Parasta pohjoisessa

Kairijoen Eräkeskuksessa oli hyvä yöpyä. Matkailuautopaikat tosin sijaitsivat aivan tien vieressä, mutta eipä tuossa mitään moottoritieliikennettä ollut.

Sähkötolpat lienevät aikoinaan pystytetty henkilöautoja ajatellen, joten ihan joka ruutuun (tai joka toiseenkaan) ei matkailuautoja voisi neljän metrin turvaväli huomioiden pysäköidä. Nyt asialla ei ollut merkitystä, koska Reiska oli rivissä yksin.

Mökkien taso jäi toteamatta, mutta ainakin uusimmat niistä näyttivät ulkoapäin ihan hyviltä.

Erityisen tyytyväinen olin päästyäni pitkästä aikaan saunaan. Vaikka auton oma suihkukin on kesällä kelpo juttu, iso puusauna on silti seuraavalla tasolla. Uimaankin olisi päässyt, mutta ujostelin hieman, koska pelkäsin päätyväni Laatokkaan.

Vain pari päivää aiemmin Kairijoella oli kilpailtu Korvatunturi Triathlon for ladies -tapahtuman merkeissä. Yritin saunassa istuessani vielä eläytyä tunnelmaan, mutta vähän vaikeaa se yksinään oli. Jos ajaa hitaasti, ei saavu perille ajoissa.

Aamulla poikkesimme lähtöä tehdessämme eräkeskuksen respaan kahville. Ajatuksemme oli päivän aikana tutustua Kairijoen varressa meneviin polkuihin, jotka kuitenkin enimmäkseen taisivat olla moottorikelkkareittejä, eivätkä siten parhaimmillaan jalkapatikassa.

Tiedustellessame parempaa retkikohdetta lähiseuduilta respan työntekijä suositteli meille Melmettivaaraa, josta kuulemma avautuisi hieno maisema. Ehdotus oli kiinnostava, ja kun vaara vaikutti olevan helposti saavutetavissa, päätimme lähteä valloittamaan Melmettivaaraa.

Paikka Reiskalle löytyi Pihtijoentien varresta, aivan vaaralle vievän metsätraktoriuran alkupäästä.

Jo vähän matkaa kuljettuamme Melmettivaara ilmestyikin näköpiiriimme. Kivikon yläpuolelta epäilemättä näkyisi kauas!

Vaara kuitenkin tuntui olevan hämmentävän kaukana, ja pian meille selvisi, ettei tähyämämme kukkula ollutkaan Melmettivaara vaan sen lounaispuolella oleva Kalkovaara. 

Hmm... Kartan mukaan Kalkovaara on jonkin verran Melmettivaaraa korkeampi. Kannattaisiko mieluummin kiivetä sinne? Päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassamme, ja erkanimme traktoriuralta noustaksemme kohti Melmettivaaran lakea.

Nousu vaaran laelle oli helppo. Parhaat maisemat todennäköisesti avautuisivat vaaran kivikkoisesta itärinteestä, mutta sinne oli vielä kilometri, ja Kalkovaarakin kummiteli yhä mielessä.

Hetken tuumittuame päätimme lopulta tavoitella Kalkovaaraa. Se oli kauempana, mutta toisaalta meidän ei olisi pakko kiivetä aivan laelle asti, koska jo alempana rinteessä näytti olevan hyviä paikkoja istuskella auringossa.

Reitin varrella saattaisi olla kivisempiäkin kohtia, mutta ainakin metsäiset osuudet vaikuttivat helppokulkuisilta.

Matkalla pysähdyimme muutaman kerran puntaroimaan, olemmeko mahdollisesti jo saapuneet sopivalle kääntöpaikalle. Maaston helppokulkuisuus kuitenkin puski meitä eteenpäin kunnes viimein saavutimme Kalkovaaran itärinteessä olevan kivikon. 

Rinne oli paikoin jyrkkä, mikä sai meidät pohtimaan kivivyöryn mahdollisuutta. Satoja metrejä leveän kivikon kiertäminen ei toisaalta kiehtonut, koska se olisi pidentänyt matkaa tarpeettomasti.

Lopulta onnistuimme löytämään rinteestä loivemman ja riittävän turvallisen kohdan edetä. Huipulta avautui hieno näköala, vaikka Kairijoki jäikin Melmettivaaran ja muiden pienempien töppäreiden taakse.

Jälkikäteen ajatellen Kalkovaaralle olisi helpommin päässyt Lokkaan menevän tien kautta, mutta eipä tuo lähtiessä tullut mieleen, kun olimme ihan eri suuntaan menossa. Molempien vaarojen nimet ovat jotenkin vaikeita muistaa, mutta ehkä ne ajan kanssa tarttuvat mieleen.

Seuraava yöpaikka löytyi samaisen Pihtijoentien varresta, vain kolmisen kilometriä aiemmasta pysäköintipaikasta eteenpäin.

Paikka olikin oikein hyvä, hieman samantapainen kuin heinäkuussa Lattunavaaran lähellä. Lämmin ilta, ei hyttysiä, retkeilyautoilua aivan parhaimmillaan!