Hauki vai puuma?

Aurinko paistaa, ja edessä on mitä ilmeisemminkin lämmin kesäpäivä. Mitäpä päivän ohjelmaksi? 

Kun ollaan Taivalkoskella, olisi helppo suunnata Iso-Syötteen kansallispuistoon, mutta siellä on viime vuosina retkeilty aika usein. Vaikuttaa myös siltä, että puiston itäisen osan ylläpidosta ollaan jossain määrin luopumassa, koska siellä menevät reitit eivät enää näy Retkikartta-palvelussa; Pyhitykselle nousevaa polkua lukuun ottamatta.

Esimerkiksi kirkkopolkuun - yksi suosikeistamme - liittyvät merkinnät ovat tyystin kadonneet kartalta. Ehkä asia selittyy Vaara-Salmisen autiotuvan tulipalolla muutama vuosi sitten. Pohjakartassa polut tietysti näkyvät, mutta ainakin Vaara-Salmiselle menevällä osuudella oli vielä kesän alussa kesäretkeilyreitin status (punainen viiva nettikartassa).

Näille kulmille ei taida oikein löytyä kulkijoita, eivätkä omat ponnistelummekaan riitä pitämään polkuja kuljetun näköisinä. Maalimerkinnät sentään säilyvät vielä puissa, ja eläimetkin tallaavat osittain samoja polkuja.

Kirkkopolku kiinnosti silti yhä, koska polun läntisin osuus - Uudentalonjärveltä Paavinkorven suuntaan - oli yhä koluamatta. Aurinkoisen ja lämpimän päivän innoittamana päätimme kuitenkin aluksi hakeutua veden äärelle, Soiperoisenpolulle, joka tunnetaan samannimisestä, kauniista lammesta.

Kesäkuussa Soiperoisen rannoilla oli paljon siitepölyä, mikä sai muuten kirkasvetisen lammen näyttämään hieman samealta. Mutta siellä missä pölyä ei ollut, pohja erottui syvässäkin vedessä hyvin.

Paitsi kirkkaita vesiä Soiperoisen ympärillä on tarjolla myös hienoa mäntykangasta.

Soiperoisen kiertävältä reitilltä erkanee Mikkumyhkyrän ympäri menevä lenkki. Se ei ole kovin pitkä, mutta kannattaa silti kiertää, koska kauniin metsän ohella kierroksen varrella odottaa myös Rääpysjärven laavu.

Lammelle ajaessamme olimme pohtineet, voisiko Soiperoisella kenties yöpyäkin. Arvelimme kuitenkin paikan olevan tässä mielessä hieman liian suosittu. Emme tosin nähneet P-alueella kuin yhden matkailuauton, mutta päätimme silti jatkaa muualle yöksi.

Vaikka emme yleensä tuppaudu muiden karavaanareiden seuraan, olemme aika hyvin omaksuneet heimolle lajityypilliset manööverit. Vastaantulevia karavaanareitahan on esimerkiksi tapana tervehtiä, mikä on hauska tapa, vaikka se joskus vähän rasittaakin. Jos vastaan tulee monta matkailuautoa peräkkäin, täytyy kuitenkin olla tarkkana, ettei viaton käden heilautus saa uusia merkityksiä. Vähemmästäkin natsitellaan nykyään.

Ajattelimme nyt etsiä yöpaikan jostain Martinkankaan suunnalta. Tienoo oli jossain määrin tuttua aiemmilta reissuilta, joten luottamus paikan löytymistä kohtaan oli korkealla.

Pienen hakemisen (lue: hirvittävän soutamisen ja huopaamisen) jälkeen olennaisimmat kriteerit täyttävä levike löytyikin Kovavaaran kupeeseen menevän tien alkupäästä.

Olin jo kertaalleen valinnut meille paikan toisaalta, mutta viime hetkellä huomasin, että sen viereen oli särjetty lasipullo. Eivät pienet lasinsirut yleensä auton rengasta riko, mutta nyt maassa oli aika häijyn näköinen lasipullon pohja. Olisi ollut ärsyttävää, jos monta paikkaa hylättyäni olisin ajanut auton sellaiseen, joka samantien puhkoo autosta renkaat.

Illalla lähdimme vielä kävelylle lähiympäristöön, Visasuolle...

... ja Tiironlampien ympäri.

Lähimaastossa kulkiessamme saatamme joskus lompsia vähän eri polkuja. Tällä kertaa havahduin siihen, kun kuulin vaimon kutsuvan.

• Hei, tule katsomaan, mitä minä löysin!

• Onpa se hieno, olisiko Ford Focuksen takapönttö?

• Hölmö, tästä on kyse, mikähän eläin tähän on kaatunut?

Jostain syystä mieleeni tuli vain hauki, mutta Googlen kuvahaku ehdotti jälkeenpäin kysyttäessä puumaa. Vaikea sanoa.

Tappeluksi meni

Volokin polulla saimme todistaa pientä tappeluakin. Ehkä siinä jostain naisesta taisteltiin.

Linkki videoon

Mulkoilua

Puskaparkkimme oli melko lähellä tietä ja junarataa, mutta riittävän rauhallinen silti. Junia ei ainakaan yön aikaan kulkenut, liekö tuo sitten joku lakko ollut päällä. 

Kun nyt valmiiksi olimme Laahtasen rannalla, päätimme uuden aamun alkajaisiksi tutustua lammen ympäri menevään retkeilyreittiin. Paikan ohi on ajettu ennenkin, mutta lyhyttä pyrähdystä lukuun ottamatta Laahtasen ympäristö on jäänyt vieraaksi. "Toisella rannalla ei ... ole mitään erityistä",  olen näemmä vuonna 2014 lausunut.

Alueen länsipuoli näyttikin kartassa melko suomaiselta, eikä pitkospuiden kuntoonkaan liittynyt ilmakuvien pohjalta suuria toiveita. Lähdimme silti kiertämään lampea vastapäivään.

Merkitty reitti etenee lammen pohjoispäässä aivan radan vartta pitkin. Tällä kohdin polku oli melko pusikkoinen, mahtaisikohan vastaan tulla punkkejakin? Niiden ohella minua mietitytti 25000 voltin voimalinja, joka tuntui roikkuvan aivan päälaen yläpuolella.

Johtoja tuijottaessani tulin vahingossa astuneeksi kyykäärmeen päälle. Takana kulkenut vaimo huomasi tilanteen, ja hienovaraisesti kommentoi holtitonta etenemistäni. Lopulta näin käärmeen itsekin, ja käärmekin taisi mulkaista minua, mutta sen kummempaa vihanpitoa tilanteeseen ei liittynyt. Onneksi en kuitenkaan ollut liikkeessä sandaaleilla.

Alkuhässäköiden jälkeen reitti muuttui hienommaksi polun samalla putkahtaessa suon laitaan. Suo-osuuteen liittyvät epäilytkin osoittautuivat vääriksi, sillä hyväkuntoiset pitkokset kiemurtelivat rantaa pitkin.

Monin paikoin rannalla kuitenkin näkyi jäänteitä pitkosten edellisestä sukupolvesta. Muutama kesä aiemmin olisi saattanut olla hankalampaa.

Aamun myötä Laahtasen poluille alkoi kertyä muutakin väkeä. Lampi lienee paikallisten suosiossa, eikä ihme, sillä ennakkokäsityksistämme huolimatta sen ympäri menevä polku on - ehkä pohjoispäätä lukuun ottamatta - oikein mukava.

Kuten satelliittikuvistakin näkyy, Laahtasta halkovat sillat eivät ole aivan lyhyitä, ainakaan yhteismitaltaan. 

Mutta kuka nämä sillat ja pitkokset on alunperin rakentanut? Googlettamalla selviää, että reitti on alunperin Metsähallituksen 80-luvulla toteuttama, minkä jälkeen pitkospuut on kertaalleen talkootyönä kunnostettu, ja reitti avattu uudelleen kesällä 2022.

Alueen laavut ja nuotiopaikat - joita on merkittävän monta - ovat aavistuksen karuja, mutta tarjoavat ainakin suojaa sateelta silloin kun sitä tarvitaan. 

Kuriositeettina mainittakoon, että lammen pienille saarekkeillekin on rakennettu pieniä levähdyspaikkoja. En tiedä, onko niille joskus päässyt lankkuja pitkin, mutta nyt vene olisi ollut ainoa vaihtoehto.

Jälkeenpäin huomasin, että myös Sotkamontien itäpuolella, Laahtaskoskella, on kartan mukaan laavu. Se jäi tällä erää tutkimatta, mutta eiköhän tästä joskus taas ajeta ohi.

Illaksi jatkoimme Taivalkosken Bestparkiin. Sorakenttä näyttää ilmakuvassa karummalta kuin mitä se oikeasti on, mutta tilasta ei ainakaan ole pulaa.

Taivalkoski oli toinen kosketuksemme Bestpark-ketjuun. Jos yöpymiseen liittyvät toiveet koostuvat lähinnä rauhallisesta ympäristöstä peruspalveluineen (wc, suihku, sähkö), kohtuuhintainen konsepti on ihan toimiva. Taivalkoskella huoltorakennuskin on melko uusi.

Maraton

Kesäloma koitti taas juhannuksen aikoihin, kuten niin monina kesinä aiemminkin. Ennen olen aina odottanut lomaa ihan täpinöissäni, mutta nyt tunne ei ollut kovin voimakas. Voiko loman odottamiseenkin kyllästyä? Kun ihminen ikääntyy, tylsistyminen kuulemma herkästi nostaa päätään. Sitä täytyisi ymmärtää varoa.

Tällä kertaa kesälomasta ainakin tulisi erilainen. Ei enää hikisiä hotellihuoneita, äänekkäitä huonenaapureita tai ruuhkaisia aamupalapöytiä. Ei myöskään alituista tavaroiden pakkaamista ja toistuvia luderatsiota. 

Toisaalta retkeilyautossa ei myöskään olisi tarjolla valmiita puuro-pekoniaamiaisia eikä saunan lämpöä, ja kylpyhuoneen koostakin täytyisi tinkiä. Mutta ehkä vaihtelu tekee silti ihmiselle hyvää. 

Lähdimme pitkästä aikaa ajamaan 5-tietä pohjoiseen päin. Matkasuunnitelmaa ei ollut, ja vasta Iisalmen paikkeilla aloimme pohtia, että pitäisiköhän poiketa Volokinpolulle. Kun kilpailevia vaihtoehtoja ei noussut esille, koukkasimme Iisalmen jälkeen kohti Sonkajärveä.

Hankalammen lintutornin liepeiltä on hyvä lähteä liikkeelle, ainakin länteen päin. Lintutornia lähestyessämme säpsähdin hieman, kun yksi tornin tukiparruista näyttä olevan totaalisen rikki. Onneksi kyseessä oli optinen harha, sillä poikki oli vain tornin vieressä oleva kelo. 

Soistuva Hankalampi on aurinkoisena päivänä näyttävä. Olemme joskus syysmyöhällä syöneet tornissa eväitä palelevin käsin, mutta nyt olosuhteet olivat kaikin puolin miellyttävät.

Yritimme tiirailla, näkyisikö suolla jotain erityisempiä lintuja, mutta tavallisten piipittäjien ohella...

... onnistuimme bongaamaan vain kauempana olevan joutsenen pesän.

Tornista laskeuduttuamme jatkoimme kohti Mustinsuota. Volokinpolun pohjoispään pitkospuita uusittiin viitisen vuotta sitten, ja ne olivat edelleen pääosin hyvässä kunnossa.

Kostea ympäristö on kuitenkin pitkoksille haastava, ja paikoin lahot puut tuntuivat jo hajoavan jalan alla. Reittien lankuttamisessa on oma vaivansa, joten toki sitä toivoisi, että ne kestäisivät vähän pidempään.

Kansallispuistoissahan pitkospuiden rakennusmateriaali taitaa olla vaihtumassa. Metallisiin rakenteisiin voi olla vaikea tottua, mutta vaihtoehtoja ei ylenpalttisesti liene, jos kosteat osuudet halutaan vähillä resursseilla pitää kulkukelpoisina.
 

Itse reitistä ei ole valittamista, ja etenkin sitä ympäröivät suot ovat hienoja. Mustinsuolla oli paljon lintuja, jotka käyttäytymisestä päätellen eivät arvostaneet läsnäoloamme. Mitä, näytämmekö me munarosvoilta!?

Volokin polun jälkeen käänsimme auton keulan kohti Sotkamoa. Matkalla sikisi ajatus, että mahtaisikohan Hiisijärveltä löytyä joku soppi yöpymistä varten. Hiisijärven hiekat on puolitunnettu puskaparkki, joten ehkä tilanteen voisi käydä tarkistamassa.

Hiisijärvelle oli saapunut muutamia muitakin autoja, mutta onnistuimme silti löytämään kankaalta yhden pysäköintiin aiemminkin käytetyn paikan. Vaikka etukäteen tunnustelin maaperän kantavuutta jalkaisin, levike osoittautui kovin pehmeäksi, ja meinasimmekin autoinemme jäädä hiekkaan kiinni.

Traction+ taisi pelastaa meidät tällä kertaa, mutta kokemus muistutti itseäni siitä, että painavalla Ducatolla ei voi ajaa mihin tahansa. Vastoinkäymisestä suivaantuneina päätimme vielä jatkaa matkaa.

Tässä vaiheessa ilta oli jo pitkällä, ja vaikka pimeästä ei ollut huolta, päädyimme lopulta yöksi Laahtasen kupeeseen. Lähellä olisi ollut leirintäaluekin, mutta emme onnistuneet tavoittamaan sieltä minkäänlaista henkilöstöä.

Ai niin, tämän jutun otsikko kaivannee vielä pientä selitystä... Olemme menneenä kesänä retkeilleet melko paljon, mitä retkeilyauton hankinta epäilemättä on edistänyt. En tiedä, onko tämän tyyppisen blogin pitämisessä enää järkeä, mutta kun nyt tapanani on ollut näistä reissuista kirjoitella, ehkä teen niin myös jatkossa (ainakin toistaiseksi).

Blogitekstien tuottaminen kuitenkin ottaa - varsinaisen retkeilyn ohessa - aikansa, ja materiaaliakin täytyy jälkikäsitellä. Kuvat vaativat säätöä, eivätkä videotkaan synny itsestään - eikä varsinkaan niissä käytetty musiikki.

Päätin joskus, että käytän videoissani vain omaa musiikkiani. Ajatus oli kaunis ja toimi aluksi, mutta on sittemmin johtanut siihen, että toistan videoissani samoja biisejä uudestaan ja uudestaan.

Ongelma on, että kaikista työvaihesta musiikin tekeminen on itselleni vaikeinta. Jos yhden kappaleen säveltäminen vie kuukauden, homma ei enää toimi. Pitäisikö alkaa tuottaa uutta musiikkia kääntämällä vanhoja biisejä takaperin? Ehkä tämäkin kortti täytyy joskus katsoa.

Edellä mainittujen syiden vuoksi tämän blogin päivittämiseen saattaa liittyä viiveitä. Olen pyrkinyt pitämään yllä 1 - 2 kirjoituksen viikkotahtia, mutta ajoittain se tuntuu vaikealta.

Jos kuitenkin yllän samaan jatkossa, saan kesän asiat käsiteltyä pääsiäiseen mennessä. Edessä taitaa siis olla jonkinlainen blogimaraton.

Iloa, valoa ja hauskuutta

Hauskuudesta en tosin mene takuuseen, mutta ehkä se vähän mieltä lämmittää, kun alkukesän videoita katselee.

Linkki videoon

Körötellään

Yksi retkeilyauton hankintaan liittyvistä ajatuksista ja toiveista oli, että se toisi uusia mahdollisuuksia lähiretkeilyyn. Suurin osa kotia ympäröivistä retkikohteista on käyty läpi moneen kertaan, ja kynnys lähteä samoille poluille uudestaan ja uudestaan on vuosien myötä noussut korkeammaksi.

Kun illaksi ei tarvitse ehtiä takaisin kotiin, ei aamullakaan ole niin kiire lähteä liikkeelle. Toki sama voisi jossain määrin toteutua myös teltan kanssa, mutta tavaroiden pakkaaminen veisi silti enemmän aikaa, ja kokemus on osoittanut, että sellainen syö lähtemisestä terän. Tämä mielessämme päätimme kesäkuisena viikonloppuna tavoitella Juuan ja Kaavin rajalla olevaa Makkarasärkkää. 

Makkarasärkän ympärillä - Kaavin puolella - on liki sadan neliökilometrin kokoinen alue, jossa risteilee paljon metsäautoteitä. Tiekylttejä ei ole riesaksi asti, joten ilman nettikarttaa korvessa on helppo ajaa harhaan.

Puskapysäköintiin syrjäiset tiet kuitenkin tarjoavat paljon vaihtoehtoja. Muistan jollain takavuosien reissuillamme nähneeni Suurelle Kotalammelle menevän metsäautotien päässä retkeilyauton, joten paikka voisi paitsi toimia jalkautumispaikkana myös tarjota rauhallisen kulman yöpymistä varten. Toinen potentiaalinen yöpymispaikka saattaisi olla Kalliovuori.

Alueen tiet ovat periaatteessa hyväkuntoisia, mutta pahimmillaan kovin kivisiä ja soraisia. Fiatin rengaspainesuositus on varsin korkea (5,5 bar), joten sorateillä Ducato ei ole mukavimmillaan. Olen käyttänyt autossa reilun viiden baarin paineita, mutta tekisi mieli laskea niitä vieläkin alemmaksi. Sopiva nopeus tuntui Makkasärkän teillä olevan enimmillään 20 km/h. 

Menomatkan aikana selvisi, että Kalliovuori täytyy unohtaa, koska siellä tehtiin metsätöitä. Niinpä ajelimme suoraan Kotalammen kupeeseen, josta lähdimme talsimaan kohti särkkää.

Makkarasärkkä ei ehkä kokonsa ja muotonsa puolesta ole poikkeuksellinen, mutta hienon siitä tekee hoidettu metsä ja harjun vieressä pitkän matkaa lipuva Vaikkojoki. Harjun kautta kulkevaa pidempää retkeilyreittiä kutsutaankin Vaikon vaellukseksi.

Oman säväyksensä särkälle antavat sen pohjoispäähän kertyneet siirtolohkareet.

Suuri-Levän rannalla...

... meitä odotti laavu, joka oli hienolla paikalla, joskin aivan tien vieressä. Laavu on merkitty karttaan, mutta odotusarvomme tulipaikkaa kohtaan koostuivat lähinnä betonisesta kaivonrenkaasta, mihin nähden paikka oli suorastaan loistelias. 

Kävellessämme hissukseen metsäautotietä Heinävaaran suuntaan kohtasimme lintupariskunnan, joka äänekkäästi ilmaisi, että voisimme oikeastaan kiihdyttää tahtiamme.

Luulin niitä ensin liroiksi, mutta kyseessä taisi sittenkin olla joku viklo, ehkä valkoviklo.

Tämä ainakin on kurki, joka lensi yllättävän korkealla. Oliko siltä ollut jotain hukassa, kumppani kenties?

Heinävaaran luonnonsuojelualueella oli hienoa metsää, mikä sai oman kumppanini hyvälle tuulelle.

Rätkäle-Levältä laskeva puro tulvii usein keväisin, mutta nyt siltaa pitkin pääsi hyvin yli.

Kun Kalliovuoreen liittyvä suunnitelma karahti kiville, piti löytää joku toinen yöpymiseen soveltuva paikka. Sellaisista ei varsinaisesti ollut pulaa, mutta kun tarjontaa on runsaasti, tarpeettoman pienet yksityiskohdat alkavat vaikuttaa valintaan. Kartoitettuamme muutaman metsäautotien tilanteen... 

... päädyimme lopulta Särkijärvelle menevän metsäautotien alkupäässä olevalle levikkeelle. Siinä oli oikein hyvä, koska eipä näillä kulmilla yleensä ole yöaikaan muuta liikennettä.

Seuraavana päivänä jatkoimme autoillen kohti Rakkinekoskea, jossa ajattelimme kiertää pienten lampien ympäröimän luontopolun. Oli tiedossa, että Rakkinekosken silta ei ehkä olisi ajettavissa autolla, mutta ainahan voisimme jättää Reiskan joen pohjoispuolelle, ja ylittää sillan kävellen.

Sillan molemmin puolin oli edelleen ajokieltomerkit, ja varoitus sillan heikosta kunnosta. Netistä löytyi maininta, että sillan voi omalla vastuulla ylittää henkilöautolla, mutta retkeilyautolla sillan kantavuutta ei tehnyt mieli testata, vaikka ei silta aivan romahtamispisteessä näyttänyt olevan.

Maisemat Rakkinepolun varrella ovat hienommat kuin mitä nimestä voisi päätellä. Polku ei ole kovin pitkä, mutta sitä on helppo venyttää, kun kulkee osan Koillis-Savon retkeilyreittiä pitkin.

Autolle palattuamme ajattelimme palata Riihijärven kautta takaisin Mäntyjärventielle. Suorin reitti ei kuitenkaan aina ole paras mahdollinen, ainakaan retkeilyauton kanssa.

Lukuisia kilometrejä hitaasti ryömittyämme päädyimme tielle, jolle oli asetettu painorajoitus. Adria olisi saattanut mahtua painorajan alle, mutta tien kunto huoletti muutenkin. Jalkauduin tutkimaan tilannetta ja päätin sitten, että käännymme takaisin. 

Tien alku näytti ihan hyvältä, mutta edempänä odottavat syvät kuopat ja korkeahko keskiharjanne olisivat saattaneet olla Fiatille hankalia. Lyhyt osuus olisi ehkä ollut ajettavissa, mutta intomme ottaa riskejä oli vähäinen. 

Päätös tiesi sitä, että meidän pitäisi körötellä takaisin isolle tielle samaa reittiä, jota olimme edellisestä päivästä lähtien ajaneet, kahtakymppiä. No, kiirekös tässä, mutta rengaspaineasiaa täytyy selvästikin kesän aikana miettiä.