sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Taistelutanner

Kun Suomen karttaa katsoo, on vaikea löytää paikkoja, jotka olisivat täysin sivussa asutuksesta ja liikenteestä. Suomessahan varsinkin metsäautoteitä on paljon, mikä toisaalta on hyväkin asia, koska se helpottaa retkikohteiden saavuttamista.

Keskisessä Suomessa yksi syrjäisimmistä paikoista lienee Talaskangas. Autolla pääsee alueella kulkevan poluston varteen, mutta muuten Talaskankaan luonnonsuojelualueella ei juurikaan risteile metsäautoteitä, vanhojakaan.

Karttaa tutkiessa herää väkisinkin kysymys, että mahtaisikohan Talaskankaasta olla Martinselkosen korvikkeeksi?

Kävimme Talaskankaalla edellisen kerran viisi vuotta sitten, mutta silloin en erityisemmin pitänyt paikasta. Nyt minulla kuitenkin oli sellainen tunne, että mieli on saattanut edellisen vierailun jälkeen muuttua.

Kesä oli jo auttamatta takana, kun lähdimme aurinkoisena lauantaiaamuna ajamaan Iisalmen taakse. Pakkasyön jälkeen Talaskankaalle johtavan metsäautotien lätäköt olivat jäässä.

Talaskankaalla ei tarkalleen ottaen ole pysäköintialuetta, mutta tien sivussa on kuitenkin tilaa muutamalle henkilöautolle. Vähän ennen P-paikkaa vesi oli tulvinut tielle, ja viereinen suo oli kokonaan veden peitossa. Olisikohan metsässä yleisemminkin märkää?


Vesi ei estänyt ajamista, mutta tarvittaessa liikkeelle olisi voinut lähteä aiemminkin, esimerkiksi esimerkiksi Aarnikotkan polkua seuraten. Kulkemista tosin olisi ollut päiväretkeä ajatellen vähän liikaa.

Talaskankaan maastoissahan käytiin 80-luvun loppupuolella ankaria taisteluita Metsähallituksen ja luonnonsuojelijoiden välillä. Sotaan osallistui muutamia vihreän liikkeen jäseniä, joiden nimet vielä näinä päivinäkin vilahtelevat otsikoissa. Toki nykyvihreätkin päätyvät silloin tällöin lehtiin, mutta useimmiten muiden kuin luonnonsuojeluun liittyvien asioiden vuoksi.

Ampumisen ääniä kuului ympäriltämme vieläkin. Vaikka kyse taisi tällä kertaa olla metsästäjistä, asia tuntui hermostuttavan Kaukoa, joka ei poikkeuksellisesti olisi halunnut lentää lainkaan.

  • Tilulii, minua pelottaa. Ne ampuvat minut alas!
  • Höpö höpö, ei täällä ammuta muita kuin fasaaneja, haahkoja, haapanoita, hanhia, isokoskeloita, kurppia, kyyhkyjä, metsoja, nokikanoja, pyitä, sorsia, taveja, teeriä, telkkiä ja tukkasotkia.
  • Sotkevat minut kuitenkin johonkin teeren poikaan!
  • Eivät sotke. Sinähän olet täynnä vilkkuvia valoja, eikä mikään lintu muutenkaan surise lentäessään niin kuin sinä teet. Mutta älä silti hoe tuota tiluliitä, se voi hämätä metsästäjiä.

Hiukan vastahakoisesti Kauko lopulta nousi taivaalle, mutta lateli mennessään kaikki tietämänsä herjat ja virheilmoitukset. Se valitti puuttuvaa GPS-signaalia, kompassivirhettä ja - pahimpana kaikesta - magneettista häiriötä.


Magneettinen häiriö tarkoittaa kopterien kielessä jonkinlaista mielen järkkymistä. Kopteri voi siis käyttäytyä täysin arvaamattomasti, ja niin Kaukokin nyt teki. Se lähti yllättäen paahtamaan täyttä vauhtia järven toiselle puolelle, ja vain vaivoin sain houkuteltua Kaukon takaisin luokseni.


Epäselväksi jäi, oliko maastossa 80-luvun taisteluiden jäljiltä erityisen paljon metallia, vai halusiko Kauko vain niskoitella. Miten vain, lentäminen riitti tälle päivälle.

Pikku-Talaksen ympärillä kiertävä reitti etenee pääasiassa suolla tai suomaisessa metsässä...



... ja kuten arvelinkin, Talaskankaan maasto heijastui nyt silmiini paljon kauniimpana kuin viisi vuotta aiemmin.


Reitillä olevat pitkospuut ja muut kulkurakenteet olivat paikoin heikossa kunnossa...


... mutta tulipaikat olivat yhä kelvollisia, ja varsinkaan niiden sijaintia ei voinut moittia.



Muistelen, että ajauduimme edellisellä kerralla tappeluun hirvikärpästen kanssa, mutta nyt niitä ei nähty ensimmäistäkään. Ehkä pakkasella oli jotain tekemistä asian kanssa, vaikka ihan pientä kylmyyttä ne eivät kai säiky.

Metsässä voi tunnetusti olla pimeän aikaan jännittävää. Oman retkemme loppupuolella oli korkeintaan hämärää, mutta puiden lomassa saattoi jo erottaa kasvoja, jotka tarkkailivat kulkuamme.


Ehkä takavuosien taisteluissa kaatuneet ovat jääneet metsään kummittelemaan. En aivan varauksetta suosittelisi Talaskangasta yöretkien kohteeksi.


Vain yksi kysymys on enää vastausta vaille: onko se niin kuin Martinselkonen?

Maastonsa puolesta paikat muistuttavat kyllä toisiaan, mutta joskus pienikin yksityiskohta saattaa rikkoa päässä olevan harmonian. Talaskankaan tapauksessa se oli tämä:


Ja olihan kankaalla aika paljon väkeäkin, ehkä enemmän kuin osasimme odottaa. Myös alituinen ampuminen häiritsi hiukan, tosin kyllähän itärajan suunnaltakin voi joskus kuulua satunnaista laukaustenvaihtoa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Aavan veden tuolla puolen

Kallaveden itäpuolelta, Niittylahdesta löytyy yksi Kuopion kaupungin ylläpitämistä retkeilyalueista. Retkeilyreitti-statuksesta huolimatta alueella kulkeva polku on tosin vain kymmenen kilometrin mittainen, mutta yhden iltapäivän ratoksi ihan riittävä.


Vaikka Kallaveden toiselle puolelle hurauttaa autolla nopeasti, Niittylahdessa tulee käytyä aika harvoin. Edellisen kerran koko reitti kierrettiin kymmenisen vuotta sitten.

Alkusyksyn aurinkoisen päivän houkutellessa ulos päätimme virkistää muistiamme Tonkkurinmäen kupeesta lähtevällä polulla. Odotusarvot sinänsä tuttua reittiä kohtaan olivat vähäiset, mutta toiveissa oli, että länsipuolen metsäisiltä kallioilta näkisi yhä Kallavedelle.

Vaan mahtaakohan sillä suunnalla olla hirvikärpäsiä? Jotkut kai saavat niiden puremista pahojakin oireita, mutta itse luokittelen ne lähinnä harmittomiin tapauksiin, vaikka asiasta joskus marisenkin. Päätin silti kokeilla, olisiko värikkäästä pukeutumisesta apua.

Punaisesta takista jouduin lämpötilan noustua luopumaan, eikä ainakaan oranssi lippalakki riittänyt pitämään otuksia loitolla. En mielestäni yhtään näyttänyt hirveltä, mutta ehkä kärpäset kokivat tilanteen toisin. Toisaalta en myöskään tullut ammutuksi hirvenä, joten joku vaikutus lakilla saattoi olla.


Niittylahden polku ei oikeastaan reittinä ole yhtään hullumpi. Kierroksen itäinen puolisko on päivän lyhentyessä hiukan hämärä, mutta Mustamäen luonnonsuojelualueella on kaunista; tosin alue on aika pieni.



Jälkikäteen havaitsin, että olin kymmenen vuotta sitten ottanut Mustamäen kallioilla vaimosta hyvin samanlaisen valokuvan kuin tälläkin kertaa.

Kuvapari oli minusta hauska, ja olisin mieluusti julkaissut sen tässä, mutta en saanut siihen lupaa, koska takavuosina käytetyssä päähineessä oli kuulemma jotain vikaa. (Kuten huomaatte, tälle sivustolle päätyvät kuvat joutuvat kulkemaan varsin tiheän seulan läpi.)

Reitin ainoa laavu ei sijaitse kovin ruusuisella paikalla, mutta on helppoon saavutettavuuteensa nähden kohtuullisen siisti. Joskus tällaisten kaupunkilaavujen ympärillä kun saattaa olla puolen hehtaarin nokikehä.


Hulppeilla Kallavesi-näkymillä ei kulkijaa silti hemmotella, ainakaan Mustamäen rinteiltä. Tonkkurinmäeltä saattaa jotain näkyäkin, mutta Tonkkurin lenkkiä emme nyt menneet.

Mustamäen näkötornista sentään erottuu Kuopion eteläisiä osia, mutta ilman hakkuita nekin taitavat jossain vaiheessa jäädä puiden taakse. Ehkäpä tarkastamme asian taas kymmenen vuoden kuluttua, mikäli jalka vielä nousee.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Kulttuuria pään täydeltä

Petkeljärveltä matkamme jatkui hämärtyvässä illassa kohti Lieksaa.

Yöpyminen Lieksassa tarjosi meille mahdollisuuden vierailla yhdessä Suomen suurimmista ulkomuseoista, Pielisen museossa. Vaimolle paikka oli täysin vieras, enkä itsekään ollut käynyt siellä... hmm... 40 vuoteen, joten museo sopisi hyvin kaupunkilomamme viimeiseksi kohteeksi.


Seitsemän euron sisäänpääsymaksu on museon laajuuteen nähden kohtuullinen. Maksamalla kolme euroa lisää olisi saanut oppaankin mukaan, mutta vaimo arveli, ettei opas jaksaisi kuunnella minun horinoitani. En nähnyt tarpeelliseksi kyseenalaistaa vaimon auktoriteettia tässä asiassa.


Vierailupäivänämme museossa vietettiin kesäkauden viimeistä päivää. Talvella museon tarjonta onkin olennaisesti suppeampi, koska ainoastaan päärakennuksessa oleva sisänäyttely on tuolloin avoinna.


Vaikka suuri osa museon kohteista on ollut paikallaan on jo vuosia, alueen reunamilla on myös uudempia osastoja.


Esimerkiksi takavuosien vankienhoidosta kertovat näyttely oli mielenkiintoinen, vaikka varsinaisia museotavaroita siellä oli vähän.

"Kun olin jo ennen kuullut, että edellä mainittu (---) olisi myöskin myynyt täällä kirkolla väkijuomia. Edellä mainitun varkauden tähden oli (---) passitettu Kuopion lääninvankilaan odottamaan oikeuden tutkintaa ja kun hän sieltä tuli, niin poliisikonstaapeli (---) kanssa menin vankituvalle, jossa kuulustelin asiain johdosta ja myönsikin myyneensä pari pulloa konjakkia." (Ylimääräisen poliisikonstaapelin päiväkirja 14.12.1913)

"Illalla ilmoitti eräs mies, että Lieksan kylässä, (---) mökissä, hänen asunnossaan ampui eräs mies hänen vaimoaan kylkeen. Heti paikalla läksin konstaapeli (---) kanssa mainitulle mökille, josta pidätettiin ampuja, sekä vietiin vankituvalle, ja ilmoitin nimismiehelle enempiä toimenpiteitä varten." (Poliisikonstaapelin päiväkirja 23.6.1923)

"Yleensä vankilan ruoan mainitaan olleen hyvää, terveellistä ja riittävää, mutta sisällissodan aikana ja sen jälkeen ruoasta oli pula. Kuopion lääninvankilan lääkärin vuonna 1919 ruokaa koskevassa lausunnossa kerrotaan kuivatuista nauriista tehdyn sopan olleen sekä hajultaan että maultaan vastenmielistä. Sen sijaan kuivatuista kaaleista ja soppajuurista tehty soppa oli välttävän hyvää, mutta sisälsi suuren määrän matoja, jotka tulivat esille soppaa keitettäessä."

"Vuodesta 1608 alkaen ankarien tuomioiden perusteena käytettiin Mooseksen lakia. Lain taustalla oli verivelkaoppi, jonka mukaan koko yhteisöä seurasi onnettomuus, mikäli viattoman verta ei hyvitetä verellä. Tuomarit langettivat kuolemantuomioita muun muassa henkirikoksista ja valtionpetoksista. Tuomio pantiin täytäntöön yleensä mestaamalla, hirttämällä tai teilaamalla."

Vähän karua on aiemmin ollut, mutta muuten olen sitä mieltä, että jos Mooseksen lakia noudatettaisiin yhä, elämä lähiöissä olisi rauhallisempaa.

Myös tukinuitosta ja tukkilaiselämästä yleensäkin kertova osasto oli laaja. Tukkimiehet vaikuttavat takavuosina olleen varsin salskeita.



Keskimäärin näyttelyyn kuulemma käytetään pari tuntia aikaa, mutta meillä meni melkein neljä. Mitä vanhempi koje, sitä enemmän se rouvaa kiinnosti.


Kesäloma alkaa nyt olla paketissa, juuri sopivasti ennen ensilumia. Viimeinen lomaviikko meni paljolti Pielisen ympärillä pyörien, mutta kun järven kiertää ensin myötäpäivään ja sitten vastapäivään, malttaa hetken olla pois tien päältä. Museosta saamamme kulttuuriannos ainakin riittää koko talveksi.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Pieni on kaunista

Haaveeni munkinurasta kaatuivat - ainakin toistaiseksi - vaimon asetuttua poikkiteloin henkisen kasvuni polulle. Ei auttanut kuin ajaa illaksi Joensuuhun, josta seuraavana aamuna jatkaisimme kohti Ilomantsia ja Petkeljärven kansallispuistoa.

Ajatus oli, että voisimme kevyesti retkeillä Petraniemen ympäristössä, mahdollisesti poiketa Korkeasärkällä. Korkeasärkän polku on kuitenkin lyhyt, joten ehtisimme tutustua myös johonkin toiseen kohteeseen.

Sellainen löytyi Taitajan taipaleen pohjoispäästä: Myllynlamminsärkkä. Molemmat mainituista särkistä näyttivät ainakin kartalla helppokulkuisilta, mikä olisi vaimon kylkiluita ajatellen hyvä juttu.

Kauko riemastui kuullessaan, että sekin pääsisi retkelle mukaan. Itärajan lentokieltovyöhyke oli tosin lähellä, mutta Myllyniemensärkän pohjoisosa jäi rajoitusalueen ulkopuolelle.


Pysäköityämme auton Putkelan pysäköintialueelle lähdimme lompsimaan verkkaista tahtia kohti Hiislammen laavua.

Särkän pohjoispää ei ollut erityisen hehkeä, koska puiden välistä ei juurikaan nähnyt ympäröiville järville. Matkan varrelle osunut Iso-Suokon tulipaikkakin oli jotenkin ränsistyneen ja hämärän oloinen, ainakin aamupäivän tunteina.

Vähän etelämpänä oli kuitenkin hienompaa, ja tuttu kopina alkoi taas kuulua läheisistä keloista.

Muuten paikka oli rauhallinen, vaikka Ilomantsin keskustaan (Pogostaan) ei tikantietä ollut kuin viitisen kilometriä. Kesämökkejäkään ei rannoilla juuri näkynyt, mikä saattoi johtua hieman suomaisesta ympäristöstä.


Hiislammen laavulla kohtasimme yllättäen pari saksalaista nuorukaista, jotka olivat ilmeisesti lähteneet liikkeelle Petraniemestä. Miehet olivat sytyttäneet nuotionkin (yksi vienosti käryävä halko), jonka ääressä he viettivät lepotaukoa.

Itse emme jääneet laavulle tulistelemaan, vaan jatkoimme hiukan pidemmälle päätyen lopulta sammalmättäälle kahvittelemaan. Lammelta puhaltanut tuuli tuntui jo syksyiseltä, mutta auringonsäteet lämmittivät taukopaikkaamme sopivasti.

Autolle palattuamme koukkasimme Ilomantsin kautta kohti Petraniemeä tutustuaksemme vielä Korkeasärkän polkuun. Petkeljärven kansallispuistoa ei ole koolla pilattu, mutta hienoa aluetta se kyllä on, minkä jo muutama vuosi sitten totesimme.

Niemen kärkeen ei ole Petraniemen pysäköintialueelta kuin kolmisen kilometriä, mutta polku on paikoin kivinen ja siten hidaskulkuinen. Koska sää vaikutti lähtiessä hyvältä, emme ottaneet mukaamme sadetakkeja, mikä osoittautui virheeksi.

Niemen puolivälissä huomasimme, että lännestä lähestyi sadealue. Se ei ehkä yltäisi niemen kärkeen asti, mutta kastelisi ainakin parkkipaikan ympäristön. Päätimmekin kärkeen päästyämme vartoa hetken, jotta sadealue menisi ohi, toivottavasti meitä väistäen.

Taisin niemessä seisoessani hiukan ikävöidä Kaukoa, mutta näin lähellä rajaa ei kuitenkaan olisi saanut lentää.


Kun olimme mielestämme riittävästi odotelleet sateen väistymistä, lähdimme lompsimaan takaisin Petraniemen suuntaan. Suunnitelma melkein toimi, sillä sadepilvet karkasivat edestämme itään.


Harmiksemme takaamme kuitenkin hyökkäsi uusi sadealue, joka kasteli meidät viimeisillä sadoilla metreillä. Onneksi vain kevyesti, ja kyllähän kesä kuivaa... Ensi kesä ainakin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Pyhien seurassa

Oma lomareissuni oli onnistunut, mutta kotiin palattuani minua odotti yhteiseen loppulomaamme liittyvä problematiikka. Vaimokin ehkä haluaisi lomansa aikana käydä jossain.

Rouvan kylkiluuongelmien vuoksi perinteinen reppuretkeily vaikutti yhä hankalalta. Kaupunkilomalleko tässä sitten pitää lähteä? Ottaa osaa johonkin toritapahtumaan? Jopa mennä elokuviin?

Tuijotin Suomen karttaa ja siinä näkyviä kaupunkeja. Ajaisimmeko Etelä- vai Länsi-Suomeen? Raumalle, tai mahdollisesti Poriin? Vaasassakaan ei ole käyty aikoihin.

Kaikkiin tuntui olevan pitkä matka, enkä todennäköisesti olisi kyennyt keksimään meille mielekästä ohjelmaa. Asia hermostutti minua, joten yritin luikerrella tilanteesta ulos.

  • Kultaseni, olen miettinyt murtunutta kylkiluutasi ja tullut siihen tulokseen, että meidän on tällä kertaa parempi lähteä kaupunkilomalle.
  • Oi, miten ihanaa! Lähdemmekö Roomaan vai Barcelonaan? Tai ei sillä väliä, päätä sinä!
  • Älähän nyt intoile, käytettävissämme on enintään neljä matkapäivää. Ei siinä ajassa ehdi kuin Juutinrauman sillalle, ja silloinkin pitäisi ajaa Malmön ohi, mikä on vaarallista.
  • No mitä mielessäsi sitten on?
  • Olin ajatellut Ilomantsia!
  • Mutta eihän Ilomantsi ole kaupunki.
  • Äh... No sitten lähdetään Petkeljärvelle! Se on hieno paikka, ja ihan tarpeeksi urbaani kohde meille.

Onneksi rouva ei tyrmännyt asiaa täysin. Ehkä kylkiluita kannattaakin jo hiukan koeponnistaa, ja tiukan paikan tullen voisin itse toimia muulina.

Päätimme silti poimia matkan varrelle myös kevyempiä kohteita, joista ensimmäiseksi valikoitui Valamon luostari. Suuntasimme ensi töiksemme Heinävedelle.


Oli mainio ajatus lähteä luostariin. Varsinaisten kirkkorakennusten ohella alue on muutenkin kiehtova, ja munkkien kiireetöntä elämää on rauhoittavaa seurata.

Luostarin lähipiirissä toimii nykyään ainakin hotelli, kahvila-ravintola, muistoesinemyymälä sekä viinimyymälä. Myös kesäkauppa löytyy, tosin lafka oli jo tältä kaudelta suljettu.

Kävi kuitenkin niin, että me ajauduimme luostarialueelta Kuuverinniemeen menevälle retkeilypolulle. Suurin ero tavalliseen retkipäiväämme taisikin olla se, että tällä kertaa rouva kantoi repun sijasta käsilaukkua, ja minulla oli ylläni kauluspaita.

Vajaan viiden kilometrin mittainen polun ja latupohjan yhdistelmä ei ollut erityisen näyttävä, mutta hirvikärpäsiä metsässä oli paljon. Olimme hädin tuskin päässeet luostarin porteista ulos, kun ne saatanat olivat jo kimpussamme.


Hirvikärpästen tuottama ärsytys kuitenkin haihtui mielestä, kun palasimme luostarialueen suojiin ja menimme Trapesaan kahville.

Kahvittelun jälkeen poikkesimme vielä luostarin myymälään, josta ostin pullollisen Valamon Vaeltajaa. Arvelin sen olevan marjamehua, mutta kun nyt katson tarkemmin, kyseessä onkin "vaeltajan viini". Ei se mitään, viini toimineekin paremmin, jos mielii lähemmäksi Jumalaa.

Luulen, että luostarielämä sopisi minulle. Kun arkiset askareet alkavat tuntua raskailta, pitäisikin ehkä kartoittaa vaihtoehtoja. Onkohan munkiksi vaikea päästä?

Kiinnittäessäni huomiota ortodoksimunkkien pukeutumiseen epäusko kuitenkin valtaa mieleni. Voiko kaapu päällä juosta? Tai hiihtää, mieluiten vapaalla tyylillä?


Joutuisin ehkä tekemään pukeutumisen suhteen myönnytyksiä. Liturgiaa kun ei ilmeisesti voi vetää tiukoissa trikoissa, tai pelkkää suitsutusta siitä ei ainakaan seuraisi.