Nimeään parempi

Uutta kesää ei näy eikä kuulu, joten palataanpa vielä edellisen tapahtumiin... Ehkä vanhatkin kuvat lämmittävät, tai ainakin luovat toivoa tulevasta kesästä.

Elokuussa iltojen pimenemisen huomaa jo selvästi. Takaraivossa jyskää ajatus lähestyvästä talvesta, mikä työntää ihmistä ovesta ulos, vaikka minnekään ei varsinaisesti olisi asiaa. 

Elokuun 2023 loppupuolella jyske yltyi niin kovaksi, että päätimme lähteä yhden yön retkeilyautoretkelle Tiilikkajärven kansallispuistoon. Pian olimmekin tien päällä ja matkalla kohti Rautavaaraa.

Matkan aikana aloimme kuitenkin kyseenalaistaa valitun kohteen mielekkyyttä. Aurinkoisena loppukesän viikonloppuna Tiilikkajärvellä saattaisi olla paljon väkeä, ja paikka on muutenkin tuttu. Olisiko joku muu kohde sittenkin parempi valinta?

Tässä vaiheessa mieleen nousi Pahavaara, joka on jo tovin roikkunut käymättömien kohteiden listallamme. Toissa kesänä pääsimme aika lähelle, mutta pitäisikö homma nyt viimeistellä?

Korjasimme kurssia ottaen suunnan kohti Pahavaaran lounaispuolella olevaa metsäautotien silmukkaa. Yöksi voisimme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ajella Metsäkartanolle, jonka jo alkukesästä havaitsin leirintämielessä hyväksi paikaksi.

Mustavaaran ympäristö on luonnonsuojelualuetta, jonka "erikoisuus ovat useat pienet kalliorepeämärotkolaaksot", kuten WWF:n sivustolla mainitaan. Samaisella sivustolla sanotaan myös, että vaara on Juuan kunnan alueella, mutta kyllä se oikeasti Nurmesta on.

Kallioiset maisemat kiinnostivat myös meitä, ja jotain sopivaa kallionkielekettä päätimme itsekin retkellämme tavoitella. Emme Reiskalla päässeet aivan suunniteltuun lähtöpaikkaan, mutta riittävän lähelle silti.

Pahavaaralle nousee pohjakartan mukaan jonkinlainen kulku-ura, kenties vanha metsätraktorin jälki. Ura erottuu paikoin myös satelliittikuvissa, mutta siinä määrin huonosti, että sen merkitys kulkemiselle oli epäselvä.

Jo retken alkumetreillä kävi ilmi, ettei urasta olisi paljon hyötyä. Heinikkoinen väylä oli paljolti kasvanut umpeen, ja umpimetsässäkin oli helpompaa kulkea, joten siirryimme suosiolla metsän puolelle.

Samalla alunperinkin lyhyt retkemme lyhenisi vielä entisestään, koska vaaralle ei suorinta reittiä pitkin ollut kuin... ehkä kilometri. 

Kumpareinen maasto potki kuitenkin sen verran vastaan, että metsässä kulkiessa tuli nopeasti lämmin, vaikka päivä ei ollut helteinen. Muutoin vaaran ympäristö oli jokseenkin helppokulkuista, ja monin paikoin kaunistakin.

Pahavaaran laki oli odotetun kivinen, mutta kallioiset kohdat olivat lähes poikkeuksetta sammaleen tai jäkälän peittämiä. Ilmakuvissa näkyvät "avokalliotkin" ovat siten pikemminkin avojäkälikköjä. 

Olin silti pari vuotta aiemmin ottamieni ilmakuvien pohjalta ajatellut, että vaaran eteläpäästä saattaisi löytyä joku mukava maisemapaikka evästelyä varten. Vaaralla ja sen ympärillä tehdyistä metsätöistä on kuitenkin sen verran aikaa, että metsä on paljolti kasvanut takaisin, eikä pieniltä kukkuloilta näe oikein mihinkään.

Mallan lennättäminenkin vaati hieman erityistoimenpiteitä, koska varvikosta ei ole hyvä lähteä lentoon, ja vielä huonompaa siihen on laskeutua. Onneksi vaimo kuitenkin ojensi auttavat kätensä, jotta Malla saatiin turvallisesti alas.

Jos retkikohde vaihtui matkan aikana, niin kävi myös yöpaikan valinnan kanssa. Hetken metsäautoteitä jyrättyämme päätimme jäädä yöksi Kolmisopen liepeille.  Avoimella paikalla on miellyttävää yöpyä, vaikka tuulisella säällä kaasua meneekin enemmän. Nyt ei tuuli tuivertanut, ja miljöö oli muutenkin mukava.

Tämä retki taisi olla oma versiomme 24h-laivaristeilystä. Hytin ikkunasta ei tosin näkynyt merta vaan hakkuuaukea, mutta sekin kelpaa. Itse retki olisi silti voinut olla pidempikin, sillä Pahavaaralla olisi saattanut olla hihassaan enemmänkin kaunista kuin mitä hätäisellä vierailullamme ehdimme löytää.

Mutta miksi vaaralla on tuollainen nimi? Useinhan nimen takana on jotain konkreettista. Meitä vaara ainakin kohteli hyvin.

Iloa, valoa ja hauskuutta

Tuntuu jotenkin, että tämä talvi ei lopu koskaan. Pakkanen ei sinänsä haittaa, kun sen tietää jossain vaiheessa väistyvän, mutta näin kevääseen sitä kaipaisi vähän enemmän iloa ja valoa. 

Tuottaakseni elämääni hauskuutta kyhäsin vuoden takaisesta retkivideosta uuden version. Hukkasuolla paistoi aurinko, ehkä palaamme sinne joskus.

Linkki videoon

Rivieran kevät

Talvi on taas täällä. On hyvä, että tuli käytyä Savon Rivieralla silloin, kun oli vielä kevät.

Linkki videoon

Hiidenmetsästäjät

Pisalta ei juurikaan kertynyt kuvamaterialia, minkä vuoksi retkivideon kanssa täytyi hieman soveltaa. Vaimon mielestä videosta tuli outo, mikä ehkä on totta.

Linkki videoon

Hyvä meininki

Vaimolla on kyllä lumikenkäillessä ihan erilainen etenemisen meininki kuin itselläni. En ymmärrä, miten pysyn koptereineni perässä.

Linkki videoon

Perinteet kunniaan

Niin hauskaa kuin lumikenkäily onkin, tänä vuonna sitä on harrastettu vähemmän kuin aiempina talvina. Mukavinta kenkäily on kevään hankiaisilla, mutta ne olivat etenkin maaliskuun leutoina päivinä harvinaisia.

Pääsiäislomaviikkomme lopussa pääsimme kuitenkin viimein testaamaan hangen kantavuutta. Yleensä tällaisille retkille kiirehditään jo heti aamusta, mutta iltaa kohti kirkastuva pakkaspäivä antoi nyt mahdollisuuden odottaa hieman myöhäisempää ajankohtaa.

Mielekkään retkikohteen valinta on joskus talvella hankalaa. Paikkoja on kyllä helppo keksiä, mutta monet niistä ovat autoillen vaikeasti saavutettavissa. Ja jos kohteeseen haluaisi matkustaa retkeilyautolla, valikoima kaventuu entisestään.

Tällä kertaa päätimme mennä yli siitä, mistä aita on matalin: ajelimme Airakselaan, josta pääsee näppärästi Kauppisnevan luonnonsuojelualueelle. Lähtöpaikaksi valikoitui urheilukentän parkkipaikka, joka on paitsi tien vieressä myös nevan suuntaan menevän kelkkareitin varrella. 

Kauppisnevalle suuntautuvaa kevätretkeä voisi omalta osaltamme luonnehtia perinteikkääksi. En muista, kuinka monta kertaa olemme nevalla käyneet, mutta hangen kantavuusindeksillä mitaten tästä retkestä näytti tulevan keskimääräistä kevyempi. Lumikenkiä ei välttämättä olisi edes tarvinnut, sillä nastalenkkareilla olisi pärjännyt ihan hyvin. 

Vaikka urheilukentän suunnasta on kuljettu aiemminkin, reitti ei ollut ihan tuoreessa muistissa, mikä johti aluksi pieneen hortoiluun. Toisaalta suolle ei ollut kuin pari-kolme kilometriä, joten mutkittelu ei varsinaisesti haitannut.

Pilvipeite alkoi nevalle päästyämme rakoilla, mikä loi hämäryyden keskelle keväistä tunnelmaa. Myöhäisillaksi keli mahdollisesti selkenisi lisää, mutta auringonpaisteesta tuskin ehtisimme nauttia. 

Merkkejä eläimistä ei suolla juuri näkynyt. Vain yhdet vähän isomman pedon jäljet bongasin; liekö tuo sitten selittänyt muiden jälkien puuttumisen.

Suolla tovin kierreltyämme jatkoimme Kauppisenlammen kodalle. Täällä aika harvoin kohtaa ketään, mutta tällä kertaa paikalle oli saapunut myös nuorisoa Airakselasta. Laittoivat kotaan tuletkin, mitä itse emme kuitenkaan olisi tehneet. Kunnollista väkeä! 

Kunnollista sen sijaan ei ole se soopa, jota krooniselta valehtelijalta vaikuttava ChatGPT jälleen suolsi yrittäessäni selvittää, liittyykö Kauppisnevaan jotain sellaista, jota en ennestään tietäisi.

En tunne Lappeenrantaa kovin hyvin, mutta arvelen, ettei siellä ole Kauppisnevan luonnonsuojelualuetta. Kauppakorkeakoulu sen sijaan löytyisi, mutta se ei kelpaa.

Ylöjärvi? Jos poimii kartalta Näsijärven rannalla olevan Kaupin ulkoilualueen ja risteyttää sen jonkun pirkanmaalaisen nevan kanssa, saattaa päätyä Ylöjärvelle. Mutta kovin kauas ei tällaisten neuvojen perässä kannata matkustaa. Tämän takiako tekoäly uhkaa ihmiskuntaa?

Loppusuoraa

Hiihtokauden loppusuora alkaa näillä leveyksillä olla käsillä. Kuopiossa lunta tosin on yhä kohtalaisen paljon, mutta maalatuja ei enää Puijoa lukuun ottamatta kunnosteta.

Heti pääsiäisen jälkeen tilanne oli vielä toinen. Päätimme tuolloin selvittää, mitä Lukkarilan Hirviladulle nykyään kuuluu. Paikallinen kyläyhdistys näkyi huoltaneen latuverkkoa maaliskuun lopussa, joten ainakin perinteinen latu-ura saattaisi olla hiihdettävässä kunnossa.

Vaikka Lukkarilaan ajaa Kuopiosta alle tunnissa, Hirviladulla ei ole tullut käytyä pariin vuoteen. Päiväseltään kohde on silti mukava, ja etenkin ladun varrella oleva Oskarin kota miellyttävä paikka pitää taukoa. 

Hiihdettävää riittää muutenkin yhden päivän tarpeiksi, sillä Varpaisjärveltä tuleva yhdyslatu huomioiden hoidetun latuverkon pituus on kymmeniä kilometrejä. Latupohja ei ole kaikkialla ylenpalttisen leveä, mutta aivan riittävä yhdelle pertsauralle ja sen vieressä olevalle luistelualueelle. Ja retkihiihtoon oikein sopiva.

Hirviladulle pääsee monesta kohdin; itse jätimme auton meitä lähimpänä olevalle Pyöreisen P-paikalle. Paikka täyttynee talviaikaan aika helposti, mutta läheiselle pellolle oli aurattu myös toinen pysäköintialue, johon tarvittaessa mahtuu 20 - 30 autoa lisää.

Rengasmaiselle Hirviladulle merkityn hiihtosuunnan mukaisesti lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään. Kuten keväällä usein, puista varisseet neulaset jarruttivat alkumatkasta menoa, mutta muuten keli oli lentävä.

Ladun varteen joskus nuukahtanut vanha kaivinkone loihti ympärilleen menneen ajan tunnelmaa.

Koneiden ohella myös muu alueen rekvisiitta alkaa olla retroiässä; niin myös tämä "hirvitorni", jonka teknistä ylivertaisuutta jo vuosien takaisella retkellämme hämmästelimme. Jos kalusteet laittaisi uusiksi, kylläpä kelpaisi taas metsästäjän olla passissa.

On Hirviladulla silti tehty päivityksiäkin, sillä Oskarin kota on saanut kaverikseen Oskarin laavun, joka nähtävästi on rakennettu jo syksyllä 2021.

Tapahtumien yhteydessä väkeä lienee paikalla enemmänkin, sillä laavu on pystytetty aivan kodan läheisyyteen. Vierailijoita muistutetaan pohjois-savolaisista käytösnormeista lempeitä ilmauksia käyttäen: Olokee immeesiks, elekee sotkee!

Vaikka laavu vaikutti viihtyisältä, päädyimme silti viettämään taukoa aiemmin hyväksi havaitussa kodassa. Lämpö ei nyt ollut päällä, mutta kyllä täällä kelpaa kahvia hörppiä.

Jotta tätä ylellisyyttä olisi tarjolla myös tulevina vuosina, päätin kunnioittaa Lukkarilan Kyläyhdistyksen ponnisteluita pienen kannatusmaksun muodossa. Hirviladulle ei ehkä joka vuosi päädytä, mutta lyhyempi Hirvipolku on mukava kesälläkin, ja läheisellä Hirvisuolla voi lumikenkäillä vaikka ympäri vuoden.

Ladun varrella tehdyt metsätyöt haittasivat paikoin hiihtämistä, mutta nähtävästi työt saadaan päätökseen ennen seuraavaa kautta. Tulevaisuudessa täytynee tutustua myös Hirviladun sivuhaaroihin kuten Likolammen lenkkiin.

Tässä hiukan tunnelmia omalta hiihtoretkeltämme:

Paria päivää myöhemmin olimme jälleen liikkeellä samalla ilmansuunnalla, kun päätimme hetken mielijohteesta lähteä Tahkolle hiihtämään.

Vaikka Tahkollekaan ei ole pitkä matka, olemme aiemmin hieman vieroksuneet alueen tarjoamia mahdollisuuksia, mikä siihen ikinä onkaan ollut syynä. En totta puhuen edes muista, olenko koskaan aiemmin hiihtänyt Tahkon laduilla.

Siirryimme ladulle Nilsiän Simolasta, josta löytyy isohko parkkipaikka. Sinne oli kätevä hurauttaa Reiskalla, joka on taas kevään myötä ollut yhä enemmän aktiivikäytössä. P-paikan vieressä olevan Nilsiän kotiseutumuseon kahvila toimii talvella latukahviona, ja sen palveluita itsekin lähtiessä hyödynsimme.

Hiihtokohteissamme ei viime vuosina ole juuri herkuteltu leveillä koneladuilla. En varsinaisesti ole sellaisia kaivannutkaan, mutta nyt kun latupohja oli kuin moottoritie, mieleen nousi väkisin kysymys: miksi emme ole tulleet tänne aiemmin?

Muitakin hiihtäjiä tietysti tuli ja meni, mutta eipä tuolla silti pujotella tarvinnut. Hiihtolomaviikoilla tilanne voi olla toinen.

Luulenpa, että Tahko täytyy jatkossakin sisällyttää myöhäiskevään hiihto-ohjelmaan. Simolan ja Tahkon välistä latuosuutta on erityisen leppoisaa edetä luistellen, koska isot mäet puuttuvat. Ajatuksia herättää myös se seikka, että latu kulkee aivan Tahko BestParkin vierestä.

Ylämäkeen tiemme vie

Aiemmista toiveistani huolimatta en ole vieläkään saanut käsiteltyä kaikkia viime vuoden reissuja, mutta kirjoitanpa silti tähän väliin hiukan tuoreempaa asiaa.

Pääsiäisen aikoihin hiihtokelit ovat usein parhaimmillaan, mutta nyt olosuhteet ovat ainakin jäällä olleet huonot. Jäätä lienee yhä reilusti, mutta kun lumi sen päältä on sulanut, ei suksi oikein toimi. Harmi sinänsä, koska järvihiihtelyn tuottama euforia on koukuttavaa.

Pakkanen tuskin enää jäälatuja pelastaa, mutta lumikenkäilyä pienikin kylmä jakso edesauttaisi. Koska maaliskuun lopussa oli tarjolla vain suvikelejä, päätimme pääsiäissunnuntaina lähteä lumikenkäilemään Pisalle, jossa polkua ei ehkä tarvitsisi tampata yksin.

Lyhyin ja helpoin reitti Pisan laelle lähtee Salmenpellon P-paikalta. Itse päätimme silti jalkaantua Lastukoskelta, joka on kelirikkoaikaan mukavampi vaihtoehto, etenkin retkeilyautoillen.

Paljolti ylämäkeen nousevan retkemme ensisijainen tavoite oli vetää vähän happea, mutta yksi omista motivaattoreistani oli myös se, että minulla ei ole ennestään Pisalta kunnollisia ilmakuvia. Nyt niitä voisi olla tarjolla, sillä tiedossa oli mukavan aurinkoinen päivä, ainakin jos edellisen illan sääennusteita uskotaan.

Vaikka kävelyliikenne Lastukoskelta Pisan suuntaan ei ole kovin vilkasta, alkumatkasta kuljettavana oli ihan kelvollista polkua. Muutama retkeilijä näkyi kuitenkin lähteneen metsäiselle reitille ilman lumikenkiä ja päätyneen myöhemmin tekemään U-käännöksen. Metri metriltä kulku-ura muuttui siten kapeammaksi, mutta ihan umpihangessa ei onneksi tarvinnut edetä.

Pisan mäki on jotenkin äkkijyrkkä. Aluksi rinne on melko loiva, mutta nousu tiukkenee sitä mukaa kun laki lähestyy. Tätä ei voi olla kesälläkään huomaamatta, mutta lumikengillä raskaassa lumessa tarpoessa sen tuntee erityisen hyvin.

Vaaran laki on kaunis, ja siellä oleva metsä jotenkin erilaista kuin alempana rinteessä. 

"Tieän puut Pisan mäellä, 

hongat Hornan kalliolla: 

pitkät on puut Pisan mäellä, 

hongat Hornan kalliolla.",

sanotaan Kalevalassakin. Ehkä Pisa on Savonmaalle vähän samaa kuin Aavasaksa Väylänvarrelle.

Mutta aurinkoa, sitä ei vain näkynyt. Häikäisevistä sääennusteista huolimatta sunnuntai piti tiukasti kiinni harmaasta hunnustaan, ja sankka sumu peitti vaaran laen heti näkötornin yläpuolelta. 

Nykyinen torni - järjestyksessä ilmeisesti jo neljäs - on aika hyvä, koska sinne on helppo kiivetä myös lumisena aikana. Ja ainakin se on suorassa, toisin kuin enemmän tunnettu kaimansa.

Maastossa on maaliskuun lopussa vielä talvista, mutta kevään merkit lisääntyvät päivä päivältä. Parkkipaikalta lähtiessämme saimme kuunnella joutsenten mekastusta, ja läheisen maatilan navetastakin kuului niin innokasta mylvintää, että itse tuskin olisin uskaltanut mennä rakennukseen sisälle.

Vaikka lumi ei kantanut omaa painoamme, hangella näkyi pienempien otusten jättämiä jälkiä. Eläimiä emme silti onnistuneet kohtaamaan, mitä harmitteli myös kanssamme samaan suuntaan lumikenkäillyt valokuvaaja-retkeilijä, raskaan näköinen objektiivi kaulassaan.

Mies kertoi, ettei ainakaan isompia lintuja riittänyt kuvattavaksi asti. Itse meinasin rehvastella kertomalla tehneeni juuri kevään ensimmäisen hiisihavainnon, mutta onneksi maltoin mieleni, sillä "hiisi" osoittautui lopulta tavalliseksi kannoksi. Tässä kokematon helposti erehtyy.

Oikea hiisikään ei sinänsä olisi ollut yllätys, koska Pisan pohjoisrinteessä on luola; niistä hiidet tykkäävät. Pirunkellariksi sitä tosin kutsutaan, joten liekö tuolla sitten toinen isäntä.

Kesällä kannot ja kaatuneet puun rungot toimivat usein ruokailuryhmänäkin, mutta talvella sellaisia ei viitsi alkaa kaivaa lumen alta. Huhutaan, että näkötornin läheisyydessä olisi pöytä penkkeineen, mutta pienesti lunta puhaltamalla niitäkään ei taida saada esiin.

Tällaisilla laavuttomilla reissuilla retkeilyauto on erityisen mukava. Eväät voi lähtiessä vaikka jättää autoon, ja syödä sitten retken jälkeen lämpimässä istuen. Ja jos ei halua liiaksi erkaantua luonnosta, tuulen puoleisen oven voi aina avata autenttisen retkitunnelman luomiseksi.

Mutta pärjääkö kaasumakkara nuotiossa paistetulle? Asiaa täytynee jossain vaiheessa tutkia.

Nyt korkki kiinni

Ilokseni ilmoitan, että pohkeeseeni liittyvä veritulppaepäily on osoittautunut aiheettomaksi. Asia selvisi lääkärin lähetettyä minut ultraäänikuvaukseen, jossa jalkani tarkoin skannattiin poikkeamien havaitsemiseksi.

Itse en hahmota näistä kuvista yhtään mitään, mutta ammattilainen osasi nopeasti kertoa, että niin laskimot kuin pintaverisuonetkin ovat puhtaat.

Kuvista selvisi myös, että en ole raskaana - tämä riskihän koskee nykyään miehiäkin - eikä elimistössäni piileskele avaruusolioita, mikä myös on aika ajoin huolettanut itseäni.

Veritulpan sijaan pohkeessani on "subkutaania ödeemaa noin 8 cm:n matkalla" sekä "infektiivinen muutos/kehittymässä oleva abskessi". Ei tuo ödeemakaan mitään kaunista liene, mutta tuskin sentään uhkaa henkeäni.

Ja vaimo ainakin ilahtunee siitä, että voin jälleen laittaa korkin kiinni - mikäli se vielä on mahdollista.

Elämäntaparemontti

Minua on pian 55-vuotiaaksi mieheksi siunattu melko terveellä elämällä. Suurimmatkin murheeni ovat olleet varsin vähäisiä ja aiheuttaneet vuosien myötä lähinnä lyhytaikaista epämukavuutta.

Pari viikkoa sitten vasemman jalkani pohkeeseen kuitenkin ilmestyi outo patti. Ihan mitättömästä patista ei ollut kyse, sillä se oli liki pienen appelsiinin kokoinen.

Pohje ei tuntunut kipeältä, joten en aluksi vaivannut asialla päätäni, koska ajattelin patin katoavan itsestään. Mutta sitten jalkateräkin alkoi turvota, ja muutaman päivän jälkeen jalka näytti ihan hobitin jalalta (ilman karvoja). Päätin lähteä lääkärin pakeille.

Tohtori tutki raajaani muun muassa mittanauhaa käyttäen ja tuumasi sitten, että kyseessä saattaa olla laskimotukos.

Laskimotukos, siis veritulppa! Miten minulla voi olla veritulppa? Olen mielestäni elänyt terveellistä elämää; eihän tällaisen pitäisi olla mahdollista.

Jalassa oleva tukos ei muuten olisi iso asia, mutta riskinä on, että se lähtee liikkeelle, kuten muistelen Eppu Normaalin jossain laulussa sanailevan:

Kas tukos menee ensin keuhkoon ja sieltä aivoihin,
ja sieltä käsin vaikuttaa se kaikkiin raajoihin.

Ostettuamme viime vuonna retkeilyauton jouduin kustannussyistä luopumaan monista minulle rakkaista asioista, joista yksi oli viinan juonti. Sitä ei kai yleisesti ottaen pidetä terveellisenä harrastuksena, mutta eikö alkoholi liuottimena kuitenkin hajota veressä olevia tulppia? 

Hankinnan myötä tein päätöksen, että nautin alkoholia vain, jos joku tarjoaa, mutta en osta sitä itse. Näin säästäisin pitkän pennin, tosin aika kuivaahan tuo on sitten ollut.

Mutta oliko päätös hätiköity? Onko minulla nyt sen vuoksi veritulppa jalassa? Olenko pihiyttäni tuhonnut terveyteni priorisoimalla vääriä asioita?

Selvää ainakin oli, että minun täytyi nyt tehdä elämäntaparemontti. Hölkkäsin ensi töikseni pitkäripaiseen toivoen löytäväni sieltä jotain, jonka tehoaisi jalassani olevaan pattiin.

Edellisestä vierailusta oli jonkin verran aikaa, joten myyjä taisi lähestyä minua uusi asiakassuhde mielessään. 

• Hei, voinko auttaa? Etsittekö jotain tiettyä tuotetta?
• En varsinaisesti, tai ehkä jotain edullista viiniä.
• Edulliset viinimmekin ovat hyviä, mutta hiukan kalliimmat ovat yleensä vielä laadukkaampia. Onko mielessä joku erityinen käyttötilanne, juhla kenties?
• Tukkeuman hoitoonhan minä sitä ajattelin.
• Anteeksi mihin?
• Veritulppaan. Anna nyt joku pullo.

Aika näyttää, onko tuotteesta apua. Jos tämän blogin päivitystahti merkittävästi laantuu, eikä uusia juttuja näy sanotaan nyt vaikka kymmeneen vuoteen, näin ei ole tapahtunut.

Lyhyestä virsi kaunis

Olen viime vuosina julkaissut aika monta retki- tai maisema-aiheista videota. Ne on pääsääntöisesti tehty 16:9-vaakaformaattiin, joka on tavallisin valinta tällaisiin videoihin.

Mobiililaitteiden aikakautena myös pystyvideoiden merkitys on kasvanut. Moni selaa videoita puhelimella, ja vaikka kännykän voi aina kääntää vaakatasoon, sitä on helpompi pitää kädessä pystysuunnassa. Mediakin on löytänyt niille käyttöä muun hössötyksen keskeltä.

Internetin palveluista ainakin Instagram, Facebook, TikTok ja YouTube tukevat lyhyitä (15 - 90 sekuntia), pystysuuntaisia Reels-videoita. YouTube tosin käyttää omistaan nimitystä Shorts, mutta jokseenkin samasta asiasta on kyse.

Olen joskus miettinyt, pitäisikö itsekin alkaa kuvata sellaisia. Ei ehkä ensisijaisena formaattina, mutta vaakasuuntaisten ohessa. Ilmakuvauksiin 9:16-muoto on vähän kömpelö, eivätkä luontoaiheiset videot muutenkaan ole parhaimmillaan kiihkeärytmisinä lyhytversioina.

Omista koptereistani ainoastaan DJI Mini 3 Pro kykenee tallentamaan pystysuuntaista kuvaa. Muita käytettäessä 9:16-muoto täytyisi tuottaa kuvaa rajaamalla, mikä heikentää laatua, mutta ei toisaalta ole ylitsepääsemätön ongelma, jos kaiken kuvaa 4K-tarkkuudella.

Voisin saada lentävän lähdön pystyvideoiden maailmaan leikkaamalla kaikki 16:9-videoni 9:16-muotoon, mutta en ole varma, onko siinä järkeä. Vaikka Reelsien alkuperäinen ajatus oli tarjota formaatti spontaanisti kuvatuille kännykkävideoille, parhaat niistä ovat varsin taidokkaasti tehtyjä. YouTuben Shorts-markkinoillakin on siinä määrin tarjontaa, ettei näkyvyyttä ole helppo saavuttaa.

Jotta omat Reels-videoni tuottaisivat jotain lisäarvoa, täytyisi niiden myös riittävässä määrin erota aiemmista 16:9-versioista: uudet kuvakulmat, efektit ja taustamusiikki ainakin. Toisaalta en haluaisi muodostaa tästä asiasta elämänkokoista ongelmaa, joten lyhytversioiden pitäisi syntyä helposti olemassaolevan materiaalin pohjalta.

Alustan valinta mietityttää myös. En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, enkä päivittäin käytä juuri muita palveluita kuin X:ää. Ajatus uuden Instagram- tai TikTok-tilin avaamisesta lähinnä kauhistuttaa, Facebookista nyt puhumattakaan. Mitä vähemmän somea, sen parempi. Mutta ehkä YouTuben Shorts-formaatti voisi toimia, koska YouTubeen olen jo muutenkin sotkeentunut.

Tekaisinpa nyt koeluontoisesti muutaman lyhytvideon käyttäen viime kesänä kuvattua materiaalia. Pääsääntöisesti otokset on samoja kuin vaakasuuntaisissa versioissakin, mutta seassa on myös hiukan uusia kuvia. Taustamusiikit poimin tällä kertaa YouTuben julkisesta audio-kirjastosta. Ja kaikki tämä pikakelauksella, kuten formaatti edellyttää... Ehkä teen myöhemmin lisää, jos siltä alkaa tuntua.

Linkki videoon

Linkki videoon

Linkki videoon

Mennyttä

Eipä näy martteja näissäkään kuvissa; lienevätkö kaatuneet puiden mukana, tai sitten jo aiemmin.

Linkki videoon

Pari sanaa Martista

Sodankylästä poistuttuamme edessä oli enää kotimatka Kuopioon. Vaikka tällainen matka usein taitetaan kahdessa tai useammassa osassa, en osaa suhtautua siihen terveellä tavalla. Jo pian Sodankylän jälkeen alkaa aina tuntua siltä, että Lappi on takana.

Lähestyessämme Kairalan kylää loman loppumiseen liittyvä ahdistus alkoi kasvaa sisälläni.

• Pelkosenniemelle on enää kymmenen kilometriä. Kaduttaako?
• Minkä pitäisi kaduttaa? Ei minua kaduta mikään.
• Kohta on Savukosken risteys. Siitä pääsisi vaikka Tulppioon, jos kotiin palaaminen kaduttaa.
• Jaahas... Näin on kyllä ihan hyvä, painapa kaasua taas.
• Nuorttijokikin on yhä näkemättä.
• Paina sitä kaasua!

Kotiinpaluu tyypillisesti kirvelee itseäni enemmän kuin vaimoa. Retkeilyauton kanssa asia vielä korostuu, sillä jostain syystä nukun yleensä autossa hyvin, jopa paremmin kuin kotona.

Myös unet ovat hienompia. Pari yötä aiemmin olin menossa kahden lapsuudentuttuni kanssa kirkkoon, ja seuraavana yönä uneeni tupsahti Pamela Tola. Olisi tosin ollut parempi käsitellä nämä asiat toisessa järjestyksessä.

Kotimatkan varrelle löytyi onneksi helposti ohjelmaa. Olin jo pari vuotta aiemmin löytänyt kartasta paikan, johon voisimme retkeilyautoillen tutustua: Martinharju. 

Martinharjun lähelle vie metsäautotie, jonka päässä olevaan silmukkaan suunnittelimme jättävämme auton. Suunnitelma ei aivan toiminut, sillä tie ja etenkin sen loppupätkä oli metsäkoneiden jäljiltä heikossa kunnossa.

Jouduimme siten jalkautumaan ja jättämään auton tien varteen jo aiemmin. Tien loppuosan pehmeähkö alamäki olisi ollut Reiskalle liian haastava, ainakin paluumatkalla.

Itse silmukka oli silti hämmentävän tilava ja hyväkuntoinen. Vaikutti siltä, että perille oli joskus ajettu ihan tavallisilla autoillakin.

Tien nykyinen kunto taisi saada selityksensä laskeuduttuamme Irnijärven rantaan ja Martinharjulle. Siellä oli aiemmin kaatunut paljon puita, ja ilmeisesti metsätyöt liittyivät näiden tuhojen korjaamiseen.

Nähtävästi kyse oli toissakesän Paula-myrskystä, joka kaatoi Taivalkosken ympäristössä paljon metsää. Puita oli silti jäänyt pystyynkin, ja siellä missä niitä oli, maasto oli hienoa.

Myös Irnijärvi oli viehättävä...

... mitä Itälahden pitkä hiekkaranta vielä korosti.

Rannassa meni yllättäen myös joku tolpilla merkitty reitti.

Reittiä ei näy kartassa, eikä polku oikein erottunut maastossakaan, mutta tolpat tuskin olivat kymmentä vuotta vanhempia. Jäi epäselväksi, mistä lopulta oli kyse.

Martinharjun ympärillä oli kaikkiaan hyvin kaunista, vaikka paljailta osiltaan harju olikin puiden mukana menettänyt osan loistostaan.

Aivan niemen kärjessä, Martinniemessä, emme käyneet, ja lännempänä olevat Maahalsi ja Kalliohalsi vaikuttivat myös mielenkiintoisilta. Ehkä tutkimme niitä joskus.

Martinharjun läheltä löytyvät myös Martinsuo, Martinluoma ja Martinvaara, eikä Martinselkosellekaan ole kovin pitkä matka. Kuka Martti mahtaa olla kyseessä?

Yöksi vetäydyimme Martinluomantien varressa olevalle levikkeelle. Tiellä kohtasimme muutamia autoja, ainakin ukrainalaisia ja tanskalaisia, eivätkä tietä suhanneet marjanpoimijatkaan tainneet mitään martteja olla. Varsin kansainvälinen tunnelma, siis.