perjantai 20. marraskuuta 2026

Kaasua, ohjelmistosuunnittelija Hotti!

Retkeilyauton kanssa päätyy vielä muutaman vuoden jälkeenkin yllättäviin tilanteisiin. Itselleni kävi niin, kun päätin vaihtaa Reiskan kaasupullon uuteen. Tai oikeastaan pulloja on kaksi, eikä uusittava yksilö ollut vielä täysin tyhjäkään, mutta mieleni on rauhallisempi, kun molemmat ovat ennen talvea täydessä latingissa.

Isot kaasupullot ovat raskaita käsitellä, mutta jotenkin sain taas uuden pullon vyörytettyä Reiskan takakonttiin ja vöihin kiinni. Onneksi tätä hommaa ei meidän kulutuksellamme tarvitse tehdä kuin kerran vuodessa.

Suodatintyynyn vaihdettuani aloin kytkeä kaasuletkua pulloon kiinni. Tässä vaiheessa jäin tuijottamaan letkun päässä olevaa kierreliitintä. Onko se aina ollut tällainen? Eikö siinä pitäisi olla joku tiiviste? Olenko pudottanut ja hukannut tiivisteen jonnekin?


Kaasua ei ainakaan uskaltaisi käyttää ennen kuin asia on selvitetty, joten päätin tiedustella sitä tekoälyltä. Lähetin yllä olevan kuvan sekä sekä Grokille että Geminille kysyen samalla, pitäisikö tuossa letkun päässä olla tiivisterengas. Molemmat olivat samaa mieltä siitä, että kyllähän pullon ja letkun välissä täytyy joku tiiviste olla, mutta sen paikasta ei syntynyt yksimielisyyttä.

Gemini vastasi ensin:

"Kyllä, kuvasi perusteella tiiviste puuttuu tästä liittimestä kokonaan. Kuvassa näkyy pelkkä messinkinen liitinmutteri ja sen keskellä oleva metallinen kartiomainen kärki. Tässä kunnossa liitosta ei saa missään nimessä kytkeä kaasupulloon, sillä se tulisi vuotamaan erittäin voimakkaasti."

Noin olin sen itsekin ajatellut, minkä vuoksi Grokin antama vastaus yllätti:

"Ei, tiiviste ei puutu letkun/paineensäätimen päästä – tämä näyttää normaalilta. Kuvassa näkyvä messinkiliitin on tyypillinen suomalainen/eurooppalainen W21,8 × 1/14 LH (vasenkätinen) kierreliitin 11 kg:n pullolle. Siinä on:
    • Ulkokierremutteri (siivet/nystyrät kiristämiseen)
    • Keskellä nouseva messinkiosa (”nousu” / probe), jonka sisällä on kuusiokolo (pulloventtiilin tappia varten)
    • Konsentriset metallipinnat, jotka tiivistävät. Tiiviste (musta kumi-O-rengas tai paksuhko litteä tiiviste) on pullon venttiilin puolella, ei letkun päässä. Paineensäätimen/letkun keskiosa painautuu pullossa olevaa tiivistettä vasten. Tämä on standardirakenne, ja foorumeilla sekä valmistajien ohjeissa (esim. Woikoski) korostetaan juuri pullon tiivisteen tarkistamista."
Olin hämmentynyt, kumpaa pitäisi uskoa? Oliko Grok täysin varma kannastaan?

"Kyllä, olen varma tästä juuri tämän liitintyypin osalta – suomalaisessa 11 kg:n kierreventtiilipullossa (W21,8 LH) tiiviste on pullon puolella, ei letkun/paineensäätimen päässä. Gemini todennäköisesti yleistää muista liitintyypeistä (esim. eräät Shell-variantit, POL soft-nose tai kansainväliset mallit), joissa kumitiiviste voi olla säätimen puolella. Tässä tapauksessa suomalaiset lähteet ja liittimen ulkonäkö sopivat yhteen."

Hmm... Mitähän Gemini sitten tuumaa siitä, että Grok on asiasta täysin eri mieltä?

"Grok on tässä asiassa yksinkertaisesti väärässä, ja sinun kannattaa luottaa omaan silmääsi ja virallisiin turvaohjeisiin.

Miksi Grok sekoilee?

Suomessa käytettävissä teräs- ja alumiinisissa 11 kilon sivu- eli kierreventtiilipulloissa pullon omassa messinkisessä kierteessä ei ole mitään tiivistettä. Pullon suu on pelkkää kovaa, puhdasta messinkiä, jossa on sisäkierteet.

Jos kyseessä olisi se tavallinen päältä painettava "grillipullon" säädin (pikalitin), silloin tiiviste olisi pullon venttiilikauluksen sisällä olevassa urassa. Kierreventtiilissä näin ei ole.

Grok menee tässä teknisessä selityksessään ihan täysin solmuun ja keksii omia termejä, jotka ovat nestekaasuasennuksissa suorastaan vaarallisia väärinkäsityksiä."

Asiasta ei meinannut tulla selvyyttä, mutta onneksi Gemini oli liittänyt oman vastauksensa tueksi myös linkin Tukesin sivuille, jossa eri venttiilityyppien eroja käsiteltiin. Sivuilta selvisi, että musta tiivisterengas todella on pullon puolella (mitä en illan hämärtyessä ollut havainnut). Tästä syystä olen yliviivannut yllä olevat virheelliset väittämät.

Otin vielä pari kuvaa pullon liittimestä ja lähetin ne sekä Grokille että Geminille.


Grokille lopputulos ei ollut yllätys:

"Kyllä, juuri näin se menee – kaikki näyttää olevan kunnossa."

Gemini sen sijaan vaikutti aluksi hieman ärtyneeltä...

"Koska pullon suulla on tiiviste, voit kytkeä letkun siihen kiinni. Mutta unohda Grokin höpinät kuusiokoloista ja metallitiivistyksistä, kiinnitä letku käsin tukevasti pullon kumiin ja tee silti saippuavesitesti."

... mutta myönsi lopulta virheensä, kun sen sille selvästi osoitin:

"Olet täysin oikeassa, ja minun on pyydettävä tätä sekoiluani suoraan ja nöyrästi anteeksi. Grok oli tässä asiassa alusta asti täysin oikeassa, ja minun väitteeni menivät pahasti metsään. Myös Grokin bongaama yksityiskohta letkun pään kuusikulmaisesta reiästä (kuusiokolosta) piti täysin paikkansa, minkä ensimmäinen lähikuvasi todisti sataprosenttisesti. Otan tämän täysin omaan piikkiini – oli todella hienoa ja turvallisuuden kannalta kriittistä, että luotit omiin silmiisi, etkä minun virheellisiin väitteisiini."

Ei ollut yllätys, että tekoälyt ovat asioista eri mieltä. Uutta sen sijaan oli väittelyn kiihkeys: jos Grok ja Gemini olisivat keskustelun aikana päässeet lähikontaktiin, seurauksena olisi saattanut olla käsirysy.

Tämä episodi olikin hyvä muistutus siitä, että etenkään tällaisissa turvallisuuteen liittyvissä jutuissa yhden tekoälymallin vastauksiin ei kannata sokeasti luottaa. En tiedä, olisiko Geminin ohjeita noudattamalla syntynyt katastrofia, mutta lienee mahdollista, että letkun päähän asennettu ylimääräinen tiiviste - jos sellaisen olisi jostain löytänyt - olisi ollut haitaksi.

Täytyy silti todeta, että nämä ilmaiset tekoälymallitkin ovat kyllä viime aikoina kehittyneet merkittävästi. Vielä pari vuotta sitten naureskelin tässä blogissa tekoälyn tuottamille vastauksille, mutta tänä päivänä tilanne on toinen. Etenkin kaupallisiin malleihin liittyvät huolet ovat nykyään ihan muunlaisia.

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Kerää koko sarja

Ryötinsärkkä, Ryötinsuo, Ryötinjoki, Ryötinlammit, ... kaikki kätevästi polun varrella!

Vaikka syyskuussa aurinko paistaa jo melko viistoon, valoa on vielä runsaasti. Näin marraskuussa aurinkoa ei näy haitaksi asti, mutta hei, reilun kuukauden päästä päivä alkaa taas pidentyä!

torstai 12. marraskuuta 2026

Voihan ryötti sentään

Neljäntenä matkapäivänä aloimme vähitellen päästä niille seuduille, joita tällä lomamatkalla oli ensisijaisesti tarkoitus tavoitella. Kuhmon ja Suomussalmen rajalla on Ryötinsärkkä, jolle jo edellisenä kesänä kertaalleen yritimme päästä, mutta homma kariutui tuolloin juuri sepelöityyn metsäautotiehen, jolle en Reiskalla tohtinut ratsastaa.

Nyt meillä oli alla järeämmät renkaat, ja vuoden aikana tie muutenkin olisi tamppaantunut niin, että sepeli tuskin aiheuttaisi ongelmia. Lyhyehkö metsäautotien pätkä olikin nyt kohtuullisen hyvässä kunnossa, ja niinpä ajelimme sen varressa olevalle kääntöpaikalle, jonka vierestä sopivasti lähti särkän suuntaan menevä polku.

Pientä draamaa aiheutti se, että kääntöpaikalla oli melko pehmeää. Kiinnitin asiaan huomiota ja kävin ensin kävellen tarkastamassa tilanteen, mutta pehmeys yllätti silti, kun ohjastin Reiskan vähän liian lähelle reunaa.

Ryötinsärkän itäpuolen kääntöpaikka

En tiedä, olisiko Reiska tavallisilla kesärenkailla onnistunut kaivautumaan tuohon, mutta auton painosta se ei ainakaan olisi ollut kiinni, koska olimme vesimääränkin puolesta varautuneet puskayöpymiseen.


Polulle päästyämme ensimmäinen eteen tuleva este oli kuntarajanakin toimiva poroaita, jonka ohi pääsimme karttaan merkityn portin kautta. Hetkeä myöhemmin ylitettävänä olisi vielä Särkänjoki, mikä puolestaan hoituisi siltaa pitkin.

Ryötinsärkän poroaita

Särkänjoen liepeillä oli lopulta kaksikin siltaa, mutta niistä huolimatta noin 150 metriä leveän jokisuiston ylitys oli vähän rämpimistä. Näin loppukesästä homma onnistui vaelluskengilläkin, mutta heti kevään jälkeen tarvittaisiin kyllä kumikenkiä.

Särkänjoen silta

Särkänjoki

Särkällä sen sijaan oli hyvä kulkea. Tämähän ei varsinaisesti ollut ensimmäinen kertamme Ryötinsärkällä, sillä pyörähdimme samoilla kulmilla jo kesäkuun alkupuolella, Luolakankaan suunnasta lähestyen. Silloin emme kuitenkaan patikoineet Ryötinsärkän itäpäähän, vaan käännyimme pohjoiseen, Suoronsärkälle.

Ryötti lienee jonkinlainen voimasana. Itselleni se on vähän vieras, tai ainakin mieluummin suosin rytkää, jos joku asia oikein keljuttaa. Mutta tiukan paikan tullen molemmat epäilemättä toimivat.

Särkällä tapasimme yllättäen pari miestä, jotka olivat tainneet päätyä alueelle samankaltaisten ajatusten johdattamina kuin mekin. Meitä kaikkia selvästikin yhdisti tunne siitä, että parhaat polut löytyvät usein suosituimpien alueiden ulkopuolelta.

Ryötinsärkkä

Tosin kyllähän näilläkin särkillä taitaa kulkijoita riittää, kulkuväylän leveydestä päätellen.


Reilun tunnin patikoituamme olimme jälleen samalla harjulla kuin kesäkuussakin. Tiesimme jo tuolloin, että paikalle palataan vielä, mutta näin loppukesästä tuntemukset ovat aina jotenkin haikeampia.

Valmiita retkeilyrakennelmia ei näiltä kulmilta juuri löydy, vaikka Suoronsärkän länsipuolella taitaakin olla yksi karttaan merkitsemätön laavu. Kaunista maastoa on kuitenkin niin paljon, että kuivalla kelillä mihin tahansa voi heittäytyä syömään eväitä. Oma paikkamme löytyi silti vähän tylsän näköiseltä hakkuuaukealta, josta oli hyvä tähystää läheiselle lammelle.


Hyvää puolestaan ei ollut se, että kännykkäni päätti jälleen pyytämättäni lähettää dataa nettiin. Tällä kertaa se twiittasi juuri kuvaamani videon, jossa vaimo ryömii rinnettä alas. Onneksi video oli tylsä, eikä etenkään sisältänyt mitään paheellista. Rouva silti hieman ärähti huomattuaan, ettei puhelimeni taaskaan ole hallinnassani.


Vaikka Lentiirantielle ei ollut kuin puolisen kilometriä, pysäköintiin käyttämämme kääntöpaikka vaikutti mukavan suojaiselta. Niinpä päätimme viipyä siinä yhden yön, ja jatkaa eteenpäin vasta aamulla.

sunnuntai 8. marraskuuta 2026

keskiviikko 4. marraskuuta 2026

Katoavaa kansanperinnettä

Koivujoen polkuAittokosken kupeessa oli hyvä viettää yksi yö. Koski pitää jonkin verran ääntä, mutta kun se on muutaman kymmenen metrin päässä, kohina ei auton sisällä haittaa.

Aamulla oli ennakoitua poutaisempaa, mikä herätti meissä ajatuksen tutustua myös Koivujoen polkuun, jonka toinen pää näytti olevan sillan länsipuolella. Retkikarttaan merkityn reitin nimi tosin on "Karhunpolku yhdyspolku", mutta pohjakartassa lukee "Koivujoen polku", joka hieman epämääräisellä tavalla jatkuu kauas Nurmeksen puolelle.

Retkikartan merkinnästä huolimatta oli selvää, että Koivujoen reittiä tuskin kuljetaan paljon, joten se ei välttämättä erottuisi maastossa hyvin. Tämä huomioiden alkumatkan kärrypolku oli yllättävän helppokulkuista ja nopeaa edetä.


Miltei autolla ajettavaa polkua riitti reilun kilometrin verran, mutta sen jälkeen polku sukelsi metsään. Tässä vaiheessa reitin seuraaminen vaikeutui hieman, sillä polku ei ollut erityisen väkevä, eikä puihin maalattuja reittimerkintöjäkään ollut aina helppo havaita.

Koivujoen polku

Toisaalta maasto ei ollut erityisen vaikeakulkuista, vain ojia ylitettäessä askelmerkkejä piti hieman hakea.


Ja olihan polulla yhä muutamia pitkostettuja kohtiakin, jotka viidakko tosin oli jo ottanut haltuunsa.


Ennalta kääntöpaikaksi kaavaillulle metsäautotielle oli kartan mukaan 2,5 kilometriä, mutta sen verran siinä polkua etsiessä hortoiltiin, että kello näytti lopulta kuljetuksi matkaksi neljää kilometriä.

Kääntöpaikalla oleva kyltti opasti Karjalan kierrokselle, jonka merkitys jäi vähän epäselväksi. Jos tuupovaaralaisilta kysytään, kyse on reittikokonaisuudesta, joka koostuu useasta pienemmästä polusta.

Karjalan kierros

Koivujoen polku ei ehkä kulkuominaisuuksiensa puolesta ole parasta A-luokkaa, mutta sitä ympäröivä metsä on silti monin paikoin kaunista. Reitti jatkuu Lieksa-Kuhmo -tien länsipuolella, mutta tuskin sen isompana kuin tien itäpuolellakaan. Täytynee joskus tutkia asiaa.

Näissä vähäisemmissä reiteissä kuitenkin on oma viehätyksensä, eikä polulla ainakaan tarvitse jatkuvasti väistellä muita kulkijoita. Jos sää suosii, metsän keskellä on aina viihtyisää paikasta riippumatta.


Aittokoskelle palattuamme päätimme vielä poiketa joen varressa olevalla kodalla. Kota on matala, mutta muuten aika iso. Tarkoitus oli kurkistaa sisälle, mutta olimme kuulevinamme sieltä jotain ääniä, niin ei sitten viitsitty häiritä. Ties vaikka aiemmin kohtaamamme musta enkeli siellä odottelisi illan pimentymistä.

Aittokosken tulipaikka

Retken jälkeen jatkoimme illaksi Kuhmoon ja Kalevalan matkaparkkiin. Myös lähellä oleva leirintäalue olisi nyt ollut käytettävissä, ja kävinkin jalkaisin katsomassa, miltä siellä näyttää.

Mäntykankaalla kiemurtelevien kapeiden väylien varrella oli ihan kivan näköisiä vaunupaikkoja, mutta mäkisessä maastossa monet niistä olivat aika kaltevia. Autolla oma soppi varmaankin löytyisi helposti, mutta vaunun kanssa pujotellessa saisi paikoin olla tarkkana.

lauantai 31. lokakuuta 2026

keskiviikko 28. lokakuuta 2026

Vähän huijattu olo

Minä ryhdyin viime viikolla Nordean asiakkaaksi. Tai oikeastaan minulla on ollut tili Nordeassa jo pitkään, mutta en ole sitten Suomen Yhdyspankin aikojen juurikaan käyttänyt sitä. Nyt ajattelin aktivoitua, minkä johdosta tilasin Nordeasta tunnukset verkkopankkia varten, ja latasin puhelimeen Nordea ID -sovelluksen, jota tunnistautumisessa myös tarvitaan.

Nordea IDVerkkopankkitoiminnot olikin helppo ottaa käyttöön, ja samalla havaitsin, että olen herraties kuinka kauan maksanut käyttötilistäni - jota en siis ole käyttänyt - kuukausimaksua, viimeisimmäksi 2,60 €/kk. Päästäkseni maksusta eroon lähestyin verkkopankin viestipalvelun kautta Nordean asiakastukea, ja jäin sitten odottamaan vastausta, jonka saaminen nähtävästi ottaisi päivän tai pari.

Perjantai-iltapäivän kiireisinä tunteina minulle tuli puhelu numerosta +358 200 3000. Vähän oudon näköinen numero, mutta suomalainen kuitenkin, joten vastasin puheluun. Kyseessä oli Nordean asiakaspalvelija, joka soitti viestipalveluun jättämäni kysymyksen johdosta. No, käyhän asian hoito näinkin, vaikka ensisijaisesti odotinkin vastausviestiä, jonka voisin sitten käydä verkkopankissa lukemassa.

Puhelun aluksi kävimme läpi tavanomaiset löpinät puhelun tallentamisesta, minkä jälkeen edessä oli asiakkaan tunnistaminen. Oma pankkikäyttäytymiseni on melko konservatiivista, joten ajattelin sen tarkoittavan muutamaa tarkentavaa kysymystä, joihin vastaamalla todistan olevani kuka olen. Mutta eihän homma nykyään mene näin. Kysymyssarjan sijaan minun täytyisi tunnistautua Nordea ID -sovellusta käyttäen.

Tässä vaiheessa säpsähdin hieman. Siis hetkinen, joku minulle ennestään tuntematon ihminen soittaa, kertoo olevansa pankista, ja pyytää minua syöttämään Nordea ID -sovellukseen PIN-koodin, jolla kirjaudutaan pankin palveluihin... Jotenkin näin huijauksetkin kai etenevät. Toki huijatuksi tuleminen edellyttää, että käyttäjätunnus on ensin pääsyt vuotamaan jonnekin, mutta jos niin olisi käynyt, tuskinpa sitä itse tietäisi.

Minulla ei varsinaisesti ollut syytä epäillä soittajan aikeita, olihan hän tietoinen pankin viestipalveluun jättämästäni viestistä ja sen sisällöstä. Mutta riittääkö se aukottomasti todistamaan, että soittaja todella työskentelee pankin lukuun? Ehkä riittää tai sitten ei, riippuen siitä, miten pitkälle asiaa ajattelee.

No, puhelinnumero ainakin varmistui Nordean numeroksi, vaikka siihenkään ei kai aina voi luottaa. Jälkikäteen silti kauhistelin prosessin luonnetta ja sitä, miten koko homma eteni.

En odottanut puhelua pankista, ja koko tunnistautumiskäytäntö oli minulle vieras, koska en ollut aiemmin joutunut tunnistautumaan digitaalisesti sen johdosta, että minuun päin on otettu yhteyttä. Toiseen suuntaanhan sitä tapahtuu jatkuvasti, mutta silloin tietää itse, mitä on tekemässä ja miksi.

Lisäksi Nordea ID -sovellus oli minulle uusi, enkä ollut ehtinyt tutustua siihen kunnolla. En siten tiennyt, millaisia kehotteita sovelluksen näytölle oli tällaisessa tilanteessa tarkoitus ilmestyä. "Tunnistautuminen" ainakin, mutta sama tieto näkyy sovelluksessa myös esimerkiksi tiliä avattaessa. Pitäisikö olla jotain muutakin?

Kun Nordea-verkkopankkiin kirjautuu tietokonetta käyttäen, näytölle tulee nelimerkkinen kirjautumistunniste, jonka täytyy täsmätä Nordea ID -sovelluksessa näkyvän tunnisteen kanssa. Lisäksi sovellukseen ilmestyy varoitus: "Varo huijauksia! Älä kirjaudu pankkitunnuksillasi sivustoille viestillä saamiesi linkkien kautta tai jonkun muun pyynnöstä. Jos epäilet huijausta, älä vahvista kirjautumista. Ota yhteyttä asiakaspalveluumme, niin autamme sinua."

Jos pankista soitetaan, mitään kirjautumistunnistetta ei kuitenkaan ole, tai ainakaan sitä ei synny automaattisesti. Tunnistautuminen täytyy siten nimenomaan tehdä jonkun muun pyynnöstä ja luottaen siihen, mitä tämä ihminen sanoo.

Vasta myöhemmin huomasin, että Nordea ID -sovelluksessa on "Varmista puhelu"-toiminto, jota käyttäen voi varmistua, että puhelu todella on peräisin pankista. Samanlainen mekanismi lienee käytössä muidenkin pankkien ohjelmistoissa.


Oma virheeni oli, etten ollut perehtynyt Nordea ID -sovellukseen riittävän hyvin, mutta pankin virkailijakin olisi toisaalta voinut edellyttää varmistustoiminnon käyttöä. Yleisesti ottaen olisi myös hyvä, jos Nordea ID -sovelluksesta jotenkin näkisi, mitä tarkoitusta varten viimeisimmät tunnistautumiset on tehty.

Muutenhan keskustelu eteni mukavasti, ja sen myötä minua askarruttanut asia selvisi. Myöhemmin minulle kuitenkin tuli vähän huijattu olo, kun aloin pohtia, millaiset skenaariot voisivat oikeasti johtaa siihen, että ihminen joutuu petoksen uhriksi.

Minkähän vuoksi asiakkaisiin tällaisissa tilanteissa edes otetaan puhelimitse yhteyttä? Verkkopankin kautta esittämääni kysymykseen olisi aivan hyvin voitu vastata viestipalvelussa ilman että se olisi heikentänyt palvelukokemustani millään tavalla.

Ja koska kysymykseni liittyi hyvin yleiseen asiaan - kyse oli lähinnä pankin omilta verkkosivuilta epäselväksi jääneeseen juttuun - mitä merkitystä omalla tunnistautumisellani edes oli? Asiakaspalvelija olisi voinut kertoa samat julkiset asiat kenelle tahansa, missä tahansa.

Viestipalvelu-kontekstin vuoksi riskit olivat tässä tapauksessa pienet, mutta lienee parempi jatkossa päättää tällaiset puhelut heti alkuunsa "Älä soita mulle tähän numeroon!" -repliikkiä käyttäen. Voi tosin olla, että sitten vaimo alkaa kysellä asiasta.

lauantai 24. lokakuuta 2026

Oispa siivet

Varttuneemmat lukijat ehkä muistavat Paavon, joka joskus oli retkilläkin mukana, vaikka eihän siitä hommasta oikein tullut mitään.

keskiviikko 21. lokakuuta 2026

Musta enkeli

Meillä oli vähän sellainen ajatus, että voisimme toisen Petkeljärvi-päivän aamuna patikoida Valkiajärvelle kurottavan kapean niemen kärkeen. On siellä käyty ennenkin, mutta nyt paikka kiinnosti siksi, että järvien pinnat näyttivät olevan poikkeuksellisen matalalla. Niemen kärjessä oleva Lohisalmi on kapea ja kai matalakin, mahtaisiko siitä nyt jopa päästä yli?

Sadetutkaan oli kuitenkin illan jälkeen ilmestynyt terhakan oloinen sadealue, joka porhalsi parhaillaan kohti Petraniemeä. Se vähän ärsytti, koska nimenomaan poutasään perässä olimme Petkeljärvelle tulleet, ja ajatuksenani oli kuvata niemeä kopterillakin.

Toisaalta kopterikuvaus edellyttäisi ADIZ-alueella lentosuunnitelman tekemistä, mikä ottaisi muutaman minuutin, ja muutenkin meidän pitäisi jo olla matkalla niemeen, mikäli haluaisimme selvitä reissusta kuivin jaloin. Sateessa kopteria ei ainakaan viitsisi lennättää.

Punnitsimme asiaa hetken, ja päätimme lopulta paeta paikalta. Ehkä matkan etenemisen kannaltakin olisi nyt parempi suunnata kohti Lieksaa, jotta ehtisimme vielä saman viikon aikana myös Kuhmon pohjoispuolelle, kuten alkuperäinen tarkoituksemme oli.

Aittokoski
Lieksan kulmilla sadetta ei hiukan yllättäen enää näkynyt. Jatkoimme silti yhä Kuhmoon päin, ja matkalla saimme ajatuksen yrittää yöksi Hopealammille. Paikan ohi on joskus patikoitu, ja muistikuvieni mukaan lampien ympärillä on verrattain kaunista. Ja ehkä sieltä löytyisi hyvä paikka Reiskallekin, vaikka satelliittikuvissa sellaista ei varsinaisesti näkynyt.

Ajelimme Valamantien kautta Aittokoskelle ja siitä edelleen Tetripurontielle. Jälkimmäisen kunto oli sitten viime vierailun hieman heikentynyt, mutta ei vielä haitallisessa määrin. Hopealammilta olisi tosiaan löytynyt pilttuu autolle, mutta hiukan yllättäen joku oli jo asuntovaunuineen ottanut sen käyttöönsä.

Koska meillä ei varsinaisesti ollut muuta yöpaikkaa mietittynä, kävin Tetripurontieltä peräännyttyämme katsomassa, olisiko Aittokosken laavun liepeillä tilaa. Kyllähän siellä oli, mutta nähtävästi moni muukin oli käynyt läpi samoja ajatuksia, koska laavulle johtavan tien päässä oli kyltti, jonka mukaan matkailuautoilijat eivät olleet tervetulleita.

Aittokosken laavu

Kieltomerkki ei näyttänyt erityisen viralliselta, mutta eipä meillä toisaalta ollut tarvetta sitä uhmatakaan, joten ohjastin sitten Reiskan Valamantien toiselle puolelle, Aittokosken sillan kupeeseen.

Aittokoski

Paikka oli sikälikin hyvä, että siitä pääsisimme helposti iltakävelylle joen varressa menevälle Karhunpolulle. Kyseinen osuus vieläpä oli meille ennestään vieras, joten lopulta asiat järjestyivät oikein hyvin.

Aittokoskelta pohjoisen suuntaan menevä Karhunpolun etappi oli odotettua hienompi. Joskus tällaiset jokivarret ovat vähän rämeisiä, mutta tässä polku kulki hieman etäämpänä Jongunjoesta, mikä saattoi kulkemisen kannalta olla hyvä asia.

Karhunpolkua Aittokoskelta pohjoiseen

Jongunjoki

Reittiä on viime vuosina kunnostettukin, tai ainakin pitkospuut olivat verrattain hyvässä hapessa.

Karhunpolku

Ääneensanomaton suunnitelmamme taisi olla, että voisimme patikoida Aittokoskelta Viharinkosken laavulle, jolla pari vuotta aiemmin kävimme kääntymässä pohjoisen suunnasta. Matkalla kuitenkin huomasimme, että otsalamput unohtuivat autoon. Niille saattaisi loppumatkasta olla käyttöä, joten päätimme ongelman tajuttuamme kääntyä takaisin hieman aiemmin.

Tämä lienee yksi niistä jutuista, jotka erottavat kokeneet retkeilijät amatööreistä: kokeneemmat ymmärtävät jo polulle lähtiessään varmistaa, että mukana on kaikki tarpeellinen. 

Onneksi ilta oli muuten aika lämmin, joten joen varressa oli mukava evästellä, kun hyttysetkin olivat jo luovuttaneet pelin.


Sen verran hämäryys kuitenkin nosti päätään, että kaikenlaiset metsän otukset alkoivat jo ryömiä esiin. Enkä nyt tarkoita mitään karhuja tai susia, vaan niitä pimeästä tykkääviä olentoja, joita jokainen terve ihminen hieman kavahtaa.

Jongunjoella

Yksi ärsyttävimmistä on musta enkeli, joka helposti nostaa selkäkarvat pystyyn. "Paha musta enkeli vie kenet haluaa, eikä muita enkeleitä ole olemassakaan", todisti Tuomari Nurmiokin aikoinaan.

Musta enkeli

Onneksemme jokivarressa oli vielä sen verran valoisaa, ettei enkeli kiinnittänyt meihin huomiota. Mutta oli selvästikin hyvä, ettemme päätyneet pimeään metsään ilman lamppuja. 

Jongunjoki

Autolle palattuamme päätimme lopulta jäädä yöksi Valamantien varteen. Auton etuikkunasta näkyivät sopivasti moottorikelkkareitin opaskyltit, joten aamulla ainakin muistaisimme heti, missä oikein olemme.

Valamantien varressa

lauantai 17. lokakuuta 2026

keskiviikko 14. lokakuuta 2026

Vain harsoja kanervilla

Vaikka ilta Kesonsuon laitamilla oli hiljainen, aamulla yöpaikkamme ohi ajoi auto jos toinenkin. Osa näytti olevan matkalla tornille, ja toisilla taisi olla metsästysaikeita. Itsekin olin hereillä melko aikaisin, koska toivoin saavani sumuisesta suosta muutaman kuvan, mikä sitten toteutuikin.

Kesonsuon sumut

Suo oli hieno, mutta myös metsän siimeksestä löytyi hyviä kuvauskohteita. Luonto oli kutonut maakasvien ympärille kauniita harsoja, joista monet erottuivat vain auringon valon osuessa niihin sopivasti.

Harsoja luonnossa

Käytin edellä sanaa "luonto", koska ajattelin aluksi harsojen syntyneen tuulen, ilmankosteuden ja ilmassa olevien partikkelien yhteisvaikutuksesta, jotenkin. Mutta kyllähän nämä hämähäkkien tekosia taitavat olla, ja niitä itse asiassa on maastossa pitkin kesää, mutta vasta syksymmällä kosteus tuo ne kunnolla esiin (tänne kokosin lisää kuvia).

Hämähäkkien tekosia

Aamun sääennusteet eivät vielä rohkaiseet lähestymään Kuhmoa tai edes Lieksaa. Niinpä päätimme seuraavaksi suunnata Petkeljärvelle, vaikka siellä on käyty aika monesti. Auringonpaiste on kuitenkin tärkeintä, etenkin tähän aikaan vuodesta.

Matka ei ollut kovin pitkä, joten saavuimme Petraniemeen hyvissä ajoin; itse asiassa juuri luontotuvan avatessa oviaan.

Petkeljärvi Centerin toiminta vaikuttaa aika pedantilta, mutta ehkä se on tällaisessa pienessä paikassa tärkeää. Kaikenlaisia sääntöjä on paljon, ja rikoimme heti yhtä niistä, kun ajoimme suoraan vapaalta näyttävälle sähköpaikalle varmistamatta ensin, onko paikka mahdollisesti varattu (ei ollut). Majoituksen hinta - 28 € sähkön kera - vaikutti jokseenkin kohtuulliselta, vaikka saunaan sillä ei enää näin syyskuussa päässyt. Suihkuun sentään kuitenkin.

Petkeljärven kansallispuisto ei ole kovin iso, mutta polkuja puistossa ja sen kupeessa olevalla Petkeljärvi - Putkelanharjun luonnonsuojelualueella menee silti aika paljon. Tällä kertaa päätimme tutustua Särkkäjärven ympäri menevään polkuun, joka oli järven länsipuolen osalta meille ennestään vieras.

Keltasilmä

Mitä metsään tulee, Petkeljärven komeimmat maastot löytyvät kansallispuiston alueelta. Luonnonsuojelualueella ja etenkin Särkkäjärven eteläisen puoliskon ympärillä metsä on tiheämpää eikä niin kaunista, mutta helppokulkuista kuitenkin.



Toisaalta Särkkäjärven pohjoispuolella on olennaisesti hienompaa kuin eteläpäässä.


Näillä kulmilla huomio kiinnittyi erikoisiin puihin, jotka oli ikäänkuin ensin katkaistu, mutta kiinnitetty sitten uudestaan... Aivan siitä tuskin oli kyse, olisiko tuo pikemminkin yksi tapa tuottaa tekopökkelöitä?


Petkeljärveltä löytyy myös sotahistorian palasia, koska siellä täällä on juoksuhautoja ja ampumakuoppia, joita ei kuitenkaan koskaan taidettu tarvita tositoimissa. Vain muutaman kilometrin päässä pohjoisempana meno oli totisempaa.

Juoksuhautoja Petkeljärvellä

Voisi ajatella, että Petkeljärven kaltainen, paljon rantaviivaa sisältävä kohde tarjoaisi kulkijalle useita laavuja valittavaksi. Käytännössä niitä ei kuitenkaan ole kuin kaksi, Keltasilmällä ja Tetrijärvellä. Vuosia vanhan mielikuvani mukaan Tetrijärven laavu ei ole erityisen hienolla paikalla, mutta Keltasilmän ympäristö on viihtyisä.

Särkkäjärvi

Taisin jossain aiemmassa kirjoituksessani hämmästellä, että eikö Keltasilmällä enää saa yöpyä, vaikka siellä on laavukin. Kansallispuiston alueella ei tosiaan saa, mutta Keltasilmähän ei itse asiassa ole puiston sisällä, joten rajoitus ei koske sitä.

Syyskuun alkupäivinä ilma oli yhä lämmin, joten vetäydyimme ruokailemaan Särkkäjärvelle kurottavaan niemeen.

Näin syksyn lähestyessä sitä joskus miettii, millaista elämä olisi, jos auto olisi vähän suurempi. Lämpimällä kelillä auton pienet sisätilat eivät haittaa, kun suihkun jälkeen voi kirmata kulkuset paljaana metsään kuivattelemaan itseään. Toki loka-marraskuussakin vielä voi, mutta eipä tuo ole tullut tavaksi. Toisaalta isommalla autolla metsän keskelle olisi hankalampaa päästä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2026

No onkos tullut keso

Syyskuun toisella viikolla 2025 näytti siltä, että kesä pitää edelleen pintansa. Tai ainakin lämpötilat olivat kesäiset, ja edessä olevan lomaviikkomme yleissäätila vaikutti muutenkin kelvolliselta.

Kainuun suunta kiinnosti meitä, mutta ihan suoraan sinne ei kannattaisi ajaa, sillä viikon aluksi olisi tarjolla pari hieman epävakaisempaa päivää. Päätimme kiertää ongelmaa koukkaamalla pohjoiseen Ilomantsin kautta, vähän samaan tapaan kuin elokuun reissullakin.

Retkikohteita sen enempää pohtimatta lähdimme ajamaan Joensuun suuntaan. Menomatkalla pysähdyimme Marjalan ABC-asemalle syömään ja läheiseen markettiin ostamaan ruokatarvikkeita. Tästä on syntynyt jonkinlainen perinne, kun lähdemme Kuopiosta liikkeelle itään päin.

Yksi Ilomantsin nähtävyyksistä on Kesonsuo, laaja Koitajoen rajaama suoalue. Poikkesimme muutama vuosi sitten suon pohjoisreunalla, mutta nyt meitä alkoi kiinnostaa sen eteläpuoli. Sieltä mahdollisesti löytyisi lintutorni, josta suolle voisi tähyillä.

Kesonsuo

Ajantasaista tietoa tornin kunnosta ei kuitenkaan tuntunut olevan tarjolla, joten oli mahdollista, että torni oli jo kaatunut ja lahonnut pois. Tornille vievät pitkospuut eivät ainakaan erottuneet satelliittikuvissa hyvin, mikä oli huono merkki. Päätimme silti käydä tutkimassa tilannetta.

Reiskalle sopiva P-paikka löytyi tornille johtavan tien viimeisestä risteyksestä - mahdollisesti kyseessä oli vanha tukkiautojen kääntöpaikka. Alueen opastekyltti oli yhä pystyssä, mikä nostatti myös lintutorniin liittyviä odotuksia.

Sittemmin kävi ilmi, että myös tien päässä olisi ollut hyvin tilaa, mutta emme enää viitsineet siirtää autoa.

Vanhasenkankaan P-alue

Pitkospuiden osalta tilanne ei ollut ihan niin lohduton kuin aluksi pelkäsimme. Pitkokset olivat vain uponneet suohon, eivätkä siksi näkyneet ilmakuvissa. Kulkemista tämä ei haitannut, joten reilun kilometrin matka tornille ei olisi ongelma. Muilta osin suojelualueella ei olekaan lupa liikkua.

Itse tornikin seisoi yhä vankasti jaloillaan. Kesonsuo on suojeltu vuonna 1976, mutta ihan niin vanhaa perua torni ei ollut. En löytänyt asiasta merkintää, mutta olisiko tuo joskus vuosien 1990 - 2000 aikoihin pystytetty?

Kesonsuon lintutorni

Vaikka Kesonsuo ei muuten tarjonnut ylenpalttisesti patikoitavaa, vierailu tornilla oli silti mielekäs. Syyskuussa suolla ei juuri näkynyt elämää, mutta alkukesästä paikka voi olla mielenkiintoinen. Nyt se oli lähinnä kaunis katsella.

Mainittakoon, että keso tarkoittaa sanakirjan mukaan kesää: "Keso on vuodenaika, jolloin luonto herää ja kukat alkavat kukkia". Sanojen samankaltaisuudesta huolimatta en olisi osannut tehdä tuollaista johtopäätöstä, omaan mieleeni nousee lähinnä raejuusto.

Ilomantsiin ei ole Kesonsuon laidasta kuin muutaman kymmenen kilometrin matka, mutta päätimme silti autolle palattuamme jäädä pysäköintipaikalle yöksi, koska intoa ajaa pidemmälle ei sillä hetkellä ollut. Tätä valinnan vapautta ei voi retkeilyautoilussa liikaa korostaa.