Penikoita

Juhannusviikko on lopuillaan, ja niin on kesän ensimmäinen lomamatkakin. Aika paljon ehdittiin nähdä, tosin parina päivänä ajamista oli vähän liikaa. Kun matkasuunnitelma täydentyy päivä kerrallaan, välillä joutuu venymään.

Menoa hiukan rajoitti se, että vaimo poti osan matkaa flunssaa. Kipeä nainen etenee silti reippaasti, kun herkeämättä kannustaa vieressä. Naruskan suunnalle kaavailtu telttailuosuus jäi kuitenkin toteutumatta.

Naruskasta Marttiin ajettu oikotie oli kokemuksena hauska, vaikka se ei merkittävää silmänruokaa tarjonnutkaan.

Reitille lähdettäessä minua mietitytti rengasrikon mahdollisuus. Nykytyylin mukaisesti Subarussa ei ole vararengasta, enkä ollut varma mukana olevan ikivanhan renkaanpaikkauspullon kunnosta. Jos rengas sattuisi menemään rikki, kännykällä olisi turha huudella apua.

Tien huonolaatuisin osuus Naruskajärveltä Siuruselkään ajettiinkin siis aika varovasti. Paikalliset (?) eivät selvästikään tunne samanlaista huolta, koska matkalla meidät ohitti asuntovaunua vetävä pakettiauto... Muita ei sitten nähtykään.

Lomamatkan viimeiseksi reppukohteeksi poimimme Martimoaavan Kivaloihin kuuluvan Keski-Penikan vaaran. Vaaran laella olisi paitsi autiotupa myös jonkinlainen näkötorni.

Penikat olikin mukava loppukevennys matkalle. Keski-Penikan laki on kivinen ja siten hiukan vaikeakulkuinen, mutta parkkipaikalta ei tuvalle ole kuin pari kilometriä.

Palovartijan tornina aiemmin toiminut metallirunkoinen rakennelma oli ahdas kiivetä, eikä ylimmälle tasolle ollut muutenkaan menemistä. Keskikerroksestakin silti näkyi ihan riittävän kauas.

Keski-Penikan uudehko autiotupa oli siisti niin sisältä kuin ulkoakin. Tuulisella vaaralla ei hyttysistäkään ollut haittaa, joten tuvan kuistilla kelpasi mussuttaa leipää.

Viikon aikana käytyjä paikkoja on hankala laittaa paremmusjärjestykseen, mutta metsäisemmistä kohteista ainakin Elimyssalo oli miellyttävä.

Arvelen myös, että Naruskan ja Tuntsan seudulle palataan vielä uudestaan. Sorsatunturi nimittäin kummittelee mielessä edelleen.