sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Hämärissä oloissa tapahtunutta

Patvinsuon vierailuni jäi tällä erää suunniteltua lyhyemmäksi. Asia ei kuitenkaan suuremmin kirvellyt, koska olen viime aikoina käynyt siellä useasti.

Aapaa on kiva katsella, mutta tuoreiden kuvakulmien löytäminen on vähän haastavaa. Suo kun näyttää joka suunnasta kokolailla samalta.

Patvinsuolta joka tapauksessa jatkoin Kolille. Tällä kertaa Koli kiinnosti lähinnä yöpymismielessä, mutta samalla selviäisi, millaiseen lopputulokseen Hotelli Kolin huoneremontti on johtanut.

Illalla oli hiukan ylimääräistä aikaa, joten poikkesin menomatkalla Räsävaaralle. Vaara näkötorneineen on itselleni tuttu, mutta Kauko ei ollut koskaan käynyt siellä. Kiipesin torniin, ja lähetin Kaukon ilmaan.


Yläilmoista katsottuna Kolin vaarat hieman latistuvat. Jeron masto kuitenkin erottuu selvästi, ja Herajärvikin pilkottaa Paimenenvaaran takaa.


Hotelliin majoituttuani kävin illalla kävelyllä Ukko-Kolilla. Kauko ei nyt ollut mukana, mutta kallioilla oli muita kopteriharrastajia. Hämärtyvässä illassa voi saada hienoja kuvia, mutta kovin intensiivisesti taivaalla lentävää kopteria ei parane jyrkillä kallioilla liikkuessaan tuijottaa.


Oma tarkoitukseni oli kuvata auringonlaskua, mutta myöhästyin näytelmästä täpärästi. Lähtiessäni hotellilta auringosta näkyi vielä puolet, mutta muutamaa minuuttia myöhemmin se oli jo kokonaan painunut horisonttiin. Höh.

Aamulla päätin korjata virheeni, ja kiipesin ennen aamupalatarjoilua vaaralle uudestaan. Nyt homma ei onneksi ollut minuuteista kiinni.


Aamiaisen jälkeen nousin Ukko-Kolille vielä kolmannenkin kerran, tällä kertaa Kauko mukanani.



Lentosää oli mainio, ja Kauko tuntuikin olevan täpinöissään. Syksyisen Koli-maiseman usein täydentäviä, alhaalla roikkuvia pilviä ei tosin juuri näkynyt.



Tänään oli se päivä, jolloin minun oli määrä palata kotiin. Matkan loppuminen harmitti hieman, mutta lännestä lähestyvä matalapaine ei olisi lähipäivinä suosinut retkeilyä. Eikä Kaukokaan oikein tykkää sateesta.

Koli-hotellin remontti oli vielä aavistuksen kesken. Uusitut tilat vaikuttavat viihtyisiltä, vaikka huoneet ovatkin vähän pienen oloisia. Kyllähän sinne yksinään mahtuu, mutta kun Kauko levittää tavaransa pitkin huonetta, loppuu pöytätila helposti kesken. Pistorasioista nyt puhumattakaan.

torstai 27. syyskuuta 2018

Turhaa kiirettä

Ruunaalta palattuani jäin yöksi Lieksan Puustelli-hotelliin. Vietin aikoinaan pari vuotta Lieksan kauppaoppilaitoksessa, minkä johdosta hotelli oheispalveluineen ei ole minulle täysin vieras. Ja onhan muistojen arkkua joskus muutenkin kiva penkoa.

Liian syvältä ei kuitenkaan parannut tonkia, koska seuraavana aamuna täytyi taas päästä tien päälle. Olin ajatellut pitää Patvinsuo-päivän, mutta Pielisen takaa voisi ehkä löytyä muutakin mukavaa.

Ruunaanjärvi taisi yhä välkkyä sinisenä mielessäni, kun karttaa tutkiessani bongasin järven eteläpäästä hauskalta näyttävän kohteen: Kyrönniemi.

Kyrönniemi on osa Ruunaan luonnonsuojelualuetta, mikä lisäsi mielenkiintoani sitä kohtaan. Niemen kärkeen näytti menevän polku, jolle pääsisi helposti Kyrönsärkän alkupäässä olevalta hiekkakuopalta.

Niinpä käännyin Lieksan ja Ilomantsin väliseltä 522-tieltä kohti Itkinpohjaa menevälle hiekkatielle, ja pian olinkin jo kartasta katsomani hiekkakuopan portilla. Hiekkakuopan läpi niemen suuntaan jatkui pienempi metsäautotie, mutta se vaikutti hieman umpeenkasvaneelta, joten Subbe sai jäädä kuopalle.

Tietä kävellessäni kävi ilmi, että päätös oli vähän hätäinen, koska vain tien alkuosa oli pusikkoinen. Olisi ollut mahdollista ajaa lähempänä niemeä olevaan silmukkaan, mutta kauniina päivänä parin kilometrin ylimääräinen kävely ei varsinaisesti haitannut.


Lähempänä niemeä tie jälleen kapeni, muuttui sitten metsätraktoriuraksi ja lopulta - luonnonsuojelualueen rajalla - pieneksi poluksi.

Satelliittikuvissa näkyi, että niemen kärjessä on kapea kaistale, josta saattaisi olla vaikea päästä kuivin jaloin yli. Nyt vesi kuitenkin oli niin matalalla, ettei ongelmia ollut.


Kärjessä ei sinänsä ollut mitään erikoista, ja oikeastaan alkumatkasta kulkemani harju oli hienompi. Toisaalta, jos näille kulmille päätyy, kannattaa ehkä mieluummin hakeutua Ukonsärkälle, jonka varrelta löytyy kiva laavukin.

Harjun itäpuolella oleva soinen suisto (Möhkyrinluhta) makkarajokineen näytti kartassa hauskalta, mutta eipä suolle oikein harjulta nähnyt.


Kauko olisi epäilemättä tykännyt kurvailla suon päällä, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Toisaalta Kauko ymmärsi tilanteen, onhan nämä Venäjä-asiat jo moneen kertaan käyty läpi.

Tyynenä päivänä alkoi taas olla kuuma. Lisäksi tajusin, että minun pitäisi edetä rivakammin, koska olin kaavaillut ehtiväni illaksi Kolille, ja Patvinsuollakin pitäisi vielä poiketa. Avasin sepaluksen ja kiihdytin vauhtia.

Autolle kaahottaessani olin törmätä metsästä juoksevaan eläimeen. En siinä rytäkässä ehtinyt tunnistaa otusta kunnolla, mutta arvelen, että kyseessä oli mammutti. Niitähän ei ole aikapäiviin näkynyt, mutta ilmastonmuutos lienee taas herättämässä sellaiset henkiin. Tosin puoliksi syötyhän tuo oli, ja poikanenkin vasta.


Patvinsuolle oli verrattain lyhyt matka, joten Kyrönniemestä poistuttuani hurautin sinne reilussa puolessa tunnissa. Päätin lähteä liikkeelle Lahnasuon parkkipaikalta, koska puiston länsiosa oli minulle enimmäkseen vierasta.

Ajattelin tavoitella Koitereen suunnassa olevaa Pirskanlampea, mutta koska Kyrönniemessä meni suunniteltua pidempään, päädyin lähtemään vastakkaiseen suuntaan, Nälmänjoelle.


Nälmänjoen tulipaikalla oli aika paljon väkeä, mikä ei aurinkoisena päivänä yllättänyt. En kuitenkaan jäänyt iskemään tarinaa, vaan loikin Kaukon kanssa suon reunaan.

Annoin Kaukollekin aurinkolasit, mutta ne eivät tainneet olla mieluisat, koska Kauko hiukan pyöritteli silmiään.


Paluumatkalla poikkesin vielä Lahnasuon lintulavalla, joka on aikojen saatossa päässyt huonoon kuntoon.


No, mikään ei ole ikuista, kuten ei ollut Taimenmutkan autiotupakaan, jonka huomaan tätä kirjoitettaessa palaneen.

En ole juurikaan yöpynyt autiotuvissa, vaikka muuten niissä tulee vierailtua usein. Taimenmutkan poismeno tuntuu poikkeuksellisen koskettavalta, koska juurihan me kesäkuussa poikkesimme mutkalla. Se oli jotenkin lutunen, pieni tupa.

Ihmetystä herättää se, että vain muutaman kilometrin päässä oleva Kaakkurinlammen laavukin näytti lähimenneisyydessä palaneen. Lienee kuitenkin jo selvinnut, ettei tapahtumilla ole yhteyttä.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Kauas hanhet karkaavat

Tiilikkajärveltä ajelin Bomballe yöksi. Nurmeksesta ajattelin ensin jatkaa Kuhmon suuntaan, mahdollisesti Hiidenportin kansallispuistoon tai Elimyssaloon, mutta yllättäen Patvinsuon sääennustekin osoitti elpymisen merkkejä. Seurasi vatvomista, jonka päätteeksi käänsin auton keulan kohti Lieksaa.

Oikeastaan suunta määräytyi sillä perusteella, että keksin tavoitella Ruunaan aluetta. Ruunaa ei varsinaisesti lukeudu suosikkipaikkoihini, enkä olekaan vuosikausiin käynyt siellä muuten kuin pikaisesti tuijottamassa koskea.

Mielikuvani Ruunaasta on se, että varsinkin jokivarret ovat vähän tylsiä. Ja koska kyseessä ei ole kansallispuisto vaan retkeilyalue, meno on joskus vähän karumpaa. Mutta ehkä olen väärässä.

Välttääkseni mahdolliset lieveilmiöt päätin tavoitella Ruunaanjärven rantoja. Sinne johtava Karhunpolku kulkee itse asiassa Ruunaan luonnonsuojelualueella, ja vie tarvittaessa Patvinsuolle asti. Ehkä hiukan syrjäisemmällä reitillä olisi muutenkin rauhallisempaa.

Jätin auton Haapavitjan pysäköintialueelle, josta lompsin Haapavitjan riippusillan yli kohti Karsikkosuota.

Jokivarressa oli jotain harrastajia, jotka eivät kuitenkaan laskeneet koskea veneillä, vaan loikkivat veteen kelluntapuvuissa. Tai olivat he saattaneet päätyä koskeen vahingossakin, mutta tilannetta oli joka tapauksessa hauska seurata, sillalta.


Ihmettelin hetken sitä touhuilua, ja jatkoin sitten Kakkisen laavun ohi kohti Ruunaanjärveä.

Aika pian tämän jälkeen maasto muuttui hienommaksi, ja varsinkin suota oli paljon. Suo oli hyvää ja kaunista.


Soiden lomassa jylhät mäntykankaat ja värikkäät kosteikot vyöryivät eteen vuoronperää, ja mieli rauhoittui sitä mukaa, kun koskessa kirkuvien ihmisten äänet jäivät taakse.

Ruunaanjärvelle ei lopulta ollut kuin kolmisen kilometriä, joten jatkoin Karhunpolkua vielä muutaman kilometrin verran etelään. Järven rantaan linjattu luonnonsuojelualue ei ole järin leveä, mutta kuitenkin riittävän iso loihtiakseen polun ympärille erämaisen tunnelman.

Lähimmät tiet eivät silti ole kaukana. Järven toisella puolella olisi ehkä vielä rauhallisempaa mennä, ellei rajavyöhyke rajoittaisi kulkemista.

Etelämpänä metsä muuttui sotkuisemmaksi, mutta ruuhkaa Karhunpolulla ei ollut. Tosin oli siellä joku marjastaja käynyt, sankokin oli kaatunut polulle. Miten harmillista!


Marjastajan saappaanjäljet erottuivat vielä selvästi metsäkankaalla. Nokian jalkineiden Kontio Classic, sanoisin.


Paluumatkalla poikkesin Marinkankaan tulipaikalle syömään eväitä. Yritin jälleen kerran kaivella Nutellaa leipäni päälle, mutta siitä seurasi vain, että minun piti kesken ruokailun käydä järvessä peseytymässä.

Rannasta palatessani kohtasin syksyn ensimmäisen hirvikärpäsen, kun huomasin yhden makaavan hengettömänä istuinalustallani. Olin kai epähuomiossa istunut sen päälle. Voih.


Jatkaessani matkaa kuulin järven yltä outoa ääntelyä. Selvästikin joku lintu, mutta mikä?

Lopulta lintuja oli enemmänkin kuin yksi...


... ja jonkin sortin hanhilaivueesta taisi olla kyse, vaikka mitään tunnuksia ei kyljissä näkynytkään.


Pikkupoikia en kuitenkaan hanhien selässä havainnut. Olen totta puhuen alkanut epäillä sitä Nils Holgerssonin juttua.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Omaa tahtia

Kun pitää kesälomansa lyhyissä pätkissä, tuntuu välillä siltä, että lomaa on ihan jatkuvasti. En totta puhuen aina edes tiedä, mitä kaikella sillä vapaa-ajalla tekisin.

Syksyinen kesälomaviikkomme alkoi tällä kertaa poikkeuksellisissa tunnelmissa. Vaimon kylkiluu ei ollut Martinselkosella tapahtuneen kaatumisen jälkeen parantunut, eikä rouva ollut innokas lähtemään patikoimaan.

Käveleminen ei sinänsä ollut ongelma, mutta repun kantaminen oli. Pulman voisi tietysti kiertää niin, että minä kannan kaikki tarvikkeemme, ja vaimo kulkee ilman reppua. Kaupunkilomaakin harkittiin; ei ehkä Roomaan, mutta vaikkapa Kuhmoon.

Lopulta kuitenkin päädyimme siihen vaihtoehtoon, että lähden yksikseni liikkeelle muutamaksi päiväksi. Palattuani mietimme asiaa uudelleen, ja keksimme ehkä jotain muuta.

Omat matkakuvionikaan eivät tosin olleet selkeitä. Kesä vaikutti olevan kääntymässä syksyksi, ja tulevan viikon sää enteili sitä. Parin heleän päivän vuoksi ei viitsisi ajaa tuhannen kilometrin päähän, joten jostain lähempää pitäisi tekemistä löytyä.

Mittavan epätietoisuuden vallitessa pakkasin tavarani autoon, ja lähdin ajamaan kohti Nurmesta. Näytti siltä, että olen loman alkajaisiksi päätymässä Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Vaikka Tiilikkajärvi on verrattain lähellä Kuopiota, olen viime vuosina vältellyt paikkaa. Minusta on tuntunut siltä, että aina kun Sammakkotammen ohi ajaa, P-alueella näkyy sata autoa. Tällä kertaa autoja oli kuitenkin vain neljä, joten uskallauduin sekaan, ja lähdin kiertämään Autiojärveä vastapäivään.

Polku vaikutti sitten viime kerran leventyneen merkittävästi. Toisaalta kulkijoita ei nyt ollut paljon, joten reitillä oli rauhaisaa. Kesäloma!

Etenin Venäjänhiekan ohi kohti Kalmoniemeä.


En itse asiassa muista, että olisin koskaan käynyt niemen kärjessä asti. Sanotaan, että Kalmoniemen ja Pohjoisniemen välinen salmi olisi kahlattavissa, mutta rannalta katsoen väli näytti aika pitkältä. Venelossi epäilemättä parantaisi selviytymisen mahdollisuutta.


Tiilikkajärvi on lintujen suosiossa. Pienet tirriäiset tuntuivatkin kerjäävän kulkijan huomiota, lienevät tottuneet saamaan osansa retkieväistä.


Tikkojakin näkyi ainakin kahta sorttia, ja ne takoivat puuta niin että tärykalvot helisivät.



Suuremmat linnut sentään käyttäytyivät arvokkaasti.



Syksyn merkkejä ei Tiilikkajärvellä vielä näkynyt. Iltapäivällä oli itse asiassa aika kuuma, koska olin varustautunut matkaan turhan paksuilla housuilla.

Onneksi tuuletusta pystyi tehostamaan pitämällä housujen sepalusta auki. Se viilensi oloa mukavasti, vaikka arvasin kyllä, että vaimo hermostuisi, jos tietäisi minun kulkevan vehkeet levällään.

Palattuani takaisin Venäjänhiekalle päätin pitää ruokatauon. Niiden merkitys jotenkin korostuu, kun kulkee yksin. Ehkä se johtuu siitä, että eväitä joutuu nyt syömään kahden ihmisen edestä.


Varsinkin tuplapakatut mutakakut täytyy käyttää tarkkaan pois, koska jos murusia tippuu polulle, ne vetävät puoleensa nälkäisiä petoeläimiä. Ahmoja ja sen sellaisia, joita Tiilikkajärvellä kuulemma on.

Uiton kämpälle vievä silta oli hiljattain tarkastettu, mahdollisesti Repovedellä tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. [Edit: On näköjään tarkastettu muutama päivä ennen onnettomuutta.]


Autiojärven itäpuolella maasto on suomaisempaa, ja hyvin kaunista. Olen ehkä vältellyt Tiilikkajärveä turhan kauan.

Autolle palattuani päätin vielä poiketa Metsäkartanolla. Wikipedia kertoo kartanosta seuraavaa: "Se sijaitsee kaukana pääteistä erämaassa Ylä-Keyrityn järven rannalla, joka on tunnettu hiekkarannoistaan.".

En ehkä lähtisi takaamaan tuota erämaa-lupausta, mutta alueen hiekkarannat ovat kyllä yhtä hienoja kuin Tiilikkajärvelläkin. Ja lounaaksi tarjoiltu hirvenlihakeitto oli maittavaa.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Riskien hallintaa

Lomamatkoilla tulee aika usein yövyttyä hotelleissa. Lähinnä helppouden vuoksi, mutta toisaalta myös siksi, että tällöin jää enemmän aikaa itse lomailuun.

Vieraissa lakanoissa yöpymiseen liittyy kuitenkin myös riskejä. Niiden välissä voi vaania epämiellyttäviä yllätyksiä, kuten esimerkiksi luteita.

Itse olemme onneksemme välttyneet sellaisilta, mutta tuttavaperheelle kävi huonommin. Asian etenemistä ei ollut mukava seurata.

Vaikka ilmiö ei ennestäänkään ollut vieras, siihen on tämän jälkeen kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota. Luteiden puremathan eivät ole erityisen vaarallisia, mutta ei niitä kukaan halua matkoiltaan kotiinsa kantaa. Syöpäläisten hävittäminen on paitsi hankalaa myös verraten kallista.

Olemmekin ottaneet tavaksi syynätä hotellihuone tarkasti ennen majoittumista. Varsinkin sängyt ympäristöineen on syytä tarkastaa (lampun kanssa) ennen kuin tavaroitaan alkaa levittelemään huoneeseen. Tehtävän helpottamiseksi löytyy netistä varsin kattavia ohjeita.

Toisaalta on hyvä tiedostaa, että huolellinenkaan tarkastus ei välttämättä riitä, koska jotain voi aina jäädä huomaamatta. Tästä syystä lattialla ei kannata säilyttää mitään, vaan matkatavarat on parempi nostaa ylemmäs.

Omat tavarani kulkevat lähes poikkeuksetta repuissa. Ne on helppo ripustaa vaatenaulakkoon, jos sellainen on tarjolla, mutta aika usein hotellihuoneesta löytyy vain henkareille tarkoitettu tanko.

Tällöin on hyödyksi, jos matkassa on mukana vaaterekkiin kiinnitettäviä koukkuja, joihin reput saa roikkumaan. Itse olen hankkinut muutamia Sini-merkkisiä koukkuja, jotka ovat riittävän tukevia vähän isommallekin repulle.

Toki luteisiin voi törmätä muuallakin kuin hotellihuoneessa, mutta hiukan vaivaa näkemällä riskejä voi ainakin pienentää.

torstai 6. syyskuuta 2018

Kauas kurjet karkaavat

Matkamme toiseksi viimeisen yön vietimme jälleen Kuusamossa. Aamulla saimme vahvistuksen suru-uutiselle, jota olimme jo osanneet odottaa: Kuusamon Sokos-hotelli lopettaa toimintansa vuoden 2018 lopussa.

Asia on harmillinen, koska Kuopiosta pohjoisen suuntaan matkatessa Kuusamo on sopivasti puolivälissä, jos on Lappiin asti menossa. Lisäksi hotellin takaa on kätevästi päässyt hiihtoladulle, vaikka paikalle olisi saapunut vähän myöhemminkin.

No, asiaan täytyy vaan sopeutua. Jossain päin maailmaa epäilemättä sopeutuvat pahempiinkin ongelmiin.

Lomamatkamme alkoi kuitenkin olla lopussa, ja Martinselkonen vaivasi yhä mieltäni. Oli viimeisiä hetkiä ottaa asia puheeksi vaimon kanssa.

  • Kuule, oletko nähnyt Kaukoa? En tiedä, missä se on. Ei kai se vaan jäänyt Martinselkoselle?
  • Tuskin, juurihan sinä touhusit Kaukon kanssa Syötteellä. Eikä Kauko sitä paitsi ollut mukana Martinselkosella, siellähän ei saa lentää ilman lupaa.
  • Niinkö? Mutta jospa se on omin päin lähtenyt Martinselk...
  • Ei Kauko lennä ilman meitä yhtään mihinkään. Ja kyllä minä tajuan, mitä sinä ajat takaa. Voimme toki mennä sinne, pääsinhän minäkin eilen Salpalinjalle.

Asiat etenivät sulavammin kuin olin osannut toivoakaan. Tunsin tehneeni hyvät kaupat treidatessani Salpalinjan Martinselkoseen.

Niinpä ajelimme Juntusrantaan, sieltä edelleen kohti Pirttivaaraa ja lopulta Liejukankaalle, jossa edellisen kerran pyörähdimme pari vuotta sitten. Tuolloin tosin vain Lintulammen tuvalla poiketaksemme.


Emme muutamaa päivää aikaisemmin suoriutuneet Teerilammelle asti, mutta nyt aikaa olisi riittävästi, ja matkakin lyhyempi. Aluksi pitäisi vaan selviytyä Karttimonjoen yli.

Joen ylitys ei sinänsä ollut ongelma, mutta venelossit hermostuttavat minua muuten: retken aikana veneelle voi tapahtua jotain, joka vaikeuttaa sen käyttämistä paluumatkalla. Se tarkoittaisi, että ainakin toinen meistä (minä) päätyisi kalsareissaan jokeen.


Päätimme kuitenkin ottaa riskin, ja heti Karttimonjoen ylitettyämme alkoi tuntua siltä, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Liki tuulettomassa metsässä oli hetken aivan hiljaista, kunnes kaksi kurkea ponnisti jostain ilmaan.

Vaikka kurjet pitivät melkoista meteliä, en ensin havainnut niitä. Kun viimein sain linnut näkyviin, ne olivat jo kaukana.


Hetki oli silti hieno, vaikka kurki ei erityisen harvinainen lintu olekaan.




Muita eläimiä emme retkellämme tavanneetkaan, ellei mukaan lasketa pientä mönkijää, joka epätoivoisesti kerjäsi vaimon huomiota. Hirven ja karhun jälkiä näkyi siellä täällä, mutta kovin tuoreita ne eivät olleet.


Menomatkalla vaimolle sattui haaveri, kun hän kompastuessaan kaatui ikävästi päin polulla törröttäviä kiviä. Kivet rouva onnekseen väisti, mutta polvihan siinä rytäkässä aukesi, joten pääsin testaamaan ensiaputaitojani: paljon käsidesiä ja laastari päälle.

Yritin jalkaa hoitaessani vitsailla huolettomasti, vaikka tiesin hyvin, että jos metsän pedot haistaisivat veren, vaimo olisi pulassa. Pahimmassa tapauksessa me molemmat olisimme. En toki ottanut asiaa puheeksi, vaan pyrin paikkaamaan polven mahdollisimman nopeasti.


Onneksi kaatuminen ei sentään keskeyttänyt matkantekoamme. Koska kyseessä oli lomamatkamme viimeinen retki, vietimme silti Teerilammen tuvalle päästyämme normaalia pidemmän tauon.


Kompurointi ei enää tuntunut vaivaavan rouvaakaan, vaikka jälkikäteen kävi ilmi, että kaatuessa yksi kylkiluista oli murtunut. No, niitähän ihmisellä riittää, ja Martinselkoselle päästäkseen voi kyllä yhden uhratakin. Tai siis vaimo voi, jotta minä pääsen.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Laupeuden tekoja

Jaaskamonvaarasta palattuamme kävimme uudestaan saman keskustelun kuin edellisenäkin päivänä. Mihin seuraavaksi?  Pohjois-Lapista oli jo luovuttu, mutta Korouoman länsipuolella oleva Paasonvaara vaikutti kiinnostavalta.

Toisaalta vaimo oli useasti maininnut, että hän haluaisi tutustua Kuusamossa olevaan Salpalinjaan, jota on viime aikoina entisöity.

Periaatteessa sota-aiheiset kohteet kiinnostavat itseänikin, mutta Salpalinja ei nyt herättänyt minussa suuria tunteita. Sen sijaan elättelin yhä toiveita päästä uudestaan Martinselkoselle, vaikka tiesin vaimon vierastavan ajatusta.

Mietin asiaa kuumeisesti... Jos veisin rouvan Salpalinjalle, voisinkohan tämän laupeudenteon siivittämänä päästä itse Teerilammelle?

Saatoin kuulla, kuinka palaset loksahtelivat päässäni kohdilleen. Jäisimme vielä yhdeksi yöksi Syötteelle, ja ajelisimme seuraavana päivänä Kuusamoon!

Salpalinjalla ei kuitenkaan menisi koko päivää, joten ehtisimme aamulla tehdä jotain muutakin. Retkikarttaa selatessani huomasin, että keskelle metsää oli merkitty käymälä. Miksi ihmeessä? Eikö siellä ole mitään muuta? Vai onko kyseessä käymälänähtävyys?

Pohjakartan tarkastelu kuitenkin paljasti, että vessan vieressä oli myös kota, Isokurun kota. Ja sen vierestä lähti polku, joka johtaisi... Ahman kierroksen varrelle.

Olimme jo kahtena päivänä lähestyneet Ahman kierrosta kahdesta eri suunnasta, mutta ehkä voisimme tehdä niin kolmannenkin kerran. Tämä ajatus mielessä ajelimme aamulla Selkävaaran yli Isokurun kodalle, ja lähdimme tallustamaan kohti Ylpiätupaa.


Keskituoreen yli etenevää polkua lienee kuljettu vähemmän kuin muita alueen polkuja, koska se ei ollut yhtä juurakkoinen kuin vaikkapa Jaaskamonvaarasta tuleva reitti.

Keskituore oli meistä hauska nimi. Syötteen suunnallahan on muitakin tuoreita, kuten esimerkiksi Päätuore.

Kokemusperäisen tiedon pohjalta arvioisin, että tuore tarkoittaa jokseenkin samaa kuin märkä. Jos siis lähtee lompsimaan tuoreeseen, kengät ja housujen lahkeet kastuvat.

Mikäli on varustautunut säärystimillä, housut kastuvat myös polvien yläpuolelta. Ja jos jalassa on sadehousut, tuore kastelee kaikki vaatteet kainaloita myöten.

Todennäköisesti vain märkäpuku pitää tuoreeseen eksyneen ihmisen kuivana. Sellainen se on, tuore


Ylpiätuvalle saavuttuamme hätistelin Kaukon ilmaan Matosuon laidasta. Mahtaisiko ylempää nähdä ne vaarat, joilla edellisenä päivänä kuljimme?


Ahmavaara ainakin näkyy, koska sinne ei ole kuin nelisen kilometriä, eikä Jaaskamonvaarakaan ole paljoa kauempana.

Mutta erottuuko Ahmakallion näkötorni? Jonkinlaisen neliskanttisen rakennelman voi ehkä puiden keskeltä hahmottaa, mutta se on jotenkin väärässä paikassa. Lienevätkö siirtäneet tornia.

Kahvit hörpittyämme palasimme takaisin Isokuruun ja jatkoimme autolla kohti Kuusamoa ja Salpalinjaa. Kyseinen puolustuslinjahan jatkuu läpi itärajan, ja sisältää muun muassa panssariesteitä, konekiväärikorsuja ja juoksuhautoja.

Panssariesteet ovat kestäneet hyvin aikaa, mikä ei varsinaisesti ole yllätys.


Kuusamon konekiväärikorsuista ei sen sijaan ole jäljellä juuri mitään, mikä on vähän outoa. Salpalinjallahan ei koskaan virallisesti taisteltu, mutta tästä huolimatta pääsi käymään niin, että neuvostoliittolaiset sotilaat räjäyttivät syksyllä 1944 kaikki Kuusamossa olleet betonikorsut.

Kuusamon Salpalinjalla ei siten ole nähtävänä korsuja, vaan ainoastaan niiden maallisia jäänteitä.


Räjähdyskuopat on kyllä dokumentoitu ansiokkaasti, ja opasteet ovat muutenkin ensiluokkaiset.


Toisaalta kun saman kyltin näkee jo neljännen kerran, pieni kyllästyminen valtaa mielen. Muutaman kilometrin pituisen kenttäkierroksen jaksaa silti, kun tietää, että sen ansiosta voi seuraavana päivänä päästä Martinselkoselle.