Unelmien rantakohde

Pallas-vierailumme toisena aamuna näytti siltä, että on viimein aika lähteä Kalmakaltioon.  Tuuli oli tyyntynyt, ja edellisen päivän pieni koleuskin tuntui olevan väistymässä.

Tarkempi retkisuunnitelma ei silti ollut ihan selvä.  Ensimmäinen aikeemme oli viettää hietajärvipäivä, jonka aikana poikkeaisimme alueen kahdella Hietajärvellä.  Tämän ajatuksen johdattamana ajoimme autolla Kalmantien päähän, josta lähdimme lompsimaan Kalmakaltion tuvan suuntaan ja kohti Hietajärvistä suurempaa.

Halutessaan autolla olisi päässyt myös lähemmäksi tupaa.  Tie oli paikoin heikossa kunnossa, mutta oli sitä ajettu ihan tavallisella pakettiautollakin.

Pöyrisjärven erämaa-alueelle johtavan mönkkäriuran alkupää oli sateiden jälkeen vetinen.  Jopa siinä määrin, että koko tien tukkivia vesiesteitä sai aluksi kiertää kyllästymiseen asti.  Kalmakaltionojan jälkeen maasto kohosi sen verran, että urakin muuttui kuivemmaksi.

Olen aika ajoin tuijotellut kartalla Puljun erämaa-alueen puolella olevaa Peltotunturia, joka oli nyt houkuttelevan lähellä. Päätimme silti jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kohti parin kilometrin päässä olevaa Hietajärveä.

Hietajärvi ei lopulta ollut aivan niin hiekkainen kuin nimestä olisi saattanut päätellä, rantaviivan tuntumassa ainakaan.  Pikemminkin rannat olivat ruohikkoiset, eivätkä erityisesti houkutelleet uittamaan varpaita vedessä.  Tässä kuvassa ei tosin ole Hietajärvi vaan joku pienempi lampi, mutta samanlainen heinikko sitäkin reunustaa.

Unelmiemme rantakohde siis tuotti pienen pettymyksen, mutta koska maasto muuten vaikutti mukavalta, päätimme hieman säätää matkasuunnitelmaamme.  Jatkaisimme eteenpäin kohti Kurkkioharjuja, jossa hiekkaa kartan mukaan riittäisi.

Muutos tarkoittaisi samalla sitä, että Hietatievojen takana oleva toinen Hietajärvi jäisi tällä kertaa näkemättä, mutta ainahan sinne pääsee joskus toiste.  Kuopiostakin alle kymmenessä tunnissa, jos ei turhaan pysähtele.

Kalmakaltion ympärillä on runsaasti soita, mutta myös kuivaa hiekkakangasta. Voisi siten ajatella, että Kurkkioharjujen kaltainen hiekkakeskittymä ei enää toisi matkaan mitään lisäarvoa, mutta paikkana harjualue oli silti erikoinen. 

Harjuilla risteilee paljon pieniä polkuja, joita ovat tehneet niin ihmiset kuin eläimetkin.  Polkujen lukumäärästä voi päätellä, että ihan erämaassa ei vielä olla.

Paluumatkalla poikkesimme katsomaan Kalmakaltion autiotupaa, joka mennessä jäi näkemättä.  Tuvalle johtavaa, jyrkkää ja savista rinnettä menevää polkua ei liene sadesäällä kiva luistella, mutta nyt mäki aiheutti lähinnä puuskuttamista.

Kalmakaltion tupa tuskin koskaan päätyy maailmanperintökohteeksi, mutta kaipa tuo asiansa ajaa, kun erämaasta palaa.  Nyt tupa tosin oli käyttökiellossa jonkun paloturvallisuusasian vuoksi.

Kalmakaltion ympärillä oleva maasto on aika miellyttävää.  Avaraa ja karua, mutta silti myös tällaisiin päiväretkiin soveltuvaa seutua.  Huonolla säällä tosin suojaa voi olla vaikea löytää.

Etäisyydet kuitenkin ovat pitkiä, mikä herättää tunteen, että fillarillahan täällä pitäisi edetä.  Näin siitäkin huolimatta, että pyöräily on aina ollut minulle vähän vierasta.  Mutta ehkä joskus. 

Muistelen, että Kalmantien varrella oleville Hietatievoille on aiemmin opastettu liikennemerkilläkin, mutta nyt sellaista ei enää Nunnasentien risteyksessä ollut.  Liekö kävijöitä ollut liikaa vai liian vähän?