Pelkkää juhlaa

Maanantaiaamu Hietajärven rannassa oli erityinen. Hyvää syntymäpäivää minulle, rakkain!

Olin jo ennalta ilmoittanut vaimolle, että en halua mitään lahjoja, mutta ehkä voisimme silti juhlistaa merkkipäivääni vaikkapa lounastamalla Parppeinpirtillä.

Niinpä suuntasimme Kiihtelysvaarasta kohti Ilomantsia. Käytyämme ensin kaupassa jatkoimme Parppeinvaaralle, jossa karjalaistyylinen talo meitä odotti. Tai ehkä nimenomaan meitä ei odotettu, mutta ruokailijoita yleensä.

Emme kovin usein syö ulkona, ja jos teemme niin, se yleensä tarkoittaa tien poskessa olevaa huoltoasemaa. Nykykarjalainen pitoateria oli selvä poikkeus tästä linjasta. Lounaan hinta ei ollut erityisen edullinen, mutta sillä ei nyt ollut merkitystä, koska rouva hoitaisi maksupuolen.

Parppeinpirtin tarjoilua voisi luonnehtia ravitsevaksi. Totta puhuen jo alkupalojen voimalla jaksaisi kulkea kauas, mutta pääruokana tarjoiltu karjalanpaisti tietysti kantaa vielä pidemmälle. Onneksi emme asu Ilomantsissa, sillä tästä voisi tulla ongelma, monellakin tavalla.

Lounaan jälkeen ajattelimme ensin vyöryä Kaunisjärven suuntaan, mutta orastavat muutokset säätilassa saivat meidät pohtimaan asiaa uudelleen. Ja mikäli loman aikana on tarkoitus ehtiä Suomussalmelle asti, pitäisikö tässä vaiheessa muutenkin pyristellä hieman pohjoisemmaksi?

Hetken karttaa tuijotettuamme päätimme Kaunisjärven sijaan tavoitella Vuonislahdessa olevaa SFC Rekiniemeä. Olemme viime aikoina suosineet SFC-alueita, koska ne ovat pääsääntöisesti hyvätasoisia ja SFC-kortilla yleensä kohtuuhintaisiakin.

Rekiniemeä kannattaa periaatteessa lähestyä pohjoisen suunnasta, Tiensuun kautta siis, koska tällöin perille asti pääsee asfalttitietä pitkin. Koska itse tulimme etelästä, emme viitsineet ajaa Tiensuuhun asti, vaan koukkasimme Pykäläkorven läpi kulkevalle pienemmälle tielle, jonka länsipää oli jo melko lähellä Vuonislahtea.

Pykäläkorven tie oli kapeudestaan huolimatta ihan hyvä ajaa, mutta Ala-Kelvän ja Vuonislahden välisellä soratiellä sen sijaan oli melkoisesti nimismiehen kiharaa, jopa suorilla ja tasaisilla tieosuuksilla. Vaikka yleensä ajan huonoilla teillä varovaisesti, yhdessä kohtaa Ducaton vasemman etujousituksen suunnasta kuului kova kolahdus.

Ääni oli niin voimakas, ettei se oikein voinut kuulua auton pohjaan sinkoutuneesta kivestä. Iskunvaimenninkaan tuskin pohjasi, koska kiharat olivat kuitenkin melko matalia. Ensimmäinen mieleen tullut ajatus olikin, että vasen etujousi taisi katketa. Toisaalta nopeutta oli vain 10 - 20 km/h, ei kai siinä vauhdissa voi jousi mennä rikki, helposti ainakaan?

Pikainen tarkastus tien päällä ei kuitenkaan paljastanut vaurioita, enkä ajaessakaan huomannut mitään erityistä. Kai sen nyt tuntee, jos jousitus on hajalla.

Ajoimme hissukseen Rekiniemeen, josta meille järjestyi kelpo paikka, koska saavuimme paikalle hyvissä ajoin.

Illalla lähdimme vielä kevytretkeilemään leirintäalueen ympäristöön ja Pielisen rantaan. Vuonislahdessa on paitsi kiva uimaranta myös hauska pieni saari, johon vie pitkospuista tehty silta.

Saaressa on laavu ja tulipaikka, joille meillä ei kuitenkaan nyt ollut käyttöä. 

Hetken Sallaa lennätettyäni jatkoimme leirintäalueen vieressä olevaan niemeen, jossa myös kiertää lyhyt Hiljaisuuden polku.

Tavanomaista hartaammista opasteista päätellen polku mahdollisesti on seurakunnan ylläpitämä, tai muuten sidoksissa viereiseen hautausmaahan.

Mitä SFC Rekiniemeen tulee, paikka on laadukas ja ainakin oman vierailumme aikaan hyvin rauhallinen. Majoitushinta on hiukan korkeampi kuin muualla, mikä todennäköisesti selittyy sillä, että vastaanotto samoin kuin keittiö- ja wc-tilat löytyvät uudehkosta rakennuksesta.

Itse kuitenkin suosimme omaa pientä keittiötämme, jossa päivän päätteksi tarjoiltiin vielä rommileivoksia. Olihan edelleen juhlapäivä, nääs.

Viisauden alku

Karhun pelko kuulemma on viisauden alku, mutta Kiteen eräpolulla siitä viisaudesta ei ollut hyötyä.

Katso YouTubessa

Turhaa viisastelua

Vuohimäeltä matkamme jatkui Kiteen suuntaan. Savonlinna vaikutti ohi ajaessamme houkuttelevalta, ja siellä ehkä olisi pitkän tauon jälkeen pitänyt poiketa, mutta olimme jo ehtineet kiinnittää katseemme Kiteen ja Rääkkylän välissä olevaan Koivukummun retkeilyreittiin.

Reittiä ympäröivä alue ei ollut kartassa kovin iso, mutta sen tarjonta vaikutti silti runsaalta, sillä pohjakartassa mainittiin myös Parppeinlammen kierros ja Hietaniemen kierros. Liikennemerkeissä kuitenkin puhuttiin Kiteen erä- ja riistapolusta, joka nähtävästi sisälsi kaikki edellä mainitut.

Hietalahden rantaan vievä tie oli hyväkuntoinen, mutta aavistuksen kapea. Pysäköintitilaa oli silti kohtalaisen runsaasti sekä riistapolun alussa että tien päässä olevassa silmukassa.

Eräpolun erikoisuus on eläinaiheiset veistokset, joita reitin varrella on useita. Ne lienee viimeistelyä lukuun ottamatta tehty moottorisahalla, ja etenkin karhuaiheiset veistokset olivat varsin onnistuneita.

Porsaalta näyttänyt pystykorva olisi ehkä kaivannut pientä tuunausta, ja ihan kaikkia lajeja tuskin edes tunnistin oikein.

Mutta ei pitäisi viisastella, kun itselle neliskanttisen kynttilänjalankin tekeminen on haastava tehtävä.

Kaikkiaan veistokset olivat hauskoja, ja riistapolku muutenkin positiivinen yllätys.

Hietaniemen kota on kivalla paikalla, ja myös Hietalahden uimarannalla oli aurinkoisena keskipäivänä miellyttävää, vaikka tuuli olikin nyt tuonut rantaan jotain puun silppua.

Pientä ihmetystä herätti Mäkränhovin luontotupa, joka nimensä puolesta synnytti suuria odotusarvoja, mutta osoittautui lähinnä suljetuksi puuvajaksi, vaikka olihan siinä sentään ikkuna.

Vai onko rakennus vain merkitty kartassa väärään paikkaan? Liittyisikö merkintä sittenkin reitin alussa olleeseen Luontoaittaan?

Luontoaitan ovet olivat lukossa, mutta nähtävästi aitta on tarvittaessa käytettävissä, tilauksesta. Itse kuitenkin jatkoimme illaksi Kiihtelysvaaraan, SFC Hietajärvelle.

Hietajärven camping-alue on melko lähellä tietä, mutta muuten oikein viehättävä, eikä palvelutasossa juuri ole puutteita. Sauna oli myös mainio, ja tarjosi jälleen mahdollisuuden keskustella auton renkaista, automaattivaihteistojen eroista ja Fiatin jakohihnan vaihtovälistä.

Kun ymmärtäminen on tärkeää

Jos ymmärtää kiertää pahimmat pusikot, Vuohimäen leirintäalueelta on hyvä ponnistaa lähiseudun retkeilyreiteille.

Katso YouTubessa

Oikopolkuja

On elokuu ja kirjoitan elokuussa tapahtuneista asioista... Voisi melkein luulla, että olen saanut kurottua blogini päivitysviiveen umpeen, mutta ei sentään. Taidan tarvita blogilleni haamukirjoittajan.

Elokuussa 2025 kesä joka tapauksessa jatkui suotuisissa merkeissä. Vaikka olimme kesä- ja heinäkuun aikana tehneet jo pari reissua pohjoiseen päin, sama suunta kiinnosti edelleen. Lomaviikon alussa Suomussalmen ja Sallan tienoille näytti kuitenkin kiertyvän sadealue, jota halusimme vältellä.

Käytännössä tämä tarkoitti, että ajaisimme Kuopiosta pohjoiseen Savonlinnan kautta. Reitti ei ollut optimaalinen, mutta pieni koukkaus etelään antaisi sadealueelle aikaa väistyä tieltä. Emmekä sitä paitsi olleet käyneet Savonlinnassa aikoihin, joten matkasuunnitelmamme vaikutti myös mukavan freesiltä.

Retkeilymielessä Etelä-Karjala ei ollut toivelistamme kärjessä, mutta löysimme silti kartasta muutaman meitä kiinnostavan kohteen. Yksi sellaisista oli Soininmäen luontopolku, jonka yksi lähtöpaikka sijaitsi sopivasti Vuohimäen leirintäalueella.

Niinpä ajelimme ensimmäisen päivän illaksi Vuohimäkeen, josta Reiskalle järjestyikin aika mukava pilttuu, ja lähdimme sitten patikoimaan Soininmäen suuntaan.

Vaikka merkittyjä reittejä on kuljettu aika paljon, tapaamme joskus turhan tiukasti seurata karttaan piirrettyä viivaa maastossa olevien opasteiden sijaan. Niin teimme tälläkin kertaa, ja se johdatti meidät ikävään ryteikköön, mikä olisi ihan arkijärjellä ollut vältettävissä.

Tilajoenlahden rantaan nettikartassa menevää reittiä ei siis kannata seurata, ellei viidakkoinen ympäristö erityisesti kiehdo. Helpommalla pääsee, kun kulkee leirintäalueen mökkialueen kautta ja jatkaa sieltä valmiille polulle.

Onneksi rytöä oli vain muutaman sadan metrin verran, ja sen jälkeen varsinainen polku erottui maastosta paremmin. Luontopolun opasteet olivat hyviä, mutta kartta on silti tällä reitillä avuksi, elleivät kylteistä löytyvät paikannimet ole ennestään tuttuja.

Soininmäen polulla on aika paljon korkeusvaihteluita. Tämä suosi vaimoa, joka on kevytrakenteinen ja nousee mäkiä kuin norjalainen hiihtäjä.

Itse taas... no, puhutaanpa asioilla niiden oikeilla nimillä. Minusta tuntuu, että Malla on viime aikoina hieman lihonut, mitä ei voi olla huomaamatta, kun sitä kantaa reppu selässä. Kun omat jalatkin vielä reistaavat, en ylämäissä meinannut pysyä vaimon perässä.

Reitin varrella on paljon kuusivaltaista metsää, joka ei ole suurinta suosikkiani, ei edes luonnontilainen perintömetsä. Iso Soininmäellä maasto muuttuu mäntyisemmäksi, ja on mielestäni hienompaa. Soininmäen osuus toikin mieleen Pukkipalon kalliot, joilla aiemmin keväällä patikoimme.

Soininmäki ei ole häkellyttävän korkea, mutta sen laelta avautuu silti jonkinlainen maisema. Kiintopisteitä ei liiiemmin näy, ja tunnelma on yllättävän seesteinen, vaikka Savonlinnaan ei ole kuin muutama kilometri. 

Iso Soininmäki joka tapauksessa on luontopolun helmi, joten sitä ei kannata jättää väliin, vaikka pidempää reittiä muilta osin lyhentäisikin.

Ison ja pienen Soininmäen välissä reitti etenee vehreän rotkolaakson kautta.

Alueen laavut eivät ole ihan uusia, mutta yhä paikallisen yhdistyksen ylläpitämiä, ja monet myös latureittien varrella, kuten esimerkiksi Mustalammen laavu.

Soininmäen kierroksen pituudeksi tuli kymmenisen kilometriä, mikä oli loppukesäiseksi iltalenkiksi varsin sopiva. Alueella risteilee luontopolun lisäksi muitakin reittejä, joihin voisi joskus tutustua tarkemmin. Osa niistä tosin näyttää menevän pieniä teitä pitkin.

Vuohimäen caravan-alue on rakennettu avaraan rinteeseen, jonka alaosasta - noin 500 metrin päästä - löytyy tilava sauna uimarantoineen.

Leirintäalueesta jäi hyvä jälkimaku, vaikka illalla alueen lavalle nousut suomiräp-yhtye Mellunmäestä suorittikin osuutensa tarpeettoman äänekkäästi.

Ohjelmisto ei sinänsä ollut aivan kuraa - erityismaininta annettakoon Just an Illusion -kappaleen cover-versiolle - mutta jouduin silti volyymin vuoksi turvautumaan korvatulppiin, jotka ajoneuvomme vakiovarusteisiin sisältyvät.

Rannan läheisyydessä näkyi olevan myös uudempia caravan-paikkoja, joista vastaanotossa ei mainittu mitään. Ylärinteen mainiolle huoltorakennukselle on niiltä jonkin verran matkaa, mutta onpahan sitten esiintymislavakin sopivalla etäisyydellä. WC taitaa sentään löytyä lähempää.

Mukuloista

Kolme vuotta palvellut DNA 4G-mokkulani oli alkanut kiukutella, eikä aina enää ottanut virtaa vastaan, etenkään USB-portista ladattassa. Ehkä sen akku ei ole tykännyt siitä, että laite on ollut latauksessa kaikki illat. Mokkula ei toimi akkuvirralla kovin pitkään, joten on ollut helpompaa kytkeä kaapeli kiinni, ja sitten unohtaa laite katon rajaan.

Nyt varauksen määrä tuntui vajuvan myös kaapeli kytkettynä, joten laitetta ei enää voisi käyttää pitkään. DNA:n pidennetty takuukin oli mennyt umpeen, joten edessä oli uuden modeemin hankinta.

Korvaavan laitteen valinta vaikutti aluksi helpolta, koska edullisia muutaman kympin 4G-mokkuloita on tarjolla monia. Tarkempi tutkiskelu kuitenkin paljasti, että DNA:n 4G-mokkula on teknisesti yhä kohtuullisen kelpo laite, eivätkä verrokit siten houkutelleet.

Myös uudempia 5G-matkamokkuloita on monenlaisia, mutta kivijalkamyymälöissä tarjonta on suppeampaa, enkä yleensä tilaa mitään postitse, jos ei ole ihan pakko. En edes tarvitsisi 5G-laitetta, koska minulla on vain 4G-liittymä, joka on retkeilyautokäytössä ollut ihan riittävä.

Kaikesta huolimatta päädyin hankkimaan DNA 5G -mokkulan, joka käytännössä on yksi variaatio ZTE MU5001-reitittimestä.

Laitemalli ei ole enää ihan uusi, mutta ensivaikutelma siitä oli positiivinen. Se tukee riittävän nopeaa WiFi 6 -verkkoa, ja hieman poikkeuksellisesti kyljestä löytyy myös Ethernet-portti ja liitäntä ulkoiselle antennille. Akku on irrotettavaa mallia, joten sen voinee vaihtaa, jos se menee huonoksi. Ilman akkua laite ei edes toimi, vaikka se olisi kytkettynä virtalähteeseen.

Ulkomitoiltaan MU5001 on hieman aiempaa mokkulaa isompi ja raskaampi, mutta mahtuu silti Adrian kattoikkunan kahvan päälle. WLAN-lähetystehon ja siten kantaman voi kolmiportaisesti valita, mikä on hyvä juttu. Oletusarvoisesti käytössä on pisin kantama, mutta autossa riittää pienin tehovalinta, joka samalla säästää akkua, jos asialla nyt on merkitystä. Akun varaus joka tapauksessa riittää pidemmälle kuin edellisessä mokkulassa.

Laitteen kosketusnäyttö on kankean oloinen, ja asetuksia onkin helpompi säätää tietokoneella selainta käyttäen. Tosin eipä niihin alkuvirittelyn jälkeen juuri tarvitse kajota.

Jälkikäteen DNA:n mokkulasta kuitenkin paljastui puute, jota en ollut aiemmin huomannut. Laite ei nimittäin tue WPA3-suojausta, mikä on outoa, koska ZTE:n vastaavassa mallissa sellainen on. Onko DNA siis tarkoituksella poistanut kyseisen ominaisuuden? Ethernet-porttia hyödyntämällä ongelmaa voi tietysti kiertää, mutta miksi tällainen rajoitus on tehty?

Muistoja

Muistoja ajalta ennen babylonialaisia.

Katso YouTubessa

Viidakkoon

Jokohan Hopeaperästä pitäisi kääntyä kohti Kuopiota? Periaatteessa kyllä, mutta jos lämpimiä kesäpäiviä koko talven odottaa, kotiin palaamisen kanssa ei kannattane hötkyillä.

Länsirannikolla näytti sitä paitsi yhä olevan aurinkoista, joten miksipä emme vielä koukkaisi sitä kautta? SFC Lohenpyrstö Raahessa osoittautui aiemmin kesällä viihtyisäksi paikaksi, joten se voisi toimia vielä yhden yön tukikohtana. Vai pitäisikö jatkaa Kalajoelle asti, tai peräti SFC Sautinkarille?

Lopulta päätimme tavoitella Sautinkaria ensisijaisesti siksi, että se oli meille ennestään vieras paikka. Ajamista olisi hieman enemmän, mutta tien koko huomioiden sittenkin aika maltillisesti. Ja onhan Sautinkarillakin meri lähellä, mikä tehnee maakravulle hyvää, joskus.

Sautinkarin leirintäalueelta löytyikin meille kelpo paikka. Retkeilyajatukset nostivat vielä päätään, kun huomasimme, että aivan leirintäalueen vierestä lähtee muutaman kilometrin mittainen Meksin luontopolku. Päätimme vilkaista, miltä polku näyttää.

Luontopolun alku ei herättänyt minussa suuria intohimoja. Jos koko matka olisi samanlaista pusikkoa, loppuilta vietettäisiin punkkeja irti nyppiessä. Olisiko mielekkäämpiä vaihtoehtoja tarjolla?

Vaimoa asia ei tuntunut samalla tavalla vaivaavan, joten tässä vaiheessa polkumme erkanivat. Rouva suuntasi punkkiviidakkoon - tai niin uskoin - ja itse kirmasin juosten asfalttiviidakkoon.

Lopulta asiat etenivät niin, että minä hölkkäsin teitä pitkin samaiseen Meksinmetsään, johon rouvakin oli valitsemaansa oikopolkua pitkin ryöminyt.

Itse palasin lenkiltäni vaimoa aiemmin, minkä jälkeen teimme hänelle perusteellisen punkkitarkastuksen. Yhtään punkkia ei löytynyt, mikä oli yllätys. Ehkä helle ja kuiva sää olivat punkeillekin liikaa. Tai sitten vaimo huijasi, ja oli jo matkan varrella raapinut kaikki ötökät irti.

Sautinkarin leirintäalue on hyvällä paikalla, mutta itse kari ei ollut kuvittelemani kallioinen luoto, jossa voisi illan hämärtyessä istuskella, kun aurinko laskee meren taa. 

Pikemminkin kyse oli vähän ikävän näköisestä jättömaasta (varsinainen karikko tietysti vaanii meren puolella). Isohko nurmialue sinne kuitenkin oli lanattu, liekö tuossa jonkinlaiseen telttainvaasioon varauduttu.

Aivan leirintäalueen kupeessa oleva uimaranta oli ilta-auringon paistaessa kiva, ja korvasi luotoon liittyvät puutteet.

Jälkikäteen analysoiden oli kätevää, että vaimo tällä kertaa retkeili yksinään, ja otti blogiini tulevat kuvat samalla kun itse juoksentelin omilla teilläni. Järjestely tuntui toimivalta; samaa voisi kokeilla toistekin. Mutta miten saisin vaimon tekemään videotkin puolestani?

Miten minusta tuli parittaja

Olen jo pitkään kaavaillut, että alan ilmakuvauksessa suosia Mauri-kopteria (DJI Mini 2) vanhemman Mallan (DJI Mavic Mini) sijaan. DJI Mini 2 on monessa suhteessa parempi laite, sillä se sietää paremmin tuulta, ja kantamakin on DJI Mavic Miniä pidempi.

Lomareissulla kohtaamani kuumenemisongelma kuitenkin synnytti uuden pulman: en voinut enää käyttää Mauri-kopteria, koska minulla ei ollut sen kanssa toimivaa kauko-ohjainta.

Mistä löytäisin uuden ohjaimen? DJI Mini 2:n käyttämän DJI RC-N1 -ohjaimen saatavuus ei ole kovin hyvä, koska kopterimalli on jo vanha. Mikään muu DJI:n drone ei liioin käytä samaa ohjainta, joten uudemman kopterin hankintakaan ei auttaisi asiaan.

Onnekseni huomasin, että Oulun Kaakkurin Power-myymälän outlet-laarista löytyisi DJI Mini 2 -kopteri oheislaitteineen. Pelkän ohjaimen ostaminen tuskin olisi mahdollista, mutta hankkimalla koko paketin ainakin saisin Maurin taas henkiin.

Koska sattumoisin ajelimme Oulun suunnalla, kävin kaapimassa laarin pohjat Kaakkurista. Normaalisti ehkä vieroksuisin kopteria, jonka kyljessä lukee asiakaspalautus, mutta koska olin ensisijaisesti kiinnostunut vain ohjaimesta, se ei haittaisi.

Lopulta kävi ilmi, että itse kopterikin oli avaamattomassa paketissa, joten myös se olisi 100 %-kunnossa. Onpahan ylimääräinen laite siltä varalta, että Maurille tapahtuu jotakin. Lisäbonuksena sain vielä paketin mukana uuden akun aiemmin vioittuneen tilalle, ja hintakin oli kohtuullinen.

Kaupassa myytävät kopterit on tehtaalla valmiiksi paritettu kauko-ohjaimensa kanssa. Koska tarkoitukseni oli käyttää uutta ohjainta vanhan kopterin kanssa, parittaminen täytyi tehdä uudestaan. Toimenpide oli minulle vieras, mutta onnistui helposti DJI Fly -sovellusta käyttäen.

Aiemmin tapasin aina päivittää kopterini uuteen malliin, kun sellainen tuli tarjolle - käytännössä vuoden välein. Uusi tekniikka on yleensä etevämpää, mutta eihän hommassa oikein ole järkeä, jos vanha laitekin on riittävän hyvä. Uuteen kopteriin täytyy myös hankkia lisävarusteita kuten uusia suotimia - vanhat eivät kuitenkaan ole yhteensopivia - mikä lisää kustannuksia entisestään.

Olenkin tästä syystä tyytyväinen Maurin saamaan jatkoaikaan. Tunnen myös oudolla tavalla mielihyvää siitä, että nämä vanhemmat kopterit eivät lähetä RemoteID-signaalia, jos sellaista nyt joku sattuisi seuraamaan.

Mauri kuitenkin lentää tai kuvaa hiukan vinossa asennossa, mitä en ole saanut kalibrointitoiminnollakaan korjattua, joten asia täytyy aina huomioida videoita editoitaessa. Jossain vaiheessa Mauristakin täytyy siten luopua, mutta vielä ei ollut sen aika.