sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Jäätävää menoa

Tämä talvi on tosiaan vähän erilainen. Tavallisesti maaladut ovat olleet valmiina jo hyvän aikaa, kun järvien jäätymistä ja jäälatuja vielä odotellaan. Nyt ensimmäinen hiihtolenkki kotikulmilla tuli tehtyä järven jäällä. Mutta samapa tuo, jäällä on ihan mukava suksia, vaikka aurinko ei vielä keväiseen tapaan hellikään. Mäet tietysti puuttuvat, mutta vastatuuli hiukan kompensoi tätä puutetta.


Lumen vähyys lienee edistänyt järvien jäätymistä, koska jää tuntui kauttaaltaan melko tasaiselta, eikä jään päälle noussutta vettäkään näkynyt missään. Syvän hangen puuttuminen loi hankiaismaisen efektin, ja luistellen pystyi etenemään missä vain. Tampatulla latu-uralla (tai muiden jälkiä seuraten) oli silti helpompaa hiihtää, koska muualla ohut lumikerros paikoin luisti suksen alta.

Syväväylä edelleen katkaisee etelästä keskustan suuntaan menevän reitin - tai ainakaan sitä ei ole latukarttaan merkitty - mutta kaipa väyläkin lähiaikoina umpeutuu. Tällöin reittivaihtoehdot lisääntyvät merkittävästi. Ja kun asioita tämä huomioiden miettii... mihinkäs sitä lunta tämän enempää oikeastaan tarvitaankaan?

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Talven harja

Alkaa näyttää siltä, että kuluvasta talvesta ei tule vuosisadan hiihtotalvea. Kuopiossa lunta ei ole edelleenkään kuin 2 - 3 senttiä, enkä tiedä, onko Puijollakaan kovin pitkää lenkkiä tarjolla. Ensilumenlatu näyttää muutama päivä sitten muuttuneen ilmaiseksi.

Onneksi pakkasta kuitenkin riittää sen verran, että järvien jäät pääsevät vahvistumaan. Jos lumi pääsee tarttumaan jäähän kiinni, jäälle voi syntyä hyvä hiihtokeli, vaikka maaladuille ei pääsisikään. Yksi hieman leudompi sääjakso voisi tämän asian suhteen tehdä hyvää. Joitakin hiihtäjiä on jo pienemmillä lammilla näkynytkin, täytynee kokeilla itsekin.

Talvilajeja ei siis joulun jälkeen ole tullut harrastettua, ellei pakkasessa yltäpäältä topattuna juoksemista lasketa sellaiseksi. Ajatus onkin hetkittäin karannut kesäisempien harrastusten suuntaan, mitä lienee edistänyt sekin, että olen viime aikoina lukenut vaimolta joululahjaksi saamaani "Itäkairan prinsessasta" kertovaa kirjaa.

Prinsessahahmon takanahan on Sirkka Ikonen, joka tunnetaan Saariselkä-Kemihaara-Tuntsa -akselilla jo vuosikymmeniä kulkeneena vaeltajana. Ikonen on pitänyt reissuistaan päiväkirjaa, ja myös tupakirjoista löytyy paljon hänen merkintöjään. Näistä kirjoituksista on syntynyt Yrjö Teeriahon kokoama "Itäkairan prinsessa" -kirja, joka tosin sisältää tarinaa myös toisista Lapin kulkijoista.

Itse en muista koskaan prinsessaa tavanneeni, enkä ehkä olisi tunnistanut, vaikka hän olisi vastaan tullutkin. Toisaalta en olekaan liiemmin liikkunut Kemihaaran suunnalla, jossa on omaan makuuni hieman liian metsäistä (tai niin luulen).

Prinsessa lienee siviiliammatiltaan sairaanhoitaja, mutta kynäkin tuntuu pysyvän hyvin kädessä. Osa päiväkirjamerkinnöistä saa lukijan hymyilemään:

"Kävin tänään Tahvolla. Hiihdin poroaidalle asti Pikku Pirttivaaran pohjoispuolta. Poroaidalla oli tuore kelkanjälki, portin jälkeen oli poropolku. Sitä oli hankala hiihtää, kun se oli kapea ja syvä. Miten ne porot kävelevät kuin mannekiinit. Kävelisivät jalat levällään."

Onneksi talvea on vielä jäljellä, joten eiköhän tässä ehditä tekemään muutakin kuin lukemaan kirjoja. Olen joskus aiemmin miettinyt, mikä on kuukausista kaunein. Kyllä se on huhtikuu. Sitä on aina mukava odottaa.