lauantai 15. helmikuuta 2020

RTFM

"Choosing BPM is a big problem", muistutti Dr. Alban jo 90-luvulla. Osittain samojen ongelmien parissa painin itsekin yrittäessäni loihtia soittimistani ääntä ulos.

Sitten viime kerran laitteistoni on hiukan laajentunut, koska tulin hankkineeksi entisten Korgien rinnalle saman valmistajan Kross 2 -syntikan. Ehkä ilmankin olisi pärjännyt, mutta joskus muutama rinnakkainen koskettimisto helpottaa operointia, vaikka kovin montaa ei samanaikaisesti voi soittaakaan.

Verrattain pienikokoinen Kross ei vaadi alleen järeää tasoa. Kuorien alta löytyy silti iso läjä valmiita soundeja ja efektejä, sekvensseri, sampleri ja arpeggiaattori, joiden käytettävyyttä tosin pienehkö näyttö rajoittaa.

Laite painaa vain nelisen kiloa ja toimii tarvittaessa vaikka paristoilla. Jos joskus päädyn asumaan asuntovaunussa, Kross todennäköisesti on se soitin, jonka otan mukaan.

Krossin heikko kohta on sen koskettimisto, jonka tuntuma heijastelee laitteen hintaa. Itselleni asialla ei ole suurta merkitystä, koska pääsääntöisesti soitan Kronoksella, jonka puolipainoitettu koskettimisto on olennaisesti parempi.


Pelkkä soittaminen ei silti minua kiehdo. Se on vähän sama kuin jos käynnistäisi auton, mutta kaasuttelisi vain paikallaan aikomattakaan lähteä liikkeelle.

Musiikin säveltäminen sen sijaan on mielenkiintoista. Oikeat muusikot ehkä nauravat partaansa, mutta koen aina henkistä tyydytystä saadessani aikaan jotain (riittävän) konkreettista.

Valmiin biisin paketointi mp3-tiedostoksi voi silti olla yllättävän hankalaa. Nuotteihin jää usein virheitä, joita ei yhdellä tai kahdella kuuntelukerralla havaitse. Yleensä ne huomaakin vasta sitten, kun homma on jo paketissa ja biisi julkaistu.

Myös käytetty pakkaustekniikka voi rajoittaa lopputulosta, tai niin ainakin luulen. Useimmiten kyse on pienistä yksityiskohdista, mutta joskus mp3-tiedostoon ilmestyy outoja juttuja, etenkin efekteihin liittyen. Ilmiöön voi jossain määrin vaikuttaa hienosäätämällä soittimien tuottamaa ääntä, mutta se on vähän hankalaa.


Sähköiset soittimetkaan eivät kestä ikuisesti, ja yleensä niistä ensimmäisenä hajoavat eniten käytetyt painikkeet. Omasta MicroKORGistani kuitenkin petti virtakytkin, minkä vuoksi se pysyi päällä vain, jos kytkintä piti pohjassa.

Avasin laitteen nähdäkseni voiko asialle tehdä mitään. Vaikutti siltä, että kytkin olisi vaihdettavissa, eikä osakaan maksaisi kuin muutaman euron, jos sellaisen jostain löytäisi.

Aluksi sovelsin ongelmaan purukumiratkaisua.


Lopulta kuitenkin kyllästyin nykimään virtajohtoa kiinni ja pois, ja vein laitteen soitinhuoltoon. Kuudella kympillä MicroKORG sai uuden, persoonallisen virtakytkimen.


Kronos on ollut mainio soitin. Vaikka se on ollut käytössäni jo muutaman vuoden, en vieläkään tunne laitteen toiminnoista kuin pienen osan. Viime aikoina olen yrittänyt perehtyä sen Karma-moduliin, josta yksistään voisi kirjoittaa kirjan.

Muutakin opeteltavaa riittää vielä. Tajusin tässä hiljattain, että Kronoksen vasemmassa reunassa, bender-säätimen alla oleva tyhjä tila ei olekaan tarkoitettu muusikon nimilapulle... Kyseessä on Ribbon controlleriksi kutsuttu säädin, jota voi käyttää hiukan benderin tavoin. RTFM!


Sittemmin huomasin myös, että itse bender-säätimessä taitaa olla jotain vikaa. Kun säädintä käyttää ala-asennossa, nuotti jää toisinaan epävireeseen, mikä korjaantuu vain käyttämällä säädintä ylhäällä.

En aluksi osannut yhdistää ongelmaa säätimen asentoon, vaan epäilin syyksi softaongelmaa ja ties mitä. Muutaman nettikyselyn jälkeen kuitenkin selvisi, että vika on laitteistopohjainen.

Suomesta tai edes Euroopasta ei varaosaa löytynyt, mutta Teksasissa sellainen odotti hyllyssä. Osan vaihtaminen vaikutti helpolta, joten tilasin osan ja päätin tehdä työn itse.

Näillä potkitaan taas vähän matkaa eteenpäin. Soittotunnit ovat valitettavasti vieläkin ottamatta.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Ei ihan plösö

Joulun jälkeen mieleen nousi ajatus, että voisi ajella pohjoiseen; hiihtämään ja lumikenkäilemään. Vapaapäiviäkin olisi vielä riittänyt, mutta pikainen vilkaisu majoitustarjontaan latisti lähtöintoa.

Majoitushinnat olivat juhlasesongille tyypillisellä tasolla. Uudenvuoden jälkeen voisi selvitä hiukan halvemmalla, mutta tarjonnan suppeudesta päätellen ruuhkat ladulla ja aamiaispäivässä saattaisivat yhä olla henkeäsalpaavia.

Ja vaikka yritin perustella itselleni, miksi juuri nyt kannattaisi lähteä liki 2000 kilometrin ajomatkalle, ei tiesääennuste tukenut hankettani. Varsinkin etelämpänä lämpötila sahasi nollan molemmin puolin, joten tarjolla olisi monin paikoin sohjoa ja pahimmillaan vesijääkeliä.

Nuorempana tiesäätä ei juurikaan tullut tuijoteltua. Kun oli aika lähteä, silloin mentiin, vaikka hommassa ei aina ollut järkeäkään. Iän myötä olen kuitenkin muuttunut varovaisemmaksi, enkä mielellään lähde ajamaan huonoon keliin, jos ei ole ihan pakko.

Aikamme vatuloituamme päätimme jäädä kotiin, eikä enää olisi mihinkään ehdittykään. Onneksi Kuopioonkin oli alkutalven aikana tullut sen verran lunta, että lähiladut oli joulun jälkeen avattu. Vaikka maa siellä täällä pilkotti, parhaimmillaan hiihto-olosuhteet olivat aivan priimaa!


Lunta oli myös sen verran, että lumikengät jo helpottaisivat hangessa liikkumista. Tämä mielessä päätimme viimeinkin poiketa Hoikkalammella, jota olen jo pitkään kartalla tuijotellut.


Hoikkalammelta löytyvä Kuopion kaupungin ylläpitämä kota sijaitsee metsäautotien varressa. Sitä ympäröivä tienoo on silti paremman keskitason savolaista korpea: viidenkymmenen neliökilometrin alue, jossa ei parin metsästysmajan lisäksi ole oikein mitään.


Airakselaan menevältä tieltä kodalle on noin kahdeksan kilometrin matka, mutta emme tienneet, kuinka pitkälle tie olisi talvella aurattu. Johtoajatuksemme olikin, että mennään autolla niin pitkälle kuin päästään, ja lumikenkäillään loput.

Metsästysmajan risteykseen asti tie oli oikein hyvää, ja senkin jälkeen sitä oli aurattu, joskus. Lähinnä ongelmia tuotti leuto keli, joka oli pehmentänyt lumen niin, että ajokilometrit taittuivat melko hitaasti.


Lopulta kuitenkin pääsimme melko lähelle Hoikkalampea. Jätimme auton viimeiseen risteyskohtaan, jossa oli reilusti tilaa. Vaikutti siltä, että siitä eteenpäin oli menty vain moottorikelkalla.


Moottorikelkkareittien risteyksessä olevalle kodalle ei ollut autopaikalta kuin reilu kilometri, joten jatkoimme vielä eteenpäin kohti Kivijärveä.


Matkalla kiinnitimme huomiota puissa oleviin punaisiin maalimerkintöihin, ja taisipa tien varressa olla muutamia ikääntyneitä reittitolppiakin. Moottorikelkkareittejä ei yleensä merkitä näin, mutta mihin ne sitten liittyivät? Oliko kyseessä joku Sisä-Savon retkeilyreitin jäännös?

Oma polkumme kulki Sahala-nimisen tilan ohi. Se ei vaikuttanut ainakaan talviasutulta, vaikka pihaan muutamia kelkan jälkiä menikin.



Kävimme kääntymässä Kivijärven rantamilla, minkä jälkeen palasimme takaisin Hoikkalammen kodalle.


Kuopion kaupungin ylläpitämä kota oli sisältä miltei kodikas, jos ei nyt aivan Oskarinkodan tasoa.


Paluumatkalla mietin, että näille kulmille täytynee kesäaikaan palata uudestaan. Metsämaasto ei näyttänyt kovin helppokulkuiselta, lumikengilläkään, mutta esimerkiksi Valkeisenkalliot saattaisivat aurinkoisena kesäpäivänä olla näyttävät. Kivijärvenvuorelta saattaisi kenties avautua pientä maisemantynkääkin.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Kun aika on

Subben mittariin pyörähti hiljattain 45000 kilometriä osoittava lukema. Se merkitsi jälleen määräaikaishuoltoa, joka minun ajoillani on ajankohtainen pari kertaa vuodessa.

Yhteiselomme on edennyt suotuisasti, eikä mitään suurempia murheita ole tullut eteen. Syksyn kosteilla keleillä jousituksesta - jostain kumiosista kai - tosin kuului hidasteisiin ajaettaessa narinaa, mikä oli vähän ärsyttävää. Huollon yhteydessä niitä ei saatu paikallistettua, koska pakkasten myötä äänet vaimenivat.

Toinen häiriöksi laskettava asia on se, että rengaspainevahti sotkee joskus etu- ja takarenkaat keskenään. Mittaristossa siis näkyy eturenkaan kohdalla takarenkaan paine ja päinvastoin. Tätä ei tapahdu kovin usein, mutta pakkaskelillä useammin kuin muulloin, tai siltä minusta ainakin tuntuu.


Talven myötä neliveto ja riittävä maavara ovat taas olleet arvossaan. Volokin polulle suuntautuneesta retkestämmekin olisi ehkä tullut erilainen, jos Uuranholia olisi tavoiteltu tavallisella henkilöautolla.

Rehvontietä Susi-Kervisen suuntaan en tosin silloinkaan tohtinut lähteä kyntämään. Tietä oli ilmeisesti menty maastoautolla, ja urat olivat sen mukaiset. Neliveto auttaa monessa kohdin, mutta jos auton pohja karahtaa jäiseen saveen, eteneminen voi loppua kesken.


Hesarissa oli taannoin Outbackin koeajojuttu. Mielenkiintoisesta artikkelista pisti silmään muutama asia.

Kaukovaloautomaatiikan toimintaa moitittiin, koska pitkät valot kytkeytyvät pimeään siirryttäessä liian hitaasti. Itseäni tämä ei ele häirinnyt, vaikka totta on, että kaukovalot eivät kytkeydy turhan hätäisesti.


Toisaalta olen kiinnittänyt huomiota siihen, että illan hämärtyessä kaukovalot eivät ylipäänsä aktivoidu kovin herkästi, ts. itse kääntäisin ne päälle jo hiukan aiemmin. Automatiikka kuitenkin helpottaa pimeässä ajamista niin paljon, että enpä muista kertaakaan raplanneeni valoja manuaalisesti.


Jutussa mainitun liikkeellelähdön äkkipikaisuuden tunnistin itsekin, kun aikoinaan hyppäsin Outbackin ohjaimiin. Sittemmin olen tottunut asiaan, ja nykyään en huomaa sitä lainkaan. Ahtaissa paikoissa autoa siirrettäessä tosin kytken joskus päälle maastoajo-ohjelman (X-Mode), koska se vähentää kaasun vastetta.

Parkkitutkien puuttumisesta olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Kamerat ovat maastossa erinomaiset, mutta taajamissa ja etenkin parkkihallissa tutkat olisivat kätevämmät. Tuskin homma tekniikan yleisyys huomioiden ainakaan rahasta on kiinni?

Artikkelissa myös verrataan Subarun yleisyyttä täällä ja muualla. Suomessahan Outbackeja ei tule vastaan ihan joka risteyksessä, mutta...
"Yhdysvalloissa on toisin: siellä Outback on farmariauton synonyymi. Jos amerikkalainen ostaa farmarin, se on 85 prosentin todennäköisyydellä Subaru Outback."
Toki Subaru on rapakon takana suhteellisestikin suositumpi kuin täällä, mutta tuskin se ihan noin yleinen kuitenkaan on?

Uusia sähköautoja ja hybridejä tuntuu pukkaavan markkinoille miltei päivittäin. Sellaiset lienevät tulevaisuutta, mutta vaikka auto kulkisi ilmalla, en tee sillä paljoakaan, jos autolla ei pääse polun varteen.

Subarun mallistoonkin sisältyy nykyään hybridivaihtoehto uuden Forester-mallin myötä. Pitäisi kai joskus käydä kokeilemassa.

torstai 16. tammikuuta 2020

Retkikohdekoneella on asiaa

Sääennuste lupaili viikonlopuksi mukavan aurinkoista keliä. Se houkutteli lähtemään pienelle retkelle, mutta suunnasta ei oikein ollut näkemystä. Käynnistin retkikohdekoneeni selvittääkseni asiaa.

Kuopion seudulla ei juurikaan ollut lunta, joten lumikenkiä ei vielä tarvittaisi. Tupaoptio olisi kuitenkin mieluinen, koska ilma oli muuten talvinen. Rauhaisa ympäristökin olisi plussaa, ja se marraskuinen aurinko tietysti myös.

Näillä parametreilla kone ehdotti, että meidän kannattaisi lähteä Volokin polulle.

Ajatus oli mielestämme hyvä, joten hyppäsimme autoon ja otimme suunnaksi Sonkajärven ja sieltä löytyvän Jyrkän kylän. Tarkoituksenamme oli lähestyä Jussinlammen autiotupaa pohjoisesta eli Uuranholin suunnasta.


Jo menomatkalla alkoi näyttää siltä, että retkikohdekoneessa oli ollut joku häiriö. Auringosta emme nimittäin tehneet yhtään havaintoa, pikemminkin oli harmaata ja sumuista. On se kumma, että keskilämpötila viidenkymmenen vuoden päästä tiedetään kyllä puolen asteen tarkkuudella, mutta alkaneen päivän ennustetta ei saada millään kohdalleen.

Toisekseen, Iisalmen jälkeen maa muuttui valkoiseksi, ja metsässä lunta näytti olevan hyvinkin parikymmentä senttiä. Olisiko lumikenkiä sittenkin tarvittu? Tästä tosin voin syyttää vain itseäni, kun en tullut tarkastaneeksi, missä lumiraja kulkee.

Onneksi mukana olivat edes aiemmin hankkimani liukuesteet, jos polulla sattuisi olemaan liukasta.


Muilta osin välinepuutteet täytyi vain hyväksyä. Jatkoimme suunnitellusti Uuranholille, jonka ohi menevän tien varteen saimme auton parkkiin. Tietä ei kai talvella aurata, mutta vielä se oli ajettavissa ilmankin.


Vaikutti siltä, että ilman lumikenkiä pärjätään, mutta liukuesteet sidoimme kenkiin jo ensimmäisessä alamäessä. Holinlammella lisäksi ilmeni, että kumikenkiä olisi tarvittu lumikenkiä enemmän.


Hiljalleen soistuvan Holinlammen reunassa menee pitkospuut, jotka olivat syksyllä päätyneet tulvaveden alle. Pääosin pitkosten päällä oli jää, mutta paikoin reitti oli veden peitossa.


Epävarmuutta lisäsi se, että pitkokset eivät joka paikassa erottuneet jään alta. Lammen jää ei vaikuttanut erityisen kantavalta, joten siirryimme suosiolla metsän puolelle.


Kierrettävä matka ei onneksi ollut pitkä, ja kohta olimme taas polulla.


Eteneminen oli kesäkeliin verrattuna hidasta, mutta Jussinlammen tuvalle ei toisaalta ollut kuin reilu kilometri. Saadaksemme mittariin edes jonkinlaisen lukeman jatkoimme vielä kohti Susi-Kervistä palataksemme myöhemmin tuvalle evästelemään.


Tupa sijaitsee verrattain rauhallisella paikalla, vaikka Rehvontie ei olekaan kuin muutaman sadan metrin päässä. Kesällä tie on hyvin ajettavissa, mutta kelirikon aikaan ja talvella siitä voi olla vaikea päästä läpi henkilöautolla.


Jussinlampikin lienee soistuvaa sorttia, mutta nyt se tuntui pikemminkin valtaavan alaa ympäriltään. Ilman jääpeitettä olisi ehkä ollut vaikea nähdä, mistä vesiraja oikeasti alkaa.


Itse tupa on kyllä viihtyisä. Tällä kertaa seinistä ei kuitenkaan ollut suurta hyötyä, koska ulkona oli tyyntä. Kaminakin oli kylmillään, joten sisällä ei ollut erityisen lämmintä.


Talvisessa metsässä ei kuule juuri muuta kuin omien askeleidensa äänet. Yksinäinen hömötintti sentään puuhasteli tuvan edustalla. Maata se näytti kaivelevan, tai sitten oli vaan seurasta ilahduttuaan touhuavinaan jotain.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Äkkilähtö Sastamalaan

Talven vielä jarrutellessa tuloaan poikkesimme jälleen Pirkanmaalla. Vaimon suunnattua käsityömessuille päätin itsekin lähteä jonnekin.

Tutkin karttaa. Pitäisiköhän tutustutua Ritajärviin? Tienoo oli minulle vierasta, ja Tampereelta Sastamalaan olisi vain 50 kilometriä. Helposti alle tunnin matka, siis!

Polkaisin Subarun käyntiin ja ohjastin kohti Ritajärvien länsipuolella olevaa pysäköintialuetta, joka näytti satelliittikuvissa mukavan väljältä. Parkkipaikalla olikin hyvin tilaa.


Marraskuinen päivä valkeni arkisen harmaana, vaikka tihein sumu oli jo haihtumassa.


Yöpakkasten jälkeen järviä kuorrutti ohut riite, joka kevensi tunnelmaa ja heijasteli hiukan valoa rannoillekin.


Ritajärven luonnonsuojelualue on perustettu vuonna 2015. Alueen reitistö on siten hyvässä kunnossa, vaikka reittimerkinnöissä onkin suojeluosan ulkopuolisten metsätöiden vuoksi pieniä katkoksia. Onnistuinkin kulkemaan jonkun välin kahteen kertaan, mutta se taisi enemmän johtua katkoksesta omassa päässäni.

Ritajärvi on sittemmin äänestetty myös vuoden retkipaikaksi. Itse en näitä äänestyksiä juuri seuraa, mutta ehkä sellaiset ovat hyviä, jos ihmiset niiden ansiosta jalkautuvat useammin luontoon.


Ainoa reittien varrella oleva kiinteä rakennus (Louhen tupa) ei taida olla yleisessä käytössä, vaikka tulipaikkaa lieneekin lupa hyödyntää.


Jääkauden jälkiä löytyy myös näiltä kulmilta. Ritajärvien ympärillä on paljon siirtolohkareita, jotkut niistä varsin isojakin. Alue on muutenkin melko kivikkoista, mikä ei silti liiaksi haittaa kulkemista.

Tähän aikaan vuodesta luonto näyttää kuolleelta, mikä muistutti minua artikkelista, jonka olin juuri aamulla lehdestä lukenut. Siinä puhuttiin kuolleista eläimistä ja pohdittiin, miksi raatoja ei koskaan näy missään.

Nyt ollaan aivan osaamisalueeni keskiössä! Miksi en ennen artikkelin julkaisua saanut yhtään puhelinsoittoa? Olisin puolessa minuutissa voinut kertoa, mihin raadot häviävät. Ei olisi tarvinnut lehtien sivulla arvailla asiaa.


Jutussa löpistiin haaskaeläimistä ja raadonsyöjistä, mikä nauratti minua. Luulen, että tarkoituksena olikin vain kampittaa oma kilpaileva teoriani. Se on turhaa, koska maalaisjärki ja arkielämän havainnot puhuvat oman teoriani puolesta.

Kolme sokkeloista järveä kiertävän reitin pituus on kymmenisen kilometriä, mutta itse luonnonsuojelualue on silti melko pieni. Varsinkin lehdettömänä vuodenaikana tämä tarkoittaa, että jos joku toinen alueella oleva retkeilijä aivastaa, sen kyllä kuulee.

Lukuisat pienet tulipaikat olivat kivoja...


... vaikka paikoin tuntuikin siltä, että rakenteisiin tarkoitettua puutavaraa on ollut tarjolla yli tarpeen.



Ritajärven kaltaiset rantakohteet eivät ole alkutalvesta parhaimmillaan. Kesällähän tänne pitäisi tulla, tosin kävijämäärätkin lienevät silloin toisenlaiset. Lähtiessäni paluumatkalle parkkipaikalla oli nyt vain kymmenisen autoa.

Tällaisia päiväretkiä on tullut tehtyä aika monta. Olisi ehkä aikoinaan pitänyt alkaa pisteyttää kohteita jotenkin. Enää ei viitsi, mutta nostetaan nyt Ritajärven alueesta muutama asia esiin.

Kiitämme:
  • Tilavaa pysäköintialuetta
  • Lukuisia nuotiopaikkoja
  • Hyväkuntoisia rakenteita

Moitimme:
  • Akustiikkaa