtava tie oli paikoin jyrkkä ja kuhmurainen, mutta niinhän ne vuorilla tapaavat olla.


Lähtöpaikka oli hiukan väkisin keksitty, mutta parin kilometrin päässä oleva luola ainakin edellyttäisi kävelyä, mikä on aina hyvä juttu. Lisäksi tarjolla olisi vaihtelevaa maastoa, joten ihan juoksuvauhtia matka ei etenisi.

Koska retkivalmisteluihimme sisältyi tiettyjä äkkilähdön piirteitä, emme ehtineet ruokailla kotona. Niinpä päätimme jo alkumatkasta etsiä sopivan paikan evästelyyn. Palokankaan rinteeltä löytämämme suuri kivi soveltuisi tarkoitukseen hyvin.



Kylläisenä jaksaa paremmin kulkea, kun ei tiedä, mitä edessä on.  Paikoin metsä oli pääosin kauniisti hoidettua ja siten helppokulkuista...


... mutta välillä aika tiheää. Tsaarinaikaisia metsätraktoriuria oli onneksi paljon, mikä nopeutti etenemistä, vaikka välillä urat johtivatkin meidän kannaltamme väärään suuntaan.


Vaimon muistelemalla Raatteen reissulla kävi niin hassusti, että retken kirsikkana toiminut museo oli kiinni. Mahtaisiko pirunpesäkään olla auki?

Onneksemme pesään kuitenkin pääsi, vaikka itse luola oli aluksi vaikea paikallistaa isojen kivenjärkäleiden keskeltä.



Lopulta luolan suuaukko kuitenkin löytyi, rotkon pohjalta...


... ja se oli jopa merkitty keltaisella maalilla. Olisipa ollut noloa, jos sitä ei olisi huomattu!


Putosin joskus lapsena takapuoli edellä puolitynnyrin kokoiseen kuoppaan, josta en itse päässyt ylös. Arvelen tapahtuman jättäneen minuun klaustrofobisia muistijälkiä, koska luolaan ei nytkään tehnyt mieli.

Vaikka en tohtinutkaan tavoitella luolan sisäosia, rohkenin silti lähestyä rotkon ympärillä kirmaavia perhosia.


Paluumatkalla päätimme poiketa karttaan merkittyllä kodalla, joka jostain syystä mennessä jäi huomiotta. Syyksi paljastui se, että kodan paikalla oli enää kasa lautoja. Piruko sen kodan oli rikkonut?


No, ehkä kota oli vain saavuttanut elinkaarensa pään.

Autolle palattuamme yritin vielä ilmasta käsin tutkia Saarijärven toisella puolella kohoavaa töppärettä, joka on lupauksia herättävästi nimetty Tulivuoreksi. Minkähän vuoksi mäelle on annettu sellainen nimi?


Luonnonsuojelualueeksi merkitty Tulivuori on poikkeuksellisen jyrkkäreunainen, kuten myös sen vieressä oleva Huuhkavuori, mutta ehkä niihin ei kallioisuuden ohella liity muuta erityistä.


Jyrkkäpiirteisyys sen enempää kuin kalliotkaan eivät näistä kuvista erotu, koska ne jäävät toiselle puolelle mäkeä. Täytynee joskus palata asiaan.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Perinteitä vaalien

Olen parina edellisenä vuotena ajellut toukokuussa Patvinsuolle ikäänkuin juhlistamaan kesän alkamista. Osittain siksi, että Patvinsuolla on hienoa, mutta ensisijaisesti kuitenkin siitä syystä, että helalomien paikkeille on osunut hyvää säätä.

Myös tänä vuonna ilmassa oli samanlaista henkeä: tiedossa oli aurinkoinen viikonloppu, ja päivälämpötilat olivat viimein nousussa. Pitäisiköhän taas lähteä Patvinsuolle?  Etelä-Suomesta oli kuitenkin kantautunut tietoja, että monet kansallispuistot ja retkeilyalueet ovat tupaten täynnä ihmisiä.

Patvinsuo ei ole koskaan komeillut kävijämäärälistojen kärjessä, ja Suomun luontotupakin avattaisiin poikkeuksellisesti vasta kesäkuun alussa. Jospa alueella on kaikesta huolimatta rauhallista? Lähdin ajamaan kohti Suomunjärveä, sillähän tuo asia selviää.

Perille päästyäni ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Suomunjärven kahdella parkkipaikalla oli yhteensä 20 - 30 autoa, mikä oli odotettua enemmän.

Mielessä kävi ajatus kääntyä takaisin, mutta pikainen tutustuminen telttailualueeseen paljasti, että suuri osa ihmisistä lienee ollut päiväkävijöitä, koska telttoja näkyi vain yksi.

Päätin pystyttää oman majani telttailualueen kulmaan. Arvatenkin yöpyjiä tulisi vielä lisää, mutta onneksi Suomunjärvelle mahtuu tarvittaessa aika monta telttakuntaa. Poluillakaan ruuhka tuskin näkyisi, koska niitä on kohtalaisen paljon, ainakin kilometreissä mitaten.

Olin alustavasti kaavaillut, että voisin vielä illan aikana kiertää Suomunjärven ympäri. Pystytettyäni teltan kello kuitenkin lähenteli jo kuutta, joka oli järven kiertämistä (15 km) ajatellen liikaa, ainakin minun tyylilläni.

Varavaihtoehdoksi muodostui Suomunjärven lähimaastoissa kiertävä Mäntypolku. En muista, että olisin aiemmin mennyt sitä, ja iltalenkiksi viiden kilometrin mittainen lenkki oli juuri sopiva.


Patvinsuo on aavistuksen syrjäinen paikka, mistä syystä sen lajien kirjo on runsas. Esimerkiksi tätä, hiukan riikinkukkoa muistuttavaa lintua en muista tavanneeni muualla. Linnut viistomaiset silmät ovat niin oudot, että se on saattanut saapua kaukaakin.


Tämäkään ei ole helppo tunnistettava. Aluksi luulin sitä kentauriksi, mutta... eikö sellaisilla ole ihmisen pää? Tämä muistuttaa pikemminkin Krampusta. Ehkä se on Krampus.


Keväinen päivä oli kohtalaisen lämmin (kymmenen astetta ainakin), mutta ilta viileni nopeasti. Vaikka olen useasti poikennut Kuikkaniemessä...


... en koskaan ole mennyt aivan niemen kärkeen asti. Sieltä löytyikin pieni mökki, kalasauna.  Hiukan epäselväksi jäi, onko rakennus tarkoitettu ihmisten vai kalojen saunottamiseen.


Suomunjärvellä on runsaasti samankaltaisia piirteitä Älänteen ja Tiilikkajärven kanssa. Hiekkaisia rantoja on paljon...


... ja jos yksi menee varjoon, voi aina siirtyä seuraavalle.


Palattuani opastuskeskusen liepeille vetäydyin telttaani tekemään iltapalaa. Tässä vaiheessa ilta oli jo sen verran viileä, ettei ulkoruokailu enää houkutellut, vaikka muilta osin elämä oli kohdillaan.


Viime vuonna hankkimani NeoAir-pumppu oli nyt ensi kertaa tositoimissa. Kuten alustava olohuonekokeilu osoitti, pumppu ei tee patjasta ihan valmista, mutta helpottaa kuitenkin sen täyttämistä merkittävästi.

Murusteltuani leipäni pitkin telttapohjaa aloin miettiä, voisiko pumppua käyttää myös telttaimurina, jos sähköt kytkee toisin päin? Joku pakastepussihan tuohon pitäisi vielä jatkoksi liittää, mutta laite voisi yllätysvieraiden tapauksessa olla korvaamaton.


Seuraava aamu avautui iltaa kylmempänä. En tiedä, oliko yöllä ollut pakkasta, mutta aamullakaan ei juuri tehnyt mieli poistua teltasta muuten kuin aivan välttämättömien syiden vuoksi.

Saatuani asiani järjestykseen päätin lähteä kohti Koiteretta.


Se tosin edellytti, että siirryn ensin autolla Lahnalammen pysäköintialueelle, josta voisin jatkaa minulle ennestään vierasta polkua pitkin kohti Pirskanlampea.

Lahnalammelta Koitereen suuntaan vievä polku kulkee osittain rajavartioston ampuma-alueen kautta, joten sitä ei voi kulkea milloin tahansa.  Minulla oli onnea, koska muutaman päivän kesäneet ammunnat olivat päättyneet juuri edellisenä päivänä.

Pirskanlammelle päästyäni menin ihmettelemään lammelta kuuluvaa mekastusta. Siellä taisteli kolme lintua, joita ensin luulin lokeiksi, mutta ne taisivatkin olla tiiroja, kuten laiturilla kohtaamani nainenkin arveli.


Taistelulta homma vaikutti siksi, että linnut suorittivat todella jyrkkiä syöksyjä veteen. Olisin halunnut saada sellaisesta kuvan, mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi, joten seurasin sitten näytöstä muuten vaan.



Tämä kulma Patvinsuosta oli viimeinen, jota en vielä ollut nähnyt. Ihan avosuolla reitti ei missään vaiheessa kulkenut, mutta kylmästä aamusta huolimatta iltapäivä oli jo kesäisen lämmin.

Kylmästä tuskin tarvitsee kärsiä niidenkään, jotka kesän aikana (näin oletan) asentavat uusia pitkospuita paikoilleen. Uusia lankkuja nimittäin oli paljon, kenties kilometrikaupalla.


Oman retkeni kääntöpaikaksi muodostui Nälmänjoki ja sen juuri käyttöön otettu lossilautta.



Lossilta Majaniemeen olisi ollut vain kolme kilometriä, mutta se oli tällä erää liikaa, kun takaisinkin pitäisi tulla.  Arvaan silti, että ne kolme kilometriä jäävät mieleeni kummittelemaan.