Heinätieltä vielä

Ennen kuin Laestadiuspolku sai nykyisen nimensä, sitä kutsuttiin heinätieksi ja myöhemmin heinä- ja kirkkotieksi. Olihan siellä heinääkin, mutta viimeisin nimi herättää ainakin tienvarsikyltissä enemmän huomiota.

Linkki videoon

Lars hoitaa

Jatkettuamme Livojärveltä Rovaniemelle alkoi näyttää siltä, että Länsi-Lappi on pitkästä aikaa saavutettavissa. Odottaessamme sateiden väistymistä päätimme kuitenkin ensin himmailla pari vuorokautta Ounasvaaran kupeessa.

Rovaniemellä kohtasimme vastoinkäymisiä, kun rouva hotellin aamiaispöydästä noustuaan pyörtyi ja kaatui lattialle. Kaikki tapahtui nopeasti, ja olin hetken aikaa vähän neuvoton, mutta onneksemme läheisestä pöydästä riensi apuun nuori nainen.

• Minä olen lähihoitaja.
• Onpa hyvä, minä nimittäin olen ohjelmistosuunnittelija.
• Rouva pitäisi kääntää kylkiasentoon. Onko tunnettuja sairauksia?
• Diabetes ainakin, verensokerimittari on varmaan täällä jossain...

Verensokerissa ei ollut vikaa, ja vaikka taju pian palasikin, kaatuminen oli sen verran näyttävä, että paikalle päätettiin tilata ambulanssi. Lähihoitajan ammattimaista otetta ei voi liikaa korostaa; itse olisin saattanut vain tarttua vaimon jalkaan ja raahata hänet ravintolasta ulos.

Hoitohenkilökunnan tekemän arvion pohjalta rouva vietiin Lapin keskussairaalaan jatkotutkimuksiin, joissa ei onneksi löytynyt mitään vakavampaa. Pyörtyminen oli johtunut matalasta verenpaineesta, ja vaurioita löytyi lähinnä leuasta, joka oli kaatuessa osunut lattiaan. Pöydän kulmakaan ei silti ollut kaukana, ja siihen törmätessä matkan luonne olisi saattanut muuttua.

Samaan aikaan kun vaimoa paikattiin sairaalassa, oma aamupäiväni eteni tavaroita pakatessa. Olimme suunnitelleet jatkavamme Rovaniemeltä Ylläksen suuntaan, mikä kaikesta huolimatta vaikutti yhä mahdolliselta. Pieni pätkä Sieppijärveltä alkavaa Laestadiuspolkua saattaisi jopa olla hyvää jälkihoitoa tapahtuneelle.

Noudettuani rouvan LKS:stä lähdimmekin ajamaan kohti Pelloa ja Lappeaa, josta pääsisimme polun länsipäähän. Laestadiuspolulla tuskin kohtaisimme suuria väkijoukkoja, mutta länsipuolella voisi silti olla rauhallisempaa kuin 21-tien varressa, Sieppijärvellä. 

Sopiva pysäköintipaikka löytyi aivan polun varresta, Korkealehdon ja Sieppijängän välistä. Autolta voisimme patikoida paitsi itään, jängän suuntaan, myös lännempänä Jäkälälaella olevalle näkötornille, jos aikaa jää.

Reitin nimi ei ole aina ollut "Laestadiuspolku", mutta sen historiaan tietysti liittyy aikoinaan Pajalan kirkkoherrana toiminut Lars Levi Laestadius. Kaikkiaan parisenkymmentä kilometriä pitkä polku etenee soilla ja metsissä, ja sen varrella on muutama tulipaikka ja jopa laavukirkko.

Polun itäinen pää kirkkoineen lienee ahkerammassa käytössä ja kukaties paremmassa kunnossakin. Sieppijängän ylittävällä osuudella pitkospuut olivat rapistuneet.

Kyllähän pitkokset kantoivat, kun varovasti eteni, mutta ajatus horjahtaa öljyisen näköiseen veteen oli epämieluisa. Kyse ei liene oikeasta öljyongelmasta, mutta ikävää suosta olisi kännykkääkin tonkia, jos kuvatessa sattuisi käsi tärisemään.

Paikoin reitti on myös heinikkoinen ja pusikkoinen, etenkin tässä kohtaa vuodenkiertoa.

Paikallisella kyläyhdistyksellä lienee yhdessä kunnan kanssa ollut aikeita ehostaa polkua, mutta ainakaan länsipäässä suurempia korjaustöitä ei oltu tehty.

Alkuperäinen ajatuksemme oli lompsia laavukirkolle asti, mutta koska eteneminen jängällä oli hidasta, priorisoimme näkötornivierailun korkeammalle ja käännyimme takaisin jo Piimäkaltion paikkeilla. Kirkolla voinee myöhemmin poiketa toisesta suunnasta.

Aikaa säästääksemme ajoimme Korkealehtoon autolla. Pysäköinti onnistui melko lähelle tornia, eikä käveltävää jäänyt kuin muutama sata metriä.

Jäkälälaella oleva kota vaikutti hyväkuntoiselta, vaikka emme sisällä käyneetkään.

Näkötornin rappuset sen sijaan olivat jyrkät, ja torni huojui hieman yhden hengen kuormallakin, mutta vielähän tuo pysyi pystyssä.

Autolle palattuamme pyörittelin yhä mielessäni aamupäivän tapahtumia. Vaikka päivän aikataulu heitti episodin myötä kuperkeikkaa, tärkeintä oli, että vaimo on kunnossa. Joskus kaikki voi olla niin pienestä kiinni.

Pieleen män

Minulla oli syyslomalla hiukan epäonnea videokuvaamisen kanssa. Olin vahingossa asettanut kopterin käyttämään 24 hertsin kuvataajuutta, kun yleensä kuvaan 30 hertsillä. Ilmakuvissa matala taajuus ei suuremmin haittaa, mutta jos samaan videoon leikkaa mukaan kännykällä kuvattuja lähiotoksia, lopputulos ei aina hivele silmää.

Huomasin virheen vasta loman jälkeen, vaan eipä asialle jälkikäteen voi mitään. Tässä joka tapauksessa patikoidaan ensin Siikavaaralle ja sitten Livojoelle.

Linkki videoon

Pitäisikö lähteä livohkaan?

Siikavaaralta ajelimme yöksi Iso-Syötteelle ja Kide-hotelliin, jonka aulassa oleva check-in -automaatti ei taaskaan - kuten ei koskaan ennenkään - tunnistanut matkan varrella tekemäämme huonevarausta. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin aiempaa jännittävämpi, sillä huone oli jo maksettu ja respa sulkeutumassa vain minuutteja myöhemmin. Onneksi emme ajomatkan aikana vitkutelleet liikaa, joten saimme yöksi katon pään päälle.

Aamulla matkamme jatkui länsipainotteisesti kohti Rovaniemeä. Emme kuitenkaan edenneet aivan suorinta reittiä, koska päätimme viimein poiketa Livonniskan suunnalla tutustumassa sen kautta kulkevaan UKK-reittiin.

En tiedä, onko Livojärven itäpuolella oleva Livohka juuri se paikka, jonne lähdetään kaikkea pakoon, mutta sinne emme nyt menneet. Ajatus nimittäin oli, että jalkautuisimme Mustakoskella, josta patikoisimme Pitkäkosken vuokrakämpän kautta Niskakosken laavulle ja takaisin. Muutaman kilometrin mittainen polku olisi ajopäivän oheen ihan riittävä pitkä, ja tienoo joka tapauksessa meille uutta.

Mustakoskelle vievä tie on viimeisintä kilometriä lukuun ottamatta hyväkuntoinen, suurelta osin jopa päällystetty. Joen pohjoispuolella on paikkoja muutamalle autolle, ja Livojoen yli pääsee mönkkärisiltaa pitkin.   

Vuokrakämpän suuntaan menevä polku etenee aluksi kaunista harjannetta pitkin, mutta muuttuu lähempänä kämppää ja sen jälkeen hitaammaksi kulkea. Lähempänä Niskakoskea reitti ylittää pari pienempää suota, jotka ovat hienoja; ainakin aurinkoisella säällä.

Niskakoskella lienee joskus ollut pato, josta nyt on jäljellä vain raamit. Joen yli Livojärven suuntaan pääsee kuitenkin pientä siltaa pitkin. 

Silta on tehty betonista, mutta se tuntui kuljettaessa jotenkin notkuvan. Vai notkuivatko minun polveni?

Niskakosken laavu oli huonossa kunnossa, eikä houkuttelisi yöpymään kuin hätätilanteessa.

Jos tähän olisi pakko jäädä yöksi, laavun vieressä oleva puuliiterikin voisi houkuttaa enemmän.

Paluumatkan takaisin Mustakoskelle päätimme kulkea Kerkkamännikön suunnasta tulevaa metsätraktoriuraa pitkin. Lähinnä siksi, että jokivarressa menevä polku oli jo nähty, ja traktoriuraa pitkin kulku olisi hieman joutuisampaa. Alla oleva kuva ei täysin tee oikeutta reitille, jonka ympärillä oli harvennuksista huolimatta ihan kaunista metsääkin.  

Yläpuolellamme jyristeli tuon tuosta Hornet-hävittäjiä, osa aika matalallakin. Toisinaan minusta tuntuu, että Malla-kopteri pitää lentäessään vähän liikaa meteliä, mutta kaikki on näemmä suhteellista.

Syksyinen matkamme oli ensimmäinen pidempi reissu, joka tehtiin uudella Outbackilla. Vaikka merkki oli ennestään tuttu, ihmettelin aluksi, kun päiväajovalot eivät (edestä katsoen) koskaan näyttäneet palavan. Kävi ilmi, että ne syttyvät vasta, kun käsijarru vapautetaan. RTFM, tietysti, mutta onko se aina ollut näin? 

Myös kuljettajan istuimen säädöt olivat yhä hakusessa. Olen milli kerrallaan hilannut penkkiä taaksepäin, minkä jälkeen kuljettajan oven käsinoja osuu paremmin kohdalleen, mutta ei täydellisesti vieläkään. Lisäksi istuin on nyt niin kaukana polkimista, että yli 80 km/h -nopeutta on vaikeaa pitää yllä ilman vakkaria. No, bensaa ainakin kuluu vähemmän, kun kaasujalka ei ole niin raskas; tosin minkään check-in -automaattien varaan ei silti jatkossakaan voi laskea.

Teemana kala

Kevät on jo pitkällä - tai niin ainakin uskottelen itselleni - mutta minä tuherran edelleen viime syksyisten retkiaiheiden parissa. Kuvamateriaalia kertyi tuolloin aika paljon, ja videoitakin on yhä työn alla. Toisinaan mietin silti, onko tämäntyylisen blogin pitäminen mielekästä, mutta ehkä näitä retkiä on helpompi sitten kiikkutuolissa muistella, kun nettikin on apuna.

Syksy 2022 oli siinä mielessä poikkeuksellista aikaa, että se toi tullessaan monta vapaapäivää, syyskuussa jopa kaksi viikkoa. Loma on aina mieluista, ja ruskan lähestyessä retkeilykin on mukavaa, kun ötökät eivät alituiseen kirmaa ympärillä.

Olimme kesän aikana moneen otteeseen tavoitelleet Länsi-Lappia siinä kertaakaan onnistumatta. Pääsääntöisesti homma oli tyssännyt sääennusteisiin, jotka olivat kannustaneet viettämään aikaa toisaalla.

Nyt näytti siltä, että läntinen suunta voisi viimein toteutua, mutta mieleen ei noussut sellaista paikkaa, joka olisi huutaen kutsunut puoleensa. Päätimme lähteä varovasti liikkeelle ja lähestyä lomamme aluksi Siikavaaraa, aivan kuten kesäkuussakin.

Tällä kertaa jalkautumispaikaksi valikoitui Matinvaara, josta voisimme tavoitella pohjoisempana olevaa Aapronlampea laavuineen. 

Matinvaaraan menee leveä ja hyväkuntoinen hiekkatie. Tietä lienee viime vuosina ehostettu; mahdollisesti raskaan liikenteen vuoksi. Olisimme saattaneet yllättyä, jos vastaan olisi tullut linja-auto, mutta busseille oli Matinvaarassa ihan omat P-paikkansakin. 

Siikavaaran kautta pohjoiseen etenevä UKK-reitti tekee Matinvaaran kohdalla vähän kummallisen koukkauksen. En tiedä, seuraileeko viivasuora polku jotain vanhaa rajalinjaa, mutta Matinvaaran jälkeen reitti laskeutuu uudestaan alemmaksi rinteeseen, minkä jälkeen varsinainen ylämäki vasta alkaa. Toki myötä- ja vastoinkäymiset kuuluvat tähän lajiin.

Maasto on muutenkin vaihtelevaa; alarinteessä mustikkametsää ja vaaran laella suomaista koivikkoa. Kovin paljon tasamaata ei Teerivaaraa kohti menevälle, noin neljän kilometrin mittaiselle etapille mahdu. Bussilla saapuneita lienee kiittäminen siitä, että Matinvaarasta lähtevä polku on väkevämpi kuin esimerkiksi Hallakulman suunnalla menevä osuus. 

Ruska teki syyskuun alussa tuloaan, mutta olisi tarvinnut hieman aurinkoa avukseen.

Aapronlampi ja etelämpänä oleva Lakilampi ovat laavuineen kuin kaksi marjaa. Jos on vieraillut yhdellä, toisen lähestyminen saa helposti aikaan deja vu -tunteen.

Linja-autopaikkojen synnyttämästä alkuhämmennyksestä huolimatta Siikavaarassa oli tälläkin kertaa hyvin seesteistä. Palumatkalla istuskelimme vielä hetken Myllypuron laavulla. Kesällä purolla lienee enemmän vilinää, hyttysiä ainakin.

Matinvaaran kupeesta on helppoa lähteä liikkeelle, joten luulenpa, että näille kulmille palataan tulevina kesinäkin. Ränninvaaran kautta Lakilammelle menevä polku on nimittäin vielä kulkematta, ja näyttää ainakin kartalla hyvältä.

Ensi kesän reissujen sävyt alkavat muutenkin hahmottua, kun kävin tänään noutamassa viime keväänä tilatun Adria Twinimme.

Elämä uuden retkeilyauton omistajana tuntuu näin alkuvaiheessa kaoottiselta, koska autoon liittyy paljon opeteltavaa. Mutta ehkä talvinen luovutusajankohta on siinä mielessä hyvä, että yksityiskohtiin ehtii kunnolla perehtyä ennen kuin varsinainen sesonki alkaa.

Yleensä odotan tähän aikaan vuodesta maalis-huhtikuun hiihtokelejä, mutta nyt olen poikkeuksellisesti sitä mieltä, että kesä voisi tulla jo.

Tuulilasin takaa

Elokuussa hankitun Subaru Outbackin mittarissa on nyt viitisen tuhatta kilometriä, joten kerronpa lyhyesti tähän mennessä kertyneistä kokemuksista.

Pääosin olen ollut autoon tyytyväinen, ja etenkin uusi korirakenne vaikuttaa jämäkältä. Kitkarenkaat korkeahkon auton alla ei välttämättä ole optimaalinen ratkaisu, mutta uusi Outback kulkee talvikelilläkin vakaasti. Etukäteen hieman vierastin aiempaa matalampaa (225/60-18 vs. 225/65-17) rengastusta, mutta käytännössä ero on pieni, ja talvirenkaat joka tapauksessa ovat saman kokoiset kuin ennenkin.

Kovin huonoilla teillä ei vielä ole tullut möyrittyä, joten nelivedon toimintaan mahdollisesti liittyvistä muutoksista ei toistaiseksi ole käsitystä. X-MODE -järjestelmään näkyy ilmestyneen samantapaisia ajo-ohjelmia (snow/dirt/mud) kuin monissa muissakin nelivetoisissa autoissa on, mutta aika harvoinpa X-MODE:a lopulta arkiajossa tarvitsee.

Bokserikone käy luonnostaan melko tasaisesti, mutta aluksi tuntui siltä, että moottorin värinä välittyy (tyhjäkäynnillä) ohjaamoon enemmän kuin vanhassa mallissa, etenkin kylmänä. Johtuneeko tuo sitten jäykemmästä korista vai mistä. Kilometrien myötä värinä tosin on ehkä hieman vähentynyt.

Polttoaineen kulutukseen en ole suuremmin kiinnittänyt huomiota, koska auto on yhä uusi ja lukemat vasta tasoittumassa. Talvella ja talvirenkailla kulutus kuitenkin näyttäisi maantieajossa asettuvan 6 - 7 litran hujakoille, taajamassa 8 - 11 litraan. Kesärenkailla pääsee 0,5 - 1,0 litraa vähemmällä. Ajotietokoneen näyttämät luvut tuntuvat pitävän aika hyvin kutinsa, ehkä aavistuksen paremmin kuin vanhassa mallissa.

Talviominaisuuksista voi todeta ainakin sen, että istuinlämmittimien säätösysteemi on huono. Uudessa Outbackissahan säätäminen tapahtuu kosketusnäytön kautta, kun vanhassa mallissa käytettiin mekaanisia painikkeita.

Kosketusnäyttö ei sinänsä ole ongelma, koska se toimii varsin hyvin, myös hansikkaat kädessä. Joskus tosin ärsyttää, että auton käynnistämisen jälkeen täytyy odottaa muutama sekunti ennen kuin näytön toiminnot ovat käytettävissä.

Suurempi pulma on, että näyttöä täytyy koskettaa monta kertaa, jotta lämmittimet saa päälle. Ensimmäisellä kosketuksella nimittäin...

... avautuu vasta dialogi, jossa varsinainen säätäminen tapahtuu. Jos siis molempien etuistuinten lämmityksen haluaa suoraan asettaa I-asentoon, näyttöä täytyy koskettaa kahdeksan kertaa.

Mekaanisten painikkeiden aikakaudellakin painalluksia tarvittiin kuusi, mutta kosketusnäytön kanssa toimenpide vaatii enemmän huomiota, mikä ei ole ajaessa suotavaa. Vaikuttaa siltä, että toiminnon suunnittelija ei itse ole autoilevaa tyyppiä, tai edes käyttöliittymäsuunnittelevaa tyyppiä. Amerikan malleissa tämä asia on saatu kuntoon vuonna 2023, joten toivo elää, että softapäivityksellä homman voisi korjata myös 2021- ja 2022-malleihin.

Ohjauspyörään vaikuttava kaistavahtikin toimii nyt eri tavalla kuin ennen, enkä ole ihan tyytyväinen siihenkään. Olkoon vain turvaominaisuus, mutta tunne siitä, että joku toinen ohjaa autoa, on epämiellyttävä. 

Ominaisuuden saa kyllä pois päältä, mutta vahti aktivoituu aina uudestaan, kun auton käynnistää. Ohjekirjan mukaan toiminnon voi Amerikan malleissa kytkeä pysyvästi pois päältä - kuten edellisessä Outbackissakin - mutta eurooppalaisissa autoissa tämä ei ole mahdollista. Onko kyseessä joku EU-säädösten sanelema juttu?

EyeSight-kameranäkö lienee yhä yksi keskeisimmistä Subarun kehityskohteista. Parannusta tuntuu tapahtuneen esimerkiksi siinä, miten hyvin järjestelmä tunnistaa tilanteet, joissa edellä ajava auto siirtyy kääntyvälle kaistalle. Myös konfiguroitavuus on lisääntynyt, ja nyt käyttäjä voi valita vaikkapa sen, miten terhakasti auto kiihdyttää aiemmin asetettuun vakionopeuteen. Puutelistalle jää edelleen mahdollisuus säätää etäisyys edellä ajavaan autoon hiukan suuremmaksi.

Uudessa Outbackissa on vakionopeussäätimen lisäksi myös nopeudenrajoitin, mutta en oikein tiedä, milloin sitä pitäisi käyttää. Taajamassa kai, koska maantiellä vakkari on kätevämpi. Ehkä rajoittimen toimintaan olisi syytä perehtyä paremmin.

Ajovalojen osalta vertailu edelliseen malliin on hankalaa, mutta arvelisin, että vanhat saattoivat olla hieman tehokkaammat. Uusissa valoissa on kuitenkin enemmän älyä, koska automatiikka ei pelkästään vaihda lähi- ja kaukovalojen välillä vaan myös aktiivisesti säätää valokeilaa valaistusolosuhteiden mukaan. Uuteen toiminnallisuuteen liittyy jonkin verran opeteltavaa, mutta pimeällä pärjää kyllä, kun valokytkimen asettaa auto-asentoon.

Automaattivaihteistokin tuntuu nyt käyttäytyvän hiukan eri tavalla kuin aiemmin. Subaruhan otti takavuosina käyttöön "ohjelmalliset" vaihteet, joiden oli tarkoitus matkia perinteisen automaattivaihteiston toimintaa. Moottorilla jarrutettaessa mahdollisuus lukita välityssuhde on hyvä, mutta muuten toiminnosta ei juuri ole hyötyä.

Nyt järjestelmä toimii kiihdytettäessä enemmän CVT-vaihteistolle tyypillisellä tavalla, eli moottorin kierrokset pysyvät vakiona, vaikka kaasua polkisi reippaamminkin; ainakin (I)ntelligence-ajotilassa. Mutuahan vertailu vanhaan malliin tältä osin on, mutta minusta näin on parempi.

Hidastettaessa vaihteisto puolestaan siirtyy usein rullausmoodiin, jossa kulutus pienenee menemättä kuitenkaan aivan nollaan. Ei ole selvää, miten auto valitsee rullauksen ja moottorijarrutuksen välillä, mutta tasaisella rullaaminen tuntuisi aktivoituvan herkemmin (ja ehkä kylmänä myös).

Yhdistetty kattokaide- ja taakkatelinerakenne lienee kätevä, vaikka en ole sitä vielä boksin kanssa testannutkaan. Kaiteet ovat kuitenkin sen verran korkeat, että katto on aiempaa vaikeampi putsata lumesta. 

Myös konepellin kannatintoiminto on erilainen kuin ennen. Aiemmin pelti oli kevyt nostaa ylös teleskooppituen avulla, mutta nyt sitä kannattelee vain tukirauta. Tykkäsin enemmän teleskoopista, mutta muutokselle lienee syynsä. Takaluukkukin on entistä raskaamman oloinen, mutta sulkeutuu silti aiempaa pehmeämmin.

Pienemmistä tyytyväisyyden aiheista voisi mainita ainakin liikennemerkkien tunnistustoiminnon. Järjestelmä ei tunnista kaikkia merkkejä 100%-varmuudella, mutta siitä on hyötyä esimerkiksi silloin, kun nopeusrajoituksesta on muuten epäselvyyttä.

Toinen pieni parannus on se, että mute-toiminnolla hiljennetty audiojärjestelmä pysyy nyt hiljaisena myös virran katkaisun yli. Aiemmin radio pomppasi aina itsestään päälle, kun auton käynnisti, ellei järjestelmää ollut tyystin sammuttanut pitämällä power-näppäintä painettuna kahden sekunnin ajan (hankalaa). Nyt siis lyhyt mute-napin painallus riittää kaikissa tilanteissa.

Adventure-tasoisessa autossa ei ole navigaattoria, mutta jokseenkin samaan lopputulokseen pääsee, kun jakaa kännykän näytön mediasoittimeen. Korven keskellä jakotoiminto voi olla kätevämpikin, koska navigaattoreiden kartat eivät aina tunne pienimpiä teitä.

Voi tosin olla, että ensin kesänä korpeen ajetaan useammin Fiatilla kuin Subarulla, sillä marraskuussa bongaamamme Adria oli kuin olikin meille tuleva auto! Sen luovutuspäivä lähestyy jo, mutta tästä lisää myöhemmin.

Sisäänajo

Uusi Outback pääsi ensimmäiselle reissulleen, kun matkasimme elokuun lopussa Haukisoille.

Linkki videoon