sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Mennään lossilla

Syyskuisen viikonlopun jälkeisenä maanantaina minulla oli vielä vapaata.  Olin ajatellut lähteä käymään jossain Rautavaaran suunnalla, kenties Tiilikkajärvellä tai Metsäkartanolla, mutta parin tunnin ajomatka suuntaansa alkoi mietityttää.  Kun päivät lyhentyvät, ei neljää tuntia kannata kannata käyttää autossa istumiseen.

Lopulta päätin viettää vapaapäiväni jossain lähempänä Kuopiota.  Silmäilin karttaa yrittäen keksiä, mistä päin kotikaupunkia voisi tarkkailla vähän erilaisesta perspektiivistä.  Tällöin esiin pomppasi Vaajasalon saari.  

Olenko koskaan käynyt Vaajasalossa?  Siellähän on viinitila ja kaikkea!  Kesäaikaan tilalle pääsee laivalla risteillen, mutta syksymmällä täytyy käyttää omaa autoa ja tyytyä lossiin. 

Lähtemistä edisti se, että samalta suunnalta löytyisi muutakin mielenkiintoista.  Olin toukokuisen Pirunpesäretkemme lopuksi tiiraillut Tulivuori-nimistä kukkulaa, joka näyttää kartassakin hieman omaleimaiselta.  Nythän tuon voisi katsastaa tarkemmin.  Mutta ensin kohti Vaajasaloa, siis!


Lossimatka Vaajasaloon on lyhyt, mutta eipähän tarvitse kauan lauttaakaan odotella.  Saareen päästyäni hakeuduin aluksi sen lounaispuolelta löytyvään satamaan, jonne risteilylaivatkin rantautuvat.

Laiturilta Kuopion keskusta ja Puijo torneineen erottuvat hyvin, tosin etäisyyttä ei olekaan kuin reilun viiden kilometrin verran.  Talvella välin voi mennä myös jäätietä pitkin, mutta enpä ole koskaan kokeillut sitäkään. 


Vaajasalo on Kallaveden saareksi suuri, mutta ei silti mitenkään valtava.  Ajomatka saaren eteläosan läpi kuitenkin paljastaa, miksi sitä on alettu kutsua saloksi.  Luonnonsuojelualueella metsä on aarnimaista, ja siellä kuulemma liikkuu ainakin peuroja ja ilveksiä.
 
Asioituani Alahovin viinitilalla jatkoin matkaani takaisin mantereelle ja edelleen kohti Tulivuorta.  Minkähän vuoksi paikalla on sellainen nimi?  Mitään vulkaanisia piirteitä ei asiaan välttämättä liity, koska joskus tällaisia kukkuloita on nimetty niillä poltettujen tulien vuoksi (henkien karkoittamiseksi tai jostain muusta syystä).

Vuoren profiili huomioiden ainoa järkevä tapa nousta vuorelle on lähestyä sitä lännestä, loivaa sivua pitkin.  Jostain syystä päädyin silti vuoren eteläpuolelle, metsäautotien silmukkaan.  Silmukka oli keskellä tiheähköä metsää...


... joka ei varsinaisesti houkutellut puoleensa.  Lisäksi aloin epäillä, onko vuoren jyrkkää rinnettäkään mielekästä kiivetä.  Niinpä luovuin - ehkä hiukan hätäisesti - ajatuksesta nousta vuorelle itse.  Sen sijaan lähetin Mallan asialle.



 
Tehtävä jäi siis edelleen hiukan vajaaksi.  Täytynee myöhemmin tutkia, pääsisikö vuorelle helpommin lännen suunnasta.   Jos kohde kaikesta huolimatta on tuliperäinen, se tietysti voi räjähtää ennen kuin ehdin paikalle uudelleen, mutta jospa tuo nyt vielä hetken malttaisi.

Tulivuorelta matkani jatkui kohti Ritoniemeä saaden samalla jo ympyräreissun piirteitä.  


Vaikka Ritoniemen lomakylää ei ole enää ollut vuosiin, sen kohtalo surettaa yhä.  Rappeutuneet rakennukset tuovat mieleen Tsernobylin, koska näyttää aivan kuin niistä olisi lähdetty hirmuisella kiireellä.



Toisaalta, jos olen rehellinen itselleni: mikäli lomakylä olisi vielä hengissä, en kuitenkaan menisi sinne.  Ympäristön puolesta ehkä voisinkin, mutta maksavana asiakkaana en.  Ajatus viettää vapaa-aikaa lomakylässä on minulle vieras, vaikka moni sellaisissa varmaan viihtyykin.


Ritoniemen jälkeen edessä oli vielä yksi lossimatka.  Puutossalmen lossi liikennöi kauniilla paikalla, ja iso alus jaksaa edetä, vaikka syksyinen tuuli jo vähän puhaltaisikin.  

Nyt onneksi oli helpompaa.  Tyynellä kelillä lossimatka päihittää Ruotsin risteilyn mennen tullen, ja on kaiken lisäksi ilmainen!

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Keihäsjoen kuulumisia vielä

Keihäsjoen reissulta syntyi pieni aurinkoinen video.  Pimeänä vuodenaikana aurinkoa ei koskaan ole liikaa!

maanantai 23. marraskuuta 2020

Tarinoiden lähteellä

Syyskuun loppupuolella oli vielä mukavan lämmintä, vaikka ajankohta jo muistutti lähestyvästä talvesta. Rospuuttoajan koittaessa retkeilyn luonne muuttuu, joten tunsin tarvetta lähteä jonnekin, kun kaikki olisi vielä helpompaa.

Kaikkein aurinkoisimmalta näytti idässä.  Niinpä pakkasin reppuni ja lähdin ajamaan kohti Juukaa ja Keihäsjoen suojelualuetta.  Samalta suunnalta löytyisi tarvittaessa muutakin mielenkiintoista - esimerkiksi Juuanharjut - joten yhdeksi päiväksi tekemistä olisi ihan tarpeeksi.

Keihäsjoella on tullut käytyä useasti, mutta syksyisenä aikana ei sittenkään kuin kerran.  Vaikka alue on verrattain helposti saavutettavissa, siellä saa yleensä kulkea aika rauhassa.

Itselleni paikka on erityinen myös siksi, että olohuoneessamme on Keihäsjoki-aiheinen taulu, jonka sain Kaukolta syntymäpäivälahjaksi vuosi sitten.  Ja ehkä muutkin perheenjäsenet osallistuivat lahjaan jotenkin.  

Perille päästyäni jätin auton Panjantien länsipuolella olevalle sorakuopalle, josta lähdin kulkemaan kohti Ala-Ruokosen eteläpuolella olevaa niemeä.


Kapeasta niemestä tuli mieleen Kaiskunniemi, jossa muutama viikko aiemmin kävimme.  Kaipa tällaiset kohteet väkisinkin muistuttavat toisiaan.  Hieno paikka tämäkin, joka tapauksessa.


Keihäsjoen tuvalla ei menomatkalla ollut ketään.  Aavistuksen varjoisalla paikalla joen rannassa oleva tupa voi kesällä olla hyttysien suosiossa, mutta syksyllä ympäristö on miellyttävä.  Pihaan oli sitten viime näkemän ilmestynyt uusi pöytärakennelmakin.


Nykyisen kämpän paikalla on aiemmin ollut pato- eli tammivahdin kämppä. "Tammivahdin tärkein tehtävä oli nostaa / säädellä uittoveden korkeutta", kertoo luontoon.fi.  Kuulostaa leppoisalta hommalta, mutta kuten metsänvartijan pestissäkin, palkkaus on huono.  Tai siis sitä ei enää ole.

Suuntasin jokivarressa menevälle polulle.  Se veisi muutaman kilometrin päässä olevalle Pettäisen vuokrakämpälle, jossa ajettelin käydä kääntymässä.

Keihäsjoen ympäristöhän on nimenomaan vanhojen metsien suojelualuetta.  Polun ympärillä oleva luonnontilainen metsä onkin kaunista, tosin kaatuneet puunrungot voivat hiukan haitata kulkemista.  Reitti on myös vaihteleva, koska matkan varrella on niin aarnimetsää kuin avaraa metsäkangastakin.
 
Vaikka joen pinta oli matalalla, jokirannassa oli paikoin märkää.  Yleensä tapanani on pukea säärystimet silloin, kun niitä ei tarvita (ja päinvastoin), mutta tällä kertaa varuste oli hyödyllinen.

Jostain kohtaa olisi saattanut päästä joen yli kuivin jaloin, ainakin kaatuneisiin puihin tukeutuen.  Siltaa ei edelleenkään näkynyt - joskus sellainen kai oli - mutta ehkä se olisi liian helppoa.


Pettäisen kämppä odotti minua Nurmisen takana, Petäisen rannassa.  Kämpällä on tosiaan tuollainen murteenomainen nimi, tai ainakin luulen sen olevan peräisin kansan suusta.


Rannassa oli vielä lämpötilan puolesta hyvin kesäistä, vain hyttyset puuttuivat. 


Paluumatkalle lähtiessäni minusta tuntui, että joku katseli minua kämpän ikkunasta. Mutta hetkinen... ovihan oli ulkopuolelta lukittu!  Oliko joku unohtunut sisälle?  Vai näinkö ne kummitustarinat syntyvät?

torstai 19. marraskuuta 2020

Mallan matkassa

DJI Mavic Mini on menneenä kesänä kulkenut mukana kaikilla retkillä.  Omassa käytössäni on kyllä hyvä, kun kevyen kopterin kanssa ei tarvitse miettiä mitään lentosuunnitelmia.  Riittää, kun selvittää, saako kohteessa ylipäänsä lentää.

Fly More -paketin sisältämät kolme lentoakkua riittävät retkikäytössä mainiosti, teoriassa 1,5 tunnin ajaksi.  Käytännössä aika on toki lyhyempi, koska ei akkuja voi ihan tyhjiin lentää.

Kauko-ohjaimen akun pitäisi speksin mukaan kestää Android-puhelimeen liitettynä ihan yhtä kauan (1 tunti 40 minuuttia).  Aluksi tämä toteutuikin, mutta loppukesästä minulla alkoi olla vaikeuksia saada se riittämään edes yhden lentoakun verran

Kerran kävi jopa niin, että kauko-ohjain hyytyi kopterin ollessa ilmassa.  Olin lennättänyt kopteria noin yhden lentoakun verran, minkä jälkeen kauko-ohjain alkoi jo piipata virran vähyyden vuoksi.

Kun hetkeä myöhemmin yritin lennättämistä uudelleen, kauko-ohjain vaikutti aavistuksen toipuneen, koska sen akkumittari näytti akun kapasiteetiksi 2 - 3 tolppaa neljästä.  Onnistuinkin lennättämään kopteria muutaman minuutin verran, mutta laskeutumisvaiheessa ohjain täysin varoittamatta pimeni. 

Kauko-ohjaimen sammuessa kopteri jäi ensin ilmassa paikalleen, mutta oli onneksi jo niin lähellä, että hätälaskeutuminen sujui kommelluksitta.  Alkujaan täysin ladatussa ohjaimessa oli kuitenkin riittänyt virtaa vain 20 - 30 minuutiksi, mikä on aivan liian vähän.

Miksi ohjaimen käyttöaika on jäi niin lyhyeksi?  Eihän akku voi vielä yhden kesän jälkeen olla huonossa kunnossa.

On tiedossa oleva asia, että Android-kännykkä lataa itseään siihen kytketyn kauko-ohjaimen akusta.  Tälle ei oikein voi tehdä mitään, ja siksi olenkin aina lennättänyt kopteria vain täyteen ladatun kännykän kanssa.  Käänsin jopa puhelimen (Samsung A5 2017) pikalatauksen pois päältä, jotta se ei aiheuttaisi pulmia.

Loppukesän aikana kopterin muistikortille on kertynyt aiempaa enemmän videoita, mutta eihän sellaisen pitäisi ohjaimen virrankulutukseen vaikuttaa.  Vai voiko ongelma liittyä puhelimessa olevaan Video Cacheen?

Minulla cachen koko on ollut 2 Gt (oletusarvo).  Onko mahdollista, että cachen tullessa täyteen vanhojen tiedostojen jatkuva poistaminen lisää merkittävästi puhelimen virran kulutusta (ja samalla rasittaa ohjaimen akkua)?  Videotiedostot ovat tietysti isoja, mutta en oikein jaksa uskoa tähän.  

En koskaan tullut tutkineeksi tuota cache-asiaa, koska ohjaimen hyytymisen säikäyttämänä hankin kopterikännykäksi Applen puhelimen.  Toisin kuin Android-puhelimet, iPhone ei lataa itseään kauko-ohjaimesta, minkä vuoksi ohjaimen akun luvataan kestävän yli neljä tuntia.  

Muutaman kokeilun perusteella uusi kännykkä tuntuu ratkaisseen ongelman, ja myös DJI Fly-sovelluksen iPhone-versio vaikuttaa satunnaisia yhteysongelmia lukuun ottamatta luotettavalta.  Muuten luuri on kovin heppoisen oloinen, mutta onneksi en tarvitse sitä muuhun kuin kopterin lennättämiseen.

Jos kauko-ohjaimeen liittyvät pulmat unohdetaan, itse kopteri on toiminut hyvin.  Erityisen tyytyväinen olen siihen, että Mavic Minin kantama on olennaisesti pidempi kuin esimerkiksi Sparkilla, mikä näkyy ohjaimen ja kopterin välisen yhteyden luotettavuutena.  Taidan silti pakkasten myötä kaivaa Sparkin naftaliinista, koska kylmällä kelillä kaikki lennättämistä edeltävä näpertely on vähän ärsyttävää.

Ainoa Maviciin liittyvä vika on oikeastaan ollut se, että jos GPS-sijaintia ei löydy riittävän nopeasti, systeemi ilmoittaa virheestä ja kehottaa uudelleenkäynnistämään kopterin.  Kun hetken malttaa, paikannus kuitenkin valmistuu, ja virhe katoaa ilman virran sammuttamistakin.  Liekö laite säädetty eteläisempiä leveyspiirejä varten. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Syyskuun jatkot - Koivusuo

Koivusuon tapahtumat (joita oli aika vähän) päätyivät lopulta omaan videoonsa.

perjantai 13. marraskuuta 2020

Syyskuun jatkot

Lähinnä Ilomantsiin ja Lieksaan suuntautuneesta syyskuun lomastamme kehkeytyi tällainen kooste:

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Aavan meren tällä puolen

Yövyttyämme Lieksassa olimme valmiita jatkamaan eteenpäin. Ajatus matkan suunnasta oli kuitenkin yön aikana muuttunut.  

Nettikarttaa selatessani löysin nimittäin hauskan näköisen niemen, joka alkoi kiinnostaa enemmän kuin Pielisen pohjoispuolen seutu, jonne alunperin suunnittelimme ajavamme.  Tämä huomioiden olisimme edellisenä iltana voineet yhtä hyvin palata Hotelli Pieliseen ja säästää 50 €, mutta eipä asia ollut tuolloin tiedossa.

Normaalisti Koli ei ole sellainen paikka, jonne tekee minkään sortin sesonkina mieli, mutta Kaiskunniemi vaikutti sopivan syrjäiseltä kohteelta, vaikka mikään kätketty helmi sekään ei nettikirjoitusten perusteella ollut.

Ajoimme autolla Niinilahteen, jossa olevalle pienelle sorakuopalle jätimme auton. Kuoppa näytti yhä olevan aktiivikäytössä, joten pysäköintiin täytyi kiinnittää vähän huomiota. Kuopan ohi kohti niemen kärkeä meni selvä polku, vaikka pohjakartassa sellaista ei näkynyt.


Retkeen liittyvä SWOT-analyysini oli paljastanut kohteesta yhden heikkouden. Niemen puolivälissä nimittäin on kapeikko, joka saattaisi olla veden alla.  Emme tienneet, pääsisikö siitä kuivin jaloin yli.

Tällä kertaa vesi oli matalalla eikä kapea kohta tuottanut ongelmia.  Pielisen vedenkorkeus kuitenkin vaihtelee toista metriä, joten keväällä tilanne voi olla toinen.

Niemen kärkeä kohti kuljettaessa maakaistale kapenee jälleen...



... ja aivan niemen päässä on varsin avaraa.  Mahtaakohan harjanne jatkua veden alla pitkästikin?



Yritin tähystää kameralla, näkyisikö ulapalla jotain mielenkiintoista.  Kilometrin tai parin päässä olevat Hiekkasaaret näyttivät hauskoilta, mutta myös idempänä oleva luoto (Orikivi?) oli erikoinen.


Varsinkin luodolla oleva lämpötolpan näköinen kohde herätti ihmetystä.  No, siinä varmaankin voi talvella lämmittää autoa.  Onhan se tärkeää, päästöt vähenevät.

Kuten edellisenä päivänä Karhunpolullakin, tikat hakkasivat puuta kuin viimeistä päivää.  Tällä kertaa menoa tahditti käpytikka (tai sitten se oli muurahainen).


Kaiskunniemen jälkeen lyhyt maakuntakierroksemme oli ohi.  Muutaman päivän aikana huomasi taas, miten paljon nähtävää kotimaassa ja aivan lähiseuduillakin on.  Erityisesti mieleen jäi Ilomantsin ja Naarvan välinen alue, josta löytyy kyllä ammennettavaa tulevillekin retkille.

lauantai 7. marraskuuta 2020

Sinne ja takaisin

Hotelli Pieliseen olisi ollut kiva jäädä toiseksikin yöksi, mutta se ei nyt matkamme suunta huomioiden ollut mahdollista. 

Maittavan aamupalan jälkeen oli kuitenkin hyvä lähteä ajamaan kohti Lieksaa.  Ennen autoon istahtamista mietin vielä, että kuinkahan monella hotellilla mahtaa olla oma jalkapallokenttä?
 


Päivän ohjelmaksi oli valikoitunut Jongunjoki ja etenkin sen kupeessa menevä Karhunpolku. Kun viimeksi liikuimme näillä kulmilla, alkukesäinen retkemme eteni Aittokoskelta Valamajoen autiotuvalle ja takaisin.

Tällä kertaa meitä kiinnosti enemmän Rasvasuon ympäristö, ja niinpä ajoimme autolla Tetripurontien varteen, josta pääsisimme helposti Karhunpolulle johtavalle pienemmälle polulle.  

Vaikka Kuvelammen itäpuolelta menevää polkua ei ole kartassa piirretty merkityksi reitiksi, se lienee puissa olleiden maalijälkien perusteella joskus ollut sellainen.  Polku oli silti yhä helppokulkuinen ja erottui maastosta hyvin.


Ja kuten olettaa sopii, Karhunpolku ei ollut yhtään huonompi.  Kaunista, avaraa metsää, Itä-Suomea aivan parhaimmillaan!

Olimme ajatelleet tavoitella Pälvekoskelta löytyvää laavua, joka soveltuisi hyvin retken kääntöpisteeksi.  Läheisen metsästysmajan kautta koukkaava polku toisi matkaan myös pienen rengaslenkin, vaikka ihan metsästysmajalle asti ei ollut soveliasta kulkea.


Pälvekoskella eteen tuli kiva riippusilta.  Rakennettu 1965, peruskorjattu 1986, uusittu 1999, ylikulku omalla vastuulla, sanottiin kylteissä.


Ja ehkä listaan olisi voinut vielä lisätä: luontoäidin varmistama.


Notkuvan sillan ylittäminen on aina hiukan jännittävää.


Juuri toiselle puolelle päästyämme alkoi sataa.  Kiiruhdimme muutaman kymmenen metrin päässä olevalle laavulle, joka tarjosi hyvän suojan kastumista vastaan.


Paluumatkalla kävimme katsomassa karttaan merkittyä lähdettä, joka ulkoiselta olemukseltaan osoittautui vaatimattomaksi.


Laulavat linnut alkoivat syyskuussa olla vähissä.  Yksinäinen kuikka kuitenkin huuteli lammella...


... ja muutama tikka nakutteli siellä täällä.  Tikkoja oli oikeastaan aika paljon, tosin asia saattoi muiden lajien puuttuessa korostua.



Polun varrelta ei juuri Rasvasuolle nähnyt, joten ajoimme retkemme lopuksi autolla kohtaan, jossa Tetripurontie menee aivan suon laidassa.  Suojelualue on yli kymmenen neliökilometrin kokoinen, mutta suo ei vaikuta ihan niin laajalta, koska metsäiset osuudet jakavat sen pienempiin osiin.

Rasvasuo ei ollut aavistuksen harmaana päivänä ihan yhtä näyttävä kuin Koivusuo pari vuorokautta aiemmin, mutta hieno silti.


Ja niin oli taas yksi retkipäivä takana.  Tarkoituksemme oli jatkaa illaksi Bomballe, mutta hetken Rastinjärventietä sahattuamme päädyimme takaisin Lieksaan ja Puustelli-hotelliin. Suunnitelmallisuus ei selvästikään ole vahvuutemme.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Sutta ja vähän sekundaakin

Pogostan Hovin huoneemme ei ollut erityisen tilava, mutta muilta osin majoitukseen liittyvät perusasiat olivat kunnossa.  

Päivän ohjelmaamme liittyisi eläinaiheinen teema, sillä tarkoituksemme oli suunnata Susitaipaleelle.  Ilomantsin Möhköstä Patvinsuolle vievässä, liki sadan kilometrin mittaisessa reitissä riittäisi tekemistä useallekin päivälle, mutta meidän tarkoituksemme oli kulkea joku pienempi pätkä Lehtovaaran ja Naarvan väliltä.

Lähtöpaikan valinta mietitytti tällä kertaa normaalia enemmän.  Lähinnä siksi, että vaihtoehtoja oli aika monta.  Lopulta päädyimme ajamaan Käenkosken kautta pientä metsäautotietä pitkin suoraan polun varteen, josta löytyi autollekin sopiva paikka.


Lähtöpaikka määräytyi lähinnä sillä perusteella, että olimme päättäneet retkellämme tavoitella Valkeajärven luonnonsuojelualueella olevaa Kaunisjärveä, joka ilmakuvissakin näytti ympäröiviä naapureitaan hienommalta.  Naarvan suunnasta reitti Kaunisjärvelle vaikutti lisäksi korpimaisemmalta kuin etelästä lähestyen.

Susitaival etenee monin paikoin särkkiä ja harjuja pitkin, ja niitä oli tälläkin osuudella tarjolla.  Kauniin ympäristön ohella miellyttävää oli myös se, että ihan lähellä ei ole pysyvää asutusta, eikä lampien rannoilla juuri näy kesämökkejäkään.  Tunnelma on siten niin erämainen kuin se tässä kohtaa Suomea voi olla.

Säätila vaihteli jo aavistuksen syksyisen päivän aikana alituiseen. Tunturissa tai muuten avoimella seudulla sadekuuroilta voi joskus reittiä säätämällä välttyä, mutta metsäisessä maastossa se on vaikeampaa.

Eipä asialla muuten ole väliä, mutta kameraa on ikävää kaiken aikaan pakata reppuun ja sieltä pois.  Tähän ongelmaan ei vaan taida olla muuta ratkaisua kuin se, että alkaa käyttää jonkinlaista kamerasuojaa.

Onneksi kännykällä voi kuvata pienessä sateessakin.  Susitaival on myös reittinä siinä määrin hieno, että hymy on herkässä, vaikka aurinko ei kaiken aikaa porottaisikaan.


Lopulta meillä oli onnea, koska pian Kaunisjärvelle saavuttuamme sadepilvet väistyivät auringon tieltä.  Kirkasvetinen järvi on nimensä mukainen, mutta sen rannalle rakennettu laavu on jostain syystä pystytetty hiukan varjoisaan länsirinteeseen.


Vasta jälkikäteen huomasin, että järven itäpuoli näytti muutenkin hienommalta.  Näin pieni järvi pitäisi aina kiertää ympäri, mutta jostain syystä niin jäi tällä kertaa tekemättä.


Autolle palattuamme alkoi taas sataa.  Vaikka Hattujärventieltä näytti erkanevan lähinnä metsäautoteitä, monilla niistä oli silti nimi.  Onneksi liikennettä ei ollut paljon, sillä ainakaan Pirttivaarantien risteyksen liikennevalot eivät toimineet.  Niiden sijoittelukin oli outo, mikä kielii huonosta liikennesuunnittelusta.


Päivän toinen ohjelma liittyi aiemmin kartasta bongaamaani kauniiseen kuvioon.  Versoissa itsessään tuskin olisi paljon nähtävää, mutta Kesonsuon laidassa mutkitteleva Koitajoki saattaisi olla erityinen.

Ajoimme aluksi Sillankorvantietä ja sitten Valkamantietä joen rantaan, josta löytyisi venevalkaman ohella niin lintutorni kuin nuotiopaikkakin.  Nuotiopaikka oli katettu, mutta muuten aika vaatimaton.  Lintutornilla emme lopulta käyneetkään, vaikka eipä tuo olisi kaukana ollut.


Suistoalue on kokonaisuudessaan kymmenien neliökilometrien kokoinen, joten siihen olisi kumikengissäkin vaikea tutustua.  Venerannastakaan ei näe kuin lähimmät puskat, mutta onneksi Malla oli halukas lähtemään pienelle tutkimusmatkalle.



Illaksi ajattelimme jatkaa Lieksaan  ja Hotelli Puustelliin, mutta matkan aika virisi keskustelu siitä, pitäisikö vaihteeksi kokeilla Vuonislahdessa olevaa Hotelli Pielistä.  Aivan viime hetken ohjausliikkeet ratkaisivat sen, että käännyimme Joensuuntien risteyksestä ensin kohti Ahvenista ja sitten Vuonislahden suuntaan.

Hotellirakennus ei ulkoisesti muistuttanut perinteistä hotellia, mutta eipä tänne millekään kierrosajelulle tultu.


Häkellyttävän vieraanvarainen omistaja otti meidät vastaan.  Esitteli huoneemme ja tiedusteli saunomistoiveista, aamiaista tarjoillaan kello kahdeksan aikaan.

Todella tilavat huoneet olivat kylppäriä lukuun ottamatta hiljattain rempattuja.  Laukuille ja repuille sopivaa kaappitilaa oli myös poikkeuksellisen paljon, mikä yhdessä rakennuksen laitosmaisten yleistilojen ohella herätti arvelun siitä, että kyseessä saattaa olla entinen oppilaitos tai opisto.  Mutta mikä?

Illalla menin saunaan.  Hotellin alakerrassa sijaitseva saunaosasto uima-altaineen oli hämmentävän suuri.  Saunan ovessa luki "naiset", eikä muita vaihtoehtoja ollutkaan.  Pettymyksekseni jouduin kuitenkin saunomaan yksin.

Onko täällä ollut emäntäkoulu tai jotain?  Oikeastaan minun pitäisi tietää, koska vietin opiskeluaikoina Lieksassa paljon aikaa.  Olisi ehkä jo tuolloin pitänyt lähteä Vuonislahteen, saunassakin olisi saattanut olla enemmän pöhinää.

Jos pieni laitosmaisuus ja aavistuksen syrjäinen sijainti eivät haittaa, Hotelli Pielinen on kyllä mainio yöpymisvaihtoehto Pielisen itäpuolella.  Vierailumme aikaan paikka oli hiljainen, mutta kesällä lienee vilkkaampaa.