torstai 31. joulukuuta 2015

Kun päässä on vikaa

Joulu tuli ja joulu meni. Ehkä enemmän kuin joulua itseään odotin sitä, että pääsemme tien päälle ja jonnekin lumisemmille seuduille. Kun viimein saimme lomavaihteen päälle, ajelimme ihan aluksi Kuusamoon, jossa olisi hyvä pohtia jatkoa.

Meillä molemmilla on ollut pientä hässäkkää terveyden kanssa. Vaimo joutuu tarkkailemaan ylös ja alas heittelevää verenpainettaan. Onneksi pieni verenpainemittari kulkee helposti mukana, joten mittailu on vaivatonta.

Itse taas olen kärvistellyt toistuvien migreenikohtausten kanssa. Useimmiten ne iskevät yöllä, mikä tarkoittaa valvomista ja johtaa siihen, että sitä on seuraavana päivänäkin ihan kuutamolla.

Kuusamossa ollessamme heräsin taas yöllä siihen, että otsaa jomotti ilkeästi. Kun päässä oikein jyskytti, aloin jo miettiä, että onko se kuolema, joka siellä koputtaa.

Syötyäni Aspirinin ja 600 + 400 mg Buranaa kropassa olleet muut kolotukset lakkasivat, mutta päähän sattui edelleen. Normaalia pystympi nukkuma-asento hiukan helpotti oloa, joten hotellin tarjoamat kaksi tyynyvaihtoehtoa tulivat kerrankin tarpeeseen.

Kuusamosta lähdettyämme päädyimme Sallaan, jonne onkin monta vuotta yritetty. Hiihtämisen kannalta ratkaisu oli kätevä, koska ladut kulkevat aivan Revontuli-hotellin vierestä.

Hyväkuntoisia ja sopivan vaihtelevia latuja oli auki 60 - 70 km. Vaikka hotellissa oli aika paljon ulkomaalaisia vieraitakin, hiihtoreiteillä ei ollut tungosta haitaksi asti. Miellyttävä paikka!


Sallan vierailumme kestänee lopulta pari päivää, vaikka alunperin tarkoitus oli pysähtyä yhdeksi vuorokaudeksi. Huomenna jatkamme ilmeisesti Saariselän suuntaan.

Migreenikohtaukset tuntuvat nyt harvenevan, tosin vielä eilen illalla nukahdin Aamupala-juustopaketti otsallani. Revontuliakaan ei ole ollut ikävä, koska niitä on viime päivinä näkynyt aina, kun on laittanut silmät kiinni. Mutta ehkä tämä tästä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Pieni rantaloma

Talvella ei tunnu tänä vuonna olevan mikään kiire. Mutta jos lunta ei tule, sittenhän voi lähteä vaikka biitsille!

Kallaveden ympärillä hiekkaisia rantoja on melko runsaasti. Yksi sellaisista löytyy Ritoniemestä, jossa takavuosina toimi jonkinlainen lomakyläkin.

En ole aiemmin käynyt Ritoniemessä, mutta nyt rannalle ainakin mahtuu, kun lomakylää ei enää ole. Joulukuussa alueella lienee muutenkin rauhallista, joten voi olla ihan mukavaa puristella hetki hiekkaa varpaillaan.

Kuopiosta Ritoniemeen hurauttaa kolmessa vartissa. Jos ajaa Vehmersalmen kautta, voi matkalla tihrustaa Puijon mäkeä 536-tien sillalta käsin.


Niemen kärjessä puhalsi raikas tuuli, mutta se ei tuntunut vaivaavan laulujoutsenperhettä, joka vietti laatuaikaa rantavedessä.


Lomakylän poismenon jäljiltä alueen infrastruktuuri on rempallaan, eikä ole kunniaksi muuten viehättävälle paikalle.



Pitkät hiekkarannat kuitenkin ovat entisellään. Tätä kai kutsutaan Savon Rivieraksikin, mutta tähtiä ei kannattane jakaa joulukuussa. Jäähile voi johtaa virhearviointeihin.


Vaikka Kallavesi oli edelleen sula, jää oli viimein alkanut hiipiä maalta kohti avovettä. Kohta se valloittaa koko järven selän.



Mutta kyllähän se mietityttää, että neljän kuukauden päästä rannalla kasvavat taas leskenlehdet, ja sitä ennen pitäisi ehtiä hiihtääkin.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Buddy

Selasin tässä eräänä päivänä nettiä entiseen tapaan sohvalla lojuen. Kuuntelin samalla musiikkia, mutta kun on makaavassa asennossa, niin unihan siinä tulee. Ja niin minä nukahdin.

Well it was early in the morning, but it could have been late at night
I was lookin' for something I've been lookin' for all my life
Been so long never thought Id see the day
Been so long took my breath away

When the sun goes down everybody lose control
Thats when the devil come round said buddy I need your soul

Well the devil came down and he looked me in the eyes
He said son this should come as no surprise
When you shake that thing and you rattle it to the bone
You'd be best to leave well enough alone



Hetken torkuttuani havahduin siihen, kun tuttu ääni kutsui minua.

- Terve. Mitäpä kuuntelet?

- Huh, mitä, täh, kuka puhuu? Tuota noin... Lautasella on Men Without Hats, Devil Come Round.

- Vai niin. Onko läppäri toiminut?

- Kyllä vaan. Tämä on Acerin 2-in-1 -tabletti, jonka pari vuotta sitten hankin. Kaksi gigatavua RAM:ia ja 64 gigatavun SSD-levy!

- Vähän hitaalta se vaikuttaa.

- No prossu voisi olla nopeampikin.

- Kuule Ismo, sinä tarvitset uuden tietokoneen. Tiesitkö, että Microsoftin uudet Surface 4 Pro -läppärit ovat hiljattain tulleet kauppoihin? Sellainen mahtuisi reppuunkin aika mukavasti.

- Hmm... Olenkin oikeastaan haaveillut uudesta matkakoneesta. Mistähän tuollaisen Surfacen löytäisi?

- Mene vaikka Giganttiin, siellä on hyvä valikoima. Laitan asialle yhden nuoren myyjän, joka tuntee tietokoneet hyvin. Kaveri tosin on yli-innokas ja yrittää todennäköisesti myydä sinulle puolet liikkeestä, mutta kieltäydyt sitten vaan kaikesta ylimääräisestä.

- Ahaa. Mutta mikä Surface-malli minun kannattaisi hankkia? Niitähän taitaa olla aika monta.

- Mallin saat selvittää itse. Minulla on nyt vähän kiire, perhepiirissä on pientä juhlaa tiedossa.

- Ymmärrän kyllä.



Vaihtoehtoja punnittuani loikin seuraavana päivänä Giganttiin ja ilmoitin tarvitsevani Microsoft Surface 4 Pro:n (4 Gt / 128 Gt / Intel Core i5) ja siihen näppäimistön.

Minua tosiaan palveli hiukan yli-innokas myyjä.

- Tarvitsetko erillisen hiiren?

- Ei kiitos.

- Onko nettiyhteys kunnossa? Pitäisikö kaapelimodeemi uusia?

- Ei kiitos.

- Laitetaanko virussuoja pakettiin mukaan?

- Ei kiitos.

- Entä pilvipalvelu?

- Ei kiitos.

- Tuoteturvamme on kätevä, jos laite vahingon vuoksi rikkoontuu. Saako olla sellainen?

- Ei kiitos.

- Haluaisitko maksaa aktiivirahalla?

- Ei kiitos.

- Asennetaanko laite valmiiksi käyttökuntoon? Asennuspalvelumme sisältää...

- Ei kiitos.

- Huolenpitopalvelumme...

- Ei kiitos!



Surfaceen esiasennettu Windows 10 ei ollut julkaisunsa aikaan mikään jumalainen tuote. Niinpä päätinkin ensi töikseni päivittää koneen käyttöjärjestelmän, mihin lopulta menikin yksi ilta ja puolet seuraavasta aamusta.


Päivityksellä pääsi eroon ikävimmistä lastentaudeista, joita pakasta revityllä Surfacella olisi saattanut olla. Jotain känkkäränkkää jäi silti jäljellekin. Laite on pari kertaa jäänyt jumiin niin, että se on täytynyt käynnistää uudelleen. Myös näppäimistön tunnistuksen kanssa oli aluksi pientä häikkää.

Onneksi pulmat vaikuttavat sellaisilta, että ne ovat korjattavissa softapäivityksillä. Olen kiertänyt ongelmia pitämällä näppäimistön aina kytkettynä. Taustavalaistu näppäimistö toimii myös näytönsuojana, joten irrottamiseen ei varsinaisesti olekaan mitään syytä.


Näppäimistön kirjoitustuntuma on varsin hyvä, oikeastaan parempi kuin mitä 17"-läppärissäni on. Ylä- ja alanuolinäppäinten pieni koko vaatii totuttelua, mutta muuten näppäinten mittasuhteetkin ovat kohdallaan. Kosketuslevy on miellyttävä käyttää.

Tablettina 12,3-tuumainen laite on ilman näppäimistöäkin melko painava (786 g), joten sitä ei ole mukava kannatella käsien varassa, ainakaan sohvalla maaten. Toisaalta näyttöosaan liitetyn tuen avulla katselukulman saa sopivaksi, vaikka itsensä olisi vääntänyt millaiseen asentoon tahansa.


i5- tai i7-suorittimella varustetut mallit sisältävät tuulettimen, joka edullisimmasta M3-pohjaisesta mallista puuttuu. Mietin aluksi, että mahtaako huriseva tabletti tuntua oudolta, mutta huoli oli turha. Tuuletin ei ole Windows-päivitysoperaation jälkeen pyörähtänyt kertaakaan, tai ainakaan en ole sitä huomannut.

Microsoftin markkinoima ajatus siitä, että 2-in-1 -hybridi voisi korvata "oikean" tietokoneen, saattaa hyvinkin toimia. Surface on tietokoneena tehokas ja venynee ulkoisen näytön ja muutaman USB-lisäportin kanssa melkein mihin tahansa. SIM-korttipaikkaa laitteessa ei tosin ole, joten tien päällä nettiyhteys täytyy järjestää kännykän avulla.

Näyttöosan kylkeen magneettisesti tarttuva kynä on kätevä, samoin kuin itsensä paikalleen imaiseva latausjohdon liitin. Sen sijaan volyyminsäätöpainikkeiden sijoittaminen aivan virtakytkimen viereen ei ole kuningasajatus.

Mutta kyllä meistä vielä hyvät kaverit tulee.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Pontikkapannun äärellä taas

Viime toukokuussa poikkesimme Juuassa tutkimassa lumen alta paljastuneita polkuja. Kiersimme läpi useampiakin kohteita, mutta viimeisimpänä tavoitettua Muurahaisenpolkua rapsutettiin vain kevyesti.

Ei ole tavallista, että joulukuussa pääsee kulkemaan lumettomassa metsässä. Nyt se kuitenkin voisi onnistua, joten päätimme ottaa Muurahaisenpolun uudelleen työn alle.


Iisalmen koillispuolelta löytyvän Volokin polun pohjoispäätäkin harkittiin, mutta siitä luovuttiin pidemmän ajomatkan ja hiukan epäselvän lumitilanteen vuoksi. Juuasta parikymmentä kilometriä Kaavin suuntaan sijaitseva Muurahaisenpolku ainakin olisi lumirajan eteläpuolella.

Juuassakin lumen määrä vaihteli. Paikoittain lunta ei ollut lainkaan, mutta pienen matkan päässä sitä saattoi olla jo reilusti. Leuto alkutalvi kuitenkin näkyi siinä, että maasto oli keskimäärin aika märkää, ja luonnonsuojelualueella mutkitteleva puro tulvi iloisesti.

Kolmen kilometrin mittainen Muurahaisenpolku oli enimmäkseen helppokulkuinen ja ihan viehättäväkin, jopa harmaana lauantaipäivänä. Reitille mahtui niin metsää, kallioisia harjanteita kuin suo-osuuksiakin.

Polun varrella olevissa opasteissa kerrottiin lähinnä suojelualueen luonnosta, mutta myös paikallisten ihmisten elämää sivuttiin. Juuka on kuulemma 1950-luvulla ollut Suomen vilkkaimpia viinankeittoalueita. Kuin todisteeksi tästä polun varrelle oli jätetty vanhan pontikkapannun raato.


Alueella asustaa myös majavia, ja puronuomassa näkyikin siellä täällä epämääräisiä puukasoja.


Olisi hauskaa tavata majava luonnossa, mutta eipä noita ole eteen osunut, vaikka Savon suunnalla todennäköisyys kohtaamiselle lienee verrattain suuri.

Autolla pääsee helposti Muurahaisenpolun kumpaankin päähän, mutta polun ainoa nuotiopaikka sijaitsee sen eteläpäässä. Reilusti katettu laavu tarjoaa tarpeen tulleen suojaa sateeltakin.


Me emme tehneet tulia, vaan tyydyimme vain hörppimään termoskahvit. Samalla vaimo pääsi koeponnistamaan uuden kuksansa, jonka olin antanut syntymäpäivälahjaksi. Luukoristeista deluxe-mallia tuskin olisin raaskinut itselleni ostaakaan.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Lähemmä mäkeä

Huh, kohmelo alkaa viimein hellittää. Ei pitäisi lainkaan lähteä mukaan noihin partiotouhuihin.

Lumettoman alkutalven harmaus kyllästyttää hieman. Eipä tässä ole suuria hiihtotoiveita elätelty, vaikka ensilumenladulle pääsisikin jo - tosin senkin oli joku vandaali hiekoittanut. Mieli vetäisi pohjoisemmaksi, mutta työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen ei aina ole helppoa.

Lauantaina lähdin kuitenkin tapaamaan vanhempiani. Päätin matkalla poiketa Lähemäen luontopolulla, jonka ohi on pysähtymättä ajettu monia kertoja. Kyseessä ei ole maailmanluokan nähtävyys, mutta täyttänee yhden nuhruisen päivän tarpeet.

Lähemäki sijaitsee Riistavedeltä Kaaville menevän 566-tien varressa. Metsässä lunta oli sen verran, että muutenkin vähän kuljettu polku ei oikein erottunut maastosta. Puissa olevat keltaiset kolmiot viitoittivat reittiä, mutta niitäkin piti paikoin etsiä.

Polku oli melko ryteikköinen, mitä kaatuneiden puiden ja lumen alla lirisevä vesi vielä korosti. Lopulta 1,24 kilometrin mittaisen lenkin kiertämiseen menikin hapuiluineen miltei kolme varttia. Ajan olisi ehkä voinut käyttää laadukkaamminkin.


Olen viime päivinä pähkäillyt, että pitäisiköhän lumitilanteesta huolimatta kaivaa sukset varastosta. Voisi olla terapeuttista huoltaa kalusto valmiiksi talvikelejä varten. Hommaa tosin vaikeuttaa se, ettei vielä ole tiedossa, tarvitaanko suksia ensi kerran nollakelissä vai -20 asteen pakkasessa.

Toisaalta vielä ehtisi myös hoitaa kesäkauden rästihommat pois. Mennyt kesä taisi olla ensimmäinen, jonka kuljin kokonaan talviturkki niskassa. Uimaan pääsisi vielä, mutta kutsumus ei ole kovin vahva. Taidan sittenkin odottaa latukoneen paluuta.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Aina valmiina

Minä harrastin aikoinaan partiota. Muistoni tuolta ajalta ovat positiivisia, vaikka kiinnostus partiotoimintaa kohtaan onkin sittemmin vähentynyt. Vaimolla partioharrastus on kantanut pidemmälle, ja hän edelleen säännöllisesti tapaa vanhoja partiokavereitaan.

Elämän johdattamana olen kuitenkin päätynyt osaksi kuuden hengen miesporukkaa, joka koostuu vaimon partiokavereiden puolisoista. Kukaan meistä ei taida kuulua partiojärjestöön, mutta pidämme silti itseämme pesunkestävinä partiolaisina, ja suoriudumme tietysti retkihommista siinä missä naisetkin. Olemme viime vuosina nähneet aika harvakseltaan, mutta viikonloppuna meille tarjoutui mahdollisuus kokoontua Tampereelle.

Mietin ennen tapaamista, että voisikin olla kivaa lähteä porukalla pienelle retkelle. Mutta mikä olisi sopiva päiväretkikohde keski-ikäisille, yhä rautaisen peruskunnon omaaville miehille? Tampereen ympäristöstä ainakin löytyy ihan mukavaa maastoa: Helvetinjärvi, Seitseminen, Siikaneva, ...

En enää muista, miten asia eteni, mutta lopulta päädyimme Plevnaan. Retkikohteena sitä voisi luonnehtia helpoksi, mutta eihän aina ole pakko puskea eteenpäin veren maku suussa. Plevnan monipuolisten fasiliteettien ansiosta voisimme ainakin lähteä liikkeelle kevyellä varustuksella.

Ruokailu on olennainen osa retkeilyä. Plevna on tunnettu tuhdeista ruoka-annoksistaan, eikä paikka tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Varsinkin makkarapohjaisia vaihtoehtoja on runsaasti, ja eihän pelkällä salaatilla retkioloissa pitkälle jaksaisikaan.


Myös nestetasapainosta on helppo huolehtia Plevnan monipuolisen olutvalikoiman avulla. Lisäksi olutlista on järkevästi numeroitu niin, että määrätietoinen juominen onnistuu, vaikka jokaista tuotetta ei tuntisikaan nimeltä.


Pöydän ympärillä oli mukava istuskella, mutta jossain vaiheessa täytyi jatkaa matkaa. Kun iloinen retkiseurueemme poistui Plevnasta, meitä odotti ulkona valkoinen auto, jonka sisällä oli jonkinlaiset kalterit. Arvelimme niskoittelun olevan turhaa, joten nousimme kiltisti auton kyytiin.


On hiukan epäselvää, mitä tämän jälkeen tapahtui. Itse havahduin siihen, kun ympäriltäni kuului raivokasta huutoa. Kävi ilmi, että meneillään oli jääkiekko-ottelu, ja kotijoukkue oli juuri tehnyt maalin. Olimme siis jotenkin onnistuneet keplottelemaan itsemme ulos kalteroidusta autosta!

Tampereellahan on kaksikin liigatason joukkuetta: Tappara ja se toinen, jonka nimi on... No äh, mikä se nyt taas olikaan? Jotain eläimiin liittyvää? Susi? Ei. Naali? Ei... täytyy olla ahma! "Tampereen Ahmat" ainakin kuulostaa hyvältä. Nyt kuitenkin oltiin Tapparan pelissä.


Yleensä tapanani on kannustaa vierasjoukkuetta, mutta sinivalko-oranssin kasvatuksen saaneena asettauduin tällä kertaa kotijoukkueen puolelle. Hallissa oli hyvä tunnelma.


Tunnelmaa riitti myös toisella erätauolla, kun siirryimme jäähallin pubiin keräämään voimia viimeistä erää varten. Meitä hiukan harmitti se, että olimme missanneet ensimmäisen erätauon tarjoamat mahdollisuudet. Tämä johtui siitä, että saapuessamme jäähallille toinen erä oli jo päättymässä. Pelin kannaltahan asialla ei ollut merkitystä, koska pisteet kuitenkin jaetaan vasta 60 minuutin jälkeen.


Tappara voitti ottelun jännittävän kolmannen erän jälkeen 4 - 3! Patikoimme Hämeenkadun varrella olevaan pubiin juhlistamaan tulosta.


Jossain vaiheessa retken rasitukset alkoivat tuntua jaloissa, ja oli aika hakeutua yöpaikkaan. Osa meistä hyppäsi bussiin, mutta itse otin keskustorilta kompassisuunnan kohti Lentävänniemeä.

Aikani käveltyäni ajauduin - mahdollisesti pienen suunnistusvirheen vuoksi - junaradalle. Luulin ensin, että olen taas päätynyt jollekin elämäni sivuraiteista, mutta sitten juna tuli.

Onnekseni minulla oli heijastin, joten veturin kuljettaja osasi väistää minua. Muutenhan harhailu ei ole Tampereella vaarallista, koska Näsinneula näkyy pimeälläkin kilometrien päähän, joten tornin juurelle osaa aina takaisin. Loppumatka Lentsuun sujui vesisateesta huolimatta kommelluksitta.

Kevyeksi suunnitellusta päiväretkestä tulikin siis lopulta yöretki. Mutta on se tuo partio vaan hieno harrastus!

tiistai 10. marraskuuta 2015

Onnea purkista

Aika ajoin pinnalle ponnahtaa keskustelu siitä, onko ihmisen tarpeellista syödä lisäravinteita. Erityisen usein Suomessa puhutaan D-vitamiinin käytöstä, koska pimeässä Pohjolassa auringonvalon avustuksella syntyvä D-vitamiinin määrä on vähäinen. Vitamiinien puutoshan johtaa monenlaisiin ongelmiin, ja D-vitamini on tärkeää esimerkiksi ihon hyvinvoinnille.

Sopivasta D-vitamiinin määrästä tuntuu olevan yhtä monta mielipidettä kuin on puhujaakin, mutta keräänpä tähän silti omia ajatuksiani. Minulla ei ole asiaan lääketieteellistä näkemystä, vaan mielipiteeni perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini.

Ensin vähän taustaa: minulla on koko ikäni ollut atooppinen, hyvin kuiva iho. Erityisen hankala tilanne oli lapsena ja nuorena, jolloin joskus makasin sairaalassakin parantelemassa itseäni.

Aikuisiässä iho on yleisesti ottaen ollut parempi, mutta koska kyseessä lienee perinnöllinen juttu, ei vaiva ole koskaan täysin kadonnut. Kesällä menee hyvin, mutta talvisin on hankalampaa, ja kosteusvoiteita kuluu runsaasti. Urheiluharrastukset ja niihin liittyvä hikoilu eivät varsinaisesti helpota ongelmaa.

Auringon ohella D-vitamiinia saa tietysti myös ravinnosta. Wikipedia kertoo D-vitamiinin lähteistä seuraavaa:

"D-vitamiinia saadaan kalaöljystä, kalasta, maitovalmisteista, kananmunasta ja sienistä, ja sitä on Suomessa nykyisin lisättynä vitaminoiduissa margariineissa ja kevytrasvoissa, vähärasvaisessa maidossa sekä pikkulasten velleissä ja äidinmaidonkorvikkeissa."

Kalaa en juurikaan syö, ja maitovalmisteitakin käytän hyvin vähän. Kun en laita leivän päälle margariiniakaan, ravinnosta saamani D-vitamiinin määrä on jokseenkin olematon.

Olen jo vuosikausia popsinut monivitamiinivalmisteita (Multivita, Multi-tabs yms.), joiden päiväannos sisältää virallisen saantisuosituksen (10 µg) mukaisen määrän D-vitamiinia. Olen kuvitellut sen riittävän, vaikka talven lähestyessä iho onkin aina mennyt huonompaan kuntoon.

Viime syksynä päätin kuitenkin kokeilla suurempaa D-vitamiinin määrää. Ostin apteekista pillereitä, jotka sisälsivät 20 µg tai 50 µg D-vitamiinia. Ajatus siis oli, että syön niitä monivitamiinivalmisteen ohella nähdäkseni, onko asialla vaikutusta.

Ja kyllähän sillä oli. Vaikka ruokailutottumukseni eivät muuten muuttuneet mitenkään, iho oli jo parin viikon jälkeen olennaisesti paremmassa kunnossa, ja vaikutus jatkuu edelleen. Vertailun vuoksi todettakoon, että olen aiemmin kokeillut myös muita lisäravinteita kuten helokkiöljyä ja beetakaroteenia, mutta niiden vaikutus on parhaimmillaankin ollut vain väliaikaista.

Aluksi söin 20 µg:n pillereitä, mutta myöhemmin kokeilin myös 50 µg:n lisäannosta löytääkseni itselleni sopivan määrän. Näin vuoden jälkeen sanoisin, että talvella 20 µg (+ 10 µg monivitamiinista) ei ihan riitä, mutta 50 + 10 µg on tarpeeksi. Suurempaa määrää on ole kokeillutkaan, mutta arvelen, ettei siitä enää olisi lisähyötyä, vaikka kyllähän 100 µg:n pillereitäkin myydään.

Tämän yksinkertaisen ihmiskokeen perusteella näyttäisi siis siltä, että 30 - 60 µg on talvella (syyskuu - huhtikuu) sopiva D-vitamiinin määrä minun kokoiselleni (176 cm, 70 kg), atooppiselle mieshenkilölle, jonka D-vitamiinin saanti on muuten vähäistä. Kesällä en D-pillereitä syö, koska iho voi muutenkin riittävän hyvin.

Mielenkiintoista on myös se, mitä Hesari taannoin uutisoi D-vitamiinin urheilusuoritusta parantavasta vaikutuksesta: "Suuri määrä stressihormoni kortisolia voi nostaa verenpainetta. Koska D-vitamiini ehkäisee kortisolin eritystä, se voisi teoriassa parantaa urheilusuoritusta, arvelivat Edinburghissa sijaitsevan Kuningatar Margaretin yliopiston tutkijat.". Myös aiheeseen liittyvät suppeat kokeet tukivat lehden mukaan olettamusta.

Itse en kuitenkaan ole huomannut D-vitamiinista olleen tämän suuntaista hyötyä. Vai pitäisikö pillereitä sittenkin syödä isommalla lusikalla?

maanantai 2. marraskuuta 2015

Hirvilöisten perässä

Huomasin jokin aika sitten, että Retkikarttaan oli ilmestynyt uusi vihreä läikkä. Kyseessä oli Varpaisjärven Lukkarilasta löytyvä Hirvipolku, jota tietysti piti päästä katsomaan. Pyhäinpäivä sopi tähän tarkoitukseen mainiosti.

Etukäteen Hirvipolusta oli tiedossa lähinnä se, että reitin varrella on kota. Parkkipaikkaa tai muita retkeilypalveluita ei Retkikartassa näkynyt. Niinpä ajelimme Kuopiosta Siilinjärvelle ja jatkoimme sitten 576-tietä kohti Varpaisjärveä. Lukkarilasta käännyimme oikealle Myllyahontielle, jonka varteen lopulta jätimme auton.

Myöhemmin selvisi, että polun vieressä olisi ollut oikea parkkipaikkakin, jolle pääsee Myllyahontieltä kääntyvän Lahnamäentien kautta. Opasteiden puuttuessa emme sitä kuitenkaan löytäneet.

Passitorneista päätellen alueella metsästetään hirviä, vaikka metsästysporukoita ei tällä kertaa tien varressa näkynytkään. Jostain kauempaa kuitenkin kuului ampumisen ääniä, joten suuntasimme polulle punaisen piponi tuottaman suojakentän turvin.

Joskus tällaiset vähemmän tunnetut polut tapaavat metsittyä ja erottuvat maastossa huonosti. Hirvipolku kuitenkin oli selväpiirteinen, mutta tästä huolimatta se ei näkynyt Retkikartan pohjakartassa. Tämä aiheutti pientä hämmennystäkin, koska maastoon merkitty hirvipolku ei kaikkialla edennyt samaa reittiä kuin Retkikarttaan vihreällä värillä piirretty luontopolku.

Lisäksi metsässä taisi risteillä kolmaskin merkitty reitti, joka paikoin erosi niin Hirvipolusta kuin Retkikartan luontopolustakin. Helpointa olisikin ollut lähteä liikkeelle Lahnamäentien kaakkoispuolelta löytyvältä P-paikalta, ja seurata vain Hirvipolun merkintöjä unohtaen kaikki muut. Muuten polku oli helppokulkuinen, ja reitin varrella olevat pitkostukset samoin kuin purojen yli menevät sillat uudehkoja.


Hirvipolun kupeeseen rakennettu Oskarin kota oli hyvin varusteltu. Kodasta löytyi paitsi kamina myös tiilistä muurattu takka, ja lattialla oli jopa matot. Siellä siis viihtyisi talvellakin, ja kota olikin sopivasti myös hiihtoreitin varrella.


Pienen matkan päässä, Hirvisuon reunalla, oli lisäksi avonainen laavu, joka sekin oli melko siistissä kunnossa. Hirvilöisiä emme kuitenkaan nähneet, vaikka tovin suon laidassa tiirailimmekin.


Syksyinen harmaus alkaa vähän kyllästyttää. Talveahan tässä jo odotellaan, mutta tämän lähemmäksi se ei vielä tullut.

torstai 22. lokakuuta 2015

Ketterästi kuin gaselli

Ketterät ohjelmistokehitysmenetelmät ovat nykyään ohjelmistosuunnittelun valtavirtaa (Agile software development). Yksi sellaisiksi laskettavista tekniikoista on Scrum. Sille on tyypillistä tuotekehitysprosessin tiukka vaiheistus, jolla pyritään parantamaan tuotekehityksen ennustettavuutta ja hallitsemaan siihen liittyviä riskejä.

Scrumin keskeisiä käsitteitä ovat:

  • Sprintti (Sprint): Yleensä 1 - 4 viikon mittainen pätkä, jonka aikana on tarkoitus tuottaa tietyn toiminnallisuuden sisältävä, osittain valmis ohjelmisto.
  • Tehtävälista (Sprint Backlog): Lista tehtävistä, jotka on tarkoitus toteuttaa.
  • Edistymiskäyrä (Burndown Chart): Kaavio, joka kuvaa tehtävien toteutumista.
  • Suunnittelupalaveri (Sprint Planning Meeting): Sprintin alussa pidettävä kokous, jossa valitaan sprinttiin sisältyvät tehtävät.
  • Scrum-palaveri ts. päiväpalaveri (Daily Scrum): Päivittäinen kokous, jossa kukin tuotekehitystiimin jäsen kertoo:
    1. Mitä on tehnyt edellisen päiväpalaverin jälkeen
    2. Mitä aikoo tehdä ennen seuraavaa päiväpalaveria
    3. Onko työn etenemiselle tiedossa esteitä
  • Katselmus (Sprint Review): Sprintin lopussa pidettävä palaveri, jossa keskustellaan siitä, mitä sprintin aikana saatiin aikaan.
  • Retrospektiivi: (Sprint Retrospective): Palaveri, jossa prosessitasolla tarkastellaan sprintin toteutumista. Mikä meni hyvin, ja mitkä asiat voitaisiin seuraavassa sprintissä toteuttaa paremmin?

Jotta homma säilyisi ketteränä, on lukuisille palavereille määritelty sprintin pituuteen suhteutettu maksimiaikansa. Varsin tavallisen kahden viikon sprintin kohdalla tämä tarkoittaa, että suunnittelupalaverille varataan aikaa neljä tuntia (4h), scrum-palavereille 15 - 30 minuuttia, katselmukselle kaksi tuntia (2h) ja retrospektiville 1,5 tuntia.

Mutta hetkinen... Tässä blogissahan kohkataan enimmäksen juoksemiseen, hiihtämiseen ja retkeilyyn liittyvistä jutuista. Miten Agile ja Scrum liittyvät asiaan?

No, aasinsilta on ainakin helppo rakentaa. Ohjelmistokehityksen tavoin myös edellä mainitut harrasteet sisältävät usein puurtamista samankaltaisina toistuvien tehtävien parissa.

Voisikohan Agile tuoda lisäarvoa myös fyysisiin harjoitteisiin? Kukapa ei haluaisi juosta ketterästi kuin gaselli! Ja olisihan se kätevää, jos lenkille lähtiessään pystyisi tarkasti arvioimaan paluuaikansa, vaikkapa saunan ajastusta varten. Arvelen myös, että Scrumiin sisältyvä retrospektiivinen osuus saattaisi hyvinkin kehittää juoksijan nopeutta.

Asiaa selvästikin täytyy testata, aluksi ainakin ajatustasolla. Koska Scrum on ryhmätyöskentelyyn tarkoitettu menetelmä, otan kuvitteelliseen juoksutiimiin mukaan vaimoni. Tiimillä täytyy olla nimi, jonka valintaan käytetään yleensä kohtuuttomasti aikaa, ja lopulta päädytään johonkin outoon vaihtoehtoon. Mielikuvituksettomasti valitsen tiimimme nimeksi Askelmittari.

Sprintin pituutta täytyy hieman miettiä, koska juoksulenkillä yksi sprintti ei voi olla kahden viikon mittainen. Juoksemme yleensä tunnin lenkkejä, joten ajatus 12 minuutin sprinteistä saattaisi toimia. Tunti on helppo jakaa viiteen osaan, ja Cooperin testikin on sattumoisin juuri saman pituinen.

Myös muut Scrumiin liittyvät jutut täytyy suhteuttaa normaalia lyhyempään sprinttiin. Päätämme pitää scrum-palaverit kahden minuutin välein, jolloin niitä mahtuu yhteen sprinttiin kuusi kappaletta. Palaverien ja katselmusten pituutta lyhennetään vastaavasti:

  • Sprintin suunnittelupalaveri: 30 sekuntia
  • Scrum-palaverit: 15 sekuntia
  • Sprintin jälkeinen katselmus: 30 sekuntia
  • Retrospektiivi: 15 sekuntia

Ja sitten vaan liikkeelle! Tavoitteena on juosta kymmenen kilometrin lenkki ja käyttää siihen aikaa enintään tunti.


Ensimmäinen sprintti

Suunnittelupalaverissa sovimme, että juoksemme sprintin aikana Vaivasenlammelle asti. Matkaa on vain reilut 1,5 km, joten tavoite lienee helppo saavuttaa. Ensimmäisestä sprintistä ei kannata tehdä liian haastavaa.

Otan mukaani A7-kokoisen lehtiön, joka toimii tehtävälistana. Kirjaan ensimmäisen sprintin tehtäväksi "Juokse Vaivasenlammelle", jonka jaan edelleen alitehtäviin "Juokse Monarille", "Juokse Leirikyläntielle" ja "Juokse lammelle". Tuntuu hyvältä, kun homma tulee kerrankin suunniteltua kunnolla!

00:02:00 Olemme päässeet Kermatien risteykseen ja pysähdymme ensimmäiseen scrum-palaveriin. Matka on lähtenyt hyvin liikkeelle, mutta nyt edessä on tien ylitys, johon liittyvistä riskeistä keskustelemme palaverissa.

00:04:00 Scrum-palaveri Luolatien risteyksessä. Pian Kermatien jälkeen alkoi alamäki, jota oli kevyt juosta. Tällaiset pikku pysähdykset ovat oikeastaan aika mukavia!

00:06:00 Pysähdymme scrum-palaveriin Korpitien kohdalla. Alamäki jatkuu edelleen, mutta seuraavaan printin alkuun mennessä sen pitäisi olla jo taputeltu.

00:08:00 Saavumme Leirikyläntielle. Scrum-palaverissa huomioimme, että reittimme kääntyy nyt asfaltilta kohti Vaivasenlampea menevälle hiekkapolulle, jonka kaupunki on ystävällisesti kunnostanut ulkoilijoita varten.

00:10:00 Pidämme scrum-palaveria ehkä puolen minuutin matkan päässä Vaivasenlammesta, minkä jälkeen hölkkäämme lammen rantaan. Lammen yli puhaltava tuuli tuntuu hieman viileältä.

00:12:00 Sprintti päättyy, pidämme katselmusta. Tyytyväisinä toteamme saavuttaneemme Vaivasenlammen. Sprintin aikana olisi ehtinyt pidemmällekin, mutta katsoimme parhaaksi odottaa seuraavaa sprinttiä.

Katselmusta seuraavassa retrospektiivisessä palaverissa mietimme, että Monarin jälkeisessä alamäessä olisi päässyt kovempaakin. Pohdimme myös, että juostessa voisi olla käyttöä scrum-kellolle, joka piippaisi aina, kun on palaverin aika.


Toinen sprintti

Ennen matkan jatkumista pidämme suunnittelupalaverin. Pitäisikö toisen sprintin aikana tavoitella vain Kiviniemeä, vai olisiko parempi pyristellä Rauhalahteen asti? Vatvomme asiaa vähän liikaakin. Lopulta päivitän tehtävälistan: "Juokse Ruokolahden rantaan", "Juokse Kiviniemeen", "Juokse Rauhalahteen".

00:02:00 Saavumme Ruokolahden pohjukkaan, pidämme scrum-palaverin. Vaivasenlammella hartioihin tarttunut kylmyys vaivaa vieläkin hieman.

00:04:00 Ruokolahden jälkeen alkoi ylämäki, joka viimein sai lämmöt nousemaan. Nyt ei kannattaisi pysähtyä, koska kylmä iskee helposti uudestaan, mutta scrum-palaveri täytyy kuitenkin pitää.

00:06:00 Pidämme scrum-palaveria Kiviniemen sillalla. Ehdimmeköhän tämän sprintin aikana Rauhalahteen asti?

00:08:00 Rauhalahden latupohjalla jo. Juoksu tuntuu hyvältä, mutta scrum-palaveri katkaisee etenemisen juuri, kun meno alkoi maistua. Edessä on ylämäki.

00:10:00 Sprintin viimeinen scrum-palaveri pidetään lentopallokentän luona. Ylämäkeen piti vähän kiristää tahtia.

00:12:00 Sprintti päättyy. Ehdimme suunnitelman mukaisesti Rauhalahteen, mutta hiukan tiukille se otti.

Retrospektiivisessä osuudessa vaimo huomauttaa, että ylämäessä mentiin turhan kovaa. Pakkohan se oli rypistää, kun matkalla tuli seisoskeltua.


Kolmas sprintti

Kolmannen sprintin suunnittelupalaverissa päätämme yrittää Leväsentielle asti. Matka on hiukan pidempi kuin toisella sprintillä, mutta maasto tasaisempaa. Ehkä se onnistuu.

00:02:00 Sprintti alkaa huonosti. Luen tehtävälistaa juostessani ja kaadun, kun jalkani tökkää maasta törröttävään juurakkoon. Housut menevät polvesta rikki. Emme ehdi kuin Katiskaniementielle, jossa pidämme ensimmäisen scrum-palaverin.

00:04:00 Tennishallin kohdalla. Olemme jäljessä aikataulusta. Pelkään, että Burndown Chart kääntyy tällä menolla nousuun.

00:06:00 Hauenkoukun risteys. Nyt pitäisi juosta, mutta pysähdymme silti pitämään scrum-palaveria. Mahtaisikohan se riittää, jos sprintin aikana pitäisi vain yhden palaverin?

00:08:00 Jälleen scrum-palaveri. Tällä kertaa Särkilahden sillalla, jossa tuulee kylmästi. Lähtiessämme liikkeelle lenkkarini kengännauha aukeaa, mutta nyt ei ole aikaa solmia sitä.

00:10:00 Yritämme juosta kovaa, mutta ehdimme hädin tuskin Särkilahden laiturin kohdalle, kun on scrum-palaverin aika. Varsinaista asiaa ei ole.

00:12:00 Sprintti päättyy. Emme saavuttaneet Leväsentietä, emmekä tällä menolla ehdi viiden sprintin aikana kotiinkaan.

En haluaisi pitää retrospektiivistä palaveria, koska taivas on alkanut tummua. Onkohan sade tulossa? Arvaan myös, että vaimo valittaa taas liian kovasta juoksuvauhdista. On rasittavaa kuulla samat jutut kerta toisensa jälkeen.


Neljäs sprintti

Sprintin suunnittelupalaveri hermostuttaa minua. Ehkä siksi, että nyt pitäisi vaan pyrkiä eteenpäin, eikä vatuloida reittisuunnitelmien kanssa. Väittelemme silti reittivaihtoehdoista yli minuutin. Lopulta päätämme tavoitella Leväsen Shellin kohdalla olevaa risteystä.

00:02:00 Nousemme viimein Leväsentielle. Pidämme scrum-palaveria samalla, kun taivaalta alkaa tihkua vettä. Hukkaan juoksurytmini tauon aikana.

00:04:00 Scrum-palaveri kauppakeskus Hermanin risteyksessä. Sade tuntuu yltyvän. Kun matka jatkuu, astun edelleen avoimena olevan kengännauhani päälle, ja menen taas nurin. Miksi en sitonut nauhaa edellisen sprintin aikana? Tätä se kiire teettää.

00:06:00 Olemme K-Raudan kupeessa ja pysähdymme scrum-palaveriin. Hittoako näitä täytyy joka sähkötolpan kohdalla pitää? Luovun tehtävälistasta.

00:08:00 Saan Kartanonkadun risteyksessä kimppuuni koiran, joka tarraa kiinni housunlahkeeseeni. Yritän hätistellä koiran tiehensä siinä kuitenkaan onnistumatta. Tilanne laukeaa vasta, kun koira huomaa ohi ajavan pyöräilijän, ja säntää ulvoen tämän perään. Käsittelemme tapahtunutta scrum-palaverissa.

00:10:00 Pidämme scrum-palaverin Vaasan leipomon kohdalla. Vettä sataa kaatamalla. Tuntuu tyhmältä seisoa sateessa.

00:12:00 Sprintti päättyy. Katselmuksessa toteamme tavoitteen jääneen taas saavuttamatta. Emme ehtineet kuin Biltemalle asti.

Retrospektiivisessä palaverissa puimme vielä viivästymisen syitä. Vaimo pitää minua pääsyyllisenä, koska tappelin koiran kanssa. Mistä olisin voinut tietää, että se piski ilmestyy reitillemme?

Palaverin aikana meitä lähestyy toinen juoksuporukka, joka on huomannut touhuilumme. Kun kerromme olevamme scrum-juoksijoita, he innostuvat asiasta ja haluavat juosta kanssamme. No kai se käy, ehkä matka etenee isolla porukalla joutuisammin. Kuopio Agile Scrunners, jeah!


Viides sprintti

Suunnittelupalaverissa teemme selväksi, että kyseessä on juoksulenkkimme viimeinen sprintti, ja sen aikana vaimon ja minun olisi tarkoitus ehtiä kotiin. Nyt siis täytyy laittaa jalkaa toisen eteen!

00:02:00 Saavutamme Leväsen Shellin, jonka edustalla pidämme scrum-palaverin. Uudella tiimillä on paljon asioita. Yksi jäsenistä ehdottaa, että kokeilisimme paljasjalkajuoksua. Toinen on sitä mieltä, että kylmä ilma selätetään parhaiten juoksemalla shortseissa, koska se karaisee. Kolmas valittaa jalassaan olevasta rakosta. Palaveri kestää ja kestää.

00:04:00 Scrum-palaveri Leväsenlammen luona. Vaimo on selvästikin väsynyt ja alkaa vinoilla: "Mitäs olet edellisen palaverin jälkeen tehnyt ja mitä meinaat seuraavaksi tehdä? Onko esteitä?" Yksi tiimimme jäsenistä valittaa jalassaan olevasta rakosta.

00:06:00 Juostuamme lammen rantaa pari minuuttia pidämme jälleen scrum-palaverin mittaisen tauon. Jalassa oleva rakko mainitaan taas.

00:08:00 Ylitämme Leväsenlammesta laskevan pienen puron ja hiljennämme vauhtia scrum-palaveria varten. Vaimo ja minä vilkaisemme toisiamme silmiin, mutta kumpikaan ei sano mitään. Muuten palaverissa käy kauhea pulina.

00:10:00 Lähestymme Leväsenlammen laituria. On sprintin viimeisen scrum-palaverin aika, mutta vaimo ei enää pysähdy. Minäkin jatkan matkaani.

00:12:00 Sprintti päättyy. Matkaa on vielä jäljellä useita satoja metrejä.

Sekä katselmus ja retrospektiivinen palaveri jäävät pitämättä. Emme enää aloita uutta sprinttiä, vaan juoksemme yhtä soittoa kotiin. Aurinko kurkistaa pilven raosta.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kiertoajelulla

Mennyt viikko oli aika hiljainen. Vaimo oli matkoilla ja poikakin edelleen armeijassa, joten omasta rauhasta ei ollut pulaa.

Itse asiassa rauhaa oli siinä määrin runsaasti, että teki mieli lähteä jonnekin. Keskellä työviikkoa ei ehdi kauas, mutta omasta kotikaupungistakin voisi löytyä jotain mielenkiintoista. Talvikin tuntui vielä etäiseltä, kun aurinko paistoi ja lämpötila hipoi kymmentä astetta.

Ehdotin Subbelle, että eiköhän lähdetä pienelle Kuopio-ajelulle. Subbe tietysti innostui heti, mikä ei varsinaisesti ollut yllätys. Kyllähän auto tykkää, kun sillä ajetaan.

Aluksi kurvailimme Kuopion eteläpuolelle, Petoselle. Pahat kielet sanovat, että siellä on joskus vähän rauhatonta, mutta riskit lienevät hallittavissa, jos alueelta poistuu ennen pimeän tuloa.


Petoselta jatkoimme Länsi-Puijolle ja Päivärantaan. Puijon rinteestä on kiva näkymä Kallavedelle ilman, että Puijonsarventieltä tarvitsee kävellä kauaksikaan.


Puijolta etenimme kohti satamaa...


... ja sieltä edelleen Väinölänniemelle.



Hannes se vaan jaksaa.


Subbekin jaksaa, ja halusi välttämättä kuvaan.


Vänäri näkyy mukavasti myös Saaristokadulta.


Tässä vaiheessa alkoi hiukan hämärtää. Ajoimme Kallansilloille, jonne auringon säteet vielä ylsivät.


Kierroksemmme päättyi Neulamäkeen, jossa tarkoitukseni oli kuvata auringonlaskua mäen päällä olevasta näkötornista. Myöhästyimme kuitenkin vähän, sillä aurinko oli jo painunut horisontin alle.

Lisäksi tornissa oli samaan aikaan pariskunta, joka nylkytti niin, että koko torni heilui. Yritä siinä sitten ottaa hämäräkuvia.