Asuntoasiaa

Kirjoitin aiemmin uuteen Fiat Ducatoon liittyvistä kokemuksista. Retkeilyautomme asuntopuoli on toistaiseksi ollut aika kevyellä käytöllä, mutta kerronpa nyt, millaisia tuntemuksia Adria Twin on tähän mennessä synnyttänyt.

Uudessa matkailuautossa on aika paljon opeteltavaa etenkin sähkö-, kaasu- ja vesijärjestelmien toimintaan liittyen. Useimpia toimintoja kuten lämmitykseen ja valaistukseen liittyviä juttuja voi onneksi säätää monipuolisen ohjauspaneelin kautta.

Säätäminen onnistuu myös kännykällä, jos siihen asentaa Adria Mach-sovelluksen. Sovellus ja ajoneuvo täytyy kuitenkin ensin parittaa keskenään, mikä edellyttää autoon liittyvän QR-koodin lukemista. 

Ohjeiden mukaan koodin pitäisi olla joko auton mukana tulleissa papereissa tai autossa olevassa mukitelineessä (!), mutta enpä tuota ole löytänyt, joten homma on yhä testaamatta. Toisaalta ilman mobiiliverkkotukea - jota meidän autossamme ei ole - kännykkäohjaus ei tuota hirmuisesti lisäarvoa.

Ohjauspaneelin kautta ei kuitenkaan voi tehdä kaikkea, ja tavoittaakseen esimerkiksi seuraavat täytyy vääntäytyä vähän hankalaan asentoon:

• sähköpääkeskus sulakkeineen kuljettajan istuimen alla 
• Truma-lämmittimen pakkasvahti, kaasun pikasulkuventtiilit, 230 V-vikavirtasuojakytkin sekä lattian ja harmaavesisäiliön lämmityksen kytkimet matkustamon istuimen alla
• Vesiputkiston venttiilit käytävän lattian alla

Ainakin kaasukatkaisijat voisivat kyllä olla jossain helpommassa paikassa. Yleensähän ne sijoitetaan jonkun näppärän luukun taakse, mutta Adriassa kyseinen luukku on matkustamon istuintyynyn alla. Tyyny täytyy siis aina siirtää toisaalle, jotta luukkuun ja kytkimiin pääsee käsiksi. Ihan turhan monimutkaista, kun huomioidaan, että "Kaasulla toimivaan laitteeseen kuuluvan pikasulkuventtiilin on oltava kiinni silloin, kun laitetta ei käytetä".

Auton luovutuksen yhteydessä tapahtui myös pieni moka. Sähköpääkeskusta ihmetellessä huomio kiinnittyi sulakkeeseen, joka oli oudosti lenkallaan. Sulaketaulu oli tuolloin vähän hämärässä paikassa, mutta vaikutti siltä, että sulake oli laitettu huolimattomasti paikalleen, joten vika korjattiin painamalla se kunnolla pohjaan. Virhe!

Kyseessä oli AES (Automatic Energy Selection) -jääkaapin sulake, jota ei pidä kytkeä lainkaan, jos autossa on vain sähköllä toimiva kaappi - kuten oletusarvoisesti on, niin meilläkin. Kyllähän asia on sulaketaulussa mainittu (saksaksi), mutta eipä tuo käynyt hämärässä selväksi.

Onneksi tajusin virheen illalla, ja kävin irrottamassa sulakkeen (voi kuulemma muuten syödä akun tyhjäksi). Mutta onko yleinen käytäntö asentaa sulaketauluun sulake niin, että se tarkoituksella jätetään vinksalleen? Mielestäni sulake joko on paikallaan tai sitten sitä ei ole lainkaan.

Muutakin ihmeteltävää on ollut. Matkailuautot tuskin koskaan ovat yhtä hiljaisia kuin henkilöautot, ja ympäri koria kuuluu helposti pientä nitinää ja natinaa.

Omassa Adriassa häiritsevin ääni tuntui kuuluvan tiskipöydän ympäriltä. Aina kun auto ajettaessa hypähti, tiskialtaasta kuului kolahdus, mikä alkoi aika nopeasti ärsyttää.

Ensimmäisenä tuli tietysti mieleen, että kaasulieden ja tiskialtaan suojana oleva lasikansi pomppii ajon aikana ylös ja alas. Asia kuitenkin oli helppo testata, eikä ääni ollut peräisin kannesta. Asiaa tutkiessani liimailin pieniä pehmusteita kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joissa saattaisi olla yhtään ylimääräistä liikettä, mutta kolina ei vain hävinnyt. 

Lopulta vaimokin tuli avuksi ja yritti takapenkillä istuen paikallistaa äänen lähteen samalla kun itse hitaasti ajoin autoa eteenpäin. Selvisi, että ääni oli peräisin tiskialtaan alapuolelle, joustavan peltiliuskan päähän asennetusta osasta, joka hakkasi allasta alta päin:

Komponentin merkitys jäi epäselväksi, koska vaikka liuska oli kiinnitetty kaasupolttimen alareunaan, sitä ei mainittu polttimen käyttöohjeessa. Katsoin parhaaksi olla purkamatta asennusta, joten kiinnitin vain tiskialtaan pohjaan pari pehmustetyynyä, mikä riitti poistamaan ongelman.

Hieman silti ihmetytti, että eikö Adrian tehtaalla lainkaan koeajeta valmiita autoja? Jos auto olisi kasaamiseen jälkeen viety röykkyradalle, ongelma olisi varmasti ilmennyt (ja voitu korjata) jo tehtaalla. Eikö näin muka tehdä? Vai onko komponentti sittenkin asennettu vasta Suomessa?

Toinen ylimääräinen ääni kuului auton takaosasta. Sängyn alla on avattava portti, joka erottaa tavaratilan matkustamon käytävästä. Portin alareunassa on sen liikuttamista helpottava rullapyörä, joka ajettaessa piti ärsyttävää nitinää. 

Ongelma ratkesi öljyllä, mutta tämänkin äänen paikallistaminen vaati muutamia testikilometrejä. Eri juttu sitten on, että eihän tuollaisessa tavaratilan suuntaan kääntyvässä portissa ole mitään järkeä, koska ei sitä saa avattua, jos kontissa on tavaraa.

Kaikenlaista pientä asentamista uudessa autossa riittää myös. Adriassa ei esimerkiksi ole minkäänlaisia vaatekoukkuja, mutta onneksi tarrakiinnitteiset koukut ovat tähän tarkoitukseen ihan kelvollisia.

Palosammuttimellekin piti keksiä joku paikka, vaikka sammutin ei taida enää olla matkailuautoissa lakisääteinen varuste. Tällaisissa hommissa olisi kätevää omistaa taipuvan varren päässä oleva kamera, jotta ei tee reikiä vääriin kohtiin, mutta kännykkäkin auttaa vähän (ja tietysti lyhyet ruuvit).

Sammutinta asentaessani kiinnitin huomiota tiskipöytäkompleksin alla olevaan putkeen, jossa oli hämmentävästi monta reikää. Putken muoviliittimessä lukee "Truma", joten kaipa se lämmintä ilmaa kuljettaa. Mutta miksi se oli niin huonossa kunnossa? 

Ensimmäisenä tuli tietysti mieleen, että putki on kovakouraisen käsittelyn jäljiltä rikki. Se vähän ärsytti, koska kyseessä on uusi auto. 

Toisaalta reiät olivat kovin samannäköisiä ja aivan kuin jollain työkalulla tehtyjä. Onko putkeen tarkoituksella tehty reikiä, jotta ilma kiertää myös kaappien alla? Onko sellainen ylipäänsä tärkeää?

Vaikka kyse on normaalisti piilossa olevasta osasta, tuntuisi oudolta, jos kaappien ilmanvaihto olisi toteutettu noin tökerösti. Onneksi putki on helppo teipata umpeen, jos sen ei kuulu olla tuollainen. Osaako joku neuvoa tässä asiassa?

Muutoin asuinpuolen laatu vaikuttaa kohtuullisen hyvältä, ja tummahkot tekstiilit puoltavat retkeilykäytössä paikkaansa. Tykkään myös Adrian yleisilmeestä, joka on viimeistelty ja riittävän persoonallinen.

Asuinosan pöytä on kuitenkin auton kokoon nähden tarpeettoman suuri. Muuutaman sentin lyhyempi ja kapeampi taso riittäisi aivan hyvin.

Lisäksi pöydän jalka on hankalasti keskellä pöytää, minkä vuoksi istuimille on vaikea kömpiä, vaikka taso olisi etummaisessa asennossaan (alla olevassa kuvassa se tosin on taka-asennossaan)

Ajattelin ensin, että äkkiähän jalan ruuvaa irti ja siirtää hieman eteenpäin, mutta pöydän alla olevan kääntyvän lisäosan vuoksi ajatus ei ollutkaan toimiva. Helpointa olisi, jos jostain löytäisi samanlaisilla kiskokiinnikkeillä varustetun pienemmän pöydän - sellaisia näkyy muissa autoissa olevan.

Pienen auton saniteettitilatkin ovat maltillisen kokoiset, mutta kai niitä hätätilassa käyttää. Liukuovi on myös hyvä, koska sitä voi normaalisti pitää auki, mikä tuo käytävälle hiukan tilaa.

Korkean auton katon putsaaminen lumesta on talvella vähän hankalaa. Kevyt lumi lähtee tietysti ajamalla, mutta nuoskalumi on helpompaa siivota pois ennen kuin se jäätyy. Vaikka Adria Twin on retkeilyautoksi maltillisen korkuinen (258 cm), lumien pudottaminen on silti työläämpää kuin henkilöauton katolta.

Yksi vaihtoehto olisi ajaa auto lastauslaiturin tai vastaavan viereen, ja harjata lumet katolta laiturilla seisten. Tai sitten voisi ostaa tikkaat, joilla ehkä yltäisi myös pesemään kattoa, jos sellaiselle on tarvetta.

Itse päädyin hankkimaan kokoontaitettavan jakkaran, joka "... on erittäin kätevä kaikenlaisiin tallitöihin. Käytä harjatessa, letittäessä, satuloidessa ja satulaan noustessa. Kun jakkara ei ole käytössä, sen voi siististi taitella pois tieltä.". 

Hevostarvike siis, mutta toimii retkeilyautokäytössä ilman hevostakin. Neljäkymmentäviisi senttiä korkealla jakkaralla seisten ei näe auton päälle, mutta jos lumiharja on riittävän pitkä, katon saa kahdesta suunnasta helposti puhtaaksi. Ja toisin kuin lastauslaituri, jakkara on käytettävissä myös kotipihassa.

Lunta!

Näin loppukeväästä tuntuu usein siltä, että lumet sulavat tuskastuttavan hitaasti, mutta... no, helmikuussa lunta ainakin oli enemmän.

Linkki videoon

Retkeilyautoretkeilyä

Helmikuun alkupäivinä kesä välkkyi jo mielessä, vaikka talven ote oli yhä vahva. Reiskakin epäilemättä odotti kesäisiä reissuja, mutta kun vakuutukset ja muut maksut on maksettu, eihän autoa kannata talvellakaan pihassa seisottaa.

Yksi syy retkeilyauton hankintaan oli, että se toisi hieman vaihtelua ulkoilurutiineihin, jotka omalta osaltamme ovat jo vuosikausia olleet aika samanlaisia. Paitsi että auto yksinkertaistaisi lähiseudulle suuntautuvia kesäreissuja, se voisi talvella toimia tukikohtana hiihto- ja lumikenkäretkillä.

Koska retkeilyautoilu on meille enimmäkseen uusi juttu, päätimme aloittaa harrastuksen pienin askelin. Ajatus oli, että lähdemme lumikenkäretkelle paikkaan, joka täyttää seuraavat toiveet:

• Autolla pääsee helposti reitin varteen
• Ei (välttämättä) valmiita retkeilyrakennelmia kuten laavuja
• Mieluusti jotain valmista uraa kävelyä helpottamaan

Subarulla voi talvellakin ajaa melkein minne tahansa, mutta Adrian kanssa asiaa täytyy miettiä enemmän. Pienet tiet voivat olla isolle autolle hankalia, vaikka ne olisi aurattukin.

Kapealla tiellä ei välttämättä mahdu kohtaamaan muita, ja mahdollisuus päätyä ojan puolelle on aina olemassa. Jo ensikokemukset ovat paljastaneet, että lähes kolme tonnia painava etuvetoinen auto jää pelottavan herkästi lumeen kiinni. Olisi siis hyvä, jos polun varteen pääsisi mahdollisimman isoa tietä pitkin.

Toisaalta retkeilyrakennelmien puute ei haittaa, koska autoa on nimenomaan tarkoitus käyttää sellaisena. Ihan umpihankeen ei silti tämän ikäisenä viitsi talven lumisimpana hetkenä lähteä tarpomaan, joten jonkinlainen kulku-ura on plussaa.

Näillä kriteereillä päädyimme helmikuisena viikonloppuna tavoittelemaan Pisaa. Tarkoitus oli lähteä liikkeelle Lastukosken P-alueelta, jonka toivoimme olevan aurattu. Jos ei, niin sitten kokeilisimme Salmenpellon P-paikkaa olettaen, että Salmenpellontie on talvellakin hyväkuntoinen.

Lastukoskella onnisti jo. Paitsi että parkkipaikka oli putsattu, myös Pisan suuntaan lähtevä reitti näytti hämmentävän helppokulkuiselta. Luulimme baanaa ensin kelkkareitiksi, mutta ei se lopulta tainnut olla sellainen.

Puolen kilometrin jälkeen leveä osuus päättyi reitin kääntyessä syvemmälle metsään. Oli siitä silti muitakin kulkenut, joten syvään hankeen ei tarvinnut sukeltaa. 

Salmenpellon parkkipaikalta tulevan polun saavutettuamme kulkeminen helpottui taas. Salmenpellon suunnasta olisi itse asiassa voinut lompsia ilman lumikenkiäkin...

... olkoonkin, että mäen jyrkimmissä kohdissa jonkinlaisista piikeistä on talvella apua.

Ritilärappusten ansiosta Pisan näkötorniin oli yllättävän helppo kiivetä. Ainoa varottava asia oli se, ettei lapsuudenaikaisten viettiensä ohjaamana työnnä kieltään tornin metallisiin rakenteisiin.

Maisemat Pisan huipulta ovat ihan messevät, vaikka kylmä tuuli helposti hätisteleekin katsojan tornista pois.

Lentokeli ei ollut erityisen hyvä, sillä juuri tornille päästyämme mäen valtasi jäinen sumu, josta kopteri ei oikein tykkää. Ei ainakaan Kauko, joka pitkästä aikaa oli repussa mukana.

Lastukoskelta Pisan huipulle kivuten nousumetrejä kertyy yli 150. Jos lähtee liikkeelle Salmenpellolta, selviää hiukan vähemmällä, mutta hiki tulee silti.

Palattuamme autolle sen sisälämpötila oli nollan alapuolella. Kun laitoin lämmityksen päälle, lämpö kohosi pian kymmeneen asteeseen, mikä on talviolosuhteet huomioiden liki luksusta. Lämmityksen kauko-ohjausta autossamme ei ole, mutta jos lämmityksen olisi ajastanut käynnistymään ennen autolle saapumista, kahvihetkestä olisi saattanut tulla vielä kotoisampi.

On silti todettava, että kun kaksi hikistä ja lumista ihmistä sulkeutuu pieneen tilaan, olosuhteet ovat hetken aikaa trooppiset. Tällaisissa tilanteissa lämmintä ilmaa puhaltava Truma-ilmakeskuslämmitys onneksi kuivattaa kabiinia tehokkaasti.

Yhtä lailla totta on myös se, että pienessä autossa oleskelu edellyttää tiettyä asennetta, etenkin talvella. Molemmat eivät mahdu touhuamaan samaan aikaan, ja kaikkia liikkeitä täytyy hieman suunnitella. Ehkä kesällä on helpompaa, mutta mielessä täytyy kaiken aikaa pitää, että retkeilyauto ei ole hotellihuoneen vaan teltan korvike.

 

Yöpymisjärjestelytkin ovat yhä testaamatta, mikä ensisijaisesti johtuu siitä, että autoa ei ole vielä kunnolla siivottu. Sisätiloja ei viitsi lämmittää pelkän puunaamisen takia, koska homman voi yhtä hyvin hoitaa keväämmällä. Näin lopputalvesta riittää, että renkaat pyörivät ja seinästä tulee ylimääräistä lämpöä, jos sitä tarvitsee.

Viikkoa myöhemmin lähdimme vielä uudelle autoretkelle, tällä kertaa Ritoniemen suuntaan. Jäällä ei - ehkä hiukan yllättäen - ollut ihan yhtä hienoa kuin Pisan metsässä, mutta alkukeväisen auringonpaisteen merkitystä ei ole syytä väheksyä.

Nostalgiaa

Pääsiäisenä oli hieno keli. Kun oltiin nuoria, tähän aikaan vuodesta - tai ainakin heti pääsiäisen jälkeen - lähdettiin aina Lappiin. Hiihtämään, lumikenkäilemään, mitä milloinkin, joskus Ruotsin puolelle ja Norjaankin. 

Nykyään lähteminen ei oikein huvita. Tai ehkä mieli tekisi, mutta muuten ei jaksa. Liekö tuo pitkä ajomatka, joka tökkii vastaan, vaikka aikaakin olisi.

Viime vuosina päähän on iskostunut ajatus, että läheltä kotiakin voi löytyä hienoja maisemia. Ei ehkä tuntureita - paitsi tietysti Kinahmi -  mutta kaunista kuitenkin. Ja onhan se totta, että huhtikuisen auringon paistaessa ei varsinaisesti ole väliä, millä mättäällä sitä istuu. 

Silti kaipaan hieman mennyttä aikaa. Puuro-pekoniaamiaisia, hifistelyä suksivoitelun kanssa, uuvuttavia hiihtolenkkejä ja pikkupöhnäistä iltasaunomista Pallaksella tai jossain. Ja seuraavana aamuna sama uudestaan.

Mahdanko potea nostalgiaa? Wikipedia kertoo nostalgiasta seuraavaa:

"1600-luvulta 1800-luvulle asti nostalgiaa pidettiin neurologisena sairautena, jonka oireita olivat esimerkiksi jatkuva kodin ajatteleminen, alakuloisuus, itkunpuuskat, epäsäännöllinen syke sekä tukahduttavat tuntemukset.

1800-luvun loppupuolella nostalgia nähtiin psykiatrisena tai psykosomaattisena häiriönä, jonka oireita olivat ahdistus, surullisuus, ruokahalun menetys, unettomuus ja kuume."

En tosin ole mitenkään ahdistunut ja ruokakin maistuu, mutta niin maistuisi Hannukurukin. Asia on ärsyttävä, koska minulla ei varsinaisesti ole rajoitteita, jotka estäisivät lähteämästä. Voisin siis hoitaa ongelman hyppäämällä autoon, mutta en silti tee niin.

Aiheesta keskusteltiin kotonakin, kun vaimo hämmästeli kaapista löytynyttä vanhaa "I ❤ Äkäslompolo"-muovipussia. Olisikohan kaksoiselämä ratkaisu? Sanoisi vaimolle menevänsä töihin, ja töihin ilmoittaisi työskentelevänsä kotona, mutta oikeasti lähtisi Äkäslompoloon. Vaikka Reiskan kanssa, kun sellainenkin on nyt mahdollista.

No, Kuopiossakin hiihtokausi jatkui pitkälle huhtikuun puolelle, mikä ei ole ihan jokavuotinen juttu. Pääsiäisenä oli mukava luistella Kallavedellä, kun vettynyt hanki yöpakkasten myötä kantoi hyvin. Balsamia haavoihin, mutta ei täysin paranna nostalgiaa.

Sittemmin jäät ovat nopeasti menneet huonon näköisiksi, ja alkaneet jo rannoilta sulaakin, kuten Ritoniemessä eilen.

Linkki videoon

Takaumia

Alkutalven hämäryyttä on yleensä mukavampi tarkastella jälkeenpäin, vaikkapa näin huhtikuussa.

Linkki videoon

Hämärän alku

Nyt jo taakse jäävä talvi ei loppuvuonna 2022 juurikaan viivytellyt tuloaan. Vaikka ajatus retkeilyauton myötä karkaili jo seuraavaan kesään, kulkemisen kannalta alkutalven vähälumiset hetketkin ovat mukavia. 

Olemme joskus ennenkin talven alkajaisiksi kirmanneet Kauppisnevalle, joka on mukavan rauhallinen paikka lähellä Kuopiota. Kauppisnevan luonnonsuojelualue ei ole koolla pilattu, mutta siksakkia kulkemalla siitä riittää iloa pienen lumikenkäilyretken tarpeisiin. Juuri sellaista hupia kaipasimme joulukuisen hämärän keskelle.

Erityismaininnan Kauppisneva saa mainiosta kodasta, joka odottaa kävijöitä suon jatkeena olevan Kauppisenlammen rannassa. Isoon umpikotaan mahtuu tarvittaessa useampikin retkeilijä.

Kodalle vievällä Kauppisenmäentietä tuskin aurataan talvella, mutta joulukuun alussa asia ei vielä ollut ongelma. Tien varresta löytyy pari vähän leveämpää kohtaa, jos on tarve pysäköidä auto aiemmin.

Joulukuussa lunta ei maastossakaan ollut ylenpalttisesti. Ilman lumikenkiäkin olisi siten pärjännyt, mutta suolla ne joka tapauksessa ovat hyvät. Pitäisi ehkä joskus kokeilla kesälläkin (kun kukaan ei näe).

Jos rehellisiä ollaan, lumikengilläkin on mukavinta kulkea silloin, kun lunta on vielä maltillisesti (tai hanki kantaa). Puolen metrin lumessa isokin lumikenkä uppoaa syvälle, ja eteneminen on työlästä. Toimii kaksvitosena treenimielessä, mutta ei enää viisikymppisenä, kun elimistön kierroslukurajoitin alkaa jo potkia vastaan.

Talven myötä retkivarustuksen määräkin lisääntyy, mitä alla oleva kuva tosin liioittelee. En yleensä kompressoi untuvatakkeja mitenkään vaan pakkaan ne reppuun löyhästi tunkemalla, jolloin untuva lämmittää myös kopteria akkuineen, mutta tekee repusta vähän raskaan näköisen.

Kauppisenlammen kodassa voisi tilojen puolesta vaikka yöpyä, vaikka rakennelma ei tiiveyden osalta parhaimpia talvistandardeja täytäkään. Alueella ei taida juurikaan mennä valmiita polkuja, mutta talvella Kauppisnevalta voisi jatkaa Hoikanlammen laavulle, joka sekin on nimestään huolimatta umpirakennus. Moottorikelkkauraa seuraileva reitti sisältää muutaman vedenylityksen, joten kesäkelillä matkaa kertyisi olennaisesti enemmän. 

Jostain syystä emme ole koskaan käyneet Kauppisnevalla sulan maan aikaan, mikä täytynee jossain vaiheessa korjata. Ehkä paras aika liikkua suolla on kuitenkin keväällä, kun hanki kantaa ja aurinko hellii kulkijaa. Luulenkin, että hämärän ajan päättyessä Kauppisnevalle palataan taas.

Alusta-asiaa

Uudella retkeilyautollamme ei vielä ole paljon retkeilty, mutta käyttökokemuksia kertyy myös korttelirallin myötä, joten kerronpa nyt niistä. Koska auto oikeastaan tulee kahdelta eri tehtaalta, puolet havainnoista liittyy Fiat Ducatoon (alusta) ja toinen puoli Adria Twiniin (asunto-osa). Aloitan nyt Ducatosta, ja tarkastelen myöhemmin asiaa Adrian kannalta.

Nykyisten pakettiautojen henkilöautomaisia ominaisuuksia kehutaan usein. Uusi Ducato onkin ohjaamonsa osalta melko nykyaikainen, mutta tiettyjä traktorimaisia piirteitä löytyy silti. Istuimen ja ratin säätömahdollisuudet esimerkiksi ovat niukat, eikä ergonomia muutenkaan yllä henkilöautojen tasolle, vaikka kojelauta muuten näyttääkin freesiltä.

Ratin painikkeet eivät ole kovin kätevät. Ylä- ja alanapit (esimerkiksi usein tarvittavat vakionnopeuden säätimet) ovat oudosti muita alempana, ja niitä on hankala käyttää - etenkin hansikkaat kädessä - ilman että ensin vilkaisee rattia.

Toisaalta kaikkeen tottuu, eikä ajossa jatkuvasti häiritseviä asioita oikeastaan ole. Sähköinen ohjaustehostin vaikuttaa maantieajossakin ihan kelvolliselta; tosin vertailupohjaa vanhempaan Ducatoon ei itseltäni juuri löydy.

Ducatoon saa lisävarusteena täysdigitaalisen mittariston, mutta myös perinteinen malli on keskinäytön osalta pienesti konfiguroitavissa. Itse toivoisin, että siinä näkyisivät aina matka- ja trippimittareiden lukemat sekä ulkolämpötila, mutta kaikkia näitä ei taida saada yhtä aikaa esiin. Moottoriöljyn ja AdBlue-aineen määrän määrän näyttävä ominaisuus on kuitenkin kätevä.

 

Lämmitettävä tuulilasi on mainio varuste, mutta jostain syystä sivupeilit eivät lämpene lainkaan. Taustapeiliäkään ei ymmärrettävästi ole, mutta ajon aikana toimiva peruutuskamera hiukan kompensoi tätä puutetta.

Omassa autossamme on Fiatin turvapaketti, joka sisältää kaistavahdin, törmäysvarottimen, sade- ja hämärätunnistimen sekä ajovaloautomatiikan. Valoihin liittyvät automatiikka toimii hyvin, vaikka ei kaukovalojen osalta osaakaan tehdä muuta kuin vaihtaa tarvittaessa lähivaloille ja takaisin.

Muiden turvavarusteiden olemassaolo ilmenee lumiseen aikaan usein vain virhevalona mittaristossa. Kaistavahtiin liittyvä tunnistin on tuulilasin yläreunassa alueella, joka tuppaa talvella jäätymään (lasin lämmitinkään ei yllä sinne asti). Jos ajon aikana ei sada lunta, vahti saattaa auton lämmettyä herätä henkiin, ja samalla myös liikennemerkkien tunnistus alkaa toimia. Nopeusrajoituksen alentuessa kuuluu aina pieni kilahdus, joka sopivasti kiinnittää kuljettajan huomion.

Arvioisin, että Ducaton kaistavahti ei toimi ihan yhtä luotettavasti kuin esimerkiksi Subarun vastaava, sillä virhehälytyksiä tulee aika ajoin. Toisaalta vahdin voi halutessaan kytkeä pois päältä, ja sen herkkyyttäkin on mahdollista säätää. 

Sähköinen käsijarru ja automaatti-ilmastointi olivat varusteita, joista jouduimme autoa valitessa tinkimään. Tällä hetkellä niiden puute ei vaivaa lainkaan, mutta nähtäväksi jää, miten paljon manuaalinen ilmastointi vaatii kesähelteillä huomiota. 

Ducatoon saa lisävarusteena avaimettoman lukituksen, mutta meidän autossamme ei sellaista ole, ja Subarun jälkeen Fiatin avain tuppaakin unohtumaan milloin minnekin. Toivottavasti auto ei itse keksi lukita oviaan esimerkiksi silloin, kun avain on jäänyt virtalukkoon.

Kylmällä kelillä Fiatin moottori esilämpiää Webaston avulla. Webasto on retkikäytössä mainio varuste, mutta valitettavasti Fiatin moottorinohjaukseen tunnetusti liittyvä ongelma eskaloitui jo ensimmäisen lämmityskerran jälkeen: mittaristoon syttyi samantien Check Engine -virhevalo. Pulma ilmeisesti kumpuaa moottorin ja ulkoilman välisestä lämpötilaerosta, jota auto arvelee anturivirheeksi. 

Kävin nollauttamassa virhekoodin Fiat-liikkeessä toivoen samalla saavani vinkkejä, miten ongelman voisi jatkossa välttää. Järkevimmän oloiset neuvot ohjaavat käyttämään lämmitintä riittävän pitkään, ja sen jälkeen odottamaan hetken, jotta lämmöt ehtivät ennen moottorin käynnistämistä tasaantua.

Ainakaan puolen tunnin lämmitys ja puolen tunnin odottelu eivät riittäneet, sillä virhevalo syttyi taas seuraavalla lämmityskerralla, enkä ole päässyt siitä eroon millään virta päälle/pois- tai moottori käyntiin/sammuksiin -sekvenssillä. Suomen talvessa lämmitin on kuitenkin niin tärkeä varuste, että en ole antanut valon kiusata itseäni. Ehkä se sammuu kesän tullen. Jos ei, täytynee hankkia joku OBD-lukija, jolla virhekoodit voi itse tarkistaa ja nollata.

Istuinlämmityksen puute ei ehkä ollut niin iso juttu kuin ennalta ajattelin, mutta ostin silti takapuolen alle pari edullista roiskeläppää. Ne ovat lyhyen kokemuksen perusteella ihan kelvolliset, ja toimivat samalla myös istuinsuojina.

Lisäksi hankin autoon sähkökäyttöisen sisätilanlämmittimen (~2 kW), joka yksistään lienee pienitehoinen tämän kokoiseen koppiin, mutta auttaa Webaston ohella silloin, kun sähköä on saatavilla. Laitteen toiminta on tosin vielä testaamatta.

Yhdeksänportaista automaattivaihteistoa on kehuttu, eikä itsellänikään ole siitä pahaa sanottavaa. Ajettuani pitkään Subarulla olen kuitenkin tottunut portaattomaan CVT-vaihteistoon, jota pidän miellyttävämpänä. 140-heppainen moottori ei ole ylimittainen edes pieneen retkeilyautoon, mutta vie sentään paikasta toiseen. Maantiellä (ohitettaessa) vaihteiston power-tila auttaa vähän, ja ehkä kone kilometrien myötä vielä vertyy.

Konepellin alla ei juuri ole hukkatilaa, mutta tärkeimpiin huoltokohteisiin pääsee silti helpohkosti käsiksi. Vain jäähdytysnesteen lisääminen edellyttää pientä purkamista, mutta onneksi sitä ei tarvitse kovin usein tehdä. Paitsi että kun juuri äsken kuvaa ottaakseni vilkaisin moottoritilaan, niin alarajallehan tuo nesteen määrä näkyy vajuneen, joten purkamista on tiedossa.

Ducaton polttoaineen kulutus on ollut yllättävän maltillista. Talvikelillä ajotietokone näyttää 80 km/h-nopeudella maantiekulutukseksi 7 - 8 litran lukemia. Tietokone saattaa hieman huijata, mutta kesärenkaiden kanssa tuohon lukemaan luulisi yltävän oikeastikin. Tätä on mielenkiintoista kesän tullen seurata.

Mitä talvikäyttöön muuten tulee, lähemmäs kolme tonnia painava retkeilyauto jää aika helposti lumeen kiinni. Traction+ on todella hyvä varuste, mutta jos on tottunut nelivetoiseen autoon, Fiatin etenemiskyky on helppo yliarvioida. Onneksi kotipihaan johtava pieni ylämäki ei ole toistaiseksi tuottanut vaikeuksia.  

Suurempi talviajoon liittyvä ongelma on Ducaton raideväli, joka on levämpi kuin henkilöautoissa. Ajaminen polanteisilla teillä on siten... aivan hirveää, etenkin kitkarenkailla. Rengaspaineetkin ovat henkilöautoon verrattuna korkeat (4,5 - 5,0 bar), joten erityisen pehmeältäkään meno ei tunnu, jos tie on yhtään rosoinen.

Ducatolla ei siis tee mieli lähteä ihan millaisille teille tahansa. Alkuperäinen ajatukseni käyttää retkeilyautoa kaikkiin ajoihin ei näin ollen toimi, ainakaan talvella. Mutta ehkä kesällä mieli muuttuu.