perjantai 8. helmikuuta 2019

Kurkkua kuristaa taas

Kauko oli selvästi otettu saamastaan huomiosta.

  • Tilulii, kylläpä tuntuu hyvältä!
  • Arvasin, että yllätykseni olisi sinulle mieluinen. Ajattelin tosin ensin pukea sinut lentosukkaan, mutta sitten arvelin, ettet tykkäisi sellaisesta.
  • Huh, en todellakaan! Toiset kopterit vain nauraisivat minulle. Mutta nyt minulla on hiukan hiki. Lennetäänkö vähän?
  • Lennetään vaan, mutta älä silti innostu liikaa. Kylmä ilma kangistaa nopeasti.

Lämpömittari paljasti kotoa lähtiessämme, että talvi oli kiristämässä otettaan. Niinpä pakkasin Kaukon vuorattuun kameralaukkuun, jonka pohjalla oli kaksi esilämmitettyä geelipussia. Ei lämmin laukku kesää tee, mutta auttaa kuitenkin pitämään kopterin akkuineen toimintakuntoisena, ainakin hetken aikaa.


Niin, Kurimuksen kurkku veti meitä jälleen puoleensa. Ajatuksemme oli tällä kertaa lähestyä Kinahmia pohjoisesta, mahdollisesti Louhosareenan liepeiltä, mutta portilla suljettu tie esti aikeemme. Lopulta päädyimme vanhalle tutulle parkkipaikalle, josta toisaalta onkin ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Tähän aikaan vuodesta korkeilla vaaroilla on usein tykkylunta. Lumiset puut ovat kauniita katsella, mutta niihin liittyy oma riskinsä. Onneksi Kinahmilta löytyy myös avointa maastoa ja matalaa koivikkoa, jossa onneaan ei ole pakko koetella.

Kinahmin länsirinne on verrattain jyrkkä...


... mutta mäessä mutkitteleva traktoripolku helpottaa nousemista, ja siitä on usein mennyt muitakin.


Lähempänä lakea puusto muuttuu tiheäksi. Lumisten puiden alta ryömittäessä huppu helpottaa elämää.


Onneksi pahimpien kohtien läpi ei ole pakko puskea.


Vaaran laella kulkevalla retkeilyreitillä on taas avarampaa. Talvella polku tosin erottuu maastosta huonosti.


Menomatkallamme reitin seuraamista helpottivat tuoreen oloiset jalanjäljet, mutta pohjoisesta ei näyttänyt tulleen ketään. Louhosareenan suunnasta kipuaminen olisikin todennäköisesti ollut työläämpää, vaikka pohjoisrinne onkin melko loiva.

Kävimme jälleen kääntymässä näkötornilla, joka vaikutti pysyvästi ystävystyneen vieressä kasvavan kuusen kanssa.

Nyt tornista olisi ehkä nähnyt jotain, mutta kiipeäminen ei tälläkään kertaa houkutellut. Seuraamamme jalanjäljet kuitenkin jatkuivat tornin ylätasanteelle asti.

Nousuvoittoinen menomatka oli vienyt yllättävän paljon aikaa, ja tornilta palatessamme alkoikin jo hämärtää. Pysähdyimme reitin varrella olevalle laavulle syömään eväitä.


Olosuhteet umpimallisen laavun sisällä olivat varsin siedettävät, vaikka emme tulia tehneetkään. Tällaisina hetkinä mietin silti, että pitäisiköhän sittenkin sisällyttää makkara retkiruokavalioon.

Kaukokin sai lopulta toteuttaa itseään, eikä se valittanut kylmästä ilmastakaan. Totta puhuen pakkanen taisi enemmän kiusata itseäni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti