Mäntykankainen yöpaikkamme palveli meitä hyvin. Aamulla heräsimme ohi ajaneen auton ääneen, mikä oli pienoinen yllätys, sillä tiehän ei varsinaisesti johtanut mihinkään. Liekö tuolla sitten metsätöihin kiirehditty.
Aamutoimet selätettyämme suuntasimme kohti Rovaniemeä, jossa päätin vielä muutamasta liikkeestä tiedustella, josko Reiskan harmaavesisäiliön poistoputkeen liittyvän vian voisi korjata.
Kävin läpi kymmenisen liikettä, mutta juuri missään korjaaminen ei olisi onnistunut kahden viikon sisällä. Vain yhdessä korjaamossa homma olisi ehkä hoitunut saman tien, mutta työhön ei ryhdytty, koska korjaamohallin katto oli Reiskaa ajatellen kovin matalalla. Luovuimme toiveesta saada auto kuntoon matkan aikana.
Kesäkuun matkallamme yritimme tavoitella Muurolan länsipuolella olevaa Louevaaraa. Hanke ei tuolloin huonon sään vuoksi toteutunut, joten päätimme nyt yrittää uudelleen. Kurvasimme Muurolasta kääntyvälle Aavasaksantielle, jonka varrelta löytyisi myös Mellajärven SFC-alue, jonne voisimme kenties myöhemmin hakeutua yöksi.
Retken lähtöpaikaksi kaavailemamme Kenttämaa ei kuitenkaan tarjonnut mahdollisuuksia Reiskan pysäköintiin. Vaaralle olisi ehkä päässyt myös Louevaaranlamujen kautta, mutta samalla matkasta olisi tullut merkittävästi pidempi, hellepäivä huomioiden ehkä tarpeettoman pitkä.
Päivä olikin todella kuuma, joten pettymys ei ollut ylenpalttinen. Rehkimisen sijaan päätimme lopulta suunnata SFC Ryynäsenniemen leirintäalueelle, joka Kemijoen varressa saattaisi tarjota kaivattua viilennystä.
Ryynäsenniemi osoittautuikin mainioksi paikaksi. Vastaanotto oli ystävällinen, ja uudehkojen rakennusten palvelut toimivia.
Kun päivän retkeily jäi vähiin, suuntasin illalla asfaltille.
Suora tie ja kuuma asfaltti kuulostaa äkkiseltään ikävältä yhdistelmältä, mutta juoksumielessä se on ihan parasta. Harmikseni juoksukuntoni ei vain enää ole samalla tasolla kuin nuorempana. Keuhkot kyllä ovat kuin nuorella varsalla ja mielikin vetää eteenpäin, mutta jalat haraavat vastaan. Hetkittäin ajattelen, että minuunkin on tullut joku tekninen vika, mutta en tiedä, mikä se voisi olla.
Lenkin jälkeen pääsi saunaan ja pulahtamaan Kemijokeen. Tykkään puskaparkeista niiden rauhallisuuden vuoksi, mutta on näissä SFC-alueissakin omat hyvät puolensa.
Minulla on viime aikoina ollut ongelmia kopterien kanssa. Erityisesti murhetta on tuottanut uusin ja kaunein Salla-kopterini, jonka kameramoduulissa lienee jotain vikaa, koska sen automaattitarkennus toimii joko huonosti tai ei lainkaan. Kolme vuotta vanhalla DJI Mini 3 Pro -kopterilla ei enää ole takuuta, ja vaikka moduulin voisi vaihtaakin, sen uusiminen ei ole ilmaista ja mahdollisesti edellyttäisi kopterin lähettämistä huoltoon.
Tehdäkseni jotain asian eteen avasin kameramoduulin nähdäkseni, onko siinä jotain ilmeistä vikaa. Moduuli on helppo avata, koska siinä on vain kaksi hyvin pientä ruuvia, joihin sopiva ristipäämeisseli minulta onnekseni löytyi. (Ilmeisesti myös kopterin mukana tuleva, propellien vaihtamiseen tarkoitettu pieni meisseli olisi soveltunut tähän hommaan.)
Rakenteesta ei löytynyt mitään erityistä, mutta ruuvattuani osat takaisin kiinni kameran tarkennus tuntui yllättäen taas toimivan. Luulen, että ongelma liittyy moduulin sisällä olevaan pieneen lattakaapeliin, joka saattoi kasaamisen jälkeen asettautua hieman paremmin paikoilleen. "Korjaukseni" tuottama ilo voi siis jäädä lyhytaikaiseksi.
Kestävämpi ratkaisu olisi hankkia Sallan tilalle joku sellainen kopteri, joka käyttää samaa kauko-ohjainta. Käytännössä vaihtoehdot rajoittuvat DJI Mini 3- ja DJI Mini 3 Pro -malleihin. Ensin mainittu on teknisesti vaatimattomampi, mutta valitsipa kumman tahansa, uuden kopterin kameramoduulissa saattaisi olla sama piilevä vika kuin Sallan kamerassakin.
Lopulta päätin jättää Sallan lepäämään, ainakin hetkeksi. Tilannehan on se, että minulla on ennestään myös DJI Mavic Mini- ja DJI Mini 2 -kopterit (jälkimmäisiä itse asiassa kaksi), joten maisemakuvausmielessä en tarvitse yhtään uutta laitetta.
Olen silti kaivannut retkikuvauksen tueksi kopteria, joka osaa matalalla lentäen seurata valittua kohdetta, ja toimii täysin ilman kauko-ohjainta. Sellainen on Verkkokaupasta tilaamani DJI Neo 2, joka sai laivastossani nimen Niilo.
DJI Neo tukee useita erilaisia lentotiloja (SelfieShot, Dronie, Circle, Rocket, Spotlight, Helix, Boomerang, ...), joista itselleni hyödyllisin on Follow-tila: sitä käytettäessä kopteri seuraa ja kuvaa valittua kohdetta halutusta suunnasta. Ennen lentoon lähtemistä tarvitsee vain asettaa kopterin
sijainti (kohteen edessä / takana / sivulla),
etäisyys (kaukana / keskellä / lähellä) ja
korkeus (malatalla / keskellä / korkealla).
Parametrit säädetään kohdalleen laitteessa olevia painikkeita ja pientä näyttöä käyttäen, minkä jälkeen kopteri vielä toistaa ne puhemuodossa ennen lentoon lähtemistä.
Laite havainnoi ympäristöään paitsi kameroiden myös edessä olevan LiDAR-anturin avulla. Kuvat tallennetaan laitteen sisäiseen 49 gigatavun muistiin. Akku kestää ehkä vartin, ja se on vaihdettavissa.
DJI Neoa voi ohjata joko puhelimella, kauko-ohjaimella tai eleiden avulla. Itselleni käsieleet ovat ensisijainen vaihtoehto, koska käytän Niiloa vain poluilla tapahtuvaan lähikuvaamiseen. Esimerkiksi lennon päättäminen tapahtuu niin, että käyttäjä ojentaa käsivartensa suoraksi, minkä havaittuaan kopteri palaa takaisin ja laskeutuu avatulle kämmenelle. Ilmassa olevan kopterin suhteellista sijaintia voi myös säätää käsimerkkien avulla. Ääniohjauskin on mahdollista, mutta edellyttää puhelimen käyttöä mikrofonina, mitä en ole kokeillut.
Avoimella paikalla navigointi on helppoa, mutta kiinnostavampaa on ollut seurata, miten tällainen tekninen laite suoriutuu polulla, puiden keskellä. Yleisesti ottaen voi sanoa, että yllättävän hyvin, mutta ei täydellisesti. Puiden välissä mutkitteleva polku tuottaa Niilolle päänvaivaa, ja joskus se voi päätyä väärälle puolelle kuvattavaa kohdetta. Tällöin se saattaa hätääntyä, ja väkisin yrittää asetetulle paikalleen.
Kopterin käyttöönotto firmware-päivityksineen oli vähän monimutkainen operaatio, koska homma edellytti sekä wlan- että mobiiliyhteyttä. Käytännössä päivitystä ei siis voinut tehdä puhelimella, jossa ei ole sim-korttia. Puhelimessani ei liioin ollut tehtävässä tarvittavaa DJI Fly -sovellusta, jota ei nykyään löydy Google Play -kaupasta, vaan se täytyy ladata suoraan DJI:n sivulta.
Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, miten Niilo on sittemmin suoriutunut tehtävästään. Kovalla tuulella sitä ei uskalla päästää ilmaan, mutta muuten tuollainen pieni kuvauskopteri on kätevämpi kuin gimbaalin varassa oleva kamera, eikä 4K-kuvanlaadussakaan ole moittimista. Kohtalaisen edullisesta hinnastaan (249 €) huolimatta Niilon tuottama lisäarvo on siten suurempi kuin uudella DJI Mini 3/4/5 -kopterilla.
Sodankylässä matkamme tuntui olevan jonkinlaisella vedenjakajalla. Alkuperäinen ajatuksemme oli, että tästä jatkettaisiin vielä pohjoisemmaksi; mahdollisesti Lemmenjoen suuntaan, jossa emme ole aikoihin käyneet. Pari retkikohdettakin oli niiltä kulmilta katsottuna.
Pohjois-Lappiin oli kuitenkin kiertymässä sadealue, joten sinne ei kannattaisi ajaa ainakaan heti. Toisaalta kahden viikon lomastamme oli käytetty jo reilu viikko, joten kovin pitkään emme voisi sateiden väistymistä odotella.
Entäpä Länsi-Lappi sitten? Siellä sää näytti paremmalta, mutta Pallaksen ja Hetan suunnalla kiertelimme juuri edellisenä kesänä, eikä mitään erityisen kiehtovaa pompannut nyt kartasta esiin, Puljutunturin lisäksi ainakaan. Ja tuleehan siitäkin lenkkiä, jos Sodankylästä ajaa Enontekiön kautta Kuopioon.
Lopulta päätimme, että käännymme Sodankylästä etelään päin. Retkeilymielessä päätös ei ollut erityisen mieluisa, mutta lomailun kannalta se oli parempi, koska päiväkohtaiset ajomatkat pysyisivät nyt maltillisina.
Niinpä siirryimme aluksi Nilimellasta Sodankylän keskustaan, jossa myös viimein pääsin eroon viallisesta akusta. Yritin samalla löytää jostain korjaamon, joka ehtisi tutkia alkumatkasta havaittua Adrian harmaavesisäiliön tyhjennysmekanismin ongelmaa, mutta tuloksetta. Pitäisi olla riittävän järeä nosturi tai rasvamonttu, eikä kaikissa korjaamoissa ole kumpaakaan, ylimääräisestä ajasta nyt puhumattakaan.
Rovaniementielle päästyämme ajelimme aluksi Keski-Luostolle. Ajatuksemme oli retkeillä pienesti nousemalla tunturiin Perhe-Luostolta, kuten kerran aiemminkin, mutta sinne oli ilmestynyt pysäköinnin ja läpikulun kieltävät kyltit.
Niinpä päädyimme lopulta Torvisen P-paikalle. Samapa tuo miltä puolelta tunturia tavoittelee, näin hyvällä säällä ainakin.
Tämäkin lähtöpaikka oli ihan kelvollinen. Keski-Luoston laelta avautuu kiva maisema, vaikka kukkula onkin hieman Ukko-Luostoa matalampi.
Kopterikuvauksen kannalta helle ja keskipäivän aurinko eivät synnytä parhaita olosuhteita, mutta muutenhan tunturin rinteillä on hyvä lentää.
Mutta minne seuraavaksi yöksi? Luoston caravan-alue kiinnosti, ja vaikka leiriytymismaksu tuntui kalliilta, samalla hinnalla olisi nähtävästi päässyt myös kylpylään. Lisäksi pohdimme mahdollisuutta nauttia aamupala Lapland Hotels Luostotunturissa, mikä olisi tuonut vaihtelua autossa tarjoiltuun aamiaiseen.
Harmiksemme emme kuitenkaan onnistuneet löytämään koko caravan-aluetta, mihin saattoi vaikuttaa se, että Luoston ympäristössä tehtiin tietöitä. Pyhätunturin suuntaan menevä tiekin oli poikki, joten jouduimme luopumaan myös Pyhän caravan-alueesta. Ehkä kiertotie olisi ollut olemassa, mutta emme löytäneet sitäkään. Uh.
Kolmas vaihtoehto olisi ollut jäädä puskaan Luostontien varteen, Paloselän kupeeseen. Paikka ei ollut toivottoman huono, mutta ei poikkeuksellisen hyväkään. Päivä ei enää ollut nuori, ja ounastelimme hifistelyn vielä kostautuvan, mutta jatkoimme silti matkaa.
Tässä vaiheessa meidän olisi kannattanut palata vähän matkaa takaisin Sodankylän suuntaan, Kitisen rannassa olevalle leirintäalueelle, mutta emme älynneet tehdä niin. Sen sijaan jatkoimme Rovaniemen suuntaan poiketaksemme Käyrämön Keitaalla, jonka matkaparkki ei kuitenkaan sillä hetkellä vedonnut meihin.
Paine yöpaikan löytämiseksi kasvoi kilometri kilometriltä. Pääteiden varsilta ei hyviä paikkoja löydy, joten jollekin sivutielle pitäisi poiketa, mutta ihan summamutikassa ei pikkuteitäkään viitsi alkaa koluta.
Nettikarttojen avulla bongasin viimein metsäautotien, jonne pääsisi helposti Perunkajärvelle menevältä tieltä. Ehkä sen varresta löytyisi joku kulma, jossa voisimme viettää yhden yön.
Tielle oli levitetty melko karua sepeliä, mutta sopiva levike löytyi nopeasti, ja paikka oli lopulta varsin hyvä.
Illalla huomasin, että Mauri-kopterin kauko-ohjain oli mykistynyt oudosti. Juurihan minä luovuin viallisesta lentoakusta, hellekö näitä laitteita riivaa?
Ohjain ei käynnistynyt eikä tuntunut ottavan vastaan virtaa. Akkuvikako siinäkin nyt sitten on? Huoh.
Juuselan pihapiirissä oli hyvä yöpyä. Aamulla juttelimme vielä tovin isännän kanssa, sillä hän oli juuri hankkinut uuden retkeilyauton. Meitä kokeneempi harrastaja, silti.
Savukoskelta matkamme jatkuisi Sodankylän suuntaan, mutta pitäisikö sitä ennen piipahtaa vielä Kivitunturilla? Itse olen käynyt siellä kahdesti, joten ajatus ei ylenpalttisesti kiehtonut minua, mutta vaimon toiveesta käännyimme kuitenkin Kivitunturintielle.
Tunturiin johtava tie oli verrattain hyvässä kunnossa, mutta viimeinen nousu parkkipaikalle on aavistuksen jyrkkä. Irtosoralla Ducaton Traction+ -toiminto on hyvä kesälläkin.
Muistelin, että myös Kivitunturin retkeilyreitillä on paljon nousuja ja laskuja. Kartassa puhutaan luontopolusta, mikä herättää turhan hempeän tunteen, sillä etenkin Sotsonportin kautta kulkeva reitti on verrattain työläs, ilman hellettäkin.
Tällä kertaa muistimme ennen liikkelle lähtemistä nauttia ylimääräistä nestettä. Toinen henkilökohtaiseen varustautumiseen liittyvä seikka oli se, että päätin viimeinkin luopua vanhoista retkeilyhousuistani. Ne palvelivat minua vuosia, mutta enää en viitsinyt alkaa parsia niitä kasaan.
Onnekseni minulla oli jo uudet byysat katsottuna.
Kuuminta hottia Kivitunturissa!
Heti parkkipaikan jälkeen Kivitunturin lenkillä on kosteikko, jossa on usein paljon hyttysiä. Niin tälläkin kertaa, mutta edempänä niiden määrä väheni, eikä Sotsonportissakaan ötököitä juuri näkynyt.
Sittemmin on käynyt ilmi, että Sotsonportin keittokatoksen ylläpito on Metsähallituksen säästötoimien myötä lopetettu. Yleisesti ottaen harmillista, mutta itse olemme hyödyntäneet tällaisia palveluita aika vähän, joten henkilökohtaisella tasolla asia ei ylenpalttisesti kirvele.
Hiekkaisella polulla kohtasimme sammakon, joka nyhjötti hievahtamatta paikallaan, ja näytti helteen keskellä aivan kuolleelta. Sellaiseksi sitä luulimmekin.
Kokeilin silti pudottaa sen päälle juomapullostani vettä, mikä yllättäen saikin sammakkoon liikettä, ja pian se loikkasikin polulta puun varjoon. Elvytinkö sen!? Vaikea sanoa, mutta sammakon kannattaisi jatkossa pysytellä vehreämmässä ympäristössä, jos mahdollista.
Vaikka en aluksi innostunut ajatuksesta lähteä Kivitunturille, täytyy sanoa, että paikka on tällaisista pienkohteista yksi hienoimpia.
Polku on jossain määrin raskas, mutta ei poikkeuksellisen vaikeakulkuinen. Kivitunturin laellakin on lähinnä erikoista kalliota, eikä juurikaan rakkaa.
Noin 400 metriä korkean tunturin laelta näkee hyvällä säällä kauas. Helteellä ilma on usein hämyinen, mikä rajoittaa näkyvyyttä ja vaikeuttaa kohteiden tunnistamista.
Tätä etelä-kaakossa kohoavaa tunturia tuijotimme tovin siksi, että se näytti poikkeuksellisen suurelta. Nähtävästi kyse oli Venäjän puolella olevasta Sallatunturista.
Tunturissa oleva kyltti opastaa edelleen Neuvostoliittoon, mutta taitaa nykyään viittoa hiukan väärään suuntaan.
Kivitunturin reitillä on viime vuosina tehty jonkun verran huoltotöitä, ja esimerkiksi Pirunkuru on viime vierailun jälkeen saanut kokonaan uuden sillan.
Puiset retkeilyrakenteet ovat huonommassa kunnossa, ja kovin montaa vuotta ne eivät enää retkeilijöitä palvele. Vieläköhän lankkujen kunnostamiseen riittää tahaa?
Kivitunturilta poistuttuamme ajelimme takaisin Pelkosenniementielle ja sitä kautta edelleen kohti Sodankylää. Tässä vaiheessa vilkaisin Fiatin ajotietokonetta, joka näytti, että lähdettyämme Sallasta viisi päivää aiemmin olimme ajaneet yhteensä 359 kilometriä keskinopeuden ollessa 31 km/h. Päivämatkat ovat ainakin olleet kohtuullisia, eikä vauhtikaan ole huimanut päätä.
Sodankylässä päädyimme Nilimella-leirintäalueen "puskaparkkiin", joka on mielestäni varsin kiva. Tähän aikaan vuodesta väkeä tosin on aika paljon, koska Keski-Euroopan karavaanaritkin tapaavat pysähtyä Sodankylässä. SFC-hinta kahdelta hengeltä sähkön kera on 34 euroa, mikä on vielä siedettävä.
Olen aika ajoin haaveillut mahdollisuudesta luopua henkilöautosta ja alkaa käyttää retkeilyautoa kaikkiin ajoihin. Ensisijaisesti ajatuksen takana on tavoite vähentää autoiluun liittyviä kustannuksia, mutta yhteen autoon siirtyminen yksinkertaistaisi elämää muutenkin.
En varsinaisesti haluaisi luopua Subarusta, mutta yhtälö on vähän vaikea. Jatkossa uudet Subarut toimivat vain sähköllä, minkä vuoksi osa aivoistani ajattelee, että bokseri-Subarusta kannattaisi kuitenkin pitää kynsin ja hampain kiinni.
Yhden auton strategia joka tapauksessa edellyttäisi, että retkeilyauto olisi - mikäli mahdollista - Subarun tavoin nelivetoinen. Lisäksi auton pitäisi mahtua kerrostalon parkkipaikalle, mikä rajoittaa sen pituutta. Koriltaan yli kuusimetriset autot samoin kuin akseliväliltään yli neljämetriset autot ovat siten pois laskuista. Tosin olisivat ehkä muutenkin.
Käytännössä jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat sellaisia, jotka on rakennettu seuraavien alustojen päälle:
Fiat Ducato 540 (pituus 540 cm, leveys 206 cm, korkeus 258 cm, akseliväli 345 cm)
Ford Transit (pituus 598, leveys 206, korkeus 278, akseliväli 375)
Mercedes-Benz Sprinter S600 (pituus 593, leveys 202, korkeus 276, akseliväli 366)
Ducatot ovat etuvetoisia, mutta sekä Transitista että Sprinteristä on olemassa myös nelivetoinen malli, jälkimmäisestä myös automaattivaihteisena.
Jos ajatellaan autopaikka-asiaa, lyhyt Fiat mahtuu ruutuun vaivatta. Ford ja Mercedes-Benz ovat jokseenkin saman pituiset, mutta Sprinter lyhyemmän akselivälinsä ansiosta toiseksi paras vaihtoehto. Transit todennäköisesti olisi jo vähän kömpelö, vaikka siitäkin on etuvetoisena olemassa lyhyempi 553/330-pituinen malli.
Auton korkeudella ei muuten ole suurta merkitystä, mutta lumia katolta poistettaessa matalampi auto on tietysti helpompi. Ducaton katon saa siivottua hevosjakkaraa ja pitkävartista harjaa käyttäen, mutta 20 senttiä korkeampien Fordin ja MB:n putsaamiseen tarvitaan tikkaat. Fiatillakaan ei yleensä voi ajaa parkkihalleihin, joten siltä osin autojen välillä ei ole eroa.
Toisaalta ulkomitoilla on vaikutusta myös sisätiloihin. Ducato on näistä vaihtoehdoista levein, mikä osaltaan selittää sen suosiota retkeilyautojen alustana. Sprinter puolestaan on tunnettu kapeudestaan, mikä saattaa olla maantiellä eduksi, mutta rajoittaa hieman elämää auton sisällä. Pituussuunnassa tilaa kuitenkin riittää, ja Sprinteriinkin voi rakentaa varsin tilavan kylpyhuoneen.
Valmistajakohtaisia eroja on myös huoltoverkostojen laajuudessa. Jos Fiatin ja Fordin kanssa tulee ongelmia, korjaamo varaosineen löytyy yleensä helposti, mutta Mersun kanssa voi olla vaikeampaa; ainakin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa yleensä ajelemme.
Mercedes-Benzin ylläpitokin on Fiatia ja Fordia kalliimpaa, eikä siirtyminen Fiat/Subaru-yhdistelmästä Mersuun välttämättä tuottaisi merkittäviä säästöjä. Myös Sprinterin polttoaineenkulutus lienee Ducatoa suurempi.
Mersua pidetään yleisesti laadukkaana, mutta Fordilla on kai ollut ongelmia jakohihnojen kanssa, eikä lyhyehkö hihnan vaihtoväli oikein vakuuta Fiatissakaan. Toisaalta Fiat on kyllä omassa käytössämme ollut kohtuullisen luotettava, tai ainakin odotettua parempi.
Yhtenä ongelmana matkailuautoihin liittyy vielä painoasia. B-kortilla saa ajaa kokonaismassaltaan enintään 3500 kilon painoista autoa, joten kantavuuden osalta on sitä parempi, mitä pienempi auton omamassa on.
Ducatossa omamassa harvoin muodostuu ongelmaksi ainakaan 5,40-metristen autojen kanssa. Fordin tilanne on hiukan ongelmallisempi, ja Sprinterin kohdalla asiaan täytyy kiinnittää jo merkittävästi huomiota.
Aiemmin Sprinter-alustaa käytti lähinnä Hymer, joka rakentaa sen päälle nelivetoisia Grand Canyon -retkeilyautojaan. Kantavuusrajoitteiden vuoksi ne rekisteröidäänkin yleensä 3880/4100-kiloisiksi, jolloin niiden kuljettamiseen vaaditaan C1-kortti. Tämä vaatimus voi tulevaisuudessa muuttua, mutta toistaiseksi mennään näillä säännöillä.
Viime aikoina markkinoille on kuitenkin tullut myös muita Sprinter-pohjaisia nelivetoisia retkeilyautoja:
Näistä erityisesti Bürstner ja Pössl ovat sellaisia, joita näkyy myös 3500-kiloisina. Omaa käyttöämme ajatellen noin 400 kilon kantavuus voisi riittää, jolloin massa lisävarusteiden kera saisi olla enimmillään 3100 kilon luokkaa.
SuperTwinejä tai Weinsbergejä ei toistaiseksi ole Suomessa näkynyt, mutta Habitoneita on muutamia, ja Roadstareja ainakin ykköskappaleina. Grand Canyoneita on tietysti ollut tarjolla jo pidempään.
Sprinter kiinnostaa alustana lähinnä siksi, että se on tällä hetkellä ainoa automaattivaihteiston ja nelivedon yhdistävä vaihtoehto, ja maavaraakin on enemmän kuin Fiateissa tai Fordeissa. Toisaalta Mersun hinta on kova, ja auton kapeahko runko aiheuttaa ongelmia, joita retkeilyautovalmistajat pyrkivät parhaansa mukaan ratkomaan.
Sprinter-pohjaisissa autoissa takana poikittain olevat vuoteet jäävät hiukan lyhyiksi, ainakin pitkille ihmisille. Tyypillisesti tämä pulma kierretään rakentamalla auton takaosaan levikkeet, jotka tuovat makuuhuoneeseen lisää tilaa, mutta ovat ulkopuolelta katsoen rumat. Tätä vaihtoehtoa käyttävät sekä Adria että Hymer.
Pössl tarjoaa ratkaisuksi kahta eri vaihtoehtoa: kiinteä levike (XT) tai moottorilla liikkuva, avattava levike (X). Tarpeen mukaan levitettävä makuutila kuulostaa aluksi hyvältä, mutta mekanismin toimivuus ja mielekkyys talvella herättää paljon kysymyksiä, ja sisään vedetty levike näyttää kyllä auton sisällä oudolta. Kumpaakaan en ole nähnyt livenä, mutta seuraava video selventää asiaa.
Bürstner on lähtenyt Habitoninsa kanssa aivan eri linjalle: levikettä ei tarvita, koska autossa nukutaan pitkittäissuunnassa. Voisi ajatella, että kuusimetrisessä autossa tämä olisi aina mahdollista, mutta Habitonissa tarvittava tila joka tapauksessa järjestyy kiskoilla olevaa kylpyhuonetta siirtämällä.
Äkkiseltään tämäkin innovaatio herättää innostusta, mutta kun omia ilta- ja aamurutiineja ajattelee, ajatus alituiseen säädettävästä vuoteesta ei tunnu toimivalta. Liikuteltava kylpyhuone myös vähentää yläkaappien ja yleisemminkin säilytystilan määrää, joten ihan voittajakonseptista ei mielestäni ole kyse, ellei sitten asu autossa yksin.
Weinsbergin ratkaisu on jossain määrin persoonallinen, vaikka erot muihin valmistajiin ovatkin pääosin kosmeettisia. Weinsbergin nettisivuilla oleva konfiguraattori on monipuolinen, ehkä liiankin perusteellinen. Olisi hyvä, jos konfiguraattorissa voisi valmiiksi valita käyttöprofiilin sen mukaan, onko autolla ensisijaisesti tarkoitus ajaa 1) Saharassa, 2) Borneon viidakossa, 3) Antarktiksella vai 4) suomalaisilla pikkuteillä.
Weinsbergin konfiguraattorista käy ilmi, että nelivetoisen mallin kantavuus on vaikea saada riittävän korkeaksi etenkin silloin, jos "Massa ajokunnossa"-lukemaan sisältyvä viiden prosentin toleranssi huomioidaan täysin. Pikaisen kokeilun perusteella 3,5 tonnin rajaan jää eroa vain 250 kilon verran, mikä ei oikein riitä, vaikka matkassa ei olisi grillejä, pöytiä tai fillareitakaan.
Kaikki markkinoilla olevat Sprinter-pohjaiset autot taitavat käyttää dieselillä toimivaa lämmitintä. Habiton kulkee tässäkin hieman omia polkujaan, sillä yleisemmän Truma-ilmalämmittimen sijaan autossa on nestekiertoinen Timberline-lämmitys. Pössl puolestaan on nähnyt parhaaksi vakiovarustella Roadstarinsa vain neljän kilowatin tehoisella lämmittimellä.
Jos Sprintereistä pitäisi valita joku, poimisin kiinteillä levikkeillä - tai mikäli mahdollista, ilman niitä - rakennetun auton. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mikäli hinta ei yksistään hanketta torppaisi, painoon liittyvät rajoitukset viimeistään niin tekisivät.
Olin ajatellut, että seuraavalla autonvaihtokierroksella voisi antaa vaihdossa sekä Fiatin että Subarun, ja kohtuullisella välirahalla päästä kiinni johonkin nelivetoiseen retkeilyautoon. Taitaa kuitenkin olla niin, että Sprinterin tapauksessa se ei riitä, vaan myötäjäisenä pitäisi antaa vielä asuntokin.
En ymmärrä, miksi markkinoilla ei nykyään ole 5,40-metriseen Ducatoon pohjautuvaa nelivetoista autoa. Muutama vuosi sitten sellainen vielä oli, kun Bürstner myi Campeo-mallia, jossa oli ranskalaisen Dangelin toteuttamana neliveto. Auton alustana kuitenkin oli edellisen sukupolven Ducato, mikä saattoi vähentää sen kiinnostavuutta, kun Ducaton 8-malli tuli samoihin aikoihin myyntiin.
Automaattivaihteisena Bürstneriä ei sentään saanut, mutta maastorenkaineen ja reilusti korotetun alustansa kanssa Campeo vaikutti niin metsäautotiekelpoiselta kuin tällaiselta autolta voi kohtuudella vaatia. Jos samanlainen tulisi nyt myyntiin uudemman Ducaton korissa, se mielestäni olisi ainakin Transit-pohjaisia nelivetoja houkuttelevampi.
Varsin kiinnostava on Sunlightin uusi Volkswagen Crafterin päälle rakennettu Ibex. Sellaista ei tosin ihan vielä myydä, mutta nähtävästi autoa voi tilata jo tämän kesän aikana. Mahtaisiko tuosta tulla tarjolle myös Tuntsa-varusteltu erikoismalli?
Kahden vuorokauden jälkeen meidän oli aika poistua Tulppiosta, sillä elintarvikkeet alkoivat olla vähissä. Olimme kuitenkin jo neljä päivää pyörineet samoilla kulmilla sään koko ajan suosiessa.
Emme olleet koskaan aiemmin ajaneet Martin ja Tulppion väliä Värriöntietä pitkin, joten päätimme nyt kääntyä Kemihaaran risteyksestä etelän suuntaan. Kuten tavallista, tien alussa oleva liikennemerkki varoitti tien huonosta kunnosta ja muistutti kuljettajaa tämän omasta vastuusta, mutta niinhän ne aina täällä päin.
Meillä ei nyt ollut mitään retkikohdetta mietittynä, joten ajattelimme vain hissukseen lipua kohti Marttia. Hirvikaltion tuvan kohdalla päätimme kuitenkin käydä katsomassa, miltä alarinteessä oleva autiotupa näyttää.
Tien varressa oli sopivasti paikka yhdelle Reiskan kokoiselle autolle.
Hirvikaltion tupaa ympäröi kaunis metsä. Myös kaltion vastakkaisella puolella, Hirvikaltionpäällä, näytti hyvältä, ja pohdimmekin mahdollisuutta kiivetä kyseiselle kukkulalle. Luovuimme kuitenkin hankkeesta, koska kartan mukaan melko metsäiseltä laelta ei ehkä sittenkään näkisi mitään. Lähetin kuitenkin Maurin tutkimaan tilannetta.
Värriöjoentie oli kaikkiaan kohtalaisen hyvässä kunnossa. Puolenvälin paikkeilla tietä tosin oli ajettu metsätraktorilla tai muulla telavälineellä, mikä hieman hidasti etenemistä. Sotatuntureidenmolemmin puolin menevät pienemmät tiet ovat yhä näkemättä, ehkä niiden kautta joku toinen kerta.
Savukoskelle päästyämme kirmasimme ensi töiksemme kauppaan. Ostoksia tehdessäni tajusin, että olen näiden hellepäivien aikana pahasti addiktoitunut maustettuihin kivennäisvesiin. No, ehkä ihmisellä voi olla pahempiakin riippuvuuksia.
Halusin samalla myös eroon viallisesta DJI-akusta, mutta en ollut varma, mihin sellaisen voi jättää. Paristot voi palauttaa kaupoissa oleviin keräyspisteisiin, mutta voiko pienakkujen kanssa toimia samalla tavalla?
Tiedustelin asiaa Savukosken S-kaupasta, jonka henkilökunta oli sitä mieltä, että akut täytyy toimittaa erityiseen keräyspisteeseen kuten Savukosken ecoASEMAlle (noin se kirjoitetaan). Kyseinen asema sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Sallan suunnassa, ja paikka on...
"Avoinna: joka toinen perjantai parillisina viikkoina klo 14-17. Kaikki ecoASEMAMME ovat suljettuja arkipyhinä sekä joulu- ja juhannusaattona."
Seuraavaksi lähin ecoASEMA sijaitsi Pelkosenniemellä, aukioloajat samat. Oli lauantai, joten odotusaika olisi ollut pitkä.
Asia alkoi ärsyttää. Pitäisiköhän homma hoitaa jotenkin toisin, ja lopulta vain soittaa Savukosken kunnalle, ehkä heti maanantaina?
Savukosken tekninen virasto, Möttönen.
Hotti soittaa, päivää. Yritin jo lauantaina tavoitella teitä, mutta virasto taisi olla kiinni.
Niin meillä on tapana ollut.
Ei se mitään. Mutta kuulepa, minulle kävi viikonloppuna pieni vahinko. Olin juuri viemässä rikkinäistä drone-akkua ecoASEMA:lle, kun Kemijoen ylittävää siltaa kävellessäni minä horjahdin, ja taskussani ollut akku putosi jokeen. Miten asian kanssa pitäisi nyt toimia?
Ja siellä joessako nyt siis mollottaa litium-polymeeriakku?
Kyllä se niin on.
Teidän pitäisi jotenkin onkia se sieltä pois. Haluatteko, että yhdistän ympäristöasioista vastaavalle henkilölle?
Nyt vähän pätkii tämä puhelu, taitaa olla huono kenttä.
Myöhemmin kuitenkin löysin Zombiakku-sivustolta tiedon, että pienakut voi kyllä palauttaa ihan tavallisiin kauppoihin, joten ongelma ratkeaisi sitä kautta. Vain suuremmat litium-akut (sähköpolkupyöristä yms.) täytyy viedä paikallisiin keräyspisteisiin. (Sittemmin Savukosken ecoASEMA on sitä paitsi lakkautettu, mistä syystä sitä enää näy yllä linkkaamallani Lapecon sivullakaan.)
Yöpaikka löytyi tällä kertaa aivan Savukosken keskustasta, jossa Loma-Joosula tarjoaa palveluita myös karavaanareille. Paikan isäntä ei ollut kotona, mutta puhelinsoitolla homma hoitui helposti, joten ajoimme Reiskan miellyttävälle paikalle Kemijoen rantaan.
Alueelle ei illan aikana saapunut muita majoittujia, joten uudehkoissa saniteettitiloissakaan ei ollut tungosta. Joosulassa voisi vierailla toisenkin kerran.
