Miten minusta tuli parittaja

Olen jo pitkään kaavaillut, että alan ilmakuvauksessa suosia Mauri-kopteria (DJI Mini 2) vanhemman Mallan (DJI Mavic Mini) sijaan. DJI Mini 2 on monessa suhteessa parempi laite, sillä se sietää paremmin tuulta, ja kantamakin on DJI Mavic Miniä pidempi.

Lomareissulla kohtaamani kuumenemisongelma kuitenkin synnytti uuden pulman: en voinut enää käyttää Mauri-kopteria, koska minulla ei ollut sen kanssa toimivaa kauko-ohjainta.

Mistä löytäisin uuden ohjaimen? DJI Mini 2:n käyttämän DJI RC-N1 -ohjaimen saatavuus ei ole kovin hyvä, koska kopterimalli on jo vanha. Mikään muu DJI:n drone ei liioin käytä samaa ohjainta, joten uudemman kopterin hankintakaan ei auttaisi asiaan.

Onnekseni huomasin, että Oulun Kaakkurin Power-myymälän outlet-laarista löytyisi DJI Mini 2 -kopteri oheislaitteineen. Pelkän ohjaimen ostaminen tuskin olisi mahdollista, mutta hankkimalla koko paketin ainakin saisin Maurin taas henkiin.

Koska sattumoisin ajelimme Oulun suunnalla, kävin kaapimassa laarin pohjat Kaakkurista. Normaalisti ehkä vieroksuisin kopteria, jonka kyljessä lukee asiakaspalautus, mutta koska olin ensisijaisesti kiinnostunut vain ohjaimesta, se ei haittaisi.

Lopulta kävi ilmi, että itse kopterikin oli avaamattomassa paketissa, joten myös se olisi 100 %-kunnossa. Onpahan ylimääräinen laite siltä varalta, että Maurille tapahtuu jotakin. Lisäbonuksena sain vielä paketin mukana uuden akun aiemmin vioittuneen tilalle, ja hintakin oli kohtuullinen.

Kaupassa myytävät kopterit on tehtaalla valmiiksi paritettu kauko-ohjaimensa kanssa. Koska tarkoitukseni oli käyttää uutta ohjainta vanhan kopterin kanssa, parittaminen täytyi tehdä uudestaan. Toimenpide oli minulle vieras, mutta onnistui helposti DJI Fly -sovellusta käyttäen.

Aiemmin tapasin aina päivittää kopterini uuteen malliin, kun sellainen tuli tarjolle - käytännössä vuoden välein. Uusi tekniikka on yleensä etevämpää, mutta eihän hommassa oikein ole järkeä, jos vanha laitekin on riittävän hyvä. Uuteen kopteriin täytyy myös hankkia lisävarusteita kuten uusia suotimia - vanhat eivät kuitenkaan ole yhteensopivia - mikä lisää kustannuksia entisestään.

Olenkin tästä syystä tyytyväinen Maurin saamaan jatkoaikaan. Tunnen myös oudolla tavalla mielihyvää siitä, että nämä vanhemmat kopterit eivät lähetä RemoteID-signaalia, jos sellaista nyt joku sattuisi seuraamaan.

Mauri kuitenkin lentää tai kuvaa hiukan vinossa asennossa, mitä en ole saanut kalibrointitoiminnollakaan korjattua, joten asia täytyy aina huomioida videoita editoitaessa. Jossain vaiheessa Mauristakin täytyy siten luopua, mutta vielä ei ollut sen aika.

Mittarissa 5479 askelta

Tänään on erityinen päivä, sillä Askelmittari-blogi täyttää viisitoista vuotta. Perustin blogin vapunpäivänä vuonna 2011, minkä jälkeen olen julkaissut 5479 päivän aikana yhteensä 1230 kirjoitusta.

Blogin tyyli on ajan myötä hieman muuttunut, mutta ensimmäisessä kirjoituksessani mainitut tavoitteet ovat pääosin pitäneet paikkansa. Ulkoasun osalta muutoksia olisi voinut olla enemmänkin, mutta asiaan liittyvien teknisten hankaluuksien vuoksi ne ovat jääneet tekemättä.

Alussa julkaisuni taisivat olla aika kuivakoita, koska en yleensä liittänyt niihin edes kuvia. Visuaalinen anti on onneksi vuosien myötä parantunut, ja nykyään kuvia on muutenkin paljon.

Yhdenlainen tyylimuutos on myös se, että jos blogi alunperin olikin henkilökohtainen kanavani, viime vuosina myös vaimoni merkitys sisällön tuottamisessa on kasvanut.

Vaimo paitsi esiintyy useissa kuvissa myös kuvaa itse, ja moni kirjoituksissa ja videoissa näkyvä kuva onkin rouvan ottama. Tekstit ja muun sisällön sentään tuotan itse, mutta ehkä Askelmittari-blogi on nykyisin jossain määrin myös meidän yhteinen hiekkalaatikkomme.

Blogini elämänkaareen sisältyy kaksi asiaa, jotka ovat suuresti vaikuttaneet julkaisuiden sisältöön. Ensimmäinen tapahtui vajaat kymmenen vuotta sitten, kun hankin ensimmäisen droonini. Ilmakuvaus vei minut mukanaan, ja johti myöhemmin siihen, että aloin kuvata videomateriaalia myös muilla laitteilla.

Toinen iso juttu oli muutaman vuoden takainen retkeilyauton hankinta, joka merkittävästi muutti retkeilyharrastuksemme luonnetta. Usean päivän vaellukset - joita nykyään hieman kaipaan - jäivät pois, mutta eri mittaisia päiväretkiä tehdään sitäkin enemmän. Toisaalta kun ikää alkaa kertyä, homma on ehkä mielekkäämpää näin, ja caravan-aiheiset jutut kyllä sointuvat yhteen retkeilyn kanssa.

Retkiin liittyvää oheismateriaalia on runsaasti, ja erityisen tyytyväinen olen blogini karttanäkymään, jonka kautta tiettyyn paikkaan liittyvät tekstit, kuvat ja videot ovat helposti löydettävissä. Karttasivun ensimmäisen version tuottaminen tosin oli kymmenen vuoden bloggaamisen jälkeen vähän puuduttavaa.

Videoiden editointi kuitenkin vaatii työtä, mikä käytännössä on johtanut siihen, että en ole enää aikoihin tuottanut omaa musiikkia. Aika ei riitä kaikkeen, mutta toisaalta kyseessähän on vain harrastus. Olenkin sittemmin alkanut videoissani hyödyntää YouTube Audio Libraryn tarjontaa, vaikka aluksi välttelin sitä.

Blogissani on nykyään paljon päiväretkiin liittyviä julkaisuja. En yleensä kovin tarkkaan tekstissä kuvaile reittien sisältöä, koska parhaiten asia välittyy videolta, jollainen myöhemmin tulee tarjolle. Toisaalta yritän myös vältellä sitä, että blogini toimisi vain retkikertomusten hakemistona.

Toisin kuin YouTube-videot yleensä, omat videoni ovat tarkoituksella "äänettömiä", koska niihin liittyvä kerronta löytyy blogistani. Ja muutenkin ajattelen niin, että minun on turha höpöttää videoilla yhtään mitään, koska netti on täynnä sellaisia videoita, joissa jo selitetään kaikki asiat. Itse keskityn välittämään maisemia ja tunnelmia, vaikka kovin suuria katsojamääriä videoni eivät olekaan saavuttaneet.

Viisitoista vuotta on kuitenkin blogille pitkä aika, ja motivaation ylläpitäminen edellyttää, että keksin silloin tällöin uusia juttuja. Viimeisin villitykseni - jonka tosin ideoivat minulle läheiset ihmiset - on se, että tekstimuotoisen viestin sijaan lisään retkikohteiden vieraskirjoihin tällaisia Askelmittari-tarroja. Joko olet löytänyt sellaisen?

Viidessätoista vuodessa ihminenkin vanhenee paljon. En enää ajattele kaikista asioista samalla tavalla kuin blogin alkumetreillä, ja fyysiset rajoitteetkin tuntuvat nykyään konkreettisemmilta kuin vuonna 2011.

Juoksu ei enää kulje (en koskaan taida yltää kuuhun asti), iltaisin sattuu niskaan, aamuisin selkään ja käsien niveliin kaiken aikaa. Sauna on ainoa paikka, jossa ei koske mihinkään, mutta ei sielläkään voi kaiken aikaa olla.

Ja muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennenkuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
"Nämä eivät minua miellytä" (Saarn. 12:1)

Mainittakoon vielä, että kaikki tässä jutussa olevat kuvat ovat vuodelta 2011; ennen pahoja päiviä siis.

Osmo

Toissa kesänä kävi ilmi, että itärajan läheisyydessä (ADIZ-alueella) tapahtuvaan dronen lennättämiseen liittyvät säännöt ovat muuttuneet. Tai oikeastaan säännöt muuttuivat jo aiemmin, mutta itselleni asia valkeni vasta tuolloin.

Ongelmaa kiertääkseni tulin hätäpäissäni hankkineeksi DJI Osmo Mobile 6 -gimbaalin, jolla toivoin saavani retkivideoihin vaihtelua silloin, kun kopteria ei voi lennättää.

Olen yleensä kuvannut osan retkivideoistani Asus Zenfone 9 -puhelimella. Asuksen kuvanvakautus toimii varsin hyvin, mutta liikkeessä ollessa sillä ei sentään voi kuvata. Osmolla niin voisi tehdä, ehkä.

Koska Zenfone 9 ei (ainakaan virallisesti) ole yhteensopiva Osmon käyttämän DJI Mimo -ohjelmiston kanssa, ostin gimbaalin kaveriksi outlet-myynnistä löytämäni iPhone 11 -luurin, joka oli edullisin Osmon tukemista laitteista. Laite ei ole enää ihan uusinta tekniikkaa, mutta ottaa kuitenkin 4K-kuvaa, mikä riittää minulle. Nettitietojen mukaan vaikutti myös siltä, että Mimo toimii paremmin iPhonen kuin Android-puhelinten kanssa.

Osmon ja iPhonen kombinaatio on aavistuksen painava, ja miltei samalla hinnalla olisi saanut myös pienemmän ja kevyemmän DJI Osmo Pocket 3 -gimbaalin. Toisaalta ulosvedettävässä, pitkässä kameravarressa on omat etunsa, ja puhelinta voi tarvittaessa käyttää erikseenkin, vaikkapa kopterin kanssa (ja ehkä sillä voi soittaa puheluitakin).

Osmosta ja sitä ohjaavasta Mimo-sovelluksesta löytyy paljon tietoa, joten en tässä kertaa kaikkia sen ominaisuuksia. Keskeisintä on, että gimbaali auttaa pitämään kameran vakaana etenkin silloin, kun kuvaaja itse on liikkeessä.

Mimo-sovelluksessa on useita erilaisiin tilanteisiin soveltuvia kuvaustiloja. Normaalisti gimbaalin päässä oleva kamera seuraa varren liikkeitä, mutta tarvittaessa esimerkiksi pystysuuntaisen kallistuksen voi lukita, jolloin gimbaali pitää kameran horisonttiin nähden suorassa.

Gimbaalissa olevilla painikkeilla on myös mahdollista ohjata kännykän kameratoimintoja:

• Etu- ja takakameran valinta
• Kuvaustilan (yksittäiskuva / video) valinta
• Vaaka- tai pystykuvauksen valinta
• Zoomaus ja manuaalinen tarkennus

Erityisen kätevä on koptereistakin tuttu ActiveTrack-ominaisuus, jonka avulla kameran voi lukita haluttuun kohteeseen, minkä jälkeen kamera seuraa kohdetta gimbaalin liikeratojen puitteissa.

Toimintoja on kaikkiaan aika paljon, mutta ne on jokseenkin ymmärrettävästi ripoteltu laitteen lukuisiin painikkeisiin. Kuvan ottava tai tallennuksen käynnistävä punainen record-painike on silti jotenkin väärässä paikassa. Mielestäni sen pitäisi olla lähempänä peukaloa, jolla sitä yleensä tavoitellaan.

Osa painikkeista - myös kameraa manuaalisesti kääntävän joystickin liikkeet - on ohjelmoitavissa tai ainakin säädettävissä, mutta ei kaikki. Esimerkiksi record-painikkeen alla olevan switch-painikkeen toiminnot ovat kiinteitä:

• Yksi painallus valitsee etu- tai takakameran
• Kaksi painallusta valitsee vaaka- tai pystykuvauksen
• Kolme painallusta valitsee still-kuvauksen tai videokuvauksen

Omassa käytössäni järjestys saisi olla päinvastainen, koska kuvaan pääasiassa takakameralla vaakaformaattia käyttäen, mutta vaihtelen usein still- ja videokuvauksen välillä. Harmillisesti järjestystä ei pysty muuttamaan.

Olen sittemmin löytänyt helpon tavan kiertää koptereihin liittyviä ADIZ-rajoituksia, joten Osmo ei ole ollut mukana kovin monilla retkillä. Jo Kieverrysjärviä kiertäessämme kuitenkin opin, ettei gimbaalin kanssa voi kuvata ihan niin huolettomasti kuin olin kuvitellut.

Kuten ilman gimbaaliakin, kuvaamiseen täytyy yhä keskittyä, ja lopputulokselle on eduksi, jos kuvatessa liikkuu ninjamaisesti hiipien. Keppi kädessä hiipiminen kuitenkin näyttää hölmöltä, eikä ninjatyyli varsinaisesti auta asiaa. Mutta ehkä tämä lopulta kuitenkin pukee minua.

Lyhyestä virsi kaunis

Olen viime vuosina julkaissut aika monta retki- tai maisema-aiheista videota. Ne on pääsääntöisesti tehty 16:9-vaakaformaattiin, joka on tavallisin valinta tällaisiin videoihin.

Mobiililaitteiden aikakautena myös pystyvideoiden merkitys on kasvanut. Moni selaa videoita puhelimella, ja vaikka kännykän voi aina kääntää vaakatasoon, sitä on helpompi pitää kädessä pystysuunnassa. Mediakin on löytänyt niille käyttöä muun hössötyksen keskeltä.

Internetin palveluista ainakin Instagram, Facebook, TikTok ja YouTube tukevat lyhyitä (15 - 90 sekuntia), pystysuuntaisia Reels-videoita. YouTube tosin käyttää omistaan nimitystä Shorts, mutta jokseenkin samasta asiasta on kyse.

Olen joskus miettinyt, pitäisikö itsekin alkaa kuvata sellaisia. Ei ehkä ensisijaisena formaattina, mutta vaakasuuntaisten ohessa. Ilmakuvauksiin 9:16-muoto on vähän kömpelö, eivätkä luontoaiheiset videot muutenkaan ole parhaimmillaan kiihkeärytmisinä lyhytversioina.

Omista koptereistani ainoastaan DJI Mini 3 Pro kykenee tallentamaan pystysuuntaista kuvaa. Muita käytettäessä 9:16-muoto täytyisi tuottaa kuvaa rajaamalla, mikä heikentää laatua, mutta ei toisaalta ole ylitsepääsemätön ongelma, jos kaiken kuvaa 4K-tarkkuudella.

Voisin saada lentävän lähdön pystyvideoiden maailmaan leikkaamalla kaikki 16:9-videoni 9:16-muotoon, mutta en ole varma, onko siinä järkeä. Vaikka Reelsien alkuperäinen ajatus oli tarjota formaatti spontaanisti kuvatuille kännykkävideoille, parhaat niistä ovat varsin taidokkaasti tehtyjä. YouTuben Shorts-markkinoillakin on siinä määrin tarjontaa, ettei näkyvyyttä ole helppo saavuttaa.

Jotta omat Reels-videoni tuottaisivat jotain lisäarvoa, täytyisi niiden myös riittävässä määrin erota aiemmista 16:9-versioista: uudet kuvakulmat, efektit ja taustamusiikki ainakin. Toisaalta en haluaisi muodostaa tästä asiasta elämänkokoista ongelmaa, joten lyhytversioiden pitäisi syntyä helposti olemassaolevan materiaalin pohjalta.

Alustan valinta mietityttää myös. En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, enkä päivittäin käytä juuri muita palveluita kuin X:ää. Ajatus uuden Instagram- tai TikTok-tilin avaamisesta lähinnä kauhistuttaa, Facebookista nyt puhumattakaan. Mitä vähemmän somea, sen parempi. Mutta ehkä YouTuben Shorts-formaatti voisi toimia, koska YouTubeen olen jo muutenkin sotkeentunut.

Tekaisinpa nyt koeluontoisesti muutaman lyhytvideon käyttäen viime kesänä kuvattua materiaalia. Pääsääntöisesti otokset on samoja kuin vaakasuuntaisissa versioissakin, mutta seassa on myös hiukan uusia kuvia. Taustamusiikit poimin tällä kertaa YouTuben julkisesta audio-kirjastosta. Ja kaikki tämä pikakelauksella, kuten formaatti edellyttää... Ehkä teen myöhemmin lisää, jos siltä alkaa tuntua.

Linkki videoon

Linkki videoon

Linkki videoon

Videokuvauksen haasteista

Olen menneen vuoden aikana puuhastellut paljon videoiden parissa.  Kuvaaminen on enimmäkseen tapahtunut koptereita käyttäen, mutta aihe kiinnostaa minua laajemminkin.

Koska videoni ovat yleensä aika metsäisiä, niiden taustalle sopii parhaiten musiikki, mihin tarkoitukseen käytän pääasiassa omia kappaleitani.  Muitakin vaihtoehtoja olisi, mutta koska lopulta siirrän videoni YouTubeen, vältän ainakin kaikki tekijänoikeudelliset ongelmat. 

Musiikin tekeminen vie enemmän aikaa kuin kuvaaminen, mistä syystä valitsen yleensä videon taustalle jonkun valmiin kappaleen.  Tällöin musiikin merkitys hiukan korostuu, koska video täytyy käytännössä leikata kappaleen ympärille eikä päinvastoin.  Lisäksi tämä johtaa siihen, että samoja biisejä tulee helposti käytettyä moneen kertaan.

Videon kuvaamisesta

Yksinkertaisimmillaan kopterilla kuvaaminen on helppoa: riittää, kun nostaa kopterin ilmaan ja antaa kameran laulaa.  Toisaalta jos aina kuvaa vain eteenpäin liikkuvaa maisemaa, videoista tulee aika samankaltaisia.

Eteenpäin kuvatessakin täytyisi aina muistaa asettaa lentonopeus lentokorkeuden mukaan.  Jos matalalla kuvatessaan lentää liian kovaa, näkymä vilisee silmissä.  Vastaavasti ylempää kuvatessa nopeutta täytyy olla riittävästi, tai muuten videossa ei näytä tapahtuvan mitään.

Parhaat otokset syntyvät yleensä silloin, kun kopteri paitsi liikkuu tasossa myös pyörii pystyakselinsa ympäri.  Jos samalla vielä säätää kameraa pystysuunnassa, lopputulos voi olla hyvinkin onnistunut, mutta edellyttää pientä sormiakrobatiikkaa. Lähellä oleva kohde on myös helppo hukata kuvakulman ulkopuolelle, joten ensi yrittämällä homma ei aina mene purkkiin.

Yksi kopterikuvauksen haasteista on se, että kuvattaessa pitäisi samaan aikaan pystyä seuraamaan sekä kännykän näyttöä että ilmassa lentävää kopteria.  Jos kopteri liikkuu sivuttain tai taaksepäin, kännykästä ei näe, mikä lennokin liikesuunnassa odottaa.  Jos lentää matalalla, on helppoa ohjata kopteri puuhun.

Kalliimmissa laitteissa on yleensä sensoreita, jotka havaitsevat lähellä olevat esteet, mutta omassa Mavic Minissäni sellaisia ei ole.

Kuten aiemmin kirjoitin, harmaasävysuotimet ovat videokuvauksessa hyvä varuste, vaikka joskus kopterin nokalle päätyykin vääränlainen suodin.  Itse kuvaan useimmiten ND8-suodinta käyttäen, jolloin still-kuvatkin ovat vielä kohtalaisen teräviä.  Pienikokoisen suotimen kiinnittäminen kopterin kameraan on vähän tuhraamista, eikä sitä metsäoloissa viitsisi vaihtaa lainkaan.

Oma kuvaamiseni on joskus vähän hätäistä.  Liian usein tallennan vain pätkiä sieltä täältä, ja kasaan sitten niistä jonkinlaisen koosteen. Pieni suunnitelmallisuus ei olisi haitaksi, niin sisällön kuin kuvakulmienkin suhteen.

Videon muokkaamisesta

Aiemmin kyhäsin vähäiset otokseni Windowsin Movie Makerilla, mutta kun Microsoft lakkasi tukemasta sitä, täytyi alkaa katsella muita vaihtoehtoja.  Microsoft ehdottaa Movie Makerin tilalle Movie Editoria, joka on helppokäyttöinen, mutta toiminnoiltaan melko rajoittunut sovellus.  

Lopulta päädyin asentamaan koneelleni Shotcut-ohjelman, jolla olen työstänyt kaikki viimeaikaiset videoni.  Ominaisuuksiensa puolesta Shotcut riittää hyvin, mutta lopputulokseen vaikuttavia muuttujia on paljon, joten opettelemista riittää.

Monet haasteista ovat liittyneet lopullisen mp4-tiedoston tuottamiseen.  Useimmiten tarkoitukseni on vain yhdistää videotiedostot ja erillinen mp3-ääniraita niin, että kuva ja ääni etenevät samaa tahtia.

Aluksi ongelma oli se, että videoeditorissa kaikki näytti hyvältä, mutta Shotcutin tuottamassa mp4-tiedostossa ajoitukset olivat pielessä.  Käytännössä jokainen otos alkoi pienellä viiveellä, joka vieläpä kasvoi videon loppua kohti.  Kuva ja ääni siis alkoivat enenevässä määrin mennä eri tahtia.

Kokeilujen jälkeen huomasin, että mp4-tiedoston luomiseen liittyvällä "B ruudut"-parametrilla on jotain tekemistä asian kanssa.  En lukuisten nettihakujen jälkeenkään täysin ymmärrä sen merkitystä, mutta ainakin viiveet poistuvat, jos parametrin arvoksi antaa oletusarvon (3) sijaan nolla.

Kiusallisia viiveitä voi syntyä myös muilla tavoilla.  Joskus käy niin, että tietokoneella editoimani video on virheetön Shotcut-editorissa, ja valmis mp4-tiedostokin näyttää hyvältä, myös siirrettyäni sen YouTubeen.  Mutta jos avaan YouTube-videon jollakin toisella tietokoneella, kuva laahaa äänen perässä.

Ihmettelin pitkään, mistä ilmiö voi johtua.  Ensin ajattelin, että kyse on tietokoneiden tai niiden käyttäminen ajurien eroista, mutta lopulta paljastui, että ongelma liittyykin käyttämiini langattomiin kuulokkeisiin.

Tulin viime talvena ostaneeksi North Touch one TWS bluetooth-kuulokkeet.  Kuulokkeet olivat edulliset, mutta niissä on silti kohtalaisen hyvä ääni.  Vaikka kyse on korvakäytävän ulkopuolelle jäävästä mallista, kuulokkeet pysyvät hyvin paikallaan, kunhan ei hosu liikaa.

Langattomista kuulokkeista tuleva ääni toistuu kuitenkin pienellä viiveellä.  Musiikkia kuunnellessa asialla ei normaalisti ole merkitystä, mutta jos tarkoitus on linkittää näytöllä näkyvä kuva ja kuulokkeista kuuluva ääni toisiinsa, viive on ongelma.  North Touch -kuulokkeiden tapauksessa viive on 300 - 400 millisekunnin luokkaa.

Jos siis videon editoi langattomia kuulokkeita käyttäen, lopputulos näyttää hyvältä, kun sen toistaa samoja kuulokkeita käyttäen.  Mutta jos videota katsoo toisella tietokoneella ja langallisia (viiveettömiä) kuulokkeita käyttäen, kuva laahaa äänen perässä. 

Tämä on harmillista, koska olen tuutannut YouTubeen monta videota, jotka ovat tässä mielessä "pilalla" ilman että olen huomannut koko asiaa.  Täytynee jatkossa käyttää vain langallisia kuulokkeita, tai ainakin ensin varmistaa viiveen säädyllisyys.  Ja ehkä välttää nopeita kuvasiirtymiä, joissa ajoitus on erityisen tärkeää.

Lopputulokseen vaikuttavat myös monet Shotcutin tarjoamat vaihtoehdot, kuten äänen ja kuvan koodaamiseen liittyvät asetukset.  Bittivirran nopeuden osalta YouTube suosittelee käytettäväksi muuttavaa nopeutta (variable bitrate, VBR), mutta ainakaan oletusasetuksilla sen tuottama jälki ei ole erityisen hyvää, mikä näkyy erityisesti kuva- ja väriliukumissa.

Jos laatuun vaikuttavia parametreja säätää, lopputulos on parempi, mutta samalla tiedostokoko kasvaa lähelle vakionopeudella (constant bitrate, CBR) koodattua tiedostoa.  Vakionopeutta käytettäessä täytyisi puolestaan huomioida, millä kopterilla otokset on kuvattu.

Yksi opettelun kohteista on Shotcutin tarjoamat ohjelmalliset kuva- ja äänisuotimet.  Etenkin videosuotimia on paljon, enkä tunne niistä kuin muutamia.

  

Suurin osa suotimista on yksinkertaisia, mutta monimutkaisemmat edellyttäisivät perehtymistä.  Niillä voisi kuitenkin saada omiin videoihinsa hiukan vaihtelua.

Kun maailma häikäisee

Hankkiessani keväällä DJI Mavic Minin en aluksi ollut tyytyväinen kuvaamieni videoiden laatuun.  Ihan priimaa ne eivät ole vieläkään, mutta opettelun ja kokeilujen myötä suunta lienee silti oikea.  Menneen kesän aikana kopterivideoita onkin syntynyt aika monta. 

Yksi kirkkaassa valossa tapahtuvan kopterikuvauksen ongelmista on se, että automatiikan valitseman lyhyen valotusajan vuoksi videokuvasta voi tulla hiukan yliterävää.  Valotusaikaa voi yleensä säätää, mutta aukkoa välttämättä ei, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää käyttää himmentävää suodinta.

Heinäkuisen kesälomareissumme jälkeen päätinkin panostaa lisää videokuvaukseen, ja hankin Mavicin nokalle muutaman harmaasävysuotimen (ND 8/16/32/64).  Sparkiin niitä löytyi ennestäänkin, mutta koska olen videokuvannut sillä aika harvakseltaan, suotimista saavutettava hyöty on ollut aika pieni.

Harmaasävysuotimen avulla valotusaikaa voi kasvattaa niin, että jokaiseen yksittäiseen kuvaan tulee hiukan liike-epätarkkuutta, jolloin liike näyttää videolla pehmeämmältä.  Samalla valotusajan voi asettaa niin, että se on johdettu käytetystä kuvataajuudesta.  Esimerkiksi 30 fps (frames per second) -nopeudella kuvattaessa hyvä lähtökohta valotusajalle on 1/60 s.

Jos aukko ja valotusaika ovat jokseenkin lukittuja, millainen suodin kopterin keulaan kannattaisi minäkin päivänä asentaa?  Kahta tumminta versiota (ND32/ND64) ei kovin usein tarvinne, mutta ND8- ja ND16-vaihtoehtojen välillä voi joutua arpomaan.

Päätin testata asiaa, joten ajelin melko tyypillisenä pilvipoutaisena päivänä Suovun metsiin kuvatakseni muutaman otoksen sekä ND8- että ND16-suodinta käyttäen.  

Käytin molemmissa tapauksissa valotusaikaa 1/60 s, mutta kasvatin kuvauksen aikana ISO-arvoa 100 → 200 → 400 → 800.  Tarkoitukseni oli siis selvittää, kumpi suodin toimii tyypillisenä kesäpäivänä paremmin ilman että ISO-arvoa täytyy kohtuuttomasti kasvattaa.

ND8-suodinta käytettäessä ISO 100 tuntuisi riittävän, koska jo ISO 200 -arvolla pilvet katoavat taivaalta.  ND16-suotimella puolestaan ISO 100 tuottaa hiukan tumman kuvan, mutta ISO 200 on parempi (ja ISO 800 hyödytön).

Vaikuttaisi siis siltä, että ND8 on sopiva valinta puolipilviselle kesäpäivälle.  Kirkkaassa auringonpaisteessa ND16 saattaa olla parempi, ja keväthangilla voidaan tarvita vieläkin tummempia vaihtoehtoja.

ISO-testin lisäksi kuvasin myös pari otosta vertaillakseni FullHD- ja 2.7K-tarkkuuksia.  4K-kuvaahan Mavic Minillä ei edes saa, mutta tuoko 2.7K jotain lisäarvoa?  Näissä testeissä on käytetty ND8-suodinta (30 fps, 1/60 s, ISO 100).

Videoita ei ole kuvattu ihan samasta kohtaa, mikä vaikeuttaa vertailua, mutta mielestäni 2.7K-kuva näyttää hiukan terävämmältä, ainakin kulmissa.  Sen tiedostokoko on (tässä testissä) noin 15% FullHD-versiota suurempi, mikä on hyväksyttävissä.

Kaikista tärkein testi jäi kuitenkin vielä tekemättä: kuinka paljon suotimen käyttö (ja pidempi valotusaika) ylipäänsä pehmentää videon liikettä? 

Voisi ajatella, että suotimesta olisi enemmän hyötyä silloin, kun käytetään matalampia kuvataajuuksia (24/25 fps).  Itse kuvaan kaikki otokset 30 fps-nopeudella, joka muutenkin näyttää sulavammalta kuin 25 fps.  En tosin ole varma, johtuuko 25 fps -nopeuden karkeus pienemmästä taajuudesta vai siitä, että se ei ole yhteensopiva tietokoneen näytön kuvataajuuden kanssa.

Still-kuvia (tai vakakuvia, kuten suomalainen vastine kai kuuluu) otettaessa suodin ei ole kovin hyvä, koska ilmassa ollessaan kopteri pysyy harvoin täysin paikoillaan, joten yksittäiskuvista voi tulla epäteräviä.  Yleiskäyttöä ajatellen tämä on ongelmallista, koska kopteria ei viitsisi laskea maahan vain suotimen asentamista tai poistamista varten.

Itse kuvaan kaikki otokset joko suotimen kanssa tai ilman sitä, kumpi nyt sattuu olemaan käytössä.  Korkealta otetuissa ilmakuvissa pieni epäterävyys ei onneksi erotu yhtä pahasti kuin lähikuvissa.  Mutta ehkä tätäkin pitäisi tarkemmin tutkia.

Rakastan, rakastan

Olen nyt toukokuun alkupuolelta asti käyttänyt DJI:n Spark ja Mavic Mini -koptereita rinnakkain, joten pieni vertailu lienee paikallaan. Mitään syväanalyysia en silti tähän kasaa, koska sellaisia on netti pullollaan.

Ensisijainen syyni hankkia Mavic Mini -kopteri oli sen paino: 249 grammaa. Se ei sinänsä ole kuin viitisenkymmentä grammaa Sparkia kevyempi, joten reppupainon kannalta asialla ei ole merkitystä.

Tärkeämpi juttu on, että alle 250 gramman painoista kopteria saa lennättää itärajaa myötäilevällä ADIZ-alueella ilman ennalta laadittavaa lentosuunnitelmaa. Mavic Mini mahtuu painorajan alle, mutta Spark ei.

Koska omat retki-intressini kohdistuvat paljolti Itä-Suomeen, asialla on minulle merkitystä. Aiemmin olen itärajan tuntumassa käyttänyt Ryzen Tello -kopteria, joka on huomattavasti Mavic Miniäkin kevyempi (80 g), mutta lento- ja kuvausominaisuuksiltaan melko vaatimaton.

Vaikka Mavic Mini ja Spark ovat samankaltaisia laitteita, eroja on silti runsaasti. Yleisesti ottaen Mavic Miniä pidetään Sparkin seuraajana ja siten parempana kopterina, mutta ihan 100 - 0 se ei vertailua vie.

Pelkästään teknistä dataa tuijottamalla Mavic Mini on monella osa-alueella Sparkia edellä:

• Kuvanlaatu: 2.7K@40 Mbps (Mavic Mini) vs FullHD@24 Mbps (Spark)
• Kameran vakaaja: 3-akselinen vs 2-akselinen
• Toimintasäde: 2000 m vs 500 m
• Toiminta-aika akulla: 30 min vs 16 min

Mavic Miniä ohjataan uudempaa DJI Fly-sovellusta käyttäen, mitä voi myös pitää parannuksena; olkoonkin, että tuettujen puhelimien määrä on hiukan suppea. Ohjelma pyörii kännykässä, joka liitetään kauko-ohjaimeen kaapelia käyttäen.

Kaapelipohjainen yhteys toimii luotettavammin kuin Sparkin ja kauko-ohjaimen välillä oleva wifi-yhteys, ja häirinnee vähemmän myös ohjaimen ja kopterin välistä yhteyttä. Mavic Minin lennättäminen tuntuukin huolettomammalta, kun videoyhteys kopteriin pätkii vähemmän.

Toisaalta Mavic Miniin liittyy myös sellaisia piirteitä, joista en itse tykkää. Painon minimointi on johtanut siihen, että Mini on Sparkiin verrattuna jotenkin rihvelin oloinen. Esimerkiksi akun kotelon kansi on pelottavan heikon oloinen.

Mavic-mallien taittuvaa rakennetta kehutaan usein, mutta minusta se on hankala. Ennen lennättämistä kopterin jalat täytyy avata ja gimbaalin (kameran vakaimen) suojus poistaa, mikä tarkoittaa Sparkin lennättämiseen verrattuna ylimääräistä työtä. Kauko-ohjaimen ja kännykän liittämisessäkin on oma vaivansa, ja kaikki tämä täytyy lennättämisen jälkeen tehdä toiseen suuntaan.

Aluksi tällainen askartelu ärsyttääkin, kun ei oikein tiedä, mistä hentoisen oloista kopteria uskaltaa tarttua kiinni. Ja miten tämä kaikki onnistuu hämärässä? Jalkojen taittuminen tietysti mahdollistaa pienen pakkauskoon, mutta tässä kokoluokassa sillä ei mielestäni ole merkitystä.

Mavic Minin ottamien kuvien (ainakin videokuvan) pitäisi periaatteessa olla laadukkaampia kuin mihin Spark pystyy, mutta en ole ihan varma tästäkään. Ensimmäiset ottamani still-kuvat olivat jotenkin epäteräviä, mihin nettikirjoittelussakin on kiinnitetty huomiota.

Videokuvasta taas tuntuu puuttuvan kontrastia, vaikka kuvan tarkkuus on riittävä. Tämä näkyy esimerkiksi kuvaamassani Ritoniemi-videossa, jonka viimeisin otos (alkaen kohdasta 01:20) on kuvattu Mavic Minilla. Muut otokset ovat Sparkin ottamia, ja näyttävät ainakin omaan silmääni paremmilta.

Netistä löytämieni neuvojen mukaan valotuksen automaattisäätöä ei ainakaan kannata käyttää, ja siitä olenkin luopunut.  Tuntuu kuitenkin siltä, että Sparkilla on helpompaa saada kelvollisia kuvia.  

Muita fyysisiä Mavic Miniin liittyvä ongelmia ovat esimerkiksi etusensorin puute. Tämä lienee seurausta kopterin painorajasta, mutta Minillä joka tapauksessa on Sparkia helpompi törmätä puuhun tai muuhun esteeseen.  

Kauko-ohjaimessa puolestaan on vähemmän painikkeita, eikä esimerkiksi lentoon lähtemistä tai laskeutumista voi ohjelmoida minkään napin taakse. Ongelma ei ole kovin suuri, mutta ainakin se vähentää käytettävyyttä hansikkaat kädessä (tosin voihan moottorit käynnistää manuaalisestikin).

Ohjain liitetään kännykkään kaapelilla, ja ainakin Android-kännykkä tykkää imeä siitä virtaa. Virran pitäisi riittää kolmen akun mittaiseen lennätykseen, mutta lienee silti parempi huolehtia kännykän lataamisesta ennen lennätystä. Apple-puhelimien kanssa tätä ongelmaa ei ole.

Viimeisimpänä puutteena voisi vielä mainita sen, että Mavic Mini ei osaa kaikkia Sparkin tukemia ohjelmallisia temppuja. Videokuvausta ajatellen kaipaan ainakin ActiveTrack-ominaisuutta (kohteen seuraaminen) sekä TapFly-toimintoa, jolla kopterin voi ohjelmoida lentämään vakionopeudella haluttuun suuntaan. Voi olla, että Mavic Mini saa ohjelmistopäivitysten myötä uusia kykyjä, mutta sensorien puute estänee ainakin edellä mainittujen toimintojen lisäämisen.

Itse ostin Mavic Mini -kopterini Fly More -paketin kera, kuten useimmat taitavat tehdä. Se sisälsi muun muassa pari ylimääräistä akkua sekä tukevan kotelon, johon mahtuu kopterin ja akkujen lisäksi myös kauko-ohjain.

Retkikäytössä kotelo kuitenkin on liian iso, tai ainakin painava. Niinpä rakensin Mallalle ja kauko-ohjaimelle pehmustetut kotelot vanhoista kännykkälaatikoista. Ne mahtuvat paremmin reppuun, vaikka eivät mitään taideteoksia olekaan. Kopterin siipien asento aiheutti hieman ylimääräistä päänvaivaa, koska siipien päälle ei ole syytä kasata liikaa painoa.

Vaikka Mavic Miniin liittyy tiettyjä kipukohtia, sen lennättäminen on kuitenkin mukavaa. DJI Fly-ohjelmisto myös käynnistyy nopeasti, mikä kompensoi lennättämiseen liittyvän tehtävälistan pidentymistä.

Lisäksi ohjelmassa on muutamia uusia todella hyviä ominaisuuksia, kuten esimerkiksi näytön alareunassa oleva dronen suunnan näyttävä kuvake. Myös Find my drone -toiminto on tärkeä, vaikka sitä ei toivottavasti koskaan tarvitsekaan.

Lento-ominaisuuksissa ei Mavic Minin ja Sparkin välillä ole suuria eroja. Normaalitilassa Mavic Mini reagoi ohjaukseen äkkinäisemmin, joten se tuntuu nopeammalta, vaikka kopterien huippunopeudet ovat jokseenkin samat.

Taivaalta Mavic Mini erottuu ulkomittojensa vuoksi hiukan Sparkia paremmin. Toisaalta Sparkin painavampi rakenne ja pienempi koko johtaa siihen, että Spark sietää aavistuksen paremmin tuulta.

Jaa kummanko ottaisin, jos olisi pakko valita?  En osaa sanoa. Rakastan molempia.

Pari sanaa Rivieran matkasta

Vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailinkin, en ajanut Ritoniemeen - jota myös Savon Rivieraksi kutsutaan - yksinomaan Kaukon ja Mallan vuoksi.  Matkan ensisijainen tarkoitus oli kuvata lyhyt video työkaverin lähtiäisiä varten.

Koska tuotokseni ensi-ilta oli tänään, liitän sen myös tähän.

Linkki videoon

Pari sanaa mustasukkaisuudesta

Kai se on niin, että jokaisen miehen täytyy jossain vaiheessa käydä tämä keskustelu.

• Sinä et taida enää rakastaa minua.
• Kuinka niin?
• Olen alkanut epäillä, että sinulla on joku toinen.
• Äh, ei kyllä ole.
• No kuka se tuo sitten on?
• Jaa... Hän on Malla.
• Mitä se meillä tekee ja miksi?
• Ajattelin, että Malla hiukan piristäisi omaa elämääni. Ja ehkä sinunkin, tehän voisitte joskus lentää yhdessä!
• Minä en lennä tyttöjen kanssa.
• Vai niin.
• Huomasin, että sovittelit Mallalle tuota uudempaa reppuakin.
• Kokeilin vain, mahtuisiko Malla reppuun sinua paremmin.
• Ahaa, kyse on siis siitä, että olen mielestäsi lihava! Niinkö?
• En tarkoittanut sitä. Mutta Malla painaa vain 249 grammaa, mikä yksinkertaistaa asioita silloin, kun ollaan itärajan lähellä.
• Sinä et enää rakasta minua!
• Ääh.

Kauko oli silminnähden tuohtunut sen vuoksi, että tulin hankkineeksi uuden DJI Mavic Mini -kopterin. Odotinkin jotain sellaista, joten olin hieman vitkutellut ostopäätöksen kanssa.

Enhän minä toki Kaukoa ollut hylkäämässä, vaan Mallaksi nimeämäni uuden kopterin tarkoitus oli laajentaa kuvausmahdollisuuksia erityisesti itäisessä Suomessa.

Vaikka tilanne oli tulehtunut, päätin lähteä Kaukon ja Mallan kanssa Ritoniemeen. Ehkä ongelmat ratkeavat, kun ne saavat mahdollisuuden tutustua toisiinsa.

Kiihtyneessä mielentilassa olevan kopterin lennättäminen arvelutti hiukan, mutta kaikki meni lopulta hyvin.  Ehkä tästäkin kesästä selvitään, vaikka Kaukon mustasukkaisuus on tietysti kamalaa.

Ritoniemen reissun liikunnallinen osuus oli varsin vähäinen, mutta kyseessä oli kuitenkin minun 2000. moveni, minkä tosin tajusin vasta jälkikäteen. Jos olisin ymmärtänyt asian, olisin ehkä juhlistanut hetkeä jotenkin.

Kun aikoinaan lähestyin 1000 moven rajaa, ajattelin tonnin täytyttyä palkita itseni uudella kellolla, joka kuitenkin on yhä hankkimatta. Toisaalta Ambit edelleen täyttää melko vaatimattomat mittaustarpeeni, joten mitäpä tuota vaihtamaan.

Nyt tuunataan!

Valokuvaaminen on yksi niistä harrastuksista, joissa mopo alkaa helposti keulia. On helppo kehittää uusi "tarpeita", jotka täyttyvät vain hankkimalla uusia välineitä. Ja tietysti laitevalmistajatkin pyrkivät jatkuvasti keksimään uusia juttuja, joihin kuluttajien toivotaan tarttuvan.

Minun kuvauskalustoni on jo pitkään ollut käyttötarkoitukseensa nähden riittävän hyvää, joten omat tarpeeni pyörivät lähinnä laitteiden painon ympärillä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tapani kulkea jatkuvasti kamera kaulassa on hiukan työläs, jos laite on painava.

Selvitäkseni kuormasta olen tehnyt kantojärjestelmään virityksiä, joilla pyrin siirtämään painoa kaulasta jaloille. Parhaaksi keinoksi olen havainnut sen, että nostan normaalisti niskan ympärillä olevan kamerahihnan repun yläosan päälle, mikä edellyttää, että repussa on jonkinlainen runkokehys.

Lisäksi olen pyrkinyt vähentämään painoa siirtymällä kevyempiin objektiiveihin. Puuttuvat polttovälimillit kompensoin superzoom-kameralla, jonka kaivan repusta aina tarpeen mukaan.

Viimeisin hankintani liittyy kuitenkin kamerarunkoihin. Vuosikausia käyttämäni Nikonin D7200-runko on yhä kelpo, mutta painaa 765 g. Lukema ei ole tolkuton, mutta kevyen objektiivin kanssa yhdistelmä painaa silti kilon verran.

Valokuvausmaailmassa iso trendi on jo hyvän aikaa edennyt peilittömien kameroiden suuntaan. Keveys on yleensä peilittömiin laitteisiin liitetty ominaisuus, mutta tästä huolimatta Nikon julkaisi vielä toissa vuonna D3500-peilijärkkärin, jonka runko painaa vain 415 g. Se on 350 g vähemmän kuin D7200.

Kun paikallinen liike myi viimeisiä D3500-malleja alennuksella pois, päätin tarttua tarjoukseen. En ehkä muuten olisi enää hankkinut peilikameraa, mutta kun objektiivivalikoimani on kohtuullisen kattava, minulla ei varsinaisesti ole kiire uudistaa koko järjestelmää.

Myymälässä esillä olleesta laitteesta puuttuivat sekä laturi että kaulahihna, joten sain rungon verrattain edulliseen 175 euron hintaan. Yhteensopiva laturi minulla oli ennestään, mutta kaulahihna täytyisi hankkia muualta.

Sopiva hihna löytyi Verkkokaupasta, ja myöhemmin tilasin vielä toisenkin, hiukan erilaisen. Molemmat tuntuvat kaulassa hyvältä, mutta niihin liittyy silti pieni ongelma. Hihnojen leveä osa ei nimittäin kulkiessa pysy repun (Osprey Exos) rungon päällä, vaan luiskahtaa takaisin olkapäälle.

Onneksi pulma oli helppo ratkaista. Tuunasin pienestä pyykkipojasta tapin, jonka kiinnitin Exosin runkoon. Tappi estää hihnaa valumasta pois paikalta, johon olen sen asettanut.

Pienikokoisia pyykkipoikia oli vain yksi, ja sekin hiukan hapero, joten niitä täytyi hankkia lisää. Kun en löytänyt samanlaisia mistään, päädyin hankkimaan pienen kuivaustelineen, josta irrotin pari pyykkipoikaa omaan käyttööni. Itse himmeli jäi vaimon iloksi.

Lopuksi vielä pari sanaa D3500-rungosta. Käyttökokemuksia ei vielä ole paljon, mutta laitteen keveyteen ainakin olen tyytyväinen. Sopivan objektiivin (kuten AF-P DX NIKKOR 18-55mm f/3.5-5.6G VR tai AF-S DX NIKKOR 55-200mm f/4-5.6G ED VR II) kanssa järjestelmä painaa vain 600 - 700 grammaa, mikä on kohtuullista.

Tällainen yhdistelmä on parhaimmillaan hyvällä kesäkelillä, koska D3500 sen enempää mainitut linssitkään eivät ole sääsuojattuja. Toisaalta D3500-runko on yksinkertainen eikä sisällä paljon liikkuvia osia, joten sitä on hyvä retuuttaa metsässä.

D7200-malliin verrattuna muut erot liittyvät pääasiassa käytettävyyteen ja tarkennusjärjestelmään. D3500:ssa on vähemmän painikkeita, joten kaikki perustoiminnotkin täytyy suorittaa i-napin kautta avautuvasta valikosta, mikä on vähän kankeaa. Samasta syystä kameraa ei ole helppo käyttää hansikkaat kädessä, mutta se ei kesällä haittaa.

Tarkennusjärjestelmän yksinkertaisuus puolestaan heijastelee kameran edullista hintaa. Nähtäväksi jää, miten suuri merkitys tällä on omassa käytössäni, esimerkiksi lintuja kuvattaessa. Muitakin eroja toki on, mutta kevyemmän painon vuoksi olen valmis tinkimään aika monesta asiasta.

Muilta osin D3500 on retkikameraksi ja luontokuvaukseen hyvin riittävä.

Aurinkoranta

Taakse jäänyt viikonloppu olisi tarjonnut mainiot olosuhteet lähiretkeilyyn, mutta tällä kertaa elämän virta johdatti minut Tampereelle. Tällaisiin parin päivän reissuihin sisältyy aina suhteettoman paljon autoilua, joten pienikin auringon pilkahdus houkuttelee heti ulos.

Pirkanmaalla aurinko tosin näyttäytyi vasta sunnuntaiaamuna. Kun minulla oli pari tuntia ylimääräistä aikaa, lähdin vähän kiertelemään Näsijärven rantoja. Olisiko kevät jo olennaisesti pidemmällä kuin pari viikkoa aiemmin Kuopion Rauhalahdessa?

Tampereen Lentävänniemi on siitä mukava paikka, että aamuaurinko yltää niemen kärkeen kivasti. Rantapolkuja pitkin tulee juoksenneltua melko usein, mutta hiljalleen lämpenevässä kevätaamussa on aina jotain erityistä.

Näsijärvi on kuulemma talven aikana sulanut ja jäätynyt useaan kertaan, eikä jäätilanne näyttänyt edellisenä päivänä hyvältä. Yöpakkanen oli kuitenkin kovettanut jään pinnan niin, että rantaa pitkin saattoi kävellä. Pidemmälle ei kyllä tehnyt mieli, vaikka muutamia yksittäisiä liikkujia jäällä näkyikin.

Vaikka Näsijärvi ei ole Suomen suurimpia järviä, kummasti järven selkää silti riittää, kun sopivaan suuntaan katsoo.

Näsijärvi? Vai sittenkin Inarijärvi?

Jänissaaren pohjukassa tapasin muutaman retkiluistelijan, jotka olivat kiertäneet Näsiselkää ympäri. Vauhti näytti hyvältä, mutta tähän aikaan vuodesta homma edellyttää paitsi varusteita myös kykyä lukea jäätä, eikä paikallistuntemuskaan ole haitaksi. Minulla ei ollut mitään niistä, mutta luistelijat eivät selvästikään olleet ensi kertaa pappia kyydissä.

Rantauduttuani istahdin vielä hetkeksi puiston penkille. Ei ole ihme, että jotkut jäävät lorvimaan niille koko kesäksi. En itsekään meinannut enää päästä ylös.

Kaksi metriä

Pohdiskelin kesällä valokuvaamiseen ja erityisesti retkillä kannettavaan kameraan liittyviä juttuja. Kuten tuolloin mainitsin, olen parin edellisen kesän aikana kuvannut pääasiassa yhdistelmällä, jossa runkona on Nikonin D7200 ja objektiivina Tamronin 18-400 -millinen linssi. Lisäksi repussa on yleensä ollut mukana kamerakopteri, kohteesta riippuen joko DJI Spark tai Ryzen Tello.

Tamronin objektiivi on ollut retkikäytössä kätevä, koska kinovastaavuudeltaan 27-600 -millisellä objektiivilla saa kaikki tarvitsemansa kuvat. Siihen liittyy vain yksi ongelma... Repussa 1,5 kg:n painoinen kamera menee vielä ongelmitta, mutta jos sitä päivä toisensa jälkeen kantaa kaulassaan, homma vaatii järjestelyjä (tai norsun kaulan).

Poiketessani kesällä Verkkokaupassa kiinnitin huomiota Nikonin Coolpix-kamerasarjaan, ja etenkin P900- ja P1000-malleihin. P-sarjan kamerathan on rakennettu pääasiassa pitkän zoomin ympärille: P900-mallin polttovälin kinovastaavuus on 24-2000 mm ja P1000-mallissa se on peräti 24-3000 mm.

Voisikohan tuollainen kompaktikamera olla osaratkaisu paino-ongelmaan? Coolpix-mallit ovat kamerana hiukan heppoisia, mutta jos sellaisen ottaisi reppuun mukaan, kaulassa voisi kantaa olennaisesti kevyempää järkkäriä.

Ajatus vähentää painosta aiheutuvia pulmia lisäämällä kameroiden määrää on vähän outo, mutta mitä enemmän asia pohdin, sitä järkevämmältä se tuntui. Pystyn tosin aika helposti perustelemaan itselleni minkä tahansa härpäkkeen hankinnan, kun vaan mietin asiaa tarpeeksi.

P900 painaa 890 g, ja P1000 vastaavasti 1400 g. Jälkimmäisen 3000-millinen zoom kuulosti houkuttelevalta, mutta itse laite muistutti painonsa ja kokonsa puolesta lähinnä kevytsinkoa. Asia etenikin niin, että hankin retkille kakkoskameraksi P900-mallin.

Mitä hyvää tästä seurasi? No ainakin se, että nyt voin valita D7200-runkoon jonkun kevyemmän objektiivin, kuten 200-grammaisen 18-55 millin linssin tai 300-grammaisen 55-200 millin linssin. Usein suosin jälkimmäistä, koska 200 millin polttoväli riittää useimpiin äkkitilanteisiin, ja laajaa kuvakulmaa edellyttävät kuvat saa tarvittaessa otettua kännykälläkin.

Kaulalla 400-500 gramman kevennys tuntuu todella suurelta. Toisaalta kevyemmistä objektiiveista puuttuu sääsuojaus, joten huonolla kelillä (ja joskus muutenkin) kameraan tulee yhä ruuvattua Tamronin linssi.

Painoa voisi pudottaa vielä lisää keventämällä kamerarunkoakin. Minulla on jo tovin aikaa ollut kakkosrunkona Nikon D5500, joka on yli 300 grammaa kevyempi kuin D7200.

Ominaisuuksiensa puolesta D5500 olisi hyvinkin riittävä, mutta kääntyvä ja moneen suuntaan nivelöity kosketusnäyttö ei oikein herätä metsäoloissa luottamusta. Niinpä olen säästänyt sen muuhun käyttöön.

Entäpä omat kokemukset P900:sta?

Kameran yleisilme on muovinen, joten sitä ei tee mieli käsitellä kovakouraisesti. P900 ei myöskään ole laite, jonka ensimmäisenä pakkaisin mukaan talviretkille.

Näyttö on kääntyvää mallia, ja suuri osa toiminnoista on valikkojen takana. Fn-painikkeeseen voi ohjelmoida niistä osan, mutta käyttömukavuus ei silti ole samaa luokkaa kuin vaikkapa D7200-rungossa, jossa likipitäen kaikelle on oma vipunsa tai nappinsa.

Toisaalta paino on maltillinen, ja onhan tuo kestänyt retkillä retuuttamistakin. Minulla onkin pistopolkuja kuljettaessa tapana, että menomatkalla kaulassa on D7200, ja paluumatkalla P900. Näin saan reppua jatkuvasti kaivamatta vähän vaihtelevampia kuvia.

P900:n tärinänvaimennus on kohtalaisen hyvä, vaikka maksimizoomilla käsivaralta kuvattaessa näkymä heiluu jo niin, että kohteen rajaaminenkin on vaikeaa. Hämärässä valo ei tahdo pitkällä zoomilla riittää, mutta laajakulmapäässä suurin aukkoarvo on silti kohtuullinen f/2,8.

Kameran elektroninen etsin ei ole hääppöinen, ja esimerkiksi P1000:n etsin vaikutti pikaisen kokeilun perusteella olennaisesti paremmalta. Vastavalosuojaakaan kameraan ei ole tarjolla (ainakaan Nikonin omaa), joten kuvakulmia joutuu usein vähän miettimään.

Sähköinen zoom-toiminto on kohtalaisen nopea, mutta koska itse kuvaan lähinnä still-kuvia, pidän manuaalista vaihtoehtoa kätevämpänä.

Kuudentoista megapikselin kenno on ulkomitoiltaan samaa kokoluokkaa kuin kännyköissä, eli pienehkö. Useimmiten kuvat ovat silti hyvälaatuisia, tosin raw-formaatissa niitä ei saa.

Bokeh-efekti on joskus vähän suttua, mutta kevyessä kesäkäytössä P900 kuitenkin täyttää oman paikkansa. Kohteet ainakin saa mukavan lähelle.

Ja jos ei muuta keksi, aina voi kuvata vaikka kuuta.