keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Hiukan makkaraa vielä

Palaan vielä lyhyesti makkaranmakuisiin maisemiin seuraavassa videossa.

(Videon alku on äänetön, joten volyymiä ei kannata heti kääntää kaakkoon, vaikka aluksi ei mitään kuulukaan.)


maanantai 26. lokakuuta 2020

Kesän viimeiset makkarat

Kun on koko kesän poukkoillut sinne tänne, syksyn lähestyessä mielen valtaa pieni turnausväsymys.  Talvi kuitenkin tekee tuloaan, joten lämpimät päivät kannattaa käyttää tarkkaan hyväksi.

Tämä asia mielessäni silmäilin elokuun loppupuolella karttaa löytääkseni lähiseuduilta jotain mielenkiintoista.  Kartasta pomppasi esiin Vaikkojoen alue ja erityisesti Makkarasärkkä, jossa pari vuotta sitten poikkesimme.  

Makkarasärkällä oli poikkeuksellisen hienoa, joten päätimme ottaa särkät uudelleen tarkasteluun.  Tällä kertaa lähtisimme kuitenkin Rakkinekosken sijaan liikkeelle pohjoisesta, Myllykosken liepeiltä.

Hyviä autopaikkoja oli sillä suunnalla yltäkyltäisesti.  Lopulta päädyimme pysäköimään lähelle polun alkupäätä.


Särkän tavoin makkaramaisesti mutkitteleva Vaikkojoki saa alkunsa Vaikkojärvestä.  Joki ehtii matkan varrella vaihtaa nimeään monta kertaa, mutta kävellen liikuttaessa kiinnostaa enemmän se, miten joen sivuhaarojen yli pääsee.  

Hietajoen ylittävä silta ei ole enää ihan priimakunnossa...


... mutta sitä on hiljattain paikattu sen verran, että ylitys on verrattain riskitön.


Retkipäivämme osui samaan aikaan Suomen Luonnon Päivän kanssa, ja ilmeisesti tämän johdosta Makkarasärkkien ympäristöön oli järjestetty muutakin toimintaa.  

Matkalla yritimme keksiä merkityksen lukuisille KUM-opasteille, mutta mitään googlaamalla löydettävää selitystä emme onnistuneet tuottamaan.  Mahtoivatko opasteet liittyä päivän tapahtumiin?


Kangaslammen ympäristö on mukavaa kulkumaastoa, vaikka metsää onkin paikoin kaadettu aika raskaalla kädellä. Yksityisellä luonnonsuojelualuella sijaitseva Makkarasärkkä on silti paikan helmi.  

Makkarasärkän kautta kulkee Vaikon vaellus -niminen on retkeilyreitti, jonka koko mitta on jäänyt itselleni epäselväksi.  Pohjakartan mukaan se näyttäisi alkavan Rakkinekoskelta ja jatkuvan siis Myllykoskelle asti, mutta reitti voi olla pidempikin.

Lähiseuduilla menee myös Timanttitaival ja Vaarojen vaellus, mutta niidenkin alku- ja loppupisteitä on vaikea löytää.  Pienen pätkän Timanttitaivalta olemme joskus Lietukansärkillä menneetkin, mutta muuten nämä taitavat olla hiipuvia reittejä.


Makkarasärkän polkuihin liittyviä palveluita oli edellisen vierailumme jälkeen uudistettu.


Reitin varrelle oli ilmestynyt paitsi uusia opasteita myös penkkejä, joita mekin hyödynsimme.


Kaavin kunnan nettisivuilla puhutaan Vaikonvaellus-reiteistä, joka näin yhteen kirjoitettuna viitannee nimenomaan Rakkinekosken ja Makkasärkkien väliseen osuuteen.  Oli miten oli, myös matkan varrella olevat kartat olivat laadukkaita, ja tienoo muutenkin kaunista.


Kaikkiaan polulla tuli vastaan 10 - 15 ihmistä, mutta ruuhkia ei näihin metsiin onneksi voi syntyä.  Juuka ja Kaavi eivät ole tilastojen valossa erityisen vetovoimaisia kuntia, mutta jos oopperatalon palvelut eivät ole oman elämän keskiössä, tältä suunnalta löytää paljon hyvää.


Vaikka polulla oli rauhallista, sängyssämme riitti illalla kuhinaa.  Olimme nimittäin jo nukkumassa, kun vaimo kaiveli päästään viimeisiä hirvikärpäsiä.  Oma pääni ei tarjoa niille suojaa, mutta rouvan vetovoimaa ne eivät selvästikään voi vastustaa.

perjantai 23. lokakuuta 2020

2112

Olen maaliskuusta 2012 lähtien käyttänyt Suunto Ambit -kelloani Movescount-verkkopalvelun kanssa.  Lokakuun alkupäiviin mennessä tililleni oli tallentunut yhteensä 2112 movea eli liikuntasuoritusta, lähinnä juoksemiseen, hiihtämiseen ja retkeilyyn liittyen.  

Suoritus on tosin tässä yhteydessä huono sana, koska juuri suorittamisen tunnetta haluaisin liikkuessa välttää.  Harjoitus olisi parempi, vaikka ainakin juokseminen kyllä sujuu jo harjoittelemattakin.

Jo parin vuoden ajan on ollut tiedossa, että Suunto on siirtämässä digitaalisia palveluitaan kännykkäpohjaiseen Suunto-sovellukseen.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Ambitilla tehtyjä mittauksia ei voi kohta enää siirtää Movescount-palveluun.

Suunnolta tulleen ilmoituksen perusteella tuo hetki näyttää koittaneen nyt.  

Pakon sanelemana asensin puhelimeeni Suunto-sovelluksen, johon kaikki 2112 moveani ensimmäisen käyttökerran yhteydessä siirtyisivät, tai näin ainakin luvattiin.

Suunto-sovelluksen käyttöönotto oli helppoa, mutta harjoitusten siirto aiheutti pientä hämmennystä.  Kun siirto Movescountista alkoi, järjestelmä ilmoitti siirtävänsä Suunto-sovellukseen 21 movea.

Siis miten niin 21?  Eikö tarkoitus ollut siirtää kaikki 2112 movea?

Ohjeita tavattuani kävi ilmi, että operaatio voi joskus kestää pidempään, ehkä useita päiviäkin.  Käyttäjää informoidaan sähköpostilla, kun homma on valmis. 

Ok, tämä selvä.  Kyllähän dataa voi olla jonkun verran, koska jokainen move sisältää esimerkiksi suoritukseen liittyvät GPS-paikkatiedot, ja joskus syketiedotkin.  Ja eipä asialla oikeasti ole kiire.

Mutta täytyykö nyt hankkia myös uusi kello?  Ambitia ei voi liittää suoraan kännykkään, eikä siinä ei ole Bluetoothia tai muita nykyajan hienouksia.  Tähän asti data on siirtynyt Movescount-palveluun tietokoneeseen kytkettävää kaapelia ja MovesLink-ohjelmaa käyttäen.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi SuuntoLink-sovellus ratkaisee pulman.  Sen avulla harjoitustiedot voi lähettää Suunto-sovellukseen myös vanhemmista Ambit 1/2 -kelloista, mikä ei alunperin liene ollut itsestään selvää.

Tämä on hyvä asia, koska oma Ambit-kelloni toimii edelleen ongelmitta, eikä akkukaan ole kahdeksan vuoden aikana merkittävästi heikentynyt.  Vain datakaapelin olen kerran joutunut uusimaan.

Uudesta Suunto-kellosta saisi nyt 30 %:n alennuksen, mikä silti houkuttaa hieman.  Itseäni saattaisi kiinnostaa Wear OS -pohjainen Suunto 7, joka sisältää myös älykelloille tyypillisiä ominaisuuksia.  

Älykellosta olisi se hyöty, että sitä voisi liikkuessa käyttää myös musiikkisoittimena bluetooth-kuulokkeiden kanssa.  Tähän asti taskussa on aina ollut mp3-soitin, mutta sen näyttökin on jo rikki, kun joskus mäessä kaatuessani istuin sen päälle.

Pitäisikö tarjoukseen tarttua?  Jos sen haluaa hyödyntää, ostotoive täytyy rekisteröidä Suunnon nettisivujen kautta, minkä jälkeen sähköpostiin lähetetään kertaluonteinen koodi, jolla kellon voi ostaa nettikaupasta alennettuun hintaan.

Koodin saamiseen voi kuitenkin mennä viikkokausia, sanottiin.  Siis viikkoja, häh?!  Aika paljon lasketaan asiakkaan kärsivällisyyden varaan.  Mahtaisivatko Garminin tai jonkun toisen valmistajan koodit liikkua vikkelämmin?

Päätin joka tapauksessa valmistautua mahdolliseen kellon hankintaan päivittämällä kuulokkeeni langattomaan aikakauteen.  Omassa lähikaupassani olikin tarjolla varsin monen hintaisia vaihtoehtoja. 

Ei liene tavatonta, että tällaiset laitteet putoavat joskus korvasta, ja saattavat samalla kadotakin.  Tästä syystä tarkastelin lähinnä edullisimpia malleja, joista kassahihnalle päätyi lopulta kaksi paria (vaimo saisi toiset).

Kiinalaiset Xiaomi Mi-kuulokkeet maksoivat maltilliset 20 €:


Niiden käsittely tuntui aluksi hankalalta, koska kuulokkeen ulkoreunassa on kosketuspainike, jota tulee painettua tahattomasti.  Korvakäytävään työnnettävä malli on myös hiukan vaikea asettaa oikeaan asentoon, mutta ehkä asiassa harjaantuu.  Ääni on kohtuullisen hyvä, tosin bassoa voisi ehkä olla aavistuksen enemmän.

North Touch One TWS -kuulokkeiden hinta puolestaan oli 25 €:


Nämä on helpompi asettaa korviin, koska korvakäytävän ulkopuolelle jäävä malli pysyy paikoillaan vain yhdessä asennossa.  Voisi ajatella, että tällaiset tippuvat juostessa herkemmin tielle, mutta yllättävän hyvin ne tuntuivat päähän tarttuvan.  Ja korvaläppiä voi tietysti talvella pitää ylimääräisenä lukkona.

Lopuksi vielä tuosta movejen siirtämisestä: Odottelin siirron valmistumista pari päivää, mutta kun toivomaani sähköposti-ilmoitusta ei alkanut kuulua, käynnistin siirron uudestaan Suunto-sovelluksesta.  Tällä kertaa homma eteni sutjakammin, koska jo muutaman minuutin jälkeen sähköpostiini kilahti varmistus siitä, että "2,117 out of 2,118 total exercises were imported to Suunto app".  

Hmm...  2117?  No, siinä lienee mennyt muidenkin harjoituksia mukana, koska itse en ollut ehtinyt uusia tuottaa.  Yksi Yllästunturin ympärihiihto näkyy silti jääneen matkalle.

Suunto-sovellus vaikuttaa omaan silti käyttööni ihan riittävältä.  Se jopa kannustaa käyttäjää yhä parempiin suorituksiin kommentoimalla sovellukseen syötettyjä harjoituksia: "Ensimmäinen kävely 2 kuukauteen." Jeah!

tiistai 20. lokakuuta 2020

Elävää kuvaa elokuulta - Kurkkioharjut

Kurkkioharjuilla kuvattu materiaali ei aivan mahtunut ensimmäiseen matkavideoon, joten se tulee tässä jälkitoimituksena.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

perjantai 16. lokakuuta 2020

Aivan hirviää

Neljän Pallas-vuorokauden jälkeen emme enää voineet vetkutella kotiin lähtemisen kanssa.  Edessä olisi ajopäivä, jonka lomaan sopivaksi pienretkikohteeksi olin kaavaillut Sodankylän länsipuolelta löytyvää Pittiövaaraa.

Vaara itse ei liene yhtään hienompi kuin muutkaan lähiseudun kukkulat, mutta sen uskottavuutta lisää itärinteessä oleva arpi - Hirviäkuru - jota ajattelimme käydä katsomassa.  

Sodankylässä kurun nimeen lienee jollakin tasolla ihastuttu, sillä kylän toiselta puolelta löytyy lisää Hirviäkuruja.  Ehkä nekin täytyy joskus tarkastaa, mutta nyt joka tapauksessa lähestyimme Pittiövaaraa pysäköimällä auton mäen länsipuolella olevan metsäautotien varteen.

Vaaran laki on rakkainen, mutta sopivasti kivikoita kiertämällä pohjoisrinteen kautta pääsee kurun laitaan melko pienin ponnisteluin.


Kuru onkin varsin näyttävä, ja ehkä vielä karumpi kuin kartasta voisi päätellä.  Ei ihan kanjoniluokkaa, mutta sen verran jyrkkäreunainen ja syvä, että kyllä reunamilla voi itsensä teloa, jos huoletonna kulkee.


Muutenkin rotkon ympäristö on varsin kallioista, joten sadesäällä paikka ei liene parhaimmillaan.


Menomatkalla kohtaamamme paikallinen mies kertoi, että Pittiövaarassa pidetään joskus Puolustusvoimien harjoituksia.  Varsinainen ampuma-alue on kuitenkin kartassa rajattu Kittiläntien eteläpuolelle.

Etelän suunnasta kuului nytkin ammunnan ääniä, ja lisäksi vaimo väitti nähneensä rinteessä sotilaita.  Se saattoi olla vain haaveilua, mutta päätimme silti loikkia vaaralta alas.

Vaaralta laskeuduttuamme päädyimme aukiolle, jossa oli hassuja merkintöjä, ikään kuin maalitauluja.  Mahtavatko ne sittenkin liittyä armeijan tykistöharjoituksiin?  


Jälkien merkitys jäi epäselväksi, mutta niitä hetken tuijoteltuamme meistä alkoi tuntua siltä, että taidamme olla väärässä paikassa.  Oli selvästikin aika jatkaa matkaa, kotia kohti.

tiistai 13. lokakuuta 2020

Muonion kätketty helmi

Kolmen vuorokauden jälkeen Pallaksen minilomamme oli tullut päätökseen.  Aamupalan jälkeen pakkasimme tavaramme ja valmistauduimme lähtemään kotimatkalle.  

Lähteminen kuitenkin sujui huonosti.  Aurinko kurkki hetkittäin pilvien välistä, ja alkanut päivä vaikutti muutenkin mukavalta.  Onko kotiin lähteminen lainkaan järkevää?

Hetken kärvisteltyämme painoimme paniikkinappia.  Kiiruhdin hotellin vastaanottoon ja tiedustelin mahdollisuutta pitää huonetta vielä yhden vuorokauden verran.  

Huone oli yhä käytettävissä, joten asetuimme jälleen retkimoodiin ja lähdimme kotimatkan sijasta ajamaan Harjujärville.

Kahden pienen järven välissä menee aika mukavan näköinen harju polkuineen.  Järvien itäpuolella on myös laavu, joten kaikki hyvän retkipäivän ainekset olivat kasassa.  Käveltävää ei olisi kovin paljon, mutta polku näytti lyhyesti jatkuvan myös harjulta pohjoiseen, Kangosselän suuntaan, josta löytyisi ainakin vanhoja pyyntikuoppia.

Ajoimme autolla järvien pohjoispuolelle, jonne menevän tien varrelta paljastui tilava P-alue.  Ennen harjulle menemistä päätimme pikaisesti tutkia, olisiko pyyntikuoppien suunnalla mitään mielenkiintoista.

Järviltä pohjoiseen menevä polku oli merkitty oranssin värisiä tolppia käyttäen.  Jo puolen kilometrin jälkeen saavuimme aika kivan näköiselle laavulle.


Suurempi yllätys kuitenkin oli se, että polku näytti jatkuvan rinteeseen vielä hyvän matkaa laavun jälkeenkin.  Yllättävää tämä oli siksi, että edes pohjakartta ei kertonut tästä mitään, vaikka polku oli selvästi ollut olemassa jo pitkään.


Polku eteni todella kauniissa maastossa nousten kaiken aikaa korkeammalle.  Itäpuolen maisemat paranivat metri metriltä tarjoillen näköalaa Olostunturin ja Pallastunturien suuntaan.

Kiehtovaa oli, että emme edelleenkään tienneet, minne polku johtaisi.  Matkan varrella syntyi epäily, että aiemmin Torniontien varrella näkemämme patsas tai muistomerkki saattaisi jotenkin liittyä asiaan.

Sittemmin ounastelu osoittui todeksi, kun löysimme polun varrelta opastaulun, jossa olevaan karttaan polku oli merkitty.  Etenimme siis Kangosselän kautta menevää reittiä, johon liittyisi lännempänä vaaran lakikohtien kautta kiertävä lisälenkki.  

Tauluissa oli avattu myös kulkemamme harjanteen historiikkia.  Monttelinharju on saanut nimensä metsänhoitaja Justus Montellin mukaan: kyseessä on siis sama kaveri, joka rakennutti Keräskeron ja Vuontiskeron kupeesta löytyvän Montellin majan.

Metsäisen harjuosuuden jälkeen maasto muuttui kivisemmäksi, mutta oli edelleen hienoa ja verrattain helppokulkuista.


Reitin suositeltu kulkusuunta oli pohjoisesta etelään, mutta koska satuimme lähtemään liikkeelle eteläpäästä, päätimme kiertää myös lisälenkin, minkä jälkeen palaisimme takaisin autolle.

Lisälenkkiin liittyvä polku ei ollut yhtä tampattu kuin pääpolku, tai oikeastaan polkua ei paikoin ollut lainkaan.  Tolppamerkintöjä oli kuitenkin riittävän tiheästi niin, että reitti oli seurattavissa ilman karttaakin.  Kartasta otettu kuva oli silti muutamissa kohdin avuksi.


Kangosselän lakien kautta kulkeva osuus vaikutti aluksi vaatimattomalta, mutta parani sitä mukaa kun maasto kohosi.  Eteläisimmän laen harjalla oli jo todella hienoa, ja maisema varsinkin idän suunnassa mainio!

Paikalla on myös historiallista merkitystä, sillä Kangosselässä oli Lapin sodan aikaan saksalaisten tulenjohtokeskus.  Kivääripesäkkeet ovat kai vieläkin näkyvissä, vaikka emme itse sellaisia havainneet tai osanneet nähdä.  

Läheisellä Kangosjärvellä oli tuolloin majoittuneena saksalaisia sotilaita, jotka joutuivat lähtemään pakoon niin kiireellä, etteivät ehtineet edes kylää polttaa!  Laella olevassa infotaulussa kerrotaan sotaan liittyvistä asioista melko seikkaperäisesti.

Kangosselän polku siis yllätti meidät positiivisesti, eikä vähiten siksi, että emme aluksi edes tienneet sen olemassaolosta.  Varsinainen järviharju jäi lopulta kokonaan kulkematta, emmekä myöskään poikenneet Harjujärven rannassa olevalla laavulla, vaan säästimme sen suosiolla seuraavaan kertaan.

Miinuspuolelle täytyy laskea se, että Norjasta viime kesänä ostamani Nutellat ovat nyt lopussa.  Mutta ehkä niin on parempi, koska ruokailun aikana irti päässyt tahna levisi paitsi käsiin ja naamaan myös reppuun, vaatteisiin ja kallioperään.  Otteeni taisi jotenkin herpaantua, koska luulin jo saaneeni Nutellasta niskalenkin.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Unelmien rantakohde

Pallas-vierailumme toisena aamuna näytti siltä, että on viimein aika lähteä Kalmakaltioon.  Tuuli oli tyyntynyt, ja edellisen päivän pieni koleuskin tuntui olevan väistymässä.

Tarkempi retkisuunnitelma ei silti ollut ihan selvä.  Ensimmäinen aikeemme oli viettää hietajärvipäivä, jonka aikana poikkeaisimme alueen kahdella Hietajärvellä.  Tämän ajatuksen johdattamana ajoimme autolla Kalmantien päähän, josta lähdimme lompsimaan Kalmakaltion tuvan suuntaan ja kohti Hietajärvistä suurempaa.

Halutessaan autolla olisi päässyt myös lähemmäksi tupaa.  Tie oli paikoin heikossa kunnossa, mutta oli sitä ajettu ihan tavallisella pakettiautollakin.


Pöyrisjärven erämaa-alueelle johtavan mönkkäriuran alkupää oli sateiden jälkeen vetinen.  Jopa siinä määrin, että koko tien tukkivia vesiesteitä sai aluksi kiertää kyllästymiseen asti.  Kalmakaltionojan jälkeen maasto kohosi sen verran, että urakin muuttui kuivemmaksi.

Olen aika ajoin tuijotellut kartalla Puljun erämaa-alueen puolella olevaa Peltotunturia, joka oli nyt houkuttelevan lähellä. Päätimme silti jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kohti parin kilometrin päässä olevaa Hietajärveä.

Hietajärvi ei lopulta ollut aivan niin hiekkainen kuin nimestä olisi saattanut päätellä, rantaviivan tuntumassa ainakaan.  Pikemminkin rannat olivat ruohikkoiset, eivätkä erityisesti houkutelleet uittamaan varpaita vedessä.  Tässä kuvassa ei tosin ole Hietajärvi vaan joku pienempi lampi, mutta samanlainen heinikko sitäkin reunustaa.


Unelmiemme rantakohde siis tuotti pienen pettymyksen, mutta koska maasto muuten vaikutti mukavalta, päätimme hieman säätää matkasuunnitelmaamme.  Jatkaisimme eteenpäin kohti Kurkkioharjuja, jossa hiekkaa kartan mukaan riittäisi.

Muutos tarkoittaisi samalla sitä, että Hietatievojen takana oleva toinen Hietajärvi jäisi tällä kertaa näkemättä, mutta ainahan sinne pääsee joskus toiste.  Kuopiostakin alle kymmenessä tunnissa, jos ei turhaan pysähtele.



Kalmakaltion ympärillä on runsaasti soita, mutta myös kuivaa hiekkakangasta. Voisi siten ajatella, että Kurkkioharjujen kaltainen hiekkakeskittymä ei enää toisi matkaan mitään lisäarvoa, mutta paikkana harjualue oli silti erikoinen. 


Harjuilla risteilee paljon pieniä polkuja, joita ovat tehneet niin ihmiset kuin eläimetkin.  Polkujen lukumäärästä voi päätellä, että ihan erämaassa ei vielä olla.


Paluumatkalla poikkesimme katsomaan Kalmakaltion autiotupaa, joka mennessä jäi näkemättä.  Tuvalle johtavaa, jyrkkää ja savista rinnettä menevää polkua ei liene sadesäällä kiva luistella, mutta nyt mäki aiheutti lähinnä puuskuttamista.

Kalmakaltion tupa tuskin koskaan päätyy maailmanperintökohteeksi, mutta kaipa tuo asiansa ajaa, kun erämaasta palaa.  Nyt tupa tosin oli käyttökiellossa jonkun paloturvallisuusasian vuoksi.


Kalmakaltion ympärillä oleva maasto on aika miellyttävää.  Avaraa ja karua, mutta silti myös tällaisiin päiväretkiin soveltuvaa seutua.  Huonolla säällä tosin suojaa voi olla vaikea löytää.

Etäisyydet kuitenkin ovat pitkiä, mikä herättää tunteen, että fillarillahan täällä pitäisi edetä.  Näin siitäkin huolimatta, että pyöräily on aina ollut minulle vähän vierasta.  Mutta ehkä joskus. 

Muistelen, että Kalmantien varrella oleville Hietatievoille on aiemmin opastettu liikennemerkilläkin, mutta nyt sellaista ei enää Nunnasentien risteyksessä ollut.  Liekö kävijöitä ollut liikaa vai liian vähän?

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Kun vanha suola janottaa

Rokuanhovin aamiaispöydässä pitämässämme palaverissa päätimme sittenkin tavoitella lomallamme Pallastuntureita. Se tietäisi enemmän ajamista, mutta sääennusteiden mukaan länsirajalla olisi merkittävästi poutaisempaa kuin idässä.  Mieluummin kaksi poutaista retkipäivää kuin kolme sateessa. 

Menomatka etenisi Tornionjokilaakson kautta, mikä huoletti minua.  Edellisten päivien uutisotsikointi oli pyörinyt lähinnä Pohjois-Ruotsin koronatilanteen ja sitä seuranneen karanteeniasian ympärillä.

Myös vaimolla oli omat huolensa.

  • Emme voi jatkaa näin!
  • No mikä nyt on?
  • En ymmärrä, miten näet ajaa autoa, kun tuulilasi on aivan ummessa. Tämä ei ole enää turvallista, vaikka sitä ehkä tavoittelitkin!
  • Äläpä höpötä, vaan pyyhi lasi kuivaksi.

Eliminoidakseni länsirajan läheisyyteen liittyvät riskit olin jo Kemin moottoritiellä kääntänyt auton sisäilmankierron päälle.  Tornion paikkeilla lasit olivat siten melko huurteiset, mutta olimme käsittääkseni juuri välttyneet koronainfektiolta, joten pieni matkustusmukavuuteen liittyvä uhraus oli mielestäni hyväksyttävissä.

Säädettyäni ilmastoinnin asetuksia matka eteni taas jouhevasti, ja kerran pysähdyttyämme olimmekin jo Pallaksella, josta varasimme majoituksen kolmen vuorokauden ajaksi.

Seuraavan päivän ohjelma aiheutti aluksi pientä päänvaivaa.  Pallaksen lähikukkulat ovat vuosien myötä tulleet tutuiksi, joten mieli veti jonnekin kauemmaksi.  Vielä ei kuitenkaan ollut Kalmakaltion aika, koska sääennusteet näyttivät Enontekiön suunnalle navakkaa tuulta, mikä ei sopinut yksiin kaavailemani kopterilennätyksen kanssa.

Sopivaa kohdetta etsiessäni mieleeni palautui, kuinka muutama vuosi sitten kiipesimme Mielmukkavaaralle.  Kyseessä oli siis Yli-Muoniossa oleva Mielmukkavaara, ei saman niminen kukkula Olostunturin kaakkoispuolella.

Tuolloin lähdimme liikkeelle vaaran itäpuolelta, mutta nyt huomasin, että myös vaaran pohjoispuolella voisi olla kivan näköistä maastoa - Kaltonharjut - ja jopa laavu.  Melko lyhyen harkinnan jälkeen ajelimme Kätkäsuvantoon, josta harjujen kautta vaaralle nouseva polku lähtisi.  Polun varresta löytyi hyvä paikka autollekin.

Polun alkupää kulki paikoin soisessa maastossa, joten siellä täällä oli vähän märkää, mutta reitin lähestyessä harjuja eteneminen muuttui mukavammaksi.  Samalla Kilpisjärventiekin oli jo jäänyt sen verran kauas, ettei liikenteen melu enää rikkonut tunnelmaa.


Alkuperäinen ajatuksemme oli käydä kääntymässä Takaisen Vuossijärven rannalla olevalla laavulla, ja evästellä siellä.  Laavu kuitenkin oli vaatimaton, joten päätimme jatkaa vielä eteenpäin, mikä käytännössä tarkoitti, että kiipeäisimme jälleen Mielmukkavaaralle.  No, mikäs siinä.


Laavulle asti reitti oli edennyt pääosin mönkkäriuraa pitkin. Lisäksi se oli merkitty puihin punaista maalia käyttäen, joten harhailun riskiä ei ollut.

Laavulta eteenpäin (vaaran suuntaan) polku kuitenkin erkani mönkkäriurasta, ja samalla reitti muuttui epämääräisemmäksi.  Punaisia merkintöjä oli entistä vaikeampi löytää, eikä nettikartastakaan ollut heikon kännykkäverkon vuoksi apua kuin hetkittäin.

Isolle tielle oli vain muutama kilometri, joten eksymisen vaaraa ei varsinaisesti ollut, mutta eteneminen metsässä ilman karttaa oli silti vähän huteraa.  Ja aina kun ajautuu pois kartalta, silloin tietysti alkaa sataa vettä.  Niin tälläkin kertaa.

Kun lopulta onnistuimme paikallistamaan itsemme, päätimme luopua merkitystä reitistä ja suuntasimme takaisin mönkkäriuralle.  Oli alunperinkin virhe poistua pohjakartassa näkyvältä uralta, koska se joka tapauksessa veisi oikeaan suuntaan.


Loppumatka vaaran laelle sujui helpommin, koska olimme harhailleet siellä aiemminkin.  Lakea lähestyessämme jo kertaalleen tauonnut sade alkoi uudestaan, tällä kertaa entistä kovempana.  Se vähän ärsytti, koska tarkoitukseni oli kuvata kopterilla idässä näkyviä Pallaksen keroja.  Nyt piti tyytyä pariin hätäiseen maasta otettuun kuvaan.


Sade harmitti myös siitä syystä, että olimme sokeasti luottaneet aamun sääennusteisiin, eikä meillä repun sadesuojia lukuun ottamatta ollut mitään sadevarusteita.  Voisi ajatella, että jokseenkin ennustamaton sade ei kestäisi pitkään, mutta vilkaisu taivaalle ei tukenut tätä olettamusta.

Odottaako aukealla vaaralla sateen loppumista vai lähteäkö paluumatkalle, jonka varrella olisi edes laavu?  Autolle oli kahdeksan kilometriä, joten sateen jatkuessa lopputulos olisi jotakuinkin sama, mutta lähdimme silti lompsimaan mäkeä alas.  Ainakin sateessa olisi mukavampi kävellä kuin seistä. 

Lopulta sade tietysti loppui, ja jälkikäteen ajatellen vaaralla olisi hetken voinut kyhjöttääkin.  Onneksi sentään onnistuin kuvaamaan tämän liskon, joka paluumatkalla ryömi ohitsemme.

Vaikka olosuhteet eivät täysin olleet puolellamme, Mielmukkavaarasta jäi tälläkin kertaa sopivan suolainen jälkimaku.  Vaarallehan näyttäisi menevän polku myös etelän suunnasta, Yli-Muoniosta.  Ehkä sitäkin pitäisi joskus kokeilla.

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Jäkälää ja hiekkadyynejä

Elokuu toi tullessaan vuoden viimeisen kesälomaviikon.  Lomailu on aina mukavaa, vaikka tavaroiden pakkaaminen ja purkaminen alkaakin tässä vaiheessa kesää jo kyllästyttää.

Lomakohteista ei aluksi ollut selvyyttä.  Ilmassa roikkui ajatus siitä, että Länsi-Lapin suuntaan voisi lähteä, koska ainakaan Pallaksella ei ole käyty aikoihin, ja viime kesän Kalmakaltio-hankekin on yhä toteuttamatta.  Lomapäivien lukumäärään nähden pitkä ajomatka kuitenkin jarrutti menoa.

Kun asia ei tuntunut kotona ratkeavan, lähdimme vain liikkeelle miettiäksemme asiaa tien päällä.  Tällä kertaa menetelmä johti meidät Rokualle.  Suomen puolivälistä käsin kaikki jatkovaihtoehdot ainakin olisivat avoinna ilman että niihin liittyviä päätöksiä tarvitsee tehdä heti.

Saavuimme Rokuanvaaran kupeeseen melko aikaisin, eikä yöpaikaksi kaavailemamme hotellin vastaanotto ollut vielä auki.  Se oli vähän ongelmallista, ja hetken mietimmekin, pitäisikö matkaa jatkaa saman tien.  Lopulta kuitenkin päätimme kuluttaa ylimääräisen ajan Rokuan poluilla, ja selvittää hotellin varaustilanteen palattuamme.

Aiemmat Rokuaan liittyvät retkeilykokemuksemme ovat jo vuosien takaa.  Edellisellä kerralla oli syksy, mutta kovin erilaiselta jäkäläinen metsäkangas ei näyttänyt kesälläkään.  Talvellahan tänne pitäisi myös tulla, koska kumpuileva maasto vaikutti hiihtämistä ajatellen mukavalta, eikä laduistakaan vaikuttanut olevan pulaa.


Valmiita reittejä on Rokualla vähän liikaakin.  Kun metsässä risteilee kävely- ja pyöräilyreittien ohella myös latupohjia ja muita pienempiä polkuja, saa kylttejä välillä tavata ihan ajatuksen kanssa.  Kovin pahasti ei pienessä kansallispuistossa onneksi voi harhautua.
Vaikka maasto on omalaatuisen kaunista, siihenkin turtuu, eikä nuotiopaikkojen ympärillä vellova ihmismeri oikein kannusta pysähtymään. Viimeksi patikoimme koko perheen voimin Keisarinkierroksen ympäri, mutta tällä kertaa alueen pohjoisosassa menevä lenkki tuntui riittävän.

Ehkä omien retkeilyprioriteettien muuttuminen on syönyt tämänkaltaisten kohteiden viehätystä.  Toisaalta kansallispuisto kattaa vain pienen osan Rokuan alueesta, mahtaisiko esimerkiksi puiston itäpuolelta löytyä lisää nähtävää?  Ainakin Pikku-Rokuan dyynialue herättää jälkikäteen ajatellen mielenkiintoa.

Rokualla on kaksikin hotellia, joista toinen on lupaavasti erämaahotelli, vaikka erämaan laita on toki aika kaukana.  Jäimme silti yöksi Rokuanhoviin, joka vaikutti omilla standardeillamme ihan viihtyisältä.