Kivikavalkaadi

Pyöritäänpä vielä hetki keskukiven ympärillä.

Linkki videoon

Mummola

Kun Kuopiosta lähtee ajamaan etelän suuntaan, tuntuu vähän kuin lähtisi ulkomaille. Liikenteen määrä lisääntyy metri metriltä, ja viimeistään Jyväskylässä autoja on niin paljon, että se alkaa hermostuttaa. Ei Kuopiostakaan ruuhkia puutu, mutta niiltä on helppo ummistaa silmänsä, jos sekaan ei ole pakko mennä.

Toisinaan täytyy kuitenkin matkustaa Tampereelle tapaamaan anoppia. Tai pahimmassa tapauksessa Helsingin suuntaan, jonne jälkikasvu on asettunut. Ongelma on, että kun ihminen riittävästi kuhmoutuu, ei urbaani Suomi enää houkuta millään lailla.

No, kesän alussa kuitenkin päädyttiin Tampereelle. Kun Lielahdessa tuntui olevan liikaa kuhinaa, päätin hakeutua metsään, koska sellainen tunnetusti rauhoittaa.

Sopivalta vaikuttava kohde löytyi yllättävän läheltä: Kivikesku. Nokian kaupungin sivusto mainostaa paikkaa karuna, jopa erämaisena kohteena. Kartan mukaan järven takana odottaa Siperia, joten ehkä lupauksille on katetta.

Niinpä köröttelin Ylöjärveltä Koukkujärventietä kohti merkityn polun alkua, jossa näytti satelliittikuvien mukaan olevan pysäköintipaikka muutamalle autolle. Soratie oli alkukesästä kovin kuoppainen ja hidas ajaa. Jälkeenpäin huomasin, että Kivikeskulle olisi helpommin päässyt Nokian suunnasta, osittain päällystettyä tietä pitkin. 

Polun alkupää kuitenkin näytti kutsuvalta.

Erämaatunnelmaa hieman latisti opaskyltin päällä ollut videonauhuri. Oliko kyseessä hienovarainen vihjaus siitä, että puissa on valvontakamerat?

Kivikesku-järvelle vievä polku ei ole kovin pitkä, mutta alueella risteilee runsaasti muitakin polkuja, joten tarvittaessa käveltävää riittää. Juurakkoisella reitillä oli yllättävän märkää, mihin nähden jalkinevalintani olisi voinut olla parempikin, mutta eipä se kesällä niin tarkkaa ole.

Lähempänä järveä maisema avartui Kivikeskun helmeillessä kauniin puuston keskellä. 

Järven rannalta löytyy kaksi tulipaikkaa, mutta ei laavuja, eikä alueella myöskään saa telttailla. Ensimmäisellä oli väkeä, joten jatkoin etäämmäksi, järven koilliskulmaan. Siellä oleva nuotiorinki on viehättävällä paikalla, vaikka erämaan henki ei tällä kertaa suvainnutkaan näyttäytyä.

Kivikesku-nimen alkuperä jäi itselleni hieman epäselväksi, mutta jonkinlaiseen kivikeskittymään se kai viittaa, sillä maastossa oli runsaasti näyttäviä kivenlohkareita. Murresanakirjan mukaan kesku tarkoittaa keskikohtaa; ehkä järvessä ollut iso murikka on siten keskukivi.

Polku näytti kiertävän Kivikeskun ympäri, mutta vastarannalle oli karttaan merkitty kosteikkoja, joten päätin pitäytyä järven itäpuolella. 

Kuvatessani Kivikeskua ilmasta kuviin tarttui myös muutaman kilometrin päässä kohoava Soppeenmäen tv-masto.

1960-luvulla pystytettyä rakennelmaa on sittemmin madallettu, mutta alkujaan se oli lajissaan Euroopan korkein. Masto on itsellenikin tärkeä maamerkki, koska lapsuuteni mummola sijaitsi siinä lähellä, eikä varsinainen kotikaan ei ollut kaukana; muutaman kilometrin päässä Rotikon suunnassa. Ylöjärven taajama on 50 vuodessa muuttunut paljon, mutta muistan tienoon aika hyvin, vaikka olin pois muuttaessamme vasta viisivuotias.

Ylöjärven ajoilta on jäänyt mieleen myös joitakin kommelluksia. Kerran putosin takapuoli edellä pihassamme olleeseen tynnyrin muotoiseen monttuun, josta en päässyt omin avuin ylös. Tilanne oli ahdistava, enkä edelleenkään tykkää ahtaista paikoista, mikä saattaa selittyä tuolla kokemuksella. 

En myöskään ole unohtanut kesäaamua, jolloin ampiainen ulko-ovelle kiiruhtaessani pisti minua käsivarteen. Seuraavan kerran ampiaisista olikin kiusaa vasta aikuisiässä, kun yksi sellainen odotti minua parvekkeelle jättämissäni juoksuhousuissa.

Lyhyesti Tynnörivaaralta vielä

 Tähän väliin vielä muutama tuokiokuva Tynnörivaaralta.

Linkki videoon

Elämää tynnörissä

Vaimo on joskus todennut, että minulla on taipumuksia keksiä suunnitelmia, ja sitten runnoa ne läpi hänen mielipidettään kuulematta. Ajatukseni jatkoretkeillä Vuorisalosta Tynnörivaaralle (tai Tynnyrivaaralle, kuten sitä myös kutsutaan) oli kuulemma sellainen.

 

En mielestäni pakkosyöttänyt ajatustani millään lailla, mutta kun olin itse päättänyt kiivetä Tynnörivaaralle, vaimon tietysti kannattaisi lähteä mukaan. Tylsäähän siinä tien poskessa on miestä odotella.

Olin sitä paitsi lukenut jostain, että Tynnörivaaralla suunnistetaan. Se on hyvä merkki, koska kisoja harvoin järjestetään maastossa, joka on aivan lävitsepääsemätöntä viidakkoa. Tynnörivaaroja tosin on muitakin, mutta eivätköhän ne kaikki ole yhtä hyviä.

Niinpä jatkoimme Vuorisalosta autoilemalla lyhyen matkan Tynnörivaaran eteläpuolelle. Metsäautotien päästä löytyi hyvä paikka jalkautua kohti vaaraa.

Tynnörivaara kiinnosti minua lähinnä siksi, että sen itäpuolelle on karttaan merkitty jyrkänteitä, joilta saattaisi avautua hyvä näköala. Ehkä niillä olisi kiva istuskella, vaikka kahvia hörppien.

Vaaran pohjoispuolella on pienehkö luonnonsuojelualue, jonka läpi reittimme kulkisi. Suojeltu metsä olikin hienoa, mutta silti helppokulkuista. Joskushan niistä tulee hoitamattomuuden seurauksena ihan kauheaa ryteikköä. 

Vaaran laella olevat jyrkänteet eivät kuitenkaan olleet aivan niin korkeita kuin olin toivonut. Esimerkiksi Juuanvaaralta löytyy parempia näköalapaikkoja. 

Hetken tuumittuamme palasimme alemmaksi rinteeseen, josta olimme menomatkalla bonganneet sopivan taukopaikan. Ei meitä sielläkään maisemilla siunattu, mutta tarjolla sentään oli luonnon järjestämä penkki.

Jälkeenpäin huomasin, että näille kulmille suunniteltiin takavuosina mittavaa tuulivoimapuustoa. Puhuttiin kymmenistä mastoista, ja yksi rakennuskohteista oli juuri Tynnörivaara (tosin toinen niistä kahdesta saman nimisestä kukkulasta tällä suunnalla).

Maat omistava Tornator totesi tuolloin asiasta seuraavaa: "Alustavien selvitysten mukaan Tynnyrivaaran hankealue näyttää tuulisuuden puolesta sopivan hyvin tuulivoimatuotantoon, sen läheisyydessä on vähän asutusta, ei merkittäviä luontoarvoja sekä sähköasema sähkönsiirtoa varten sijajitsee lähellä."

Siis mitenkä? Ei merkittäviä luontoarvoja? Koko aluehan on yhtä helmeä! Onneksi Puolustusvoimat on tavannut torpata tällaiset hankkeet.

Patch, voltage, clock, control... generator!

Yleensä taustamusiikki kai myötäilee videon sisältöä, mutta tällä kertaa se ei taida toteutua. No, näillä mennään.

Linkki videoon

Paluu puron varteen

Kun retkeilee lähiseuduilla, ei aina voi hakeutua uusille reiteille ja poluille. Onneksi ennestään tuttu paikkakin voi toisena vuodenaikana tuntua ihan uudenlaiselta.

Poiketessamme huhtikuussa Vuoripuron luonnonsuojelualueella aavistelin heti, että samoille kulmille palataan vielä uudestaan. Näin tapahtui kesäkuun alussa, kun ajelimme jälleen kohti Nurmesta.

Vuoripurolla ei ehkä ole merkittävän retkeilykohteen statusta, mutta keväisen lumikenkäretkemme jälkeen odotusarvot sulan maan retkeä kohtaan olivat silti korkealla. Lumi ainakin olisi jo poissa ja maasto toivoaksemme siinä määrin kuivaa, ettei vesi enää rajoita liikkumista.

Tällä kertaa ajattelimme lähestyä puroa idän suunnasta. Katsoin satelliittikuvista valmiiksi levikkeen, johon auton voisi pysäköidä helppoa jalkautumista ajatellen.

Lähtöpaikka olikin hyvä. Sen vierestä laskeutui metsätraktoriura kohti suota, ja kun ura suojelualueen reunassa loppui, edessä oli helppokulkuista metsää. Maasto oli kaikkiaan melko suomaista, mutta silti kevyttä edetä, eikä märkyyskään vaivannut kuin aivan puron vieressä. 

Lähestyessämme suota sieltä kuului lintujen ääniä. Arvelimme niiden alkuperäksi joutsenia tai kurkia, mutta ainakin yksi hanhi lennähti ilmaan suota reunustavien puiden keskeltä.

Metsän läpi kulkiessamme osuimme sattumalta pesälle, jossa jälkikasvu vielä odotti hautomistaan. Ilmeisesti pesä kuului hetkeä aiemmin näkemällemme metsähanhelle. Otimme pari kuvaa, mutta hipsimme sitten nopeasti pois paikalta, jotta emo ei suotta hermostuisi.

Vuorisalo on kulkemisen kannalta aika mukavaa seutua. Suon keskellä on runsaasti metsäisiä saarekkeita, joissa on hyvä liikkua. Koko alueen ympäri kiertää tie, joten liikkeelle voi lähteä melkein miltä kulmalta tahansa. Polkuja ei varsinaisesti ole, mutta jonkinlaista kulku-uraa oli paikoin nähtävissä (saattoi olla eläinten tekemääkin).

Ihan parasta Vuorisalon kaltaisissa paikoissa kuitenkin on rauhallisuus, jota näillä kilometreillä arvostaa entistä enemmän. Rauha on tietysti seurausta siitä, että alueella ei yleensä kohtaa muuta väkeä. Metsästysaikaan tilanne voi olla toinen, mutta kesälomakaudella tällaiset pienet kohteet päihittävät viralliset retkeilyalueet ja kansallispuistot ihan mennen tullen, ainakin mitä päiväretkeilyyn tulee.

Lintukarnevaali

Punkkeja ei näistä kuvista erota, mutta kyllä niitä siellä on. Linnut ovat kuitenkin mukavampia, lokitkin.

Linkki videoon

Punkkikarnevaali

Toukokuun loppupuolella minulla oli jälleen pienesti vapaata, mikä osittain oli seurausta takavuosina pitämättä jääneistä vuosilomista. 

Olen tähän aikaan vuodesta usein lähtenyt kesän ensimmäiselle telttaretkelle, yleensä Patvinsuon suuntaan, ja tämä vaihtoehto oli tälläkin kertaa mielessä.  En kuitenkaan saanut itsestäni niin paljoa irti, että olisin jaksanut alkaa pakata kaikkia ulkona yöpymisen edellyttämiä varusteita. 

Luulen, että velttouteni oli seurausta retkeilyauton odotuksesta. Sellaisen kanssa olisi helpompaa tehdä tällaisia parin päivän täsmäretkiä, jotka muutoin edellyttävät jonkin verran touhuamista.

Asiaa hieman puntaroituani päätin pidemmän ajomatkan sijaan pyöriä Kuopion lähiseuduilla. Valintaa edesauttoi se, että olin jo aiemmin löytänyt kartasta mielenkiintoiselta vaikuttavan paikan: Ukonaho Tuusniemellä.

On epäselvää, miksi paikka on nimetty ahoksi, vaikka se kartassa ja satelliittikuvien perusteella näyttää soistuvalta lammelta. Lintuja siellä mitä ilmeisemminkin olisi, koska ahon ympäri kiertävän polun varrella on kaksi lintutorniakin.

Perille päästyäni otin aluksi kopterilla alueesta yleiskuvan. Välttelin lentämästä kosteikon lähelle, jotta mahdollisesti pesimäpuuhissa olevat linnut eivät vetäisi hernettä nokkaan.

Ukonaho on vähän kummallinen paikka. Vesialueen ympäri menevä polku on lähinnä umpeenkasvavaa tienpohjaa, mikä herättää ajatuksen, että allas on tekemällä tehty. En kuitenkaan onnistunut löytämään alueen historiasta tarkempia tietoja.

Lintotornien ohella kosteikon itärannalla on kaksi kotaa...

... ja jopa saunalta näyttävä rakennus.

Vaikka alueen yleisilme on aavistuksen nuhjuinen, paikka vaikuttaa yhä olevan käytössä. Tunne nuhjuisuudesta syntyy paljolti siitä, että kosteikon ympäri menevää reittiä ei ole hetkeen raivattu, ja pajua kasvaa aika paljon. Rakenteilla lienee ikää 20 - 30 vuotta, joten alkujaan lammen ympäristö on voinut olla hienokin.

Korviinpistävintä Ukonahossa kuitenkin oli ilmassa kirkuvien lokkien suuri määrä. Käytännössä lokkeja oli satamäärin, kuin kaatopaikalla konsanaan.

Olin toivonut näkeväni hiukan toisenlaisia lintuja, mutta parin joutsenen lisäksi vedestä lähti lentoon vain muutama sorsalintu. Luulen, että lokkien aikaansaama meteli ärsytti muita lintuja yhtä paljon kuin itseänikin.

Ahon ympäri menevä reitti on vain reilun 1,5 kilometrin mittainen, mutta yhden punkin matkalta saalistin, vaikka pahimpia heinikoita välttelinkin. Osasin varautua sellaiseen, joten otus löytyi aika nopeasti, mutta kesällä otuksia todennäköisesti on enemmänkin.

Ukonahosta poistuttuani suuntasin kohti Muuruvettä ja toista kartasta poimimaani kohdetta: Konttimäkeä. Tai oikeastaan mäkiä on kolme: Ensimmäinen Konttimäki, Toinen Konttimäki ja Kolmas Konttimäki.

Ensisijaisesti minua kiinnosti kukkuloista keskimmäinen, koska siellä olisi kartan mukaan paitsi kota myös jyrkänne, jonne näytti menevän polku. Selvää näköalapaikka-ainesta, siis.

Mustaniemeen menevän tien varresta löytyi tukkirekkojen kääntöpaikalta näyttänyt levike, jonka vierestä lähti mäen suuntaan johtava traktoriura.

Matkaa kodalle ei ollut kuin puolisen kilometriä. Perillä odotti kodan lisäksi myös katettu ruokailutila, joten paikalla pidettäneen joskus kekkereitä. 

Koska itselläni ei vielä ollut huutava nälkä, päätin ensin käydä katsomassa näköalakallioita. Yllättäen niiden suunnasta löytyi muutakin mielenkiintoista: luontopolku!

Ajattelin ensin, että polku varmaankin johtaa kallioille, mutta 3,5 kilometrin mittainen reitti kääntyi pian toiseen suuntaan, alamäkeen. Päätin silti seurata seurata luontopolkua; ehkä kyseessä on rengasreitti, joka palaa takaisin näköalapaikan kautta. Retkikartassa sitä ei näkynyt, ei edes pohjakartassa.

Kävi ilmi, että luontopolku etenikin Kolmannen Konttimäen suuntaan. Reitti oli paikoin jyrkkä ja louhikkoinen, ja kosteiden paikkojen vuoksi muutenkin mukavampi kulkea kunnon kengillä, jotka minulla onnekseni oli matkassa.

Värikoodein puihin merkittyä reittiä oli kohtalaisen helppo seurata Kolmannen Konttimäen laelle asti. Siellä polku koodeineen katosi tyystin, koska mäeltä oli kaadettu puita.

Hakkuuaukean toisella puolella näytti kuitenkin olevan hienoa metsää. Tuumasin, että jos olisin luontopolku, kiemurtelisin mieluiten jäkäläisessä kangasmetsässä, joten jatkoin itsekin samaan suuntaan.

Pian polku taas löytyikin, tosin vain hetkeksi. Se näytti johtavan mäen lounaispuolelle, Konttilampien suuntaan, mutta tässä vaiheessa reittimerkintöjä oli taas hyvin vaikea havaita. 

Edestakaisin sahaamalla onnistuin jotenkin löytämään merkinnät, jotka opastivat kulkijaa mäen eteläpuolella olevaan tiheähköön maastoon. Siellä punkkeja vasta olikin... Tuon tuosta sain potkia niitä lahkeistani, ja viimeisimmät ravistelin paidastani palattuani jo takaisin kodalle.

Voi hyvin sanoa, että kolmannen mäen eteläpuolelle ei kannata laskeutua lainkaan. Hakkuaukealta sentään avautuu jonkinlainen järvimaisema, mutta mäen alla ei ole tarjolla muuta kuin hankalaa maastoa ja jatkuvaa taistelua punkkeja vastaan.

Luontopolun kuljettuani huomasin, että kodalta lähtee myös toinen merkitty polku, joka etenee pohjakartassa näkyvän jyrkännettä kohti. Myös tällä suunnalla on hienoa metsää...

... ja kallioilta avautuu jopa pientä maiseman tynkää, tosin niukemmin kuin olin toivonut.

Polku opasteineen jatkui vielä kallioiden jälkeenkin, mutta kun se alkoi viettää alamäkeen, luovuin aiempiin kokemuksiini perustuen tutkimasta sitä. Veikkaan, että se vie Ensimmäiselle Konttimäelle.

Vaikka Konttimäet eivät ole maailmanluokan nähtävyys, ne toivat mieleeni Sju søstre -kukkulat Norjan rannikolla. Mäkien laet ovat kyllä puustonsa puolesta hienoja, mutta luontopolkua voi suositella lähinnä punkkitutkijalle.