Turvoksissa

Vasta viikon kestäneen lomamatkamme aikana oli jo sattunut lukuisia kommelluksia. Iso-Syötteellä ajoin Reiskan kiveen, ja vähän myöhemmin harmaavesisäiliön sulkuventtiili tuntui hajonneen. Tulppioon saavuttuamme teloin vielä auton ulkopuolelle unohtuneen muovisen jakkarankin, jota olemme käyttäneet askellautana. Auton omaa sähköistä porrastahan ei näillä sorateillä voi käyttää lainkaan.

Lisää vastoinkäymisiä oli kuitenkin tiedossa, kun illalla huolsin autossa laitteitani. Kuten aiemmin kirjoitin, Maurin akku alkoi ladattaessa turvota niin, etten enää meinannut saada sitä kopterista (jossa se latauksen aikana oli) ulos. Se ei myöskään enää mahtunut varsinaiseen lataustelakkaan, joten akku vaikutti käyttökelvottomalta.

Hiukan vaarallinenkin se oli, kuten litium-akut yleensäkin, jos ne alkavat kupruilla. Akusta kehkeytyi pieni ongelma, koska minua arvelutti säilyttää sitä auton sisällä. Mitä jos se syttyy omia aikojaan palamaan? Ei ehkä todennäköistä, mutta kuumalla kesähelteellä nähtävästi mahdollista.

Olisin halunnut päästä akusta eroon, mutta eihän sitä voi tavalliseen roskikseen heittää, eikä paristojen ja pienakkujen palautuspisteitä ole ihan jokaisen jängän laidassa. Ratkaisin ongelman tilapäisesti niin, että vein akun aina yön ajaksi ulos, kiven päälle. Lisäksi otin sen autosta poistuessamme reppuun mukaan, jotta auto ei pala sillä aikaa, kun olemme poissa. Ehkä liioittelin ongelmaa, mutta aivoni tykkäsivät, kun toimin näin.

Onneksi aurinkoiset päivät jatkuivat, ja se houkutteli meitä Ainijärven suuntaan, koska siellä emme ole koskaan käyneet. Mutta mihin Ainijärveltä sitten jatkaisi? Aivan, Värriötuntureille päin, mutta se on luonnonpuistoa, johon ei saa mennä. Se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy.

Luovuttuamme Ainijärvestä lähdimme lopulta lompsimaan Tulppiosta UKK-reittiä Tuntsan suuntaan. Uutta seutua meille, ja siinä mielessä ihan OK. Tarkoitus oli, että tavoittelisimme Saijanojan varressa olevaa tulipaikkaa, jossa voisimme evästellä ja kääntyä sitten takaisin.

Patikoimme pari vuotta sitten Tulppiosta pohjoiseen menevää UKK-reittiä, joka oli paikoin varsin hieno. Etelään päin menevä osuus ei kartalla näyttänyt yhtä hyvältä, eikä todellisuus ollut juuri kauniimpi.

Aluksi oli pari kilometriä tietä, ja sen jälkeen tarjolla oli varvikkoista suota ja aavistuksen sotkuista metsää. Pitkospuiden kunto oli vielä kohtalaisen hyvä, mutta maailma oli monin paikoin heittänyt ne vinksin vonksin.

Lisäksi tein jo alussa pienen virheen unohdettuani ennen lähtöä juoda vettä. Vaikka ilman lämpötila huitoo kolmessakymmenessä asteessa, ei retken alussa välttämättä ymmärrä juoda tarpeeksi. Ei etenkään silloin, kun samanlaisia retkipäiviä on yksi toisensa perään.

Huomasin asian polulla, kun tunsin jo alkumatkasta kärsiväni nestehukasta. Mukana periaatteessa oli riittävästi vettä, mutta hiukan sitä piti silti säästellä.

Onneksi maastossa oli varvikkojen ohessa kauniitakin pätkiä. Suo-osuudet olivat myös mukavia siksi, että niillä kävi tuuli, joka puhalsi metsässä kiusanneet ötökät tiehensä.

Viitisen kilometriä kuljettuamme saavuimme Suurkovanselän rinteeseen, jossa maasto yleisesti ottaen näytti paremmalta. Nousimme rinteeseen pitämään taukoa.

Paikka olikin hyvä, sillä metsähakkuuaukean reunassa tuuli mojovasti. Lisäksi rinteestä avautui myös kohtalaisen kiva maisema lounaan suuntaan.

Saijanojan tulipaikalle oli enää reilu kilometri, mutta kun meillä ei varsinaisesti ollut sinne mitään asiaa, puron varressa odottava taistelu hyttysiä vastaan ei enää kiinnostanut. Päätimme pitää rinteessä vähän reilumman tauon, ja kääntyä sitten takaisin.

Suurkovanselällä oli myös tuulesta huolimatta hyvä lennättää kopteria. ADIZ-alue oli muutaman sadan metrin päässä, mutta sellaisessa suunnassa, ettei sitä juuri tarvinnut miettiä.

Malla taisi taas tapansa mukaan houkutella paikalle pari haukkaa, mutta sen suurempaa uhkaa niistä ei nyt vaikuttanut olevan.

Koska reitti ei menomatkan osalta ollut erityisen hehkeä, päätimme palata Tulppioon Ainijärventien kautta. Ehkä vähän tylsä valinta, ja lisäsi hiukan matkaakin, mutta saattoi silti olla ajallisesti nopeampi.

En ole käynyt Tulppiossa talvella, mutta kesällä paikka on kelpo. Jos jotain voisi toivoa, niin miesten WC-tilassa olevan kompressorin voisi vaihtaa, sillä se huutaa kuin villieläin. Alla olevassa kuvassa ei tosin ole kyseinen laite vaan veturi, joka ei enää pidä ääntä.

Western Longitudes

Tämä video päättää leveys- ja pituuspiiriaiheisen tetralogiani. Aiemmat osat siis ovat:

• Southern Latitudes
• Eastern Longitudes
• Northern Latitudes

Kuten aiemmassa aihetta sivuavassa kirjoituksessani selitin, oikea tapa ilmoittaa minkä tahansa paikan sijainti on suhteuttaa se muailman napaan. Tämän videon otokset on siten kuvattu läntisillä pituuspiireillä.

Katso YouTubessa

Kelpaa sellaisenaan

Kuopslauttainvaaralta ei näe koko Lappia yhdellä kertaa, mutta savukoskelainen mäntymetsä kelpaa kyllä sellaisenaan.

Katso YouTubessa

Riskienhallintaa

Aamu Kairijoen rannassa oli kaunis. Mutta minne jatkaisimme uutena päivänä? Suksennulkki kiehtoi edelleen mieltä, mutta sen tavoittelemiseen kävellen menisi koko päivä. Fillarista olisi jälleen kerran ollut hyötyä.

Lopulta löysimme lähiseudulta pari pienempää paikkaa, jotka olisivat helpommin saavutettavissa. Niistä ensimmäinen oli Sulkarikuru, jonka eteläpuolelle näytti pääsevän helposti Niekantien varresta. Päätimme käydä katsomassa kurua.

Siirtymän aikana huomasin, että Adrian harmaavesisäiliön poistoputki näytti kaiken aikaa pienesti liruttavan vettä. Eikö sen sulkuventtiili ollut kunnolla kiinni?

Pysäytin auton tutkiakseni asiaa, jolloin havaitsin, että putken sulkuvipu liikkui jotenkin epäterveellä tavalla, poikkeuksellisen kevyesti. Putkeen menevä, venttiiliä ohjaava osa näytti kuitenkin pyörivän molempiin suuntiin, joten sitä liikuttavat vaijerit mitä ilmeisemminkin olivat ehjiä.

Tämä muistutti minua ongelmasta, joka autossa oli jo aivan uutena: tuolloin harmaavesisäiliön venttiiliä ei saanut avattua, mikä tuli kuntoon vasta käytettyäni autoa huollossa. Oliko autossa taas samantapainen vika? Vai liittyikö asia jotenkin Jaaskamonvaaran tiellä tapahtuneeseen pohjakosketukseen? Koska ongelmalle ei heti voitu tehdä mitään, jatkoimme suunnitellusti kohti kurua.

Sulkarikuru ei kokonsa puolesta vaikuttanut maailmannähtävyydelta, mutta joskus pienemmätkin kohteet voivat olla hienoja. Ajoimme Reiskan parkkiin Niekantien varteen, ja lähdimme lompsimaan metsäkoneuraa pitkin kohti kurua.

Jälki johdatti meidät kurun lounaiskulmalle, jossa rotko on melko leveä.

Laakean kurun pohjoisreuna on merkittävän kivikkoinen. Pohjoisen suunnasta lähestyen maastomuodostelma olisi ehkä ollut näyttävämäpi, mutta olisi edellyttänyt liikkumista louhikossa. Eteläpuolella maasto on pääsääntöisesti helppokulkuista.

Tekoälyn mukaan kurun nimi on mahdollisesti johdettu sulka-sanasta, ja saattaa viitata sen leveähköön muotoon. Selitys kuulostaa hieman... no, tietokoneen keksimältä, mutta valtioneuvoston sivulla Sulkarikuru joka tapauksessa on mainittu valtakunnallisesti arvokkaana kivikkona.

Kurulta jatkoimme Ruuvaojan suuntaan poiketaksemme matkalla Kuopslauttainvaaralla. Jos Sulkarikurulla oli aavistuksen erikoinen nimi, niin on tällä vaarallakin. Nimi voi hyvinkin olla peräisin vaaran itäpuolella olevista, nähtävästi ihmisen tekemistä kivirakennelmista.

Kuopslauttainvaaralle pääsee helpoiten Järviseljäntien varresta. Alkumatka edetään hyväkuntoista metsätraktoriuraa pitkin, mutta vaaran laella on metsäisempää.

Kuopslauttainvaaran korkeudesta (325 m) päätellen maisemat eivät ehkä olisi ihan Mettovaaran tasoa, mutta laen koillispuolelle merkitty kivikko ylläpiti toiveita jonkinlaisesta Lappi-näkymästä.

Tien varresta on vaaran laelle nelisen kilometriä. Nälkä kuitenkin yllätti meidät jo aiemmin; kohdalle osunut lounaspaikkamme ei vain näköalamielessä ollut optimaalinen.

Ruokailun jälkeen suuntasimme uudestaan kohti kivikon reunaa, jossa tilanne olennaisesti parantui. Pienistä polkujäljistä päätellen muutkin ovat joskus tavoitelleet samaa paikkaa, mutta varsinaista yleisöryntäystä tänne ei koskaan liene ollut.

Kivikon yli näkyivät ainakin Lattunavaara sekä sen takana kohoava Ranninmainen sotatunturi. Myös Niekka vilkkui jälleen puiden välistä.

Seuraavaksi yöksi ajelimme Tulppioon, Tulppion majoille. Edellisellä kerralla pari vuotta aiemmin yöpyminen Reiskan kanssa ilman sähköä maksoi kympin, nyt hinta sähkön kera oli SFC-alennus huomioiden 25 euroa. 

Mäntykankaalla sijaitseva lomakylä on viihtyisä, vaikka oma paikkamme aivan rautatieaseman vieressä hieman mietityttikin.

Tulppion leirintäalue on kehittynyt nykyiseen muotoonsa ajan ja käytön myötä. Koska merkittyjä paikkoja ei ole, viereen saattaisi myöhemmin putkahtaa toinenkin auto. Hallitakseni pysäköintiin liittyviä riskejä päätin merkata oman reviirini puihin ripustetuilla kalsareilla.

Paikan valintaan liittyi myös pientä häslinkiä, sillä aluksi oli epäselvää, mistä asti sähkö on tarkoitus vetää. Pysäköin ensin auton niin, että sähköjohdon pituus ei riittänyt, minkä vuoksi autoa täytyi vielä kertaalleen siirtää. Rouva oli kuitenkin jo ehtinyt asettaa astinlautana käytetyn muovijakkaran auton ulkopuolelle, mikä jäi itseltäni huomioimatta, ja oli jakkaran kannalta kohtalokasta.

Runomittari: Sammakko

Katso YouTubessa

Mittarissa 5479 askelta

Tänään on erityinen päivä, sillä Askelmittari-blogi täyttää viisitoista vuotta. Perustin blogin vapunpäivänä vuonna 2011, minkä jälkeen olen julkaissut 5479 päivän aikana yhteensä 1230 kirjoitusta.

Blogin tyyli on ajan myötä hieman muuttunut, mutta ensimmäisessä kirjoituksessani mainitut tavoitteet ovat pääosin pitäneet paikkansa. Ulkoasun osalta muutoksia olisi voinut olla enemmänkin, mutta asiaan liittyvien teknisten hankaluuksien vuoksi ne ovat jääneet tekemättä.

Alussa julkaisuni taisivat olla aika kuivakoita, koska en yleensä liittänyt niihin edes kuvia. Visuaalinen anti on onneksi vuosien myötä parantunut, ja nykyään kuvia on muutenkin paljon.

Yhdenlainen tyylimuutos on myös se, että jos blogi alunperin olikin henkilökohtainen kanavani, viime vuosina myös vaimoni merkitys sisällön tuottamisessa on kasvanut.

Vaimo paitsi esiintyy useissa kuvissa myös kuvaa itse, ja moni kirjoituksissa ja videoissa näkyvä kuva onkin rouvan ottama. Tekstit ja muun sisällön sentään tuotan itse, mutta ehkä Askelmittari-blogi on nykyisin jossain määrin myös meidän yhteinen hiekkalaatikkomme.

Blogini elämänkaareen sisältyy kaksi asiaa, jotka ovat suuresti vaikuttaneet julkaisuiden sisältöön. Ensimmäinen tapahtui vajaat kymmenen vuotta sitten, kun hankin ensimmäisen droonini. Ilmakuvaus vei minut mukanaan, ja johti myöhemmin siihen, että aloin kuvata videomateriaalia myös muilla laitteilla.

Toinen iso juttu oli muutaman vuoden takainen retkeilyauton hankinta, joka merkittävästi muutti retkeilyharrastuksemme luonnetta. Usean päivän vaellukset - joita nykyään hieman kaipaan - jäivät pois, mutta eri mittaisia päiväretkiä tehdään sitäkin enemmän. Toisaalta kun ikää alkaa kertyä, homma on ehkä mielekkäämpää näin, ja caravan-aiheiset jutut kyllä sointuvat yhteen retkeilyn kanssa.

Retkiin liittyvää oheismateriaalia on runsaasti, ja erityisen tyytyväinen olen blogini karttanäkymään, jonka kautta tiettyyn paikkaan liittyvät tekstit, kuvat ja videot ovat helposti löydettävissä. Karttasivun ensimmäisen version tuottaminen tosin oli kymmenen vuoden bloggaamisen jälkeen vähän puuduttavaa.

Videoiden editointi kuitenkin vaatii työtä, mikä käytännössä on johtanut siihen, että en ole enää aikoihin tuottanut omaa musiikkia. Aika ei riitä kaikkeen, mutta toisaalta kyseessähän on vain harrastus. Olenkin sittemmin alkanut videoissani hyödyntää YouTube Audio Libraryn tarjontaa, vaikka aluksi välttelin sitä.

Blogissani on nykyään paljon päiväretkiin liittyviä julkaisuja. En yleensä kovin tarkkaan tekstissä kuvaile reittien sisältöä, koska parhaiten asia välittyy videolta, jollainen myöhemmin tulee tarjolle. Toisaalta yritän myös vältellä sitä, että blogini toimisi vain retkikertomusten hakemistona.

Toisin kuin YouTube-videot yleensä, omat videoni ovat tarkoituksella "äänettömiä", koska niihin liittyvä kerronta löytyy blogistani. Ja muutenkin ajattelen niin, että minun on turha höpöttää videoilla yhtään mitään, koska netti on täynnä sellaisia videoita, joissa jo selitetään kaikki asiat. Itse keskityn välittämään maisemia ja tunnelmia, vaikka kovin suuria katsojamääriä videoni eivät olekaan saavuttaneet.

Viisitoista vuotta on kuitenkin blogille pitkä aika, ja motivaation ylläpitäminen edellyttää, että keksin silloin tällöin uusia juttuja. Viimeisin villitykseni - jonka tosin ideoivat minulle läheiset ihmiset - on se, että tekstimuotoisen viestin sijaan lisään retkikohteiden vieraskirjoihin tällaisia Askelmittari-tarroja. Joko olet löytänyt sellaisen?

Viidessätoista vuodessa ihminenkin vanhenee paljon. En enää ajattele kaikista asioista samalla tavalla kuin blogin alkumetreillä, ja fyysiset rajoitteetkin tuntuvat nykyään konkreettisemmilta kuin vuonna 2011.

Juoksu ei enää kulje (en koskaan taida yltää kuuhun asti), iltaisin sattuu niskaan, aamuisin selkään ja käsien niveliin kaiken aikaa. Sauna on ainoa paikka, jossa ei koske mihinkään, mutta ei sielläkään voi kaiken aikaa olla.

Ja muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennenkuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
"Nämä eivät minua miellytä" (Saarn. 12:1)

Mainittakoon vielä, että kaikki tässä jutussa olevat kuvat ovat vuodelta 2011; ennen pahoja päiviä siis.

Vaihtoehtoja

Mettovaaran pohjoispuolella kohoava Kärkäsvaara olisi myös saattanut olla helposti saavutettava vaihtoehto, mutta entäpä taaempana näkyvät Kappervaarat?

Katso YouTubessa

Yöllisiä ajatuksia

Kairiverissä oli miellyttävää yöpyä, vaikka palveluidensa osalta paikkaa pitäisi ehkä leirintäalueen sijaan kutsua matkaparkiksi. Toisin kuin edellisellä kerralla, saunaankaan ei nyt myöhäisen saapumisen vuoksi päästy, mikä hieman harmitti.

Aamulla päätimme jatkaa ajamalla Kairijoen puretun sillan suuntaan. On oikeastaan hassua, että pohjakartassa Ruuvaojalta Lokkaan menevä tie näyttää menevän juuri tätä kautta, vaikka todellisuudessa tie on poikki. Toki puuttuvasta sillasta tiedotetaan jo hyvissä ajoin liikennemerkillä.

Ajatuksemme oli, että jos Ylä-Kairintieltä itä-koilliseen erkaneva pienempi tie (Mettovaarantie taisi jossain lukea) on riittävän hyväkuntoinen, voisimme kenties sen varresta tavoitella Suksennulkkia. Tämä toive ei kuitenkaan toteutunut: ajoimme tietä vähän matkaa, mutta sen kunnon heiketessä päädyimme lopulta peruuttamaan puolisen kilometriä takaisin Ylä-Kairintielle.

B-suunnitelmamme oli tutustua Mettovaaraan, joka oli lähempänä. Niinpä jätimme Reiskan Mettovaarantien risteykseen, ja lähdimme jalkapatikassa kohti vaaran suuntaan menevän metsätraktoriuran alkupäätä.

Olisi ollut erityisen kiehtovaa autoilla Mettovaarantietä jonnekin Urakkaselän liepeille asti, mutta etenkään se ei nyt onnistunut. Olisi Subaru-aikaan pitänyt koluta nämä seudut tarkemmin.

Kännykkä ja siten nettikarttakaan ei Mettovaaran ympärillä toiminut, mutta vanhoja traktoriuria seuraten eteneminen oli helppoa, vaikka paikoin nekin olivat jo alkaneet häipyä maastosta.

Yleensä emme vieraassa ympäristössä hortoile ilman karttaa kovin kauas, mutta Mettovaara oli lähellä tietä, ja riskit siten pienet. Tällaisissa tilanteissa laadimme silti aina varasuunnitelman, jota seuraten osaamme takaisin autolle, jos kuljettu reitti täysin katoaa mielestä. Siis tyyliin: kun suuntaan etelään, pääsen tielle, jonka länsipäässä auto on.

Vaaran kallioinen laki on persoonallisen näköinen. Sen ympäriltä on joskus kaadettu metsää, mutta laki on säästynyt hakkuilta - kenties kivikko on pelastanut sen.

Vaikka Mettovaara ei ole kovin korkea, sen päältä erottuu ainakin Niekka mastoineen. Yritimme silmillämme tavoitella myös Melmettivaaraa ja Kalkovaaraa, joilla pari vuotta sitten poikkesimme, mutta ne taisivat jäädä Järvimuotkan taakse.

Tuulisella vaaralla hyönteistilanne oli siedettävä, joten vaaran rinteessä oli mukava istuskella samalla retkieväistä nauttien.

Mettovaara jäi mieleen positiivisella tavalla. Paikka on helppo saavuttaa, loivarinteisellä vaaralla on hyvä kulkea, eikä sen laelta avautuvia maisemiakaan voi moittia. Lähinnä ponnisteluita edellyttää automatka perille.

Uuden tunturin tai vaaran valloittaminen tuottaa aina myös henkistä tyydytystä, vaikka kyllähän homma taitaa tältä osin jäädä kesken.

Palatessamme autolle paarmat kiusasivat jonkin verran. Se palautti mieleeni vanhan ajatuksen pingismailan käytöstä paarmojen torjunnassa. Maila saattaisi olla tehokas, mutta sellaisia ei löydy ihan joka liikkeestä. Kairijoen retkeilykeskuksessa oli myytävänä kalastustarvikkeita; ehkä valikoimaan kannattaisi sisällyttää myös muutama pingismaila.

Autolle palattuamme päätimme jatkaa Kairijoen puretulle sillalle, jonne oli vain muutaman kilometrin matka. Voisikohan siellä puskaparkkailla yhden yön? Olemattoman sillan kupeessa liikennettä tuskin olisi häiriöksi asti.

Pienen pähkäilyn jälkeen jäimmekin yöksi joen liepeille. Myös jokilaaksossa tuuli sen verran navakasti, että hyttyset eivät suuremmin vaivanneet.

Joen toiselle puolellekin oli päätynyt yksi matkailuauto. Tuntui hassulta, että linnuntietä meitä erotti vain joki ja sata metriä, mutta tietä pitkin vastarannalle olisi yli neljäkymmentä kilometriä.

Tällaisessa syrjäisessä paikassa puskaparkkailussa on etunsa ja haittansa. Eduksi on laskettava se, että oma rauha on yleensä rikkomaton.

Toisaalta tietyissä asioissa täytyy olla poikkeuksellisen huolellinen. Yksi varottavista jutuista on itsensä lukitseminen auton ulkopuolelle. Sellainen onnistuu esimerkiksi näin:

1. Nukkumaan mennessä auton ovet lukitaan.
2. Yöllä tulee tarve hetkeksi poistua luontoon. Auton sivuovi avataan ilman että sen lukitusta ensin avataan (mikä onnistuu sisältä päin).
3. Autosta poistutaan ilman avaimia.
4. Auton ovi läimäistään takana kiinni (jotta hyttyset eivät pääse sisälle).

→ Ollaan auton ulkopuolella kalsareissa, ovet lukossa, avaimet ja kännykkä auton sisällä, hyttyset imevät verta, Marttiin 80 km.

On siis hyvä iskostaa päähän ajatus siitä, että aina kun autosta poistutaan, avaimet ovat mukana.

Southern Latitudes

Tämä video on jatkoa aiemmin julkaisemilleni Northern Latitudes- ja Eastern Longitudes -videoille.

Nyt joku tietysti ihmettelee, miten videon nimi voi olla Southern Latitudes, jos kaikki otokset on kuvattu päiväntasaajan pohjoispuolella. No, päiväntasaajahan ei liity asiaan mitenkään, koska se edustaa harhaista maailmankuvaa.

Oikea tapa ilmaista leveys- ja pituuspiirit on ilmoittaa ne suhteessa mualiman napaan. Jos siis ajatellaan vaikkapa Tammisaarta, kyllähän kyse selvästi on eteläisistä leveyspiireistä.

Katso YouTubessa

Baijerin hevonen

Samassa liikkeessä nelivetoisen Caradon kanssa oli esillä myös pari Weinsbergin retkeilyautoa. Saksan Baijerissa rakennettavat Weinsbergit ovat paljolti samanlaisia kuin Knaussin valmistamat autot, mikä ei ole yllätys, sillä kyse on saman konsernin tuotteista.

Samanlaisia autopareja on oikeastaan aika monta:

• Knaus - Weinsberg
• Pössl - Roadcar
• Adria - Sun Living
• Hymer - Carado / Sunlight

Tällaisista merkkipareista toinen on yleensä kalliimpi vaihtoehto, ja toinen edustaa budget-luokkaa. Weinsberg- ja Knaus-autoissa ei päällisin puolin näytä olevan suuria laatueroja, mutta ehkä pinnan alta tai varustelusta löytyy jotain.

Yksi retkeilyautojen suunnitteluvalinnoista liittyy siihen, miten ohjaamon yläpuolella oleva tila on hyödynnetty. Adriassa tila on jätetty tyhjäksi, kun taas Weinsbergissä ohjaamon päälle on rakennettu isohko hylly.

Aiemmin ajattelin, että hylly haittaa liikkumista ohjaamon ja asuinosan välillä, mutta Weinsbergissä hylly ei tuntunut olevan erityisen pahasti tiellä. En tiedä, hakkaako siihen sitten pitkässä juoksussa päätään, mutta ainakin se kompensoi auton takaosasta puuttuvaa poikittaista yläkaappia.

Ratkaisun hyvänä puolena voinee pitää myös sitä, että hyllyyn voi helposti kiinnittää vaikkapa ylimääräisen lämpöverhon asuintilan ja ohjaamon väliin. Tämä kuva on käytetystä autosta:

Toki selvää on, että tyhjäksi jätettynä ohjaamon yläpuolinen tila tuo pieneen autoon avaruutta, valoakin. Joissakin autoissa - monissa Pössleissä ainakin - hylly on liikkuvaa sorttia niin, että sen voi tyhjänä kääntää ylös ja kiinnittää kattoon. Tämä saattaa olla paras kompromissi kiinteiden ratkaisujen välillä.

Ylähyllyn alareunassa olevat valaisimet ovat vähän halvan oloiset. Luulin näitäkin edellisen käyttäjän asentamiksi, mutta kyllä ne taitavat olla tehtaalta peräisin.

Totesin joskus, että en erityisemmin tykkää puusomisteista, mutta Weinsbergin sisätilat miellyttävät silti minua. Auton yläkaapit hyllyineen ovat verrattain tilavat ja käytännölliset, ja lisäksi niissä on kunnon vetimet, ehkä parhaat nyt kokeilemistani.

Weinsbergissä oleva jalaton pöytä on periaatteessa kätevä, mutta jälleen mietityttää se, miten paljon pöydän alta kääntyvälle jatko-osalle uskaltaa laittaa painoa. Jatko-osa tosin näyttää siinä määrin lyhyeltä, ettei siihen taida edes tietokone mahtua, ja peruspöytä muutenkin on aika pieni. Jalallisia vaihtoehtojakin on tarjolla, mutta pientä ahtauttahan ne sitten tuovat tullessaan.

Kylpyhuoneen oven "jousi" on erikoinen. Kai tämä jousi on?

Kylpyhuoneen ovi muutenkin on se osa, jota Weinsbergissä hieman vieroksun. Pieneen retkeilyautoon ei mielestäni kannata asentaa käytävälle kääntyvää ovea, koska avattuna se on tiellä, ja suljettuna ovi tekee kylppäristä hukkatilan. Rullaovi tuo käytävälle tilaa, ja haitariovikin (kuten Bürstnereissä) toimii paremmin, vaikka niihinkin liittyy omat ongelmansa.

Myös alakaapin ovi ihmetyttää. Ylileveän rivan vuoksi se ei avaudu tätä enempää, vaikka tilaa olisi muuten ollut. Nämä ovat pieniä juttuja, mutta tätäkö ei sitten mitenkään ollut mahdollista toteuttaa paremmin?

Weinsbergissä kaasunsulkimet ovat helposti tavoitettavissa. Eivät aivan yhtä kätevästi kuin Caradossa, mutta hyvin silti.

Kun puhutaan 5,40-metrisistä autoista, Knaus tai Weinsberg on Pösslin ohella sellainen merkki, jota saattaisin Adrian tilalle harkita. Weinsbergin autot ovat kodikkaan oloisia, mutta hintaluokka näkyy esimerkiksi siinä, että niissä ei ole vakiona raami-ikkunoita. Tämä onkin yksi ilmeisimmistä eroista Knauseihin verrattuna.

Toisaalta Weinsbergin varusteluun voi tehdastilauksen yhteydessä suuresti vaikuttaa, ja erityismaininta täytyykin antaa monipuoliselle konfiguraattorille, joka merkin nettisivuilta löytyy. Esimerkiksi tuon ikkunatyypin voi vaihtaa, mutta jostain syystä Suomeen valmiiksi tilatuista Weinsbergeistä ei upotettuja ikkunoita juuri löydy.

En ole koskaan vaihtanut matkailuautoa toiseen, mutta voin kuvitella, että tavaroiden siirtäminen uuteen autoon voi merkin vaihtuessa olla vähän ärsyttävää. Monet niistä laatikoista, kipoista ja purkeista, joille on vanhassa autossa löytynyt täydellinen paikka, muuttuvat vähintään epäkäytännöllisiksi. Weinsbergissä säilytystilat sentään ovat kohtalaisen runsaat, takakontti mukaan lukien.