Jonkun verran Jonkua

Kuten monesti aiemminkin, kesälomailumme alkoi tänä vuonna juhannusta edeltävällä viikolla. Viikon loma ei ole ruhtinaallisen pitkä, mutta ajankohta on muuten mukava, koska hyttysaika ei ole vielä pahimmillaan, ainakaan Keski- ja Pohjois-Suomessa.

Lomalla todennäköisesti päädyttäisiin taas luonnon keskelle. Omassa mielessäni päällimmäisenä vilkkui Elimyssalon luonnonsuojelualue, mutta sinne on Kuopiosta 3 - 4 tunnin matka, joten ajattelimme aluksi hakeutua johonkin toiseen, vähän lähempänä olevaan paikkaan.

Sellaiseksi valikoitui Kuhmon Jonkerinjärvestä alkunsa saava Jongunjoki. Jongunjoki tunnetaan paremmin melontareittinä, mutta Patvinsuon suunnasta tuleva Karhunpolku myötäilee jokea mukavasti, joten myös reppuretkeilyyn liittyvät perusasiat ovat kunnossa.

Niinpä ajelimme Lieksan ja Kuhmon puoliväliin, lähelle Aittokoskensärkkiä, ensisijaisena pyrkimyksenämme tavoitella muutaman kilometrin päässä olevaa Valamajoen autiotupaa.

Ensimmäiset melojat kohtasimme jo Aittokosken laavulla. Kyse lienee ollut jonkun palveluyrityksen järjestämässä retkestä, koska ainakin osa porukasta vaikutti ulkomaalaisilta.

Itse jatkoimme joen vartta kohti etelää. Odotusarvo oli, että Karhunpolku olisi aikojen saatossa vähän hiipunut, mutta ainakin nyt patikoimamme osuus oli helppokulkuinen ja erottui ympäristöstään hyvin.

Enimmäkseen avara kangasmetsä oli kaunista katsella, ja maasto vaikutti muutenkin mukavalta. Hopealammien ympärillä oli erityisen hienoa, vaikka tie menikin aika läheltä. Aika ajoin polku palasi uudestaan joen varteen.

En ollut aiemmin mennyt Karhunpolusta kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Reitti täytyy selvästikin ottaa suurennuslasin alle.

Jossain vaiheessa matkaa vaimo kuuli ympäriltämme outoa säksättävää ääntä, jota hän epäili linnuksi. Minusta ääni taas kuulosti aivan venäläiseltä konekivääriltä. Väittelimme asiasta hetken.

Mysteeriäänen alkuperä selvisi, kun havaitsin suon laidassa vähän sekavan oloisen jäniksen, joka piti vahtia (mitä ilmeisemminkin venäläisvalmisteinen) konekivääri käpälässään.

Voitonhuumastani huolimatta ymmärsin, että asialla olisi turha rehvastella, koska vaimon silmissä luontohavaintoihin liittyvä uskottavuuteni on nykyään olematonta.

Vajaat pari tuntia kuljettuamme saavuimme Valamanjoen kämpälle.

Kyseessä ei ole Metsähallituksen vaan Lieksan kaupungin ylläpitämä kohde. Tupa joka tapauksessa oli siisti, ja mukavalla paikallakin, joen töyräällä.

Paluumatkalla oli aikaa tarkkailla ympäristöä enemmänkin. Karhunpolku ei olisi karhun polku, ellei sen varrella näkyisi mitään merkkejä kontion liikkeistä.

Tassun jälkiä olikin siellä täällä, mutta mitään muita todisteita karhun olemassaolosta emme tälläkään kertaa saaneet.

Siihen nähden, että polulla voi kohdata tärähtäneitä jäniksiäkin, karhuja näkyy kyllä merkittävän vähän.