sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Olen spitaalinen

Arjessa asiat tulevat joskus eteen vähän yllättäen. Näin kävi myös muutama päivä sitten, kun eräs tuttavamme mainitsi olevansa lähdössä Italiaan lomailemaan. Roomaan, kaupunkilomalle.

Tapahtui se, jota ehkä sekunnin murto-osan ajan ehdin pelätä: vaimokin innostui asiasta. Mehän voisimme lähteä mukaan!

Tilanne oli vakava. Jos asiassa kerran antaa periksi, Roomaan saa jatkossa lähteä joka kevät, ja elämä on pilalla.

Tartuin aiheeseen topakasti ja ilmoitin vaimolle, että me emme matkusta Roomaan, vaan lähdemme Keihäsjoelle lumikenkäilemään! Kohteella ei varsinaisesti ollut merkitystä, mutta Keihäsjoen luonnonsuojelualueella on ennenkin sammutettu Keski-Euroopan matkailuun liittyviä paloja.

En totta puhuen tiennyt, onko Keihäsjoella edes hyvä lumikenkäillä. Talven lumihuippu alkaa olla käsillä, ja syvässä hangessa saattaisi olla työlästä edetä lumikengilläkin. No, Roomassa olisi vielä kurjempaa.

Lähdimme liikkeelle varhain voidaksemme menomatkalla poiketa Juuassa, Nunnanlahdessa. Siellä pidettiin muutama viikko sitten jäänveiston SM-kilpailut, johon liittyvät työt olivat edelleen esillä Juuan Kivikeskuksen edustalla.


Erilaisia veistoksia oli viitisentoista, ja monet niistä olivat taidokkaasti tehtyjä. Yleisesti ottaen teokset näyttivät sitä paremmalta, mitä enemmän niissä oli pieniä yksityiskohtia.

Roomastakin olisi epäilemättä löytynyt veistoksia, mutta sikäläiset pystit taitavat enimmäkseen olla kivestä tehtyjä, ja siten hiukan tylsiä. Ei liene sattumaa, että Kivikeskuskin on hiljattain lopettanut toimintansa. Olisiko Jääkeskus vetänyt paremmin väkeä?


Nunnanlahdessa on aiemminkin ponnisteltu jäätaiteen parissa, joten SM-kilpailut olivat perinteelle luonteva jatko. Jäästä tehdyt veistokset ovatkin mielenkiintoisia, koska katselukulman vähänkin muuttuessa kohde saa aivan uuden ilmeen.




Nunnanlahdesta jatkoimme kohti Mataran kylää ja Ala-Ruokosen rantamilla sijaitsevaa Keihäsjoen autiotupaa. Perille päästyämme kävi selväksi, että metsässä lunta oli tarpeettoman paljon, mutta moottorikelkan jäljissä oli hyvä lompsia.

Keihäsjoella on talvisin rauhallista. Siistissä tuvassa olikin mukava istuskella, vaikka ei pakkanen ulkonakaan kiusannut. Sisällä oli silti parempi, koska olen joutunut luopumaan eturauhaslääkityksestäni sen tuotettua minulle spitaalimaisia oireita.

Alkuperäinen ajatuksemme oli hippastella vähän matkaa Keihäsjoen vartta pitkin, mutta syvä lumi sai meidät toisiin aatoksiin.

Kaikessa rauhallisuudessaan paikka on silti jotenkin kiehtova. Rooman matkastakaan ei enää tarvinnut puhua.


lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kervisillä kylässä

Kirpeä pakkasaamu oli houkutellut auringon esiin. Suksen luisto ei olisi parhaimmillaan, mutta lumikenkien kanssa voisi ehkä lähteä jonnekin. Mutta minne?

Vaihtoehtoja löytyi pienen miettimisen jälkeen useita:


Talvinen Volokin polku vaikutti kiehtovalta, mutta se tuntui Kuopiosta katsottuna olevan kaukana. Jos matkaan menee kaksi tuntia suuntaansa, päivästä kuluisi neljä tuntia autossa istuen.

Lisäksi Volokin polkuun liittyi muutamia epävarmuustekijöitä. Emme esimerkiksi tienneet, onko polun alkupäähän - Susi-Kerviselle - johtavia pienempiä teitä aurattu.

Toisaalta Rautavaaran takana olisi todennäköisimmin rauhallista. Ja voisimmehan aina peruuttaa vaikka Kiparille, jos Kerviset eivät ottaisi meitä vastaan. Lähdimme ajamaan 75-tietä kohti Nurmesta.

Rautavaaralta Sonkajärven puolelle päästyämme totesimme teiden olevan hyvässä kunnossa. Pysäköimme auton Rehvontien varteen, ja lähdimme lompsimaan lumikengillä kohti Särkkä-Kervisen laavua.

Odotusarvo oli, että kauniina päivänä polun varrella olevilla laavuilla saattaisi kertyä muutakin väkeä, mutta ihan hetkeen polkua ei oltu menty. Edes verrattain lähellä tietä olevalla Susi-Kervisen laavulla ei näkynyt tuoreita jälkiä.

Joku sentään oli liikkunut polulla hiihtäen, mutta siitäkin vaikutti olevan jo aikaa.



Särkkä-Kerviselle päästyämme kaivoimme termospullot repusta ja pidimme evästauon. Meillä ei yleensä ole tapana tehdä tulia, eikä nuotiota nytkään sytytetty, vaikka tällä kertaa pieni lisälämpö ei olisi ollut pahitteeksi.


Talviretkeily aiheuttaakin joskus uudenlaisia ongelmia. Itse taisin pari viikkoa aiemmin Suovulla kylmettää itseni, tai ainakaan eturauhaseni ei yhtään tykännyt laavulla istumisesta.

Kaukollakin taisi olla samantapaisia vaivoja, koska vaikka se vielä Särkkä-Kervisellä nousi reippaasti ilmaan...


... palattuamme takaisin Susi-Kerviselle lentäminen ei enää maistunut. Oli kuulemma liian kylmä. Harmi, koska aurinko paistoi Susi-Kervisen laavullekin oikein mukavasti.


Kauko palautui retken rasituksista nopeasti, mutta itse jouduin menemään vaivojeni vuoksi lääkäriin. Lääkärikäynti tutkimuksineen ei lukeudu elämäni tähtihetkiin, mutta tohtorikin epäilemättä sai kurottaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Saamani hoito-ohje sisälsi muun muassa lämpimiä kylpyjä. Meillä ei kuitenkaan ole kylpyammetta, ja koska ämpärissä istuminenkin on hankalaa, vaihdoin kylvyt mikroaaltouunissa lämmitettävään viljatyynyyn.

Lämmin viljatyyny alavatsan päälle aseteltuna tuntuukin aika mukavalta. Täytyisi kai hankkia joku samantapainen Kaukollekin. Esimerkiksi aktivoitava kädenlämmitin voisi pitää akut toimintakykyisinä pakkasellakin.