Kun tulukset kastuvat

Hotellin parkkipaikalla olevien autojen määrästä päätellen Riekonlinnaan oli edellisen illan aikana saapunut paljon uusia asiakkaita.  Ajatuksemme kokeilla take away -aamiaista vaikutti siis hyvältä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Scandicin ratkaisuun verrattuna Lapland Hotelsin take away -setti oli kyllä vaatimaton.  Aamiaispussi sisälsi täytetyn leivän, pienen mehun, porkkanan, appelsiinin puolikkaan sekä jonkun keksin tapaisen.

Tällä ei kovin pitkälle pötkitä.  Mietin aamiaispussia katsellessani, että mukaan otettava aamiainenhan voisi auttaa vähentämään ruokahävikkiä, joten eikö sitä kannattaisi ihan normaalioloissakin kehittää?

Onneksi mukanamme oli myös omia eväitä, joten saimme tehtyä ainakin aamupuuroa, joka on näissä hommissa korvaamatonta.  Puuron merkitys vielä korostui, koska ajattelimme lähteä tutkimaan Tolosjoen vartta, ja mahdollisesti poiketa myös Kulmakurulla. 

Mietimme erilaisia tapoja päästä jokivarteen.  Ensimmäinen ajatus oli lompsia joelle sinne laskevaa kurua pitkin.  Matka olisi päiväretkeksi melko pitkä, ja Kulmakurua ajatellen meidän pitäisi lisäksi päästä Tolosjoen toiselle puolelle.

Toisaalta voisimme myös ajaa autolla hiukan lähemmäksi jokea. Kulmakuru olisi helpommin saavutettavissa, jos lähestyisimmme sitä autolla joko etelästä Kutturantien suunnasta tai pohjoisesta Tolosjoen laavulle menevältä metsäautotieltä.

Kolmas vaihtoehto oli vuokrata fillarit, mikä käytännössä tarkoittaisi, että koukkaisimme joen suuntaan Kutturaan menevän tien kautta.

Lopulta yksinkertaisin ratkaisu viehätti eniten, ja niinpä lähdimme tarpomaan joelle samaa reittiä jota toissa keväänä etenimme lumikengilläkin, eli kurua alas.  Meillä oli koko päivä aikaa, joten matkan pituus ei varsinaisesti haittaisi, ja mikäli Tolosjoen ylitys osoittautuisi hankalaksi, voisimme tarpeen tullen luopua Kulmakurusta.

Jokivarteen laskeutuva polku on vehreä ja kaunis.

Joen rantamilla oli paikoin aika jyrkkää, mikä tiesi ylimääräistä kipuamista.  Toisin kuin keväällä, tällä kertaa kuitenkin saavutimme Tolosjoen laavun.  

Olin edellisen kerran käynyt laavulla hiihtäen, joten mielikuvani paikasta eivät olleet ihan tuoreita, mutta aurinkoisella töyräällä oli mukava istuskella eväitä syöden.

Lounastauon jälkeen jatkoimme kohti karttaan merkittyä kahlaamoa.  Ennakkotietojemme mukaan Tolosjoki olisi joko helposti kahlattavissa tai sitten aivan ylitsepääsemätön, riippuen siitä, keneltä kysytään.  Ja ajankohtakin epäilemättä vaikuttaa asiaan.

Ensivilkaisulla joki ei näyttänyt pahalta.  Paikoin se virtasi aika reippaasti, mutta vettä ei enää heinäkuussa ollut ylenpalttisesti.  Toisaalta mutkaisen joen rantamat tuottavat joskus yllätyksiä, ja vastarannalla on tunnetusti aina syvempää.

Lyhyen tiedustelun jälkeen lähdin kahlaamaan joen yli siinä olevien pienten saarien kohdalta.  Vesi tuntui melko raikkaalta, ja ajatus oli, että saarekkeilla voisi hetken lämmitellä jalkojaan.

Viimeinen osuus osoittautui yllättävän syväksi.  Itse laahustin hiukan ponnistellen vastarannalle asti, mutta perässä tulevalta vaimolta loppui maavara kesken, ja hän kääntyi takaisin.  Käytännössä jouduin siten itsekin palaamaan lähtöpaikkaan.

Tapahtuma herätti vilkasta keskustelua.

• Miksi sinä minut tuollaiseen vyötärön syvyiseen veteen johdatit?
• Anteeksi, en muistanut, että olet minua lyhyempi.
• Olisin saattanut kaatua tuonne jokeen!
• Jos se yhtään lohduttaa, minunkin tulukseni kastuivat.
• No eipä olisi niitäkään enää tarvittu, jos virta olisi minut vienyt!
• Älähän nyt.

Jälkianalyysi paljasti, että valitsemani ylityspaikka oli suboptimaalinen.  Hiukan ylempänä joki olisi ollut leveämpi, mutta todennäköisesti matalampi ja helpompi ylittää.  Emme kuitenkaan viitsineet rämpiä uudelleen, kun pakkoa päästä toiselle puolelle ei varsinaisesti ollut.

Onneksi ilma oli lämmin, joten rannalla oli pienen pulikoinnin jälkeen hyvä kuivatella vaatteita.

Paluumatkalla päätimme kulkea eri reittiä, pohjoispuolen rinteelle nousten.  Samalla näkisimme, millainen laavun suuntaan menevä tie on, jos joskus sattuisi olemaan tarve ajaa sitä pitkin.

Metsässä törmäsimme muutamaan kanalintuun, mahdollisesti pyyperheeseen.  Perheen emo ei tainnut tykätä meistä, ja se vaikutti jotenkin ärtyneeltä.  Vai oliko sillä vain känkkäränkkäpäivä?

Mielenkiinnon kohteena ollut tie näytti ajamista ajatellen melko hyvältä, ainakin Riekko-ojalle asti.

Pimeän aikaan tämä voisi olla alamäen päätteeksi ikävä yllätys.  Onneksi pimeää ei nyt ollut tiedossa.

Rauhan aika taakse jää

Savukosken aamu aukeni harmaana.  Karttaa silmäillessäni tunsin vetoa Kemihaaran suuntaan, mutta etelästä lähestyvä sadealue ei tukenut haaveitani.  Sateet eivät välttämättä yltäisi paljoa Savukosken pohjoispuolelle, mutta jos lähtisimme ajamaan kohti Tulppiota, ne varmasti seuraisivat perässä.

Halusimme pelata varman päälle, joten suuntasimme Pelkosenniemen ja Sodankylän kautta kohti Saariselkää.  Vaihtoehtoinen suunnitelmamme oli hakeutua pariksi päiväksi Kiilopään tunturikeskukseen, josta voisimme tehdä retkiä lähiympäristöön, ja ensimmäisenä iltana kenties pyörähtää Kiilopää-tunturilla.

Suunnitelmamme kuitenkin karahti kiville, sillä Kiilopään parkkipaikka oli tien varsia myöten täynnä autoja.  Totuttuamme Savukosken luksusmaiseen väljyyteen ajatus jäädä Kiilopäälle oli täysin mahdoton.

Asia hiukan harmitti, koska emme olleet hetkeen majoittuneet Kiilopäällä, ja Hotelli Niilanpäätä lienee edellisen kerran jälkeen uusittukin. Lisäksi oli jo iltapäivä, eikä meillä ollut intoa ajaa merkittävästi pidemmälle.

Kiilopään ruuhkat saivat meidät epäilemään myös Saariselän tilannetta, mutta päätimme silti tarkastaa, miltä kylällä näyttäisi.  Yllätykseksemme hiihtokeskuksen kaduilla oli väljempää, ainakin vielä.

Iltaa kohden väkimäärä epäilemättä lisääntyisi, mutta keski-eurooppalaisten eläkeläisten vyöry jäisi uskoaksemme näkemättä.  Varasimme Riekonlinnasta huoneen pariksi vuorokaudeksi.

Koska päivän ohjelma oli sisältänyt lähinnä autossa istumista, päätimme illalla lähiretkeillä Iisakkipäälle.  Itse en ollut ainakaan kymmeneen vuoteen kiertänyt Iisakkipään luontopolkua, joten ehkä oli aika mennä se uudestaan.

Retkeilymielessä tällaiset sorastetut reitit ovat tylsiä, mutta Iisakkipään luontopolku on muuten ihan mukiinmenevä, ja pitkän tauon jälkeen se näytti omaan silmääni riittävän tuoreeltakin.  Väkeä tietysti meni ja tuli, mutta kun asian ennalta tiesi, eipä tuo varsinaisesti häirinnyt.

Muutama vuosi sitten rakennettu Aurora-päivätupa jäi vieläkin kokematta...

... mutta Iisakkipäälle kivuttuamme...

... saimme näköpiiriimme muutaman kilometrin päässä kohoavan Kiilopään, joten päivän alkuperäinen tavoitteemme voitaneen laskea täytetyksi.

Myös Nattaset erottuivat horisontissa.

Ilta viileni aika nopeasti, ja ajoittain tuulisella paljakalla oli jopa kylmä, mutta kapustarintaa se ei haitannut. 

Olemme aiemmissa yöpaikoissamme rohkeasti kömpineet buffet-aamiaiselle, koska aamiaisruuhkia ei ole ollut.  Riekonlinnan aamiaispöydässä tilanne saattaisi kuitenkin olla toinen, joten päätimme tällä kertaa kokeilla take away -aamiaisvaihtoehtoa.

Etukäteen tilattava aamupalan sisältö on usein vähän mysteeri, mutta siinäpä tuo ratkeaa, kun ensimmäisen pussinsa käy respasta hakemassa.

Moskovan rauhaa

Taivalkoskella vietetyn yön jälkeen matkamme jatkui kohti pohjoista.  Meitä ajoivat takaa lounaan suunnasta saapuvat sateet, joita ennen ehtisimme kuitenkin lyhyesti jalkautua maastoon, kenties jossain Sallan suunnalla.

Päivän askareeksi valikoitui Petservaara, joka on roikkunut retkikohdelistallamme jo pitkään. Tehtävä tulisi täytetyksi, kun pysäköimme automme Petservaaran luoteispuolella olevalle metsäautotielle ja lähdimme kipuamaan kohti vaaran lakea.

Vaikka Sallan matkailusivuilla annetaan ymmärtää toisin, vaaralle menee kyllä ihan selkeä kulku-ura.  Kyse on moottorikelkkareitistä, mutta eipä asialla kesäaikaan ole muuta merkitystä kuin että avaralla linjalla hyttysiä on hiukan vähemmän kun umpimetsässä.

Rinnettä noustessani pohdiskelin taas kerran vaaran ja tunturin välistä eroa.  Koska Petservaara ei ole tunturi, sen laella ei ole paljakkaa.  Toisaalta 450-metristä vaaraa täydentää näkötorni, joten kaipa sieltä jotain näkyisi.

Kelkkareitistä kielivät lähinnä reitin varrella olevat opaskyltit, jotka oli kiinnitetty varmasti riittävän korkeiden tolppien päihin.  Viime talven lumien keskellä asialla on saattanut olla merkitystä.

Ylhäällä meitä tosiaan odotti näkötorni, joka kuitenkin oli vain niukasti aiemmin ohittamiamme tolppia korkeampi.  

Tukeva torni silti oli, ja maltillisen korkeuden ansiosta vaimokin rohkeni kivuta ylös asti.  Maisemaa voisi luonnehtia avaraksi, vaikka puuston vuoksi näkymä ei joka suuntaan ollutkaan aivan esteetön. 

Idän suunnasta pystyi puiden välistä erottamaan suuria tuntureita, jotka lienevät joskus kuuluneet meille.  Toivottavasti uusi omistaja on löytänyt niille hyvää käyttöä.

Kartassa mainittua laavua ei vaaralla kuitenkaan näkynyt.  Jäänteistä päätellen sellainen lienee joskus ollut, mutta nyt tarjolla oli vain avoin tulipaikka liitereineen.

Yritin jälleen retkemme aikana tunnistaa ympärillämme näkyvää elämää.  Petservaaran päällä leijaili ainakin piekana...

... ja rinteessä liikkeitämme ihmetteli useita pikkulintuja, kuten tämä utelias järripeippo. 

Hiukan alempana taas koppelo-parka yritti juoksujalkaa paeta meitä, koska ei tiheän kasvillisuuden vuoksi kyennyt nousemaan ilmaan.  

Autolle palattuamme kiihdytimme kohti Savukoskea ja Samperin Savottaa.  Valintaa helpotti se, että Savukoski on Suomen harvaan asutuin kunta, minkä voi lukea pitäjälle ansioksi.  Ja onhan Savukoskella myös Äteritsiputeritsipuolilautatsijänkä, joka tosin aina tuppaa unohtumaan, kun niillä kulmilla liikkuu.

The East end boys and West end girls

Kuhmossa vietetyn yön jälkeen suuntasimme itään.  Meitä kiinnostivat erityisesti Elimyssalon sekä Iso-Palosen ja Maariansärkkien luonnonsuojelualueet.  Molemmista löytyisi polkuja, joita ei ole vielä menty.  

Lähellä oleva Ulvinsalon luonnonpuisto kiehtoi myös mieltäni, mutta se on no go -aluetta.  Onneksi sinne ei oikein voi päätyä vahingossa.

Lopulta tulimme siihen tulokseen, että päiväohjelmamme sisältäisi retkeilyä Elimyssalossa.  Ehkä siksi, että saloa on helppo lähestyä etelän suunnasta, jossa jo valmiiksi olimme.

Matkalla voisimme myös tehdä tulevaisuutta valmistelevia toimia.  Iso-Kukkosen itärannalla nimittäin näytti olevan kiehtovan näköinen tulipaikka.  Ajattelimme selvittää, voisiko paikkaa joskus hyödyntää yöpymistarkoituksessa. 

Hiekkainen ranta olikin paljolti mielikuvieni mukainen.  Voi olla, että Iso-Kukkosta suositaan ensisijaisesti uimarantana, mutta...

 

... kyllä rannan kupeeseen voisi teltankin pystyttää.  Ainakin, jos muiden ihmisten toimet eivät ruuhka-aikana häiritse.  En tosin tiedä, onko täällä koskaan ruuhkaa, nyt ei ainakaan ollut.

Iso-Kukkoselta jatkoimme Ryönänkankaan kautta kohti Levävaaraa, jonka kaakkoispuolella olevan metsäautotien pää vaikutti hyvältä jalkautumispaikalta retkellemme.

Kuikkakoskien sillan kohdalla koimme pienen hämmennyksen tunteen.  Lähestyessämme siltaa idästä tien varressa oli kameravalvonnasta kertovia merkkejä.  No, se on ihan standardijuttu tällä suunnalla.

Sillan ylitettyämme kuitenkin huomasimme, että lännen suunnasta katsottuna tiellä oli ajokieltomerkki.  Siis hetkinen... mistä juuri tulimme?  Joltain ajokieltoalueelta?  Emme kai vahingossa olleet päätyneet rajavyöhykkelle?  Eihän sellaisen pitäisi olla mahdollista?

Valmistauduin jo mielessäni puhelinkeskustelun, joka minua piirin poliisipäällikön kanssa odottaisi.

• Päivää, oletteko te ajoneuvon abc-123 omistaja tai haltija?
• Kyllähän minä olen, mutta...
• Kameravalvonnasta saamieni tietojen mukaan te olette autoilleet rajavyöhykkeellä.  Ymmärrättekö, että sellainen on kiellettyä?
• En ole tarkoituksella lakia ja asetuksia rikkonut!  Kävi sillä lailla, että retkikohdetta etsiessämme... tuota noin, puolisoni sanoi, että aja tuosta!  Aivan, vaimo pakotti, niin se homma meni.

Karttahaku kuitenkin osoitti, että rajavyöhykkeelle oli vielä kilometrikaupalla matkaa, joten kummallisille merkinnöille täytyi olla joku toinen syy.  Jatkoimme kohti Koskikangasta, jonne ajattelimme pysäköidä auton.

Kuten tavallista, kohteen lähestyessä tie hiukan kapeni...

... mutta tien päässä olevasta silmukasta oli hyvä jalkautua.

Elimyssaloon on aiemmin lompsittu etelän tai pohjoisen suunnasta, mutta nyt ajattelimme kulkea idästä länteen eli myllyltä Levävaaraan, ja sieltä edelleen Latvavaaraan menevälle polulle.

Levävaarassa ei nyt ollut lampaita niin kuin edellisellä kerralla, mutta itse paikka oli yhä viehättävä.  Jotenkin impivaaralaista, mielestäni.

Jatkoimme kohti Latvavaaraa.  Omassa mielikuvituksessani Latvavaara oli kuin paikallinen West End ja Levävaara kuin East End.  Todellisuus lienee ollut hiukan karumpi, sillä opasteiden mukaan Latvavaarassa asui Levävaaran isännän poika.

Latvavaaran tuvan ympäristö oli melko heinäinen, mutta sopiva taukopaikka löytyi lopulta Latvalammen rannalta.  Lammelta puhaltava tuuli karkotti hyttysiä, ja aurinkoisella mättäällä kelpasi muutenkin viettää aikaa.

Autolle palattuamme jäljellä oli enää yksi tehtävä.  Minne yöksi?  

Päätimme ajaa Suomussalmelle, Kiannon Kuohut -hotelliin, jonka ovet olivat kuitenkin taas säpissä!  Miten ihmeessä tällainen bisnes voi toimia?  Jos ovet ovat kiinni, asiakkaat eivät pääse sisälle!  Tuskin tämä heinäkuussa koronaankaan liittyy, tai ainakaan nettisivuilla asiasta ei ollut mainintaa.

Jatkoimme Suomussalmelta eteenpäin, kunnes saavuimme Taivalkoskelle, Hotelli Herkkoon.  Herkko olikin mainio valinta, ja lyhensi myös seuraavan päivän ajomatkaa.

Polttaa, polttaa?

Kesäkuun käännyttyä heinäkuuksi edessä oli jälleen kesäloma, tällä kertaa peräti kaksi viikkoa.  Siinä ajassa on tyypillisesti ehditty ulkomaille asti, mutta nyt tilanne oli toinen.

Ruotsiin ei erinäisten rajoitusten vuoksi ollut menemistä, tosin eipä tuonne varsinaisesti ollut hinkuakaan. Loman ensimetreillä auton keula kääntyikin turvallisesti kohti Kuhmoa.

Ihan aluksi päätimme tavoitella kohdetta, josta on monesti poikkeamatta ajettu ohi.  Kuhmon eteläpuolelta nimittäin löytyy Kiehuva hete, jonne ei Kaunistontieltä erkanevalta metsäautotieltä ole kuin vajaa kilometri.  Täytyyhän noin messevän niminen paikka käydä katsastamassa!

Metsäautotien varresta lähtevä Kiehuvan hetteen polku on merkitty retkikarttaankin.  Pitkospuut ovat melko vaatimattomassa kunnossa, mutta itse polku itsessään erottuu maastosta hyvin, kunnes... se katoaa jonnekin.

En ole varma, hukkasimmeko polun oikeasti vai loppuiko se muuten vaan, mutta hetteen löytäminen puskien keskeltä osoittautui yllättävän hankalaksi.  Nettikarttaa käyttäen löysimme maastosta paikan, jossa lähteen pitäisi sijaita, mutta kohteen vaatimattomuus herätti epäilyjä.

Ehkä hyttysinvaasiokin vei osan huomiokyvystämme, mutta hete ei kyllä kiehunut nyt.  Samankaltaisia suppia oli oikeastaan useitakin, mutta mikään niistä ei poreillut.  Liekö paras sesonki ollut jo takana?  Vai oliko paikka sittenkin väärä?

Hieman pettyneinä poistuimme metsästä ja jatkoimme autolla kohti Lieksantietä.  Ravintolapalveluita tarjoavia yrityksiä alueella ei juuri ole, joten ruokapaikkaa etsiessämme päädyimme tavoittelemaan Tervajärven laavua.  

Näitä pieniä teitä on kyllä kiva ajaa, kun ajamisella on joku tarkoitus!

Tarkkailin tien varressa olevia keloja toivoen näkeväni niissä jotain siivekkäitä, mutta yhtään en havainnut. Yhtäkkiä tien yläpuolelle kuitenkin ilmestyi lintu, joka vaikutti haukalta.  Pysäytin kiireesti auton ja kaivoin takapenkiltä kameran, mutta lintu ehti jo vähän karata minulta. 

Kuva on huono, mutta mahtaisiko liitelijä olla ruskosuohaukka?  Lintu ainakin oli melko suurikokoinen.

Haukan kaarreltua pois jatkoimme Venakkoniemeen, josta laavulle menevä polku lähtisi.  Reitti oli lyhyehkö, mutta tankkaamisestahan tässä ensisijaisesti olisikin kyse.

Lähellä tietä oleva paikka lienee kohtalaisen suosittu, mutta nyt laavulla ei ollut muita, vaikka nuotiopaikka oli vielä aavistuksen lämmin.

Yöksi jatkoimme Kuhmoon, Hotelli Kalevalaan.  Tämän kesän kamarimusiikkijuhlat on peruttu, joten myös Kuhmossa oli poikkeuksellisen rauhallista.  

Illalla kävin lyhyellä iltakävelyllä katsomassa, pääsisikö hotellin lähellä olevaan Harakkasaareen helposti; joskus sinne sinne nimittäin on loikittu kengät jalassa.  Nyt varpaat olisivat kastuneet, mikä ei ehkä ole fataalia heinäkuussa, mutta lähetin silti Mallan asialle.

Persoonallinen Kalevala-hotelli ei enää edusta maamme uusinta hotellikulttuuria, mutta on silti paikkana viihtyisä, ja kohtuullisen monipuolinen aamupala polkaisee uuden päivän hyvin liikkeelle.  Väinämöisen aikainen wlan-verkko ei kuitenkaan ole hotellille kunniaksi.

Pari kirkollista asiaa

Hämeenlinnan reissuni kolmannelle ja viimeiselle päivälle päätin keksiä jotain kevyttä ohjelmaa.  Poistuttuani Aulangolta ajelin Hattulaan ja Pyhän Ristin kirkkoon, joka on yksi Suomen vanhimmistä kirkoista.

Muistan käyneeni Hattulan vanhassa kirkossa ennenkin, mutta edellisestä kerrasta on jo aikaa.  Parikymmentä vuotta sinne tai tänne ei tosin tunnu missään, kun puhutaan viisisataa vuotta vanhasta rakennuksesta.

En voinut olla vertailematta kirkkoa Hämeen linnaan, jossa edellisenä päivänä vierailin.  Linna saattaa jollain asteikolla olla merkittävämpi kohde, mutta näyttävyytensä osalta vanha kirkko pesee sen ihan mennen tullen.  Jälkikäteen tuntuikin vähän hölmöltä, että olin maksanut 12 euroa linnakierroksesta, kun kirkkoon pääsi ilmaiseksi.

Seinillä olevat figuurit ja maalaukset olivat yhä hienoja, tosin hiukan kuluneita jo.  Sivukorvalla oppaan selostusta kuunnellessa niistäkin oppi lisää.

Yleensä taitaa olla niin, että kirkkoon mennään viimeistään silloin, kun omatunto soimaa jostain asiasta.  On ehkä tehty huorin, juopoteltu tai muuten eletty huonoa elämää.

Minun tunnollani ei ollut sellaista, mutta kirkossa käydessäni viinihammastani alkoi vihloa, minkä vuoksi päätin paluumatkalla poiketa Rönnvikin viinitilalla.  Viinimyymälään päästyäni myös kaljahammasta alkoi kolottaa, joten ostinpa sitten yhdellä kertaa niin hoitoaineet kuin tuliaisetkin.  Toivottavasti huono elämä ei alkanut juuri tästä.

Viinitilalta jatkoin Pälkäneelle, josta löysin lisää vanhoja kirkkorakennuksia.  Tällä kertaa kyse oli Pyhän Mikaelin kirkosta.  Olisikohan sielläkin hienoja kattomaalauksia?

Ei ollut, koska kirkon katto oli romahtanut jo 1890-luvulla.  Rakennuksen uudelleen kattamista tosin suunnitellaan taas, mutta onko se järkevää?  Räntäsateessa istuvan seurakunnan synnintunto saattaisi olla voimakkaampi.

Käytyäni kahdesti kirkossa minulla ainakin oli kevyt olo.  Tästä oli hyvä ajaa takaisin Tampereelle ja sieltä edelleen koti-Kuopioon.  Jokohan sitä nyt malttaisi olla hetken paikoillaan?