Vain lumi puuttuu

Karhunpolulla talven läheisyys tuntui jo, vaikka lunta ei vielä ollut. Ehkä karhujakaan ei tästä syystä näkynyt, tosin eipä noita ole näkynyt koskaan ennenkään.

Linkki videoon

Karhunväylää

Iso-Valkeaiselta poistuttuamme edessä oli jälleen majapaikan valinta. Retkeilyauto olisi nyt ollut kätevä, mutta sitä meillä ei vielä ollut käytettävissämme. 

Lokakuussa illan hämäryys alkaa jo haitata autoilua. Tai onhan autossa valot, mutta näin viisikymppisenä pyrin silti välttelemään pimeässä ajamista; ainakin metsästysaikaan, kun hirvet voivat olla vähän vauhkoja.

Kun sijaintimme ympärille hahmotteli ympyrää, kävi selväksi, että mielekkäitä vaihtoehtoja ei ollut kovin monta. Pitäisikö palata Kalevalaan, josta aamulla jo kertaalleen kirjauduimme ulos? Edellisen illan dieselgate hieman mietitytti, mutta ehkä ongelma olisi ratkaistavissa.

Lyhyen pähkäilyn jälkeen ajoimme takaisin Kuhmoon ja hakeuduimme jälleen Kalevala-hotelliin. Mainittuani edellisen illan ongelmasta saimme huoneen eri puolelta rakennusta. Nyt mitään katkuja ei ollut, ja hotellin wifi-verkkokin toimi alemmassa kerroksessa todella liukkaasti.

Minilomamme kolmantena ja viimeisenä päivänä päätimme tutustua Patvinsuolta lähtevän Karhunpolun pohjoisimpaan, Teljoon päättyvään osaan. Tarkalleen ottaen suunnitelma oli, että ajaisimme autolla Lieksantieltä erkanevan metsäautotien silmukkaan, josta reitti jatkuisi aluksi kärrypolkua ja sitten metsäisempää polkua pitkin kohti Viharinkosken laavua.

Silmukka toimikin hyvänä lähtöpaikkana, mutta kärryjen koko lienee viime aikoina kasvanut, sillä kärrypolkua oli hiljattain levennetty. Patikointiin olisi riittänyt vähäisempikin väylä. 

Onneksi reitti noin kilometrin jälkeen sukelsi puiden sekaan, jossa oli mieluisampaa kulkea, ja metsäkin hienompaa. Retkikarttaan punaisella merkitty reitti ei tältä osin ollut ihan yhteneväinen maastomerkintöjen kanssa, joita itse seurailimme.

Karhunpolun varrella on useita rakennelmia, joiden ylläpidosta huolehtii Lieksan kaupunki. Yksi niistä on Otroskosken kämppä.

Tuvalta etelän suuntaan metsä ei ollut ihan yhtä komeaa kuin alkumatkasta, mutta pitkospuut ja muut rakenteet olivat yhä kohtuullisen hyvässä kunnossa.

Karhunpolulla tehtäneen silti lähitulevaisuudessa kunnostustöitä. Kaupungin ja Metsähallituksen välinen sopimus on varsin pitkäaikainen, joten puitteista huolehdittaneen jatkossakin, jos vain kulkijoita riittää. 

Ensilumesta ei vielä ollut tietoa, mutta kuura sai jo pitkokset liukkaiksi. Tässä kohtaa vuotta ajatus alkoi muutenkin kääntyä lumilajien suuntaan.

Viharinkosken ranta on aavistuksen jyrkkä, mikä tarjoaa huolimattomalle oivan mahdollisuuden suistua veteen; etenkin pimeällä.

Vaikka Karhunpolku on hiljaisen reitin maineessa, kohtasimme syysretkellämme monia ulkoilijoita: maastopyöräilijöitä, melojia ja metsästäjiä... Talvella Jongunjokea myötäilee myös moottorikelkkareitti, mikä tuonee Viharinkoskelle toisenlaistakin säpinää.

Tämä oli syyslomamme viimeinen retki. Kotimatkallamme päätimme oikaista Mujejärven korpien läpi. Hienoa maastoa, verrattain hyvä tie, ja aikaakin taisi säästyä!

Etenkin Mustinvaaran luonnonsuojelualueen paikkeilla oli kaunista lehtikuusikkoa. Ehkäpä joskus palaamme samoille kulmille Reiskan kanssa.

Arvoituksellista

Ilmakuvistakaan ei oikein käy ilmi, mistä Rapalampi on saanut nimensä, mutta ehkä soistuvat rannat jotenkin liittyvät asiaan.

Linkki videoon

Palaneen käryä

Hotelli Kalevala on usein toiminut retkiemme tukikohtana. Syksyisen vierailumme aikana meillä oli kuitenkin majoitukseen liittyvää huonoa tuuria. Vaikka huoneemme oli ylimmässä kerroksessa, sinne kantautui jostain pientä hajua, ikään kuin dieselin katkua. Haju ei ollut niin tyrmäävä, että siitä olisi viitsinyt edes valittaa, mutta mietin silti nukkumaan mennessäni, että mahtaakohan aamulla olla pää kipeä.

Onneksi huoli oli aiheeton, ja aamuun mennessä haju oli hävinnytkin, tai sitten olin tottunut siihen. Sen verran asia kuitenkin ärsytti, että kun nettikään ei ylimmässä kerroksessa oikein toiminut, päätimme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen jatkaa toiseksi yöksi jonnekin muualle. 

Aamiainen Kalevalassa on kuitenkin hyvä, ja aamiaissalissa oli aamulla yllättävän rauhallistakin, vaikka hotellin parkkipaikalla olleiden auton lukumäärästä olisi voinut päätellä muuta. Ehkä muut vieraat olivat työmiehiä, jotka sorvin ääreen ehtiäkseen olivat ruokailleet jo ennen meitä.

Meillä ei ollut kiire, mutta ihan puoleen päivään asti hotellissa ei silti viitsi notkua, koska hämärä alkaa lokakuussa haitata kulkemista jo pian iltakuuden jälkeen.

Onneksi päivän ohjelma oli kokolailla selvä, tai suunta ainakin. Ajattelimme tavoitella Kuhmon itäpuolelta löytyvää Rapalammin laavua, jossa edellisen kerran vierailimme viitisen vuotta sitten. Tällä kertaa kuitenkin lähestyisimme paikkaa idästä, Iso-Valkeaisen vieressä kumpuilevan harjun kautta.

Jostain syystä reitti ei näkynyt Retkikartassa, vaikka aiemmin se mielestäni oli siellä. Kyse joka tapauksessa on UKK-reitistä, joten laavukin lienee yhä ylläpidon piirissä. (Ja tätä kirjoitettaessa punainen viivakin näkyy taas olevan paikallaan.) 

 

Lähtöpaikaksi valikoitui tällä kertaa Koukkukankaalla menevän metsäautotien pää. Autolla olisi päässyt pidemmällekin harjun varteen, mutta auringon paistaessa siihen ei varsinaisesti ollut syytä.

Harjulla menevä polku on kaunis, ja reittimerkinnätkin ihan kelvolliset. Idän suunnassa polku jatkuu Elimyssaloon, jonne on tietä pitkin kymmenisen kilometriä.

Syksyn metsästysaika oli alkanut ja jostain läheltä kuuluikin koiran haukuntaa, mikä saattoi liittyi asiaan. Hiidet ovat käsittääkseni rauhoitettuja, mutta harjulla kohtaamamme yksilö taisi silti kavahtaa koiran ääntä.

Rapalampi on lammeksi melko iso...

... ja sen itärannalla oleva nuotiopaikka mukavan aurinkoisessa niemekkeen tyngässä, vaikka aika viistostihan auringonsäteet lokakuussa laavulle yltävät.

Meidän retkillämme noudatetaan hyvin selväpiirteistä tehtävänjakoa. Sihteerin hommia hoitaa vaimo, ja hänen toimenkuvaansa sisältyy esimerkiksi vieraskirjan ylläpito. Uutta kirjausta tehtäessä myös vanhojen kirjausten luettavuus tarkistetaan; Iso-Valkeisella asiat olivat tältä osin kunnossa.

Itselleni lankeavat vaativat esimies- ja valvontatehtävät. Tässä tarkkailen Rimpi-Valkeaisen menoa.

Malla yleensä vain lentelee ympäriinsä. Tällä kertaa lentäminen aiheutti hieman huolta, koska aina kun nostin kopterin ilmaan, jossain alettiin ampua. Onneksi Malla vikkelänä tyttönä onnistui väistelemään kaikki haulit.

Pienesti kierien

Mallakin taisi jo aistia talven lähestyvän, mutta malttoi silti hetken kieriä särkkien yläpuolella.

Linkki videoon

Kalevalaan

Kainuu on yksi suosikkimaakunnistani. Etenkin retkeilijälle Kainuu on kuin aarreaitta, josta eivät rikkaudet lopu kesken. 

Kuopiosta Kainuun rajalle on kuitenkin sen verran matkaa, että loppusyksystä aarteita ei viitsi päiväseltään lähteä kaivamaan. Onneksi lokakuu toi tullessaan lomaviikon, josta muutaman päivän päätimme viettää Kuhmon Kalevalassa sijaitsevassa tukikohdassa. 

Myös Ukkohallan ja Lieksan suunta kiinnostivat, mutta Kuhmon ympärillä olevat polut kiehtoivat tällä kertaa eniten. Eiväthän ne kulkemalla lopu, mutta yrittää täytyy silti.

Menomatkalla päätimme alkajaisiksi perehtyä paikkaan, jonka olin löytänyt kartasta jo aiemmin: Kieriänsärkkä. Kuhmon ja Sotkamon rajamailla kiemurtelevan harjun kupeessa menee polku, jota pitkin voisi kipittää Valtimontien varresta Iso-Valkeisen laavulle ja takaisin.

Polun alkupäästä löytyi sopivasti paikka autolle. Jo ensimetreillä kiinnitimme huomiota puissa oleviin sinisiin maalijälkiin. Nettikartoissa reittiä ei ole mitenkään nimetty, mutta mahtaako UKK-reitti mennä Kieriänsärkän kautta? Tai Petran polku? 

Ilman opasteitakin olisi ollut helppo edetä, sillä polku erottui maastossa oikein hyvin. Lisäksi harjun ympärillä oli erinomaisen kaunista, vaikka lähestyvä talvi olikin jo saanut luonnosta niskaotteen. 

Jos kuntien rajoilla olisi jotain rajamuodollisuuksia, tällä polulla niihin törmäisi useaan otteeseen, koska Sotkamon itäisin kolkka yltää juuri särkälle asti. Muutenhan asialla ei ole merkitystä kuin ehkä reitin ylläpidon kannalta, jos niinkään.

Kieriänsärkän vieressä on laajahko suo, jolle ei näy kartassa mitään nimeä. Ruskan viimeiset värit tekivät kuitenkin suosta hienon etenkin retkemme loppupuolella, kun aurinko hieman pilkisti pilvien raosta.

Retken kääntöpisteenä toiminut Iso-Valkeisen laavu sijaitsee kivalla paikalla, vaikka kesäistä hiekkarantaa ei olekaan tarjolla. Tässä vaiheessa vuotta ilma oli jo muutenkin kylmä, joten reppuun pakatut untuvatakit täytyi pitkästä aikaa kaivaa esiin.

Kieriänsärkän retki osoitti jälleen, että hienoa maastoa ei aina tarjoilla hopealautasella, vaan sellaista kannattaa etsiä myös ensimmäisenä mieleen tulevien paikkojen ulkopuolelta. Matkan varrella ollut sorakuoppa ei tosin ollut erityisen hieno, mutta voisi myös soveltua retken lähtöpisteeksi.

Kartan mukaan polku jatkuu Iso-Valkeiselta vielä kilometrikaupalla pohjoisen suuntaan, miltei Jauhovaaraan asti. Ilmakuvista ei voi päätellä päätellä reitin kuntoa, mutta ehkäpä tutkimme asiaa jossain vaiheessa.