maanantai 16. marraskuuta 2015

Aina valmiina

Minä harrastin aikoinaan partiota. Muistoni tuolta ajalta ovat positiivisia, vaikka kiinnostus partiotoimintaa kohtaan onkin sittemmin vähentynyt. Vaimolla partioharrastus on kantanut pidemmälle, ja hän edelleen säännöllisesti tapaa vanhoja partiokavereitaan.

Elämän johdattamana olen kuitenkin päätynyt osaksi kuuden hengen miesporukkaa, joka koostuu vaimon partiokavereiden puolisoista. Kukaan meistä ei taida kuulua partiojärjestöön, mutta pidämme silti itseämme pesunkestävinä partiolaisina, ja suoriudumme tietysti retkihommista siinä missä naisetkin. Olemme viime vuosina nähneet aika harvakseltaan, mutta viikonloppuna meille tarjoutui mahdollisuus kokoontua Tampereelle.

Mietin ennen tapaamista, että voisikin olla kivaa lähteä porukalla pienelle retkelle. Mutta mikä olisi sopiva päiväretkikohde keski-ikäisille, yhä rautaisen peruskunnon omaaville miehille? Tampereen ympäristöstä ainakin löytyy ihan mukavaa maastoa: Helvetinjärvi, Seitseminen, Siikaneva, ...

En enää muista, miten asia eteni, mutta lopulta päädyimme Plevnaan. Retkikohteena sitä voisi luonnehtia helpoksi, mutta eihän aina ole pakko puskea eteenpäin veren maku suussa. Plevnan monipuolisten fasiliteettien ansiosta voisimme ainakin lähteä liikkeelle kevyellä varustuksella.

Ruokailu on olennainen osa retkeilyä. Plevna on tunnettu tuhdeista ruoka-annoksistaan, eikä paikka tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Varsinkin makkarapohjaisia vaihtoehtoja on runsaasti, ja eihän pelkällä salaatilla retkioloissa pitkälle jaksaisikaan.


Myös nestetasapainosta on helppo huolehtia Plevnan monipuolisen olutvalikoiman avulla. Lisäksi olutlista on järkevästi numeroitu niin, että määrätietoinen juominen onnistuu, vaikka jokaista tuotetta ei tuntisikaan nimeltä.


Pöydän ympärillä oli mukava istuskella, mutta jossain vaiheessa täytyi jatkaa matkaa. Kun iloinen retkiseurueemme poistui Plevnasta, meitä odotti ulkona valkoinen auto, jonka sisällä oli jonkinlaiset kalterit. Arvelimme niskoittelun olevan turhaa, joten nousimme kiltisti auton kyytiin.


On hiukan epäselvää, mitä tämän jälkeen tapahtui. Itse havahduin siihen, kun ympäriltäni kuului raivokasta huutoa. Kävi ilmi, että meneillään oli jääkiekko-ottelu, ja kotijoukkue oli juuri tehnyt maalin. Olimme siis jotenkin onnistuneet keplottelemaan itsemme ulos kalteroidusta autosta!

Tampereellahan on kaksikin liigatason joukkuetta: Tappara ja se toinen, jonka nimi on... No äh, mikä se nyt taas olikaan? Jotain eläimiin liittyvää? Susi? Ei. Naali? Ei... täytyy olla ahma! "Tampereen Ahmat" ainakin kuulostaa hyvältä. Nyt kuitenkin oltiin Tapparan pelissä.


Yleensä tapanani on kannustaa vierasjoukkuetta, mutta sinivalko-oranssin kasvatuksen saaneena asettauduin tällä kertaa kotijoukkueen puolelle. Hallissa oli hyvä tunnelma.


Tunnelmaa riitti myös toisella erätauolla, kun siirryimme jäähallin pubiin keräämään voimia viimeistä erää varten. Meitä hiukan harmitti se, että olimme missanneet ensimmäisen erätauon tarjoamat mahdollisuudet. Tämä johtui siitä, että saapuessamme jäähallille toinen erä oli jo päättymässä. Pelin kannaltahan asialla ei ollut merkitystä, koska pisteet kuitenkin jaetaan vasta 60 minuutin jälkeen.


Tappara voitti ottelun jännittävän kolmannen erän jälkeen 4 - 3! Patikoimme Hämeenkadun varrella olevaan pubiin juhlistamaan tulosta.


Jossain vaiheessa retken rasitukset alkoivat tuntua jaloissa, ja oli aika hakeutua yöpaikkaan. Osa meistä hyppäsi bussiin, mutta itse otin keskustorilta kompassisuunnan kohti Lentävänniemeä.

Aikani käveltyäni ajauduin - mahdollisesti pienen suunnistusvirheen vuoksi - junaradalle. Luulin ensin, että olen taas päätynyt jollekin elämäni sivuraiteista, mutta sitten juna tuli.

Onnekseni minulla oli heijastin, joten veturin kuljettaja osasi väistää minua. Muutenhan harhailu ei ole Tampereella vaarallista, koska Näsinneula näkyy pimeälläkin kilometrien päähän, joten tornin juurelle osaa aina takaisin. Loppumatka Lentsuun sujui vesisateesta huolimatta kommelluksitta.

Kevyeksi suunnitellusta päiväretkestä tulikin siis lopulta yöretki. Mutta on se tuo partio vaan hieno harrastus!

tiistai 10. marraskuuta 2015

Onnea purkista

Aika ajoin pinnalle ponnahtaa keskustelu siitä, onko ihmisen tarpeellista syödä lisäravinteita. Erityisen usein Suomessa puhutaan D-vitamiinin käytöstä, koska pimeässä Pohjolassa auringonvalon avustuksella syntyvä D-vitamiinin määrä on vähäinen. Vitamiinien puutoshan johtaa monenlaisiin ongelmiin, ja D-vitamini on tärkeää esimerkiksi ihon hyvinvoinnille.

Sopivasta D-vitamiinin määrästä tuntuu olevan yhtä monta mielipidettä kuin on puhujaakin, mutta keräänpä tähän silti omia ajatuksiani. Minulla ei ole asiaan lääketieteellistä näkemystä, vaan mielipiteeni perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini.

Ensin vähän taustaa: minulla on koko ikäni ollut atooppinen, hyvin kuiva iho. Erityisen hankala tilanne oli lapsena ja nuorena, jolloin joskus makasin sairaalassakin parantelemassa itseäni.

Aikuisiässä iho on yleisesti ottaen ollut parempi, mutta koska kyseessä lienee perinnöllinen juttu, ei vaiva ole koskaan täysin kadonnut. Kesällä menee hyvin, mutta talvisin on hankalampaa, ja kosteusvoiteita kuluu runsaasti. Urheiluharrastukset ja niihin liittyvä hikoilu eivät varsinaisesti helpota ongelmaa.

Auringon ohella D-vitamiinia saa tietysti myös ravinnosta. Wikipedia kertoo D-vitamiinin lähteistä seuraavaa:

"D-vitamiinia saadaan kalaöljystä, kalasta, maitovalmisteista, kananmunasta ja sienistä, ja sitä on Suomessa nykyisin lisättynä vitaminoiduissa margariineissa ja kevytrasvoissa, vähärasvaisessa maidossa sekä pikkulasten velleissä ja äidinmaidonkorvikkeissa."

Kalaa en juurikaan syö, ja maitovalmisteitakin käytän hyvin vähän. Kun en laita leivän päälle margariiniakaan, ravinnosta saamani D-vitamiinin määrä on jokseenkin olematon.

Olen jo vuosikausia popsinut monivitamiinivalmisteita (Multivita, Multi-tabs yms.), joiden päiväannos sisältää virallisen saantisuosituksen (10 µg) mukaisen määrän D-vitamiinia. Olen kuvitellut sen riittävän, vaikka talven lähestyessä iho onkin aina mennyt huonompaan kuntoon.

Viime syksynä päätin kuitenkin kokeilla suurempaa D-vitamiinin määrää. Ostin apteekista pillereitä, jotka sisälsivät 20 µg tai 50 µg D-vitamiinia. Ajatus siis oli, että syön niitä monivitamiinivalmisteen ohella nähdäkseni, onko asialla vaikutusta.

Ja kyllähän sillä oli. Vaikka ruokailutottumukseni eivät muuten muuttuneet mitenkään, iho oli jo parin viikon jälkeen olennaisesti paremmassa kunnossa, ja vaikutus jatkuu edelleen. Vertailun vuoksi todettakoon, että olen aiemmin kokeillut myös muita lisäravinteita kuten helokkiöljyä ja beetakaroteenia, mutta niiden vaikutus on parhaimmillaankin ollut vain väliaikaista.

Aluksi söin 20 µg:n pillereitä, mutta myöhemmin kokeilin myös 50 µg:n lisäannosta löytääkseni itselleni sopivan määrän. Näin vuoden jälkeen sanoisin, että talvella 20 µg (+ 10 µg monivitamiinista) ei ihan riitä, mutta 50 + 10 µg on tarpeeksi. Suurempaa määrää on ole kokeillutkaan, mutta arvelen, ettei siitä enää olisi lisähyötyä, vaikka kyllähän 100 µg:n pillereitäkin myydään.

Tämän yksinkertaisen ihmiskokeen perusteella näyttäisi siis siltä, että 30 - 60 µg on talvella (syyskuu - huhtikuu) sopiva D-vitamiinin määrä minun kokoiselleni (176 cm, 70 kg), atooppiselle mieshenkilölle, jonka D-vitamiinin saanti on muuten vähäistä. Kesällä en D-pillereitä syö, koska iho voi muutenkin riittävän hyvin.

Mielenkiintoista on myös se, mitä Hesari taannoin uutisoi D-vitamiinin urheilusuoritusta parantavasta vaikutuksesta: "Suuri määrä stressihormoni kortisolia voi nostaa verenpainetta. Koska D-vitamiini ehkäisee kortisolin eritystä, se voisi teoriassa parantaa urheilusuoritusta, arvelivat Edinburghissa sijaitsevan Kuningatar Margaretin yliopiston tutkijat.". Myös aiheeseen liittyvät suppeat kokeet tukivat lehden mukaan olettamusta.

Itse en kuitenkaan ole huomannut D-vitamiinista olleen tämän suuntaista hyötyä. Vai pitäisikö pillereitä sittenkin syödä isommalla lusikalla?

maanantai 2. marraskuuta 2015

Hirvilöisten perässä

Huomasin jokin aika sitten, että Retkikarttaan oli ilmestynyt uusi vihreä läikkä. Kyseessä oli Varpaisjärven Lukkarilasta löytyvä Hirvipolku, jota tietysti piti päästä katsomaan. Pyhäinpäivä sopi tähän tarkoitukseen mainiosti.

Etukäteen Hirvipolusta oli tiedossa lähinnä se, että reitin varrella on kota. Parkkipaikkaa tai muita retkeilypalveluita ei Retkikartassa näkynyt. Niinpä ajelimme Kuopiosta Siilinjärvelle ja jatkoimme sitten 576-tietä kohti Varpaisjärveä. Lukkarilasta käännyimme oikealle Myllyahontielle, jonka varteen lopulta jätimme auton.

Myöhemmin selvisi, että polun vieressä olisi ollut oikea parkkipaikkakin, jolle pääsee Myllyahontieltä kääntyvän Lahnamäentien kautta. Opasteiden puuttuessa emme sitä kuitenkaan löytäneet.

Passitorneista päätellen alueella metsästetään hirviä, vaikka metsästysporukoita ei tällä kertaa tien varressa näkynytkään. Jostain kauempaa kuitenkin kuului ampumisen ääniä, joten suuntasimme polulle punaisen piponi tuottaman suojakentän turvin.

Joskus tällaiset vähemmän tunnetut polut tapaavat metsittyä ja erottuvat maastossa huonosti. Hirvipolku kuitenkin oli selväpiirteinen, mutta tästä huolimatta se ei näkynyt Retkikartan pohjakartassa. Tämä aiheutti pientä hämmennystäkin, koska maastoon merkitty hirvipolku ei kaikkialla edennyt samaa reittiä kuin Retkikarttaan vihreällä värillä piirretty luontopolku.

Lisäksi metsässä taisi risteillä kolmaskin merkitty reitti, joka paikoin erosi niin Hirvipolusta kuin Retkikartan luontopolustakin. Helpointa olisikin ollut lähteä liikkeelle Lahnamäentien kaakkoispuolelta löytyvältä P-paikalta, ja seurata vain Hirvipolun merkintöjä unohtaen kaikki muut. Muuten polku oli helppokulkuinen, ja reitin varrella olevat pitkostukset samoin kuin purojen yli menevät sillat uudehkoja.


Hirvipolun kupeeseen rakennettu Oskarin kota oli hyvin varusteltu. Kodasta löytyi paitsi kamina myös tiilistä muurattu takka, ja lattialla oli jopa matot. Siellä siis viihtyisi talvellakin, ja kota olikin sopivasti myös hiihtoreitin varrella.


Pienen matkan päässä, Hirvisuon reunalla, oli lisäksi avonainen laavu, joka sekin oli melko siistissä kunnossa. Hirvilöisiä emme kuitenkaan nähneet, vaikka tovin suon laidassa tiirailimmekin.


Syksyinen harmaus alkaa vähän kyllästyttää. Talveahan tässä jo odotellaan, mutta tämän lähemmäksi se ei vielä tullut.