Kuuhun ja takaisin

Voisi ajatella, että kun on harrastanut juoksemista liki 30 vuotta, lenkkikenkien ostamiseen ei enää liittyisi problematiikkaa. Mutta ei se näytä olevan niin.

Siitä on yli kaksi vuotta, kun ostin elämäni ensimmäiset New Balance -kengät. Testasin niitä silti ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sitten.

Eipä tullut minusta New Balance -juoksijaa; ei ainakaan tämän kenkäparin myötä. Kengät tuntuivat kaupassa hyviltä, mutta ensimmäinen oikea juoksulenkki paljasti ongelmia. Melkein jätin lenkin kesken, mitä ei kovin usein tapahdu.

Periaatteessa lenkkikenkien valintaan ei liity kohtuuttomasti muuttujia, mutta asiaa tutkittuani tulin siihen lopputulokseen, että ostamieni kenkien kantaosa on minulle liian matala. Olisin kenties ajan myötä tottunut siihen, mutta juokseminen tuntui siinä määrin huonolta, että päätin olla yrittämättä.

Harmi sinänsä, koska kengät eivät olleet erityisen edulliset. No, poika ainakin sai omaan käyttöönsä melkein iskemättömän kenkäparin.

Onneksi talvella normaalisti käyttämäni juoksukengät (Salomon Spikecross3) ovat mainiot. Salomonin tossumainen kenkä on lämmin, ja nastat pitävät liukkaalla alustalla todella hyvin. Tältäkö se tuntuu, jos autossakin on nastarenkaat?!

Aiemmin juoksin Asicsin talvilenkkareilla, mutta niiden nastat kuluivat pyöreiksi jo yhden kauden aikana. Salomoneilla on menty jo 3 - 4 talvea, enkä ole vielä huomannut pidon heikentyneen. Toiseen kenkään on kuitenkin tullut kantapään kohdalle reikä; taidan juostessa kolhia jalkoja toisiinsa.

Taannoin uutisoitiin siitä, että kiinalaiset ovat ensimmäisenä laskeutuneet kuun pimeälle puolelle.

Uutista lukiessani mietin, että jos olisin 30 vuotta sitten lähtenyt hölkkäämään kohti kuuta, matkasta olisi nyt takana kuudesosa. Kuu tuskin näyttäisi yhtään suuremmalta, mutta kotiinpaluu olisi jo merkittävästi vaikeutunut. Ehkä on parempi, ettei tullut lähdettyä.

Vaikka ajatus kuuhun juoksemisesta on vähän outo, laji oli 60-luvulla ilmeisen suosittu. Ensimmäisen kilpailun kai voitti joku amerikkalainen; nimeä en tosin muista.

Onneksi juokseminen silti maistuu yhä, koska olen viime aikoina kärsinyt jauhopäisyydestä. Heräsin nimittäin yhtenä aamuna siihen, että huone ympärilläni pyörii julmasti. Tai oikeastaan luulin, että koko talo kaatuu.

Pompattuani sängystä ylös tilanne rauhoittui. Analysoin ongelmaa ja havaitsin, että voimakas pyöriminen alkaa uudestaan, jos makaan selälläni ja kallistan päätä oikealle. Se oli pelottavaa, ja vaikeutti nukkumista.

Kun pyöriminen ei parissa päivässä lakannut, menin lääkäriin, joka diagnosoi, että minulla on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Huh... miltähän pahanlaatuinen asentohuimaus sitten tuntuu?

Kyseessä on melko tavallinen vaiva, joka aiheutuu siitä, että sisäkorvassa olevaan kaarikäytävään pääsee jotain sakkaa. Tästä aiheutuva huimaus voi pahimmillaan kestää kuukausia.

Sain lääkäriltä hassuja hoito-ohjeita, mutta en lopulta tarvinnut niitä. Omat oireeni hävisivät muutamassa päivässä, ja minusta tuntuu, että nimenomaan juokseminen edisti paranemista. Ehkä tärinä karisti jauhot päästä pois?