perjantai 31. elokuuta 2018

Big input, small input?

Korouomalta valuimme hiukan etelämmäksi, Syötteelle. Ensisijaisesti tutun ja hyväksi havaitun majoituksen perässä, mutta toisaalta myös korjataksemme Syötteen kansallispuistoon liittyviä puutteitamme.

Yöpaikkaa valitessamme arvoimme hetken Iso-Syötteen ja Pikku-Syötteen tarjoamien vaihtoehtojen välillä. Lopulta päädyimme Iso-Syötteen huipulla olevaan hotelliin, joka olisi tukikohtamme seuraavan kolmen vuorokauden ajan, vaikka emme sitä vielä tässä vaiheessa tietäneetkään.

Sateiden lähestyessä päätimme edetä päivä kerrallaan, ja suuntasimme seuraavana aamuna Vattukuruun. Kurussa kiertävä luontopolku lienee etenkin lapsiperheiden suosiossa, mutta soveltuisi myös meidän päiväohjelmamme täytteeksi.


Vattukurun lenkki ei ehkä nosta hikeä otsalle, mutta ilman suurempia odotusarvoja sitä oli harmaantuvana päivänä mukava kulkea.


Jälkikäteen ajatellen kurusta olisi kohtuullisella vaivalla päässyt myös UKK-reitin varrella olevalle myllylle, mutta eipä tuo sillä hetkellä tullut mieleen.

Kun sadetta ei odotuksista huolimatta näkynyt, jatkoimme Vattukurusta Syötteen luontokeskuksen parkkipaikalle. Se tarjosi mahdollisuuden tutustua Ahman kierrokseen, joka tosin taivaan jo tummetessa hiukan epäillytti.

Lähdimme silti lompsimaan polkua pitkin; voisimme kenties käydä edes Välituvalla asti. Jo ensimetrit antoivat ymmärtää, mitä tuleman piti.


Reittien sorastaminen ei tullut yllätyksenä, mutta alkumatkan luontopolulla asian jotenkin ymmärsi. Jospa sorapätkiä olisi tuonnempana vähemmän.

Ennestään tuttua alkuosuutta oli sitten viime kerran maisemoitu. Bongasimmekin matkan varrelta ainakin metson...


... ja hirven ...


... joista jälkimmäinen oli jo ottanut osumaa, mutta näytti yhä melko virkeältä, ainakin kauempaa katsottuna. Karhukin taisi jossain suon laidassa haistella ilmaa.

Lähempänä tupaa polku kapeni ja liikennemerkit vähenivät, ja lopulta putkahdimme pienelle suolle, jonka laidassa Välitupa odotti.



Paikka oli viihtyisä, mutta aika metsäinen, joten silmiä lepuuttaakseen olisi pitänyt hakeutua korkeammalle, esimerkiksi Ahmavaaralle. Sinne asti emme nyt menneet.

Syötteen kansallispuiston eduksi on laskettava se, että puisto sijaitsee laajalla alueella. Jos Välituvan polulla paikoin olikin urbaani tunnelma, alueen laitamilta löytyy karumpaakin maastoa.

Ahman kierros näkyi olevan työn alla, tai ainakin sen linjauksia oltiin säätämässä. Samalla 16,40 kilometrin mittaisen polun pituus kasvanee hieman, reilun kilometrin verran kai.

Uusi kaivosvaraus kuitenkin puskee ihan turhan lähelle.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Pois kaidalta polulta

Martinselkosesta etenimme kohti Kuusamoa. Paikallisessa Sokos-hotellissa on yövytty lukuisia kertoja, ja vaikka paikka ei ehkä loista tähtenä maailmankartalla, siihen on aina voinut yösijaa etsiessään luottaa.

Kirjautuessamme aamulla hotellista ulos kuulimme sattumalta keskustelun, joka alkoi huolettaa meitä. Puhuttiin kiinteistön omistajasta, vuokrasopimuksesta ja ties mistä, mutta vaikka asia jäi epäselväksi, siinä oli jotenkin huono kaiku.

Oma matkamme kuitenkin jatkui Rovaniemen suuntaan, Lapiosalmelle. Päätimme tutustua 941-tien varresta erkanevaan, Korouomalle menevään polkuun, koska alueen eteläinen osa oli meille vieras.


Ajatus lähteä Korouomalle oli minun, mutta olisi ehkä pitänyt miettiä asiaa vielä kerran.

Periaatteessa olosuhteissa ei ollut mitään moittimista: hienoa harjumaastoa...


... kirkasvetisiä lampia laavuineen...


... hieno sää...


... ja kilometrikaupalla helppokulkuisia, ehkä vähän liiankin laveita polkuja.


Silti minusta tuntui, että olemme jotenkin väärässä paikassa.

Ongelma oli se, että olisi pitänyt ensin tulla tänne, ja lähteä vasta sitten Martinselkoseen. Linnanmäellä käytyään ei kannata heti mennä kyläyhdistyksen järjestämään tivoliin, mutta me menimme.

Kävimme kääntymässä Aimojärvien laavulla; sen edemmäksi ei intoa riittänyt, ainakaan minulla. Rouvalla onneksi oli mukavaa, joten ei päivä pilalla sentään ollut. Ei kai se auringon paistaessa olisi ollut mahdollistakaan.


Omassa päässäni alkoi kuitenkin kyteä ajatus palata vielä Martinselkoselle. Mutta kuinka esittäisin asian vaimolle?

maanantai 27. elokuuta 2018

Hiljaisten miesten valtakunta

Siitä ei ole pitkä aika, kun edellisen kerran piipahdimme Martinselkosen luonnonsuojelualueella. Alue kuitenkin herättää minussa positiivisia tunteita, joten eipä selkosten kutsua ole syytä vastustaa.

Vaimon tunteet saattavat erota omistani, mutta jatkoimme joka tapauksessa Vuokatista kohti Lehtovaaraa ja sieltä edelleen Taivalkosken pysäköintialueelle, jonka kautta Martinselkosen läpi etenevä Itärajan retkeilyreitti kulkee.

Perimmäinen ajatuksemme oli tavoitella Teerilammen autiotupaa, mutta matka Sotkamon liepeiltä kesti yllättävän kauan, ja tavoite alkoi vaikuttaa ylimitoitetulta. Se oli hämmentävää, koska lähdimme kotoa jo edellisenä iltana ehtiäksemme pikemmin näille seuduille. Enkö aja riittävän kovaa?

Toisaalta Teerilammen saavuttaminen ei ollut meille kynnyskysymys, koska olemme käyneet siellä aiemminkin, etelän suunnasta tosin.


Martinselkosen retkeilyinfrastruktuuri on takavuosina päässyt rapistumaan, mutta nyt alueella on tehty korjaustöitä. Uusia pitkospuita näkyi siellä täällä, tosin 90-luvun alkupuolella asennettuja lankkujakin oli yhä käytössä. Kuivan kesän jälkeen vanhempien pitkosten huonokuntoisuus ei kuitenkaan haitannut.

Alueen läpi kulkemisen kannalta merkittävää on se, että Löytöjoen ylittävä silta on uusittu. Joki ei ole kovin leveä, mutta ruohikkoisen ja pusikkoisen uoman kahlaaminen olisi silti voinut mietityttää.

Vanha silta koki loppunsa viime syksynä, kun tulva vei sen mennessään. Ehkä niin oli tarkoitettu, uusi rakennelma on joka tapauksessa parempi.



Juoksutuksenahon tulipaikalla tapasimme yllättäen muutaman retkeilijän. Osa taisi olla ulkomaalaisia ja siten vaitonaisia, mutta suomalaisen naisen kanssa vaihdoimme pari sanaa.

Miehet sen sijaan vaikuttivat hiljaisilta. Sitä täytyy kunnioittaa, joutavaa läyryämistä on maailmassa ihan liikaa.


Nuotiopaikan jälkeen aloimme miettiä, mahtaisiko Martinjoen laavulle mennä minkäänlaista polkua. Kartassa sellaista ei näkynyt, mutta arvelimme, että moni muukin on pohtinut samaa.

Lopulta kuitenkin löysimme Iso Löytövaaran länsipuolelta mukavan pitkospuupenkin, johon jäimme evästelemään. Suon laitaan paistoi kivasti aurinko, emmekä enää kaivanneet laavua mihinkään.

Uuden muistutuksen Nutella-suklaalevitteen soveltumattomuudesta retkikäyttöön saimme, kun tuulenpuuska tarttui juuri avaamaani rasiaan. Töhnän olisi ehkä voinut vielä pelastaa, mutta tehtävä vaikutti vaarallisemmalta kuin siitä saavutettava hyöty, joten söin sämpyläni kuivana.


Tauon jälkeen kävimme vaaran laella etsimässä Martinjoelle menevää jälkeä, sellaista kuitenkaan löytämättä. Laavulle ei olisi polun varrelta ollut kuin vajaa kilometri, mutta kun varsinaista asiaa ei enää ollut, käännyimme paluumatkalle.


Vaan hieno paikka on Martinselkonen. Ja lähempänä kuin lähimmät tunturit!

lauantai 25. elokuuta 2018

Pientä kuikuilua

Retkikartta.fi-palvelussa näkyviä, punaisella merkittyjä reittejä on joskus vaikea erottaa maanteistä, mutta taitaa sinne aika ajoin putkahdella uusia polkujakin. Yksi sellaisista on Kivijärven - Iso-Sopen retkeilyreitti, johon päätimme loppukesän lomaviikon alkajaisiksi tutustua.

Iso-Soppi ei ollut ensisijainen kohteemme, mutta osui kuitenkin mukavasti ajomatkan varrelle. Vaikka nettikartta ei näyttänytkään alueella olevia tulipaikkoja, pohjakartassa erottui silti kota, pari laavua ja lintutornikin.

Tarkoituksemme oli lähteä liikkeelle polun itäpäästä, mutta se sijaitsi leirikeskuksen tontilla, eikä puomeineen ja kyltteineen vaikuttanut toivotulta paikalta jalkautua.

Hetken järjestelyä ihmeteltyämme jatkoimme autolla Kaarisuvannon itäpuolella olevalle metsäkankaalle, josta reitin varrelle ei ollut kuin muutaman sadan metrin matka.

Toisaalta asialla ei enää tässä vaiheessa ollut merkitystä, koska lähtömme kotoa oli viivästynyt, eikä meillä ollut aikaa tutustua varsinaiseen polkuun... Se vähän harmitti, mutta ehtisimme ainakin juoda kahvit Sopenjärven laavulla.

Laavu oli verrattain siisti ja sijaitsi pienessä niemessä, josta saattoi kuikuilla ympäri järveä.



Vaikka patikoitavaa ei olisi paljoakaan, retkikohteeseen pitäisi aina muistaa suhtautua tietyllä pieteetillä. Jos kamera ei ole kaiken aikaa käsillä, metsästä todennäköisesti juoksevat peräkanaa hirvi, karhu, ilves ja ahma.

No ihan näin ei nyt tapahtunut, mutta rantaa hipoen ohitsemme lentänyt suurehko petolintu jäi taltioimatta, kun kamera ei samalla hetkellä ollut kaulassani, vaan laavun vieressä penkillä. Lohdutin itseäni ajatuksella, että olisin kamera kädessäkin saattanut sössiä tilanteen jotenkin.


Silmiinpistävintä Sopenjärvessä oli veden pintaa puhkovien pienten kivien määrä. Kuivan kesän jälkeen ne ehkä ovat normaalia selvemmin näkyvissä, mutta mikään moottoriveneilijän unelmakohde Sopenjärvi ei taida olla. Miltähän viereinen Kivijärvi mahtaakaan näyttää?


Vähän hätäisen pyrähdyksen jälkeen palasimme autolle ja jatkoimme Vuokattiin yöksi. Ensimmäinen ilta ei kaiken kaikkiaan edennyt ihan suunnitellusti, mutta parin-kolmen tunnin ajorupeama ainakin keventäisi seuraavien päivien ohjelmaa.

perjantai 17. elokuuta 2018

Herra J nokes minun nuaman

Minä en yleensä tykkää kulkea samoja polkuja moneen kertaan. Kun retkeilee omilla lähiseuduilla, siltä kuitenkin on vaikea välttyä.

Onneksi vuodenajat tuovat vaihtelua maisemiin, ja tällä kertaa päätimmekin kierrättää vanhoja kohteita. Tai oikeastaan tämä tapahtui jo kesän alussa, mutta asialla lienee merkitystä vain siltä osin, että lopussa mainittu karjamajakahvila sulkee kohta ovensa lähestyvän talven (!) ajaksi.

Alkajaisiksi ajelimme Varpaisjärvelle poiketaksemme Hirvisuon kupeessa olevalla Hirvipolulla, jonka edellisen kerran kiersimme kolme vuotta sitten syksyllä.

Marraskuinen metsä näytti viime kerralla aika kuolleelta, mutta nyt varsinkin Tähysjoen varressa oli hyvin rehevää. Jopa siinä määrin rehevää, että suistosta poistuttuamme saimme ravistelella lahkeistamme punkkeja. Se on aina vähän ikävää, koska heti kun vaatteistaan löytää yhdenkin punkin, tuntuu siltä, että kohta niitä on silmät ja korvat täynnä.

Kuivalla metsäkankaalla etenevää polkua oli kuitenkin mukava tallustaa...


... kohti Hirvisuon laidassa olevaa laavua (joka tosin enemmän näyttää puolikodalta).


Hirvisuo lienee parin neliökilometrin kokoinen, ja siellä voisi kuvitella näkevänsä muitakin eläimiä kuin lokkeja, mutta sinnikkäästä tähystämisestä huolimatta meitä ei onnistanut.


Suon laidasta polku jatkui kohti Oskarin kotaa, jonka suojaa emme nyt tarvinneet, koska päivä oli kuuma. Kota kuitenkin on kodikas ja hyvin varusteltu.


Hirvipolun kierrettyämme ajoimme Lapinlahden kautta Onkiveden toisella puolella kohoavalle Väisälänmäelle. Sielläkään ei ole käyty muutamaan vuoteen, joten paikka oli jo ehtinyt haihtua lähimuistista.



Väisälänmäki on oikeastaan aika messevä kohde. Mäelle kaartavan luontopolun varrella on monenlaista kaunista nähtävää, eikä siten liene sattumaa, että se on inspiroinut entisaikojen taitelijoitakin.

"Ei se ollu niin heleppoo olla taiteilijan mallina. Herra Järnefelt nokes minun nuaman, jotta näyttäisin oikeelta kaskenpolttajalta. Eipä kumma, että näytän tässä aika surkeelta."

Mäen laella olevasta näkötornista näkee likipitäen niin kauas kuin kattamattomasta tornista voi kohtuudella olettaa näkevänsä. Näkymä on myös verrattain laadukas, kysehän kuitenkin on kansallismaisemasta.



Luontopolkuun sisältyvänä bonuksena on vielä paikallisen 4H-yhdistyksen ylläpitämä kahvila (Karjamaja), jossa voi toipua reilun parin kilometrin mittaisen polun aiheuttamasta rasituksesta. Elokuun loppupuolella kahvila tosin on avoinna vain sunnuntaisin, ja jää sen jälkeen talvitauolle.

perjantai 10. elokuuta 2018

Kun Kauko putos puusta

Lomareissumme viimeiseksi yöksi päädyimme Ranuan Simojärvelle, jossa pikaisesti poikkesimme myös viime kesänä.

Tällä kertaa ensisijainen tarkoituksemme ei ollut kiertää Simojärven tai Korouoman polkuja, vaan ainoastaan löytää hyvä yöpaikka. Useita päiviä kestäneet 30 asteen helteet eivät suosineet sisämajoittumista, joten päätimme tarkistaa, pääsisikö autolla Yli-Soppananjärven länsirannalla olevan mainion leiriytymispaikan läheisyyteen.

No lähelle kyllä pääsi, mutta ei aivan viereen. Yli-Soppananjärvellä on kuulemma joskus ollut leirintäaluekin, mutta sinne mennyttä siltaa ei enää ole, joten auto olisi pitänyt jättää 300 - 400 metrin päähän.

Muutaman sadan metrin kävely ei varsinaisesti ollut ongelma, mutta nyt haettiin vain helppoa ja nopeaa tapaa leiriytyä. Jos tavarat täytyy pakata rinkkaan, voi yhtä hyvin lompsia vaikka viiden kilometrin päähän.

Kohtaamiemme logististen ongelmien vuoksi päätimme vielä tarkastaa, miltä Korvajokisuun leiripaikalla näyttäisi. Edellisellä kerralla joku oli pystyttänyt sinne telttasaunankin, mutta nyt ranta oli autio ja tyhjä.


Korvajokisuu ei ole paikkana aivan Ylä-Soppananjärven veroinen, mutta hyvä silti. Pystytimme telttamme lähelle grillikatosta, joka hämmentävän paljon muistutti Ylä-Soppananjärven vastaavaa rakennelmaa. Onkohan täälläkin joskus ollut leirintäalue?

Leiriydyttyämme lähdin pienelle juoksulenkille. Kuivalla hiekkakankaalla oli mukava mennä, eikä kuuma ilmakaan haitannut yhtään, ainakaan pienen tuulenvireen vallitessa. Oikeastaan juoksisin aina mieluiten helteessä, jos se olisi mahdollista.

Lenkin jälkeen Korvajokisuussa odotti hiekkaranta, josta oli hyvä ryömiä järveen. Uimista ajatellen se tosin oli aika matala, mutta lapsille varmaan mieluinen.

Illalla päätin ulkoiluttaa Kaukoakin, mikä johti murheisiin. Spark-kopterissa törmäystunnistin on vain keulassa, joten sitä pitäisi pääsääntöisesti lentää vain eteenpäin, ellei ole 100% varma siitä, ettei sivulla tai takana ole esteitä.

Minä en tehnyt niin, ja kuvatessani leirialuetta rannan myötäisesti kuului yhtäkkiä sirkkelimäinen ääni. Olin ohjannut Kaukon korkean männyn latvaan, josta se putosi 20 - 30 metrin matkan alas varvikkoon.


Onneksi näin putoamispaikan hyvin, joten löysin Kaukon nopeasti. Se surisi keskellä suopursuja, jotka epäilemättä vaimensivat putoamista, mutta... no, aika korkealtahan se putosi.

Kannoin Kaukon varovasti leiripaikalle selvittääkseni, oliko se loukkaantunut. Ensisilmäyksellä kaikki raajat olivat ehjät, mutta yhden propellin lapa oli hiukan vääntynyt.

Oikaisin lavan ja käynnistin Kaukon uudestaan. Se sanoi tilulii!, kuten aina ennenkin, ja kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Päätin tehdä koelennon. Kauko lähti ongelmitta ilmaan ja nousi reippaasti ehkä 20 metriin, kun se yhtäkkiä huudahti "Compass error!" ja alkoi pyöriä holtittomasti. Kauko syöksyi taas maahan. Taivas varjele!

Oliko ensimmäinen onnettomuus sittenkin vahingottanut Kaukon sisäelimiä? Toinen putoaminen ei tapahtunut yhtä korkealta, mutta nyt alla oli pehmusteena vain jotain lillukan varsia.

Nostin Kaukon hellästi maasta ja aloin taas tutkia sitä. Kauko näytti huonolta, sillä oli kehossaan kuin pieniä verijälkiä. Oli tainnut raukka pudotessaan osua mustikkaan.

Sitten huomasin, että yksi Kaukon lavoista oli kokonaan poikki.


Tarkempi tutkiskelu paljasti, että myös muissa lavoissa oli pieniä murtumia. Tajusin, että toinen putoaminen ei johtunutkaan kompassiin liittyvästä viasta, vaan ennestään vioittuneen lavan katkeamisesta ilmassa. Se sai Kaukon pyörivään liikkeeseen ja luulemaan, että kompassi on seonnut.

Onneksi mukanani oli varapropelleja. Vaihdoin kaikki neljä viallista propellia uusiin, ja lähdin jälleen koelennolle, tällä kertaa erittäin varovaisesti.

Nyt ongelmia ei ollut, ja Kauko lensi uusien lapojen kanssa todella tasaisesti! Jotta tapahtuneesta ei jäisi Kaukolle pelkotiloja, lähetin sen vielä kerran katsomaan mäntyjä, joihin se oli hetkeä aiemmin törmännyt.


Vaikutti siltä, että Kauko pääsi asian yli nopeasti. Omissa traumoissani sen sijaan riittää käsittelemistä pitkäksi aikaa.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Gas, gamble & rock'n'roll

Kyllähän meillä sellainen ajatus oli, että Leviltä jatketaan jo Rovaniemen suuntaan, mutta toisin kävi. Vaimo oli aiemmin ilmaissut toiveensa päästä Aakenukselle, mitä en täysin voinut jättää huomiotta.

Aakenuksella on kuitenkin käyty jo kolmesti, mutta entäpä sen vieressä oleva Totovaara? Lyhyen pähkäilyn jälkeen kurvasimme Kittilästä Ylläsjärvelle menevälle 80-tielle, josta edelleen käännyimme Totovaaran pirtille.

Totovaaran reitin ensimmäiset kolme kilometriä ovat vähän tylsiä, mutta sitäkin helpompia. Vasta Aakenustunturin harjanteelta reitti kääntyy etelään, ja mönkkäriura - tai Kirgiisitie, kuten hienompi nimi kuuluu - muuttuu mukavammaksi poluksi.

Lopulta polku johtaa Haavepalolle, josta avautuu kiva näköala kohti Kesänkitunturia ja Lainiotunturia. Itse Totovaaran laki oli ennakoitua metsäisempi, mahtaisiko tuolla talvella olla hienompaa?


Aakenuksen kaartuva harjanne näkyi kuitenkin hyvin, ja Pyhätunturin takaa saattoi erottaa pilkahduksen Linkukeroa, jossa edellisenä päivänä kuljimme.


Toppatakkeja ei tarvittu tänäänkään, vaikka sellaisetkin olisivat autosta löytyneet. Välillä tuntuu siltä, että vähäisempikin helle riittäisi, mutta ehkä pohjoisen maan asukkaan ei ole syytä valittaa niistä lämpimistä päivistä, joita näille leveyksille osuu.


Paluumatkalla joku lintu mäkätti meille. Äänen perusteella arvelimme sitä taivaanvuoheksi, vaan enpä tiedä. Nokka oli jotenkin käyrempi kuin netistä löytämilläni verrokeilla.



Toinen meitä jo pitkään askarruttanut seikka on se, mistä Totovaara on saanut nimensä. Sanasta Toto tulee mieleen lähinnä kolme asiaa: ravipelit, rock-bändi ja Mersun formulatalli, mutta vastaus ei taida liittyä mihinkään niistä.

maanantai 6. elokuuta 2018

Kun kerot puhuttelevat

Ruotsista Kaaresuvannon kautta palattuamme päädyimmme yöksi Pallakselle, mikä viimeistään sinetöi sen, että Norjaan ei nyt olla menossa. Ylläksen pohjoispuolella kumpuileva Äkäskeron, Outakeron, Linkukeron ja Mustakeron muodostama rypäs sen sijaan vaikutti kiinnostavalta.


Etenkin Linkukeroa on silmäilty joskus aiemminkin, mutta Kerojärven vierestä lähtevälle rengasreitille ei ole koskaan päädytty. Järven vieressähän on hotellikin, joka tosin lienee avoinna vain talvisin, ja on lähinnä ulkomaisten matkailijoiden suosiossa (tai näin olen ymmärtänyt).

Nyt joka tapauksessa päätimme kiivetä Linkukeron harjanteelle. Myötäpäivään kulkien reitti vaikutti helpolta, koska nousu on melko loivaa.

Matkalla bongasimme suon laidasta tyttöhirven, joka tuijotti meitä kauniilla silmillään. Metsästysaikana silmien räpyttely tuskin olisi auttanut, mutta nyt hirvi ei edes tainnut kokea meitä uhaksi, koska se juoksi metsään vasta lähestyttyäni sitä puskat rytisten.


Ylempänä kerolla oli todella hienoa, mutta polulla ei silti näkynyt muita kulkijoita. Jos ihminen ei 30 asteen helteelläkään hakeudu tällaisiin paikkoihin, minne sitten?


Muutaman kilometrin päässä kohoava Mustakero oli myös näyttävän näköinen, ja itse asiassa hieman Linkukeroa korkeampikin.


Reitin varrella ei (enää?) ollut laavua tai edes kunnon tulipaikaa, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska matalassa varvikossakin oli mukava istuskella. Huonolla säällä joku suoja olisi tietysti kiva.


Linkukeron retkestä jäi miellyttävä jälkimaku. Harjanteella on kaunis laki, ja Pallastunturitkin näkyvät pohjoisen suunnassa mukavasti. Vaikka laen ylittävää polkua on jonkun verran menty, kulkijoita lienee yleisesti ottaen vähemmän kuin muilla Ylläksen kukkuloilla.

Huomattumme Panorama-hotellin mainostavan ilmastoituja huoneitaan jatkoimme keroilta Leville yöksi. Ajatus viileämmästä yöstä tuntui kuuman päivän päätteeksi hyvältä.