Parasta pohjoisessa

Kairijoen Eräkeskuksessa oli hyvä yöpyä. Matkailuautopaikat tosin sijaitsivat aivan tien vieressä, mutta eipä tuossa mitään moottoritieliikennettä ollut.

Sähkötolpat lienevät aikoinaan pystytetty henkilöautoja ajatellen, joten ihan joka ruutuun (tai joka toiseenkaan) ei matkailuautoja voisi neljän metrin turvaväli huomioiden pysäköidä. Nyt asialla ei ollut merkitystä, koska Reiska oli rivissä yksin.

Mökkien taso jäi toteamatta, mutta ainakin uusimmat niistä näyttivät ulkoapäin ihan hyviltä.

Erityisen tyytyväinen olin päästyäni pitkästä aikaan saunaan. Vaikka auton oma suihkukin on kesällä kelpo juttu, iso puusauna on silti seuraavalla tasolla. Uimaankin olisi päässyt, mutta ujostelin hieman, koska pelkäsin päätyväni Laatokkaan.

Vain pari päivää aiemmin Kairijoella oli kilpailtu Korvatunturi Triathlon for ladies -tapahtuman merkeissä. Yritin saunassa istuessani vielä eläytyä tunnelmaan, mutta vähän vaikeaa se yksinään oli. Jos ajaa hitaasti, ei saavu perille ajoissa.

Aamulla poikkesimme lähtöä tehdessämme eräkeskuksen respaan kahville. Ajatuksemme oli päivän aikana tutustua Kairijoen varressa meneviin polkuihin, jotka kuitenkin enimmäkseen taisivat olla moottorikelkkareittejä, eivätkä siten parhaimmillaan jalkapatikassa.

Tiedustellessame parempaa retkikohdetta lähiseuduilta respan työntekijä suositteli meille Melmettivaaraa, josta kuulemma avautuisi hieno maisema. Ehdotus oli kiinnostava, ja kun vaara vaikutti olevan helposti saavutetavissa, päätimme lähteä valloittamaan Melmettivaaraa.

Paikka Reiskalle löytyi Pihtijoentien varresta, aivan vaaralle vievän metsätraktoriuran alkupäästä.

Jo vähän matkaa kuljettuamme Melmettivaara ilmestyikin näköpiiriimme. Kivikon yläpuolelta epäilemättä näkyisi kauas!

Vaara kuitenkin tuntui olevan hämmentävän kaukana, ja pian meille selvisi, ettei tähyämämme kukkula ollutkaan Melmettivaara vaan sen lounaispuolella oleva Kalkovaara. 

Hmm... Kartan mukaan Kalkovaara on jonkin verran Melmettivaaraa korkeampi. Kannattaisiko mieluummin kiivetä sinne? Päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassamme, ja erkanimme traktoriuralta noustaksemme kohti Melmettivaaran lakea.

Nousu vaaran laelle oli helppo. Parhaat maisemat todennäköisesti avautuisivat vaaran kivikkoisesta itärinteestä, mutta sinne oli vielä kilometri, ja Kalkovaarakin kummiteli yhä mielessä.

Hetken tuumittuame päätimme lopulta tavoitella Kalkovaaraa. Se oli kauempana, mutta toisaalta meidän ei olisi pakko kiivetä aivan laelle asti, koska jo alempana rinteessä näytti olevan hyviä paikkoja istuskella auringossa.

Reitin varrella saattaisi olla kivisempiäkin kohtia, mutta ainakin metsäiset osuudet vaikuttivat helppokulkuisilta.

Matkalla pysähdyimme muutaman kerran puntaroimaan, olemmeko mahdollisesti jo saapuneet sopivalle kääntöpaikalle. Maaston helppokulkuisuus kuitenkin puski meitä eteenpäin kunnes viimein saavutimme Kalkovaaran itärinteessä olevan kivikon. 

Rinne oli paikoin jyrkkä, mikä sai meidät pohtimaan kivivyöryn mahdollisuutta. Satoja metrejä leveän kivikon kiertäminen ei toisaalta kiehtonut, koska se olisi pidentänyt matkaa tarpeettomasti.

Lopulta onnistuimme löytämään rinteestä loivemman ja riittävän turvallisen kohdan edetä. Huipulta avautui hieno näköala, vaikka Kairijoki jäikin Melmettivaaran ja muiden pienempien töppäreiden taakse.

Jälkikäteen ajatellen Kalkovaaralle olisi helpommin päässyt Lokkaan menevän tien kautta, mutta eipä tuo lähtiessä tullut mieleen, kun olimme ihan eri suuntaan menossa. Molempien vaarojen nimet ovat jotenkin vaikeita muistaa, mutta ehkä ne ajan kanssa tarttuvat mieleen.

Seuraava yöpaikka löytyi samaisen Pihtijoentien varresta, vain kolmisen kilometriä aiemmasta pysäköintipaikasta eteenpäin.

Paikka olikin oikein hyvä, hieman samantapainen kuin heinäkuussa Lattunavaaran lähellä. Lämmin ilta, ei hyttysiä, retkeilyautoilua aivan parhaimmillaan!

Uutta ja vanhaa

Vaikka Yli-Luostolle menevän retkeilyreitin varrella oli muutamia hakkuuaukeita, tunturijonon kupeesta löytyy myös 400 vuotta vanhoja metsiä. Huttutunturin metsät eivät näyttäneet sellaisilta, mutta hienoja ne olivat silti.

Linkki videoon

Laatokka my ass

Vaikka Yli-Luoston pohjoispuolen reitti ei ollut ylenpalttisen hieno, polun alkupäässä oli hyvä parkkailla yksi yö. Päivällä lähitienoo kuhisi marjastajia, mutta illaksi paikka hiljeni sopivasti.

Poroja automme ympärillä kuitenkin juoksenteli tuon tuosta, ja osa niistä jäi tielle pällistelemään aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet miehen munasillaan ajavan partaansa. Liikutaanhan tällä suunnalla alasti fillarillakin, joten mikä siinä oikein kirvelee?

Yli-Luostolta poistuttuamme alkoi näyttää siltä, että matkamme jatkuu taas kerran kohti Savukosken takamaita. Kelpaa, vaikka tällä kertaa valinta pohjautui enemmänkin sääennusteisiin kuin mielessä pyöriviin retkitoiveisiin. 

Ajomatkan aluksi voisimme kuitenkin pistäytyä vaikkapa Huttutunturilla. Kuten viime kesänä niin monesti, iltapäiväksi oli tiedossa sateita, eikä retkeilytarpeita kannattaisi siten pidätellä sisällään.

Odotukset Huttutunturia kohtaan eivät heinäkuisen Latvavaaran retken jälkeen olleet kovin korkealla. Todennäköisesti kuljettavana olisi taas sorastettuja, kiitotien levyisiä latupohjia, mutta ehkä asia on helpompi hyväksyä, jos sen tiedostaa etukäteen.

Tie lähtöpaikaksi valitsemallemme Huttujärventien pysäköintialueelle oli heikkokuntoinen, mutta ei onneksi kovin pitkä. Voisivat silti polkujen sijaan enemmän sorastaa näitä ajoteitä, ainakin kansallispuistoissa.

Itse reitti sen sijaan tarjoili positiivisen yllätyksen. Huttuloman autiotuvalle olisi päässyt vaikka autolla, mutta siitä eteenpäin tunturiin nousi pieni sievä polku, ja loivahkoa rinnettä oli muutenkin mukava tallustaa. Ympäröivä metsäkin näytti silmään hyvältä.

Huttutunturin kivinen laki on karulla tavalla kaunis, vaikka ihan Pyhätunturin kaltaista rakkamerta ei eteen avaudukaan. Laakea kivipelto olisi tuonut retkivideoihin vaihtelua, mutta tuuli oli sen verran navakka, etten nyt viitsinyt kaivaa Mallaa repusta.

Elokuussa lintuja ei juurikaan tarvitse väistellä, mutta yhden kapustarinnan sentään kohtasimme, ja tilhikin kävi meitä tervehtimässä.

Huttuloman autiotuvan imutyhjennyskäymälä oli itselleni uusi asia. Suhtaudun yleensä positiivisesti uuteen tekniikkaan, mutta tätä en uskaltanut kokeilla, vaikka tarve periaatteessa oli olemassa. Saattaa olla käteväkin, jos ummetus on vaivannut pitkään.

Luostolta käänsimme auton keulan kohti Savukoskea, jo kolmannen kerran tänä kesänä. Tarkempaa tietoa määränpäästä ei tässä vaiheessa vielä ollut, mutta ajomatkan aikana alkoi tuntua siltä, että Kairijoen suunta saattaisi nyt kiinnostaa.

Kuten kesäkuussakin, käännyimme Ruuvaojalta Järviseljäntielle, jonka varresta toivoimme löytävämme paitsi sopivan yöpaikan myös jotain ohjelmaa seuraavalle päivälle. Sulkarikuru vaikutti kiinnostavalta, ja alueella näytti muutenkin risteilevän kulkemista helpottavia metsätraktoriuria, mutta aivan selvää ykkösvaihtoehtoa ei kartasta pompannut esiin. 

Kun ajamisesta ei tullut loppua, päädyimme lopulta Kairijoen varressa olevan Kairijoen Eräkeskuksen edustalle. 

Samalla hetkellä alkoi sataa, mikä johti siihen, että päätimme majoittua Kairijoelle. Sähköpaikka tien varressa maksoi kolmisen kymppiä, ja samaan hintaan pääsi saunaankin, mikä houkutteli erityisesti. Lisäksi käytettävissä olivat eräkeskuksen tarjoamat kahvilapalvelut. 

Kairijoki lienee etenkin kalastajien suosiossa, mutta löytyisikö sen varrelta jotain retkeilijää kiinnostavaa? Minun ei ehkä pitäisi kysellä ChatGPT:ltä yhtään mitään, mutta päätin vielä yrittää.

En totta puhuen tiedä, laskeeko joku toinen Kairijoki mahdollisesti Laatokkaan, mutta nähtävästi ei, eikä ilmeisesti Äänisjärveenkään. Ihme huttua jälleen.

Hevonpaskaa taas

Kivaloilta poistuttuamme tarkoituksemme oli jatkaa samantien Savukoskelle ja siitä eteenpäin, kenties Tulppion tai Naruskan suuntaan. Tervolaan ja Rovaniemen tielle johtavat pienemmät soratiet kuitenkin olivat hitaita ajaa, ja pian kävikin selväksi, että matkaa olisi yhdelle päivälle liikaa. 

Päätimme joustaa suunnitelmastamme ja hakeutua aluksi vain Luoston liepeille. Nelostieltä Yli-Luoston autiotuvalle menevä polku oli yhä tutkimatta, eikä itse tupakaan ollut tuttu, koska se jäi edellisen kesän reissulla saavuttamatta. Kartalla maasto ei vaikuttanut henkeäsalpaavan hienolta, mutta sittenhän tuon tietää, kun käy katsomassa. 

  

Polun alkupäähän johtava tie oli varsin kuoppainen, ja Reiskan maavara tulikin melko tarkkaan käytettyä hyväksi. Onneksi tiellä oli mittaa vain vajaa kilometri.

Yli-Luoston suuntaan lähtevä polku kulkee aluksi mukavassa mäntymetsässä, mutta reilun puolen kilometrin jälkeen alkavalla suo-osuudella tehtiin pitkospuuremonttia. Pääsisikö märän suon yli lainkaan? Suoalueen kiertäminenkään ei vaikuttanut helpolta vaihtoehdolta.

Onneksi vanhoilla ja uusilla pitkoksilla sukkuloimalla suo oli ylitettävissä. Sen jälkeen reitti kuitenkin muuttui ankeammaksi. Parhaimmillaan polku kulki vehreässä koivukossa...

... mutta pääosin tarjolla oli vain pusikkoista sekametsää. Sellainen ei oikein miellytä silmää, ja hetken harkitsimme jo kääntyvämme takaisin, kun matkakin eteni hitaasti. Pakottavaa syytä nähdä autiotupakaan ei ollut, mutta jatkoimme silti pienesti puhisten eteenpäin. Olisihan se hölmöä jo toisen kerran tehdä uukkari kilometri ennen tupaa.

Yhtäkkiä metsästä kuului epätavallisia ääniä, kuin isojen oksien katkeamisesta aiheutuvia rasahduksia. Ensin arvelimme, että lähistöllä saattaisi rymistelellä hirvi, mutta sitten havaitsin, että varvikossa kyykkii jotain muuta.

Hiisi, mutta itselleni vierasta rotua. Oliko se korpihiisi vai suohiisi? Veikkaan jälkimmäistä, koska korpihiisiä tapaa yleensä vain itäisen Suomen havumetsäalueella.

Vaikka parkkipaikalta autiotuvalle oli vain viitisen kilometriä, matka tuntui merkittävästi pidemmältä. Kansallispuiston rajan ylitettyämme tupa kuitenkin lopulta ilmestyi näkyviin.

Kunnioitettavaan 75 vuoden ikään yltänyt rakennus on sattumoisin Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhin tupa. Tässä vaiheessahan monet niistä ovat jo kummitustupia.

Autiotuvan liepeillä maasto on viehättävämpää, ja tunturin suuntaan jatkaen maisemat olisivat entisestään parantuneet. Sinne päin emme kuitenkaan nyt olleet menossa.

Koska Homeselän liepeiltä ei kertynyt erityisen positiivisia muistoja, päätimme palata autolle Vaiskoselän kautta; käytännössä teitä pitkin, siis. Vaiskoselkää lukuun ottamatta ympärillä ei ollut sen kauniimpaa kuin menomatkallakaan, mutta matka sentään eteni nopeammin. Yhteenvetona voisi kuitenkin todeta, että Yli-Luoston tuvalle kannattaa mieluummin kulkea tunturireittiä.

Vaikka tupaan liittyvät yksityiskohdat olivat minulle tuttuja, päätin jälkikäteen tiedustella asiaa myös ChatGPT:ltä. 

Saamani vastaus ei aiempien kokemuksieni pohjalta yllättänyt. Nähtävästi tässä tarjotaan ratkaisuksi Pyhäjärven rantaan 1936 rakennettua matkailumajaa, mutta eihän se ole lainkaan sama asia. Mitä virkaa on tekoälyllä, joka toistuvasti suoltaa puutaheinää?

Kalliolle kukkulalle

Elokuussa lämpöä vielä riitti, mutta illan hämärä muistutti jo edessä olevasta talvesta.

Linkki videoon

Uudelle luvulle

Tämä on tuhannes blogikirjoitukseni. En ehkä kolmetoista vuotta sitten ajatellut, että sellainenkin lukema joskus täyttyisi, mutta niin vain on käynyt.

Vuosien myötä moni asia on muuttunut. Mediarintamalla videopalveluiden suosio on kasvanut, ja joidenkin mielestä tällaisista tekstimuotoisista blogeista on tullut vanhanaikaisia.

Itse ajattelen niin, että erilaiset mediat täydentävät toisiaan, ja staattisella sisällölläkin on oma paikkansa jo yksistään tiedon hakumahdollisuuksien vuoksi. Olenkin omissa julkaisuissani pyrkinyt löytämään tasapainon tekstin, kuvien ja videoiden välillä.

Vaikka aiheeni toisinaan rönsyilevät, olen yrittänyt pitää kiinni retkeilyteemasta, jonka ympärille tämän blogin alunperin perustin. Jos kirjoitan jostain muusta, rakennan yleensä jonkinlaisen aasinsillan ulkoilujuttuihin.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että uusia aiheita on välillä vaikea keksiä. Retkiruokareseptejä en osaa laatia, eikä varusteistakaan juuri tule kirjoitettua, kun sellaisia ei enää tarvitse hankkia, paitsi ehkä Reiskalle joskus. Tästä blogista onkin viime aikoina tainnut tulla jonkinlainen retkikohdehakemisto.

Hakemistoon oli taas täytettä tyrkyllä, kun viime kesän taaimmainen lomaviikko pärähti käyntiin. Jos on ollut koko kesän tien päällä, liikkeelle lähteminen edellyttää elokuussa jo pientä motivaation herättelyä, mutta edessä olevaa talvea ajatellen into löytyy kyllä aina.

Tällä kertaa matkan alkuun liittyi säävaroituksia. Etelästä Suomeen tulossa olevan myrskyn tuhopotentiaalia korostettiin mediassa moneen otteeseen, mutta myräkkä taisi lopulta jäädä vähän suutariksi.

Pientä ylimääräistä värinää myrskyrintama silti tuotti ainakin Itä- ja Pohjois-Suomen säähän. Omalta osaltamme tämä johti siihen, että päätimme aluksi ajella Ouluun päin. Sateisen ajopäivän aikana rakentunut matkasuunnitelmamme johdatti meidät ensin Simoon ja sitten Martimoaavan länsipuolella oleville Kivaloille.

Kivalo on jotenkin hassu sana, mutta sillä joka tapauksessa tarkoitetaan Perämeren pohjukasta alkavaa, hyvinkin sadan kilometrin mittaista vaarajonoa.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli patikoida Kivaloiden P-alueelta Saunasaaren autiotuvalle, mutta hanke kaatui siihen, että Martimoaavan suuntaan menevää reittiä oli sateiden jälkeen ikävä kulkea, eikä mielekästä kiertoreittiäkään oikein löytynyt.

Myöhemmin ilmakuvista kävi ilmi, että jo muutaman sadan metrin jälkeen olisi ollut kuivempaa, mutta kun tämä ei matkan aikana ollut tiedossa, päätimme Saunasaaren sijaan suunnata kohti Yli-Penikkaa.

Olemme joskus muinoin kiivenneet Keski-Penikalle, minkä pohjalta uusi reittivalinta tuntui kiinnostavalta.

Yli-Penikallakaan ei silti olisi sateella mukava liikkua, sillä kivaloilla on yleisesti ottaen hyvin kivistä. Nyt maasto kuitenkin oli jo sen verran kuivaa, että lohkareikkojen yli pääsi verrattain helposti. Ehkä reitti silti on parhaimmillaan talvella.

Yli-Penikan kukkuloilta näkee jossain määrin ympärilleen, mutta Keski-Penikan veroisia maisemia ei näiltä kallioilta tarjoilla. 

Ensimmäisenä matkapäivänä kävelykilometrit jäivät vähäisiksi, mutta pienikin ulkoilu piristää mieltä, jos etukäteen tiedossa on vain sadetta ja autossa istumista. 

Yöksi päätimme jäädä P-alueelle, joka sijaintinsa puolesta tuskin vetäisi puoleensa suuria väkijoukkoja. 

Pysäköintialueen vieressä oleva laavu ei näyttänyt erityisen puoleensavetävältä. Sen ohi kuitenkin menee hiihtoreitti, joten talvella paikka lienee viehättävämpi.

Kilometrin päässä olisi odottanut myös Kivalon jääkärikämppä, jota emme kuitenkaan tajunneet käydä katsomassa. Tällä paikallahan on joskus kahakoitukin, vaikka nythän tuo oli rauhallista.

Yöllä havahduin silti, kun P-paikalle tuntui ajavan joku toinen auto, ja hetkeä myöhemmin ikkunassa välähti. Ottaako joku meistä valokuvia?!

Sitten ymmärsin, että "auton" ääni oli peräisin Truma-lämmittimestä, joka pitkästä aikaa hörähti käyntiin. Välähdys puolestaan johtui häkävaroittimesta, joka aina tasaisin väliajoin vilauttaa valoaan. Lämmittimen ääneen täytyy tähän aikaan vuodesta taas totuttautua.

Omenaista

En kovin usein tee isompia hankintoja ilman kunnollista harkintaa, mutta taannoin toimin tapojeni vastaisesti, kun tulin aavistuksen spontaanisti hankkineeksi Macbook Pro -läppärin. Tai ehkä ostopäätös ei ihan taivaasta tippunut, mutta tällaisiin hankkeisiin normaalisti liittyvä kilpailutus ainakin jäi tekemättä.

Sittemmin asia johti toiseen, ja hiukan myöhemmin talouteen hankittiin myös Mac Studio. Mac-koneita on tarkoitus käyttää videoeditointiin ja kenties myös musiikin tekemiseen, mutta jälkimmäisen osalta asiat hakevat vielä muotoaan.

PC-ympäristöstä tulevalle Mac-järjestelmä oli aluksi järkytys, ja etenkin tiedostojen käsittely tuntui hankalalta. Pikku hiljaa perusasiat kuitenkin oppii, ja homma jotenkin etenee.

Varsinaisten sovellusten kanssa on ollut helpompaa. Studio-koneessa pyöritän ensisijaisesti Final Cut Pro:ta. En vielä tunne sitä perinpohjaisesti, mutta muutaman videon olen silti saanut aikaan. Vielä vähemmän osaan käyttää Logic Pro -ohjelmistoa, jota kuitenkin olen tulevaisuudessa ajatellut hyödyntää syntikoiden kanssa.

Macbook Pro ei ole erityisen siro tietokone, mutta toisaalta se on varsin jämäkän oloinen. Macbookin näyttö on myös oikein hyvä, ja akun kesto lähes tablettitasoa, ainakin uutena.

Uutena Macbook tuntui levittävän ympärilleen outoa hajua. Liekö kotelossa käytetty jotain kierrätysmuovia? Onneksi katku on sittemmin vähentynyt, koska jossain vaiheessa harkitsin jo, että alan säilyttää konetta jossain pussissa.

Studio puolestaan on pöytäkoneeksi tyylikäs, ja se toimitettiin niin hienossa pakkauksessa, että en raaskinut heittää pakkaustakaan pois. Lisäksi laite on hyvin hiljainen, enkä toistaiseksi ole havainnut tuulettimen hurinaakaan, vaikka kaipa kotelon sisällä jonkinlainen propelli on.

Yksi motiivi Studio-koneen hankinnalle oli se, että voisin samalla tehdä videopuolella laatuloikan 2K-tarkkuudesta 2.7K- tai 4K-tarkkuuteen. Aiemmin olen vältellyt asiaa, koska etenkin 4K-videot vievät paljon tilaa, ja niiden mielekäs käsittely edellyttää muutenkin tehokasta tietokonetta.

Videoeditoinnissa Studio onkin varsin kyvykäs laite. Ei ehkä tehokkaimpien PC-järjestelmien tasoa, jos ihan raakaa suorituskykyä mitataan, mutta etenkin Applen omien softien (kuten Final Cut Pro) kanssa oikein nopea kone. Omat videoni ovat joka tapauksessa niin yksinkertaisia, että niiden kanssa Studio-koneen rajat eivät tule vastaan.

Maccien seuraksi hankin muutaman ulkoisen SSD-levyn, joiden avulla levykapasiteettia sai kasvatettua edullisemmin kuin Applen tarjoamilla vaihtoehdolla. Samsungin T7 ei ole yhtä nopea kuin Applen sisäinen levy, mutta videoeditointiinkin ihan riittävän nopea silti.

Vaikka Applen koneilla on tietty premium-leima, ihan ongelmattomia Macit eivät ole olleet. Mac Studiolta kestää joskus hämmentävän kauan, jotta se löytää koneen vieressä olevan langattoman näppäimistön (Applen oma tuote sekin). Tämä ärsyttää erityisesti silloin, kun näytöllä näkyvä salasanakenttä odottaa merkkejä, joita ei vaan pysty syöttämään.

Ohjauslevy sen sijaan on kätevä ja toimii hyvin. Alunperin hankin sen Magic Mousen tilalle, koska Applen oma hiiri ei mataluutensa vuoksi ole erityisen miellyttävä. Lopulta kuitenkin päädyin ratkaisuun, jossa käytän molempia: ohjauslevyä vasemmalla ja hiirtä oikealla kädellä. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimii aika hyvin.

Studio-koneeseen liittämäni ulkoisen monitorin (Asus VG27AQZ) kanssa on ollut pieniä pulmia, sillä lepotilasta herätetyn Studio-koneen tuottama kuva ei aina ilmesty näyttöön. En tiedä, kummassa päässä johtoa vika on, mutta PC-koneen kanssa vastaavia ongelmia ei ole ilmennyt. Onneksi monitorin uudelleen käynnistäminen auttaa aina.

Ohjelmistohuoliakin on ollut, vaikka Applen softia kai yleisesti ottaen pidetään laadukkaina. Käyttöjärjestelmän työpöytätoiminto on kätevä, mutta joskus järjestelmä vaihtaa työpöytää pyytämättä, mikä on todella ärsyttävää. Vika lienee yleinen, koska se ilmenee sekä Macbookissa että Studiossa, ja näyttää nettikyselyn perusteella kiusaavan muitakin käyttäjiä. 

Vaikuttaa siltä, että ongelma esiintyy vain, jos ikkunat laajentaa koko näytön kokoisiksi, jolloin ne käytännössä avautuvat omille työpöydilleen. Juuri näin olen tehnyt: minulla on monta selainikkunaa, kukin omalla työpöydällään. Jos ikkunoita ei suurenna koko näytön kokoisiksi, ongelmaa ei ole. Outo asia, mutta voin elää tämän rajoituksen kanssa.

Toinen softaan liittyvä juttu on haitannut elämää etenkin Chrome-selaimen kanssa. Koko näytön tilassa Macin "liikennevalot" tulevat normaalisti näkyviin vain, kun hiiren vie näytön yläreunaan. Se on ihan OK, mutta toisinaan liikennevalopalkki jää mollottamaan Chromen välilehtien päälle, ja siitä täytyy erikseen hankkiutua eroon.

Kun Chromesta kääntää päälle "Immersive Fullscreen Toolbar"-lipun (→ chrome://flags), liikennevalot saa aina siististi näkyviin välilehtipalkin vasemmalle puolelle. Tällä tempulla ei tosin enää ole suurta merkitystä, koska en muista syistä johtuen voi käyttää Chromea koko näytön tilassa.

Macbookin ohjauslevy ärsyttää toisinaan, koska sen vetolukitus-toimintoa ei tunnu mitenkään saavan kokonaan pois päältä. Jos tätä ei muista, on helppo esimerkiksi Ohjauskeskuksessa heilauttaa äänenvoimakkuus maksimiarvoonsa (luurit päässä, totta kai). Tämäkin pulma vaikuttaa yleisesti tunnetulta, ja voisi ajatella, että omituisten oikeustapausten luvatussa maassa yrityksiä olisi vähemmistäkin syistä haastettu oikeuteen.

PC-puolella on tottunut siihen, että suuren käyttäjämassan ansiosta ongelma kuin ongelma kyllä ratkeaa, jotenkin. Mac-maailmassa pulmia saattaa yleisesti ottaen olla vähemmän, mutta harmillisen moni niistä vaikuttaa sellaiselta, johon ei ole olemassa mitään ratkaisua. Edellä mainitsemani ohjauslevyjuttukin näyttää vaivanneen käyttäjiä niin pitkään, ettei sen korjaaminen taida juuri Applea kiinnostaa.

No, molempien laitteiden kanssa kuitenkin tulee toimeen, ja PC-koneilla saa tietysti tehtyä samat asiat kuin ennenkin. Mac Studion ja Final Cut Pron symbioosiin olen erityisen tyytyväinen, vaikka vähän kallis yhden tempun ponihan tuo on.