perjantai 28. joulukuuta 2018

Yrittäisinkö uudelleen?

Elettiin yhä marraskuuta, olimme jälleen Tampereella. Heräsin aamulla vähän ennen seitsemää ja vilkaisin ulos. Sääennusteen mukaan tiedossa piti olla aurinkoinen päivä, mutta ulkona oli aivan pimeää. Höh.

Pohdin mahdollisuutta lähteä pienelle retkelle, mutta mielessäni kummittelivat yhä muutaman viikon takaiset kokemukset Kintulammilta. Pitäisikö nyt yrittää uudestaan? Lumi ei ainakaan vielä haittaisi kulkemista.

En uskonut olevani valmis uuteen Kintulammi-kokemukseen, joten päätin ajaa kauemmaksi ja tavoitella Seitsemisen kansallispuistoa. En ollut käynyt siellä aikoihin, joten paikka voisi tuntua tuoreelta.


Seitsemisen kansallispuisto on varsin metsäistä seutua. Viimeksi lähdimme vaimon kanssa liikkeelle luontokeskukselta, josta patikoimme Kirkas-Soljaselle, ja seuraavana päivänä takaisin.

Kyseisestä vierailusta on jo kymmenisen vuotta, mutta päätin silti vaihtelun vuoksi kulkea puistoa poikkisuuntaisesti. Niinpä ajelin Multiharjun pysäköintialueelle, jossa toivoin olevan vähemmän ruuhkaa kuin muilla P-alueilla.

Suunnitelma vaikutti hyvältä, koska Multiharjuun saavuttuani paikalla ei vielä näkynyt muita autoja. Arvatenkin autoja tulisi päivän mittaan lisää, mutta se ei haittaisi, jos saavutan riittävän etumatkan ehtimällä metsään ennen muita.


Seitsemisessä risteilee paljon reittejä. Osa niistä on kapeita polkuja, jotkut vähän isompia kärrypolkuja, ja leveimpiä voisi ajaa vaikka autolla.

Onneksi opasteet ovat hyviä, koska risteyksiäkin on paljon. Yhdestä harhauduin silti väärään suuntaan, mistä seurasi parin kilometrin lisälenkki. Kun kaikki tehdään helpoksi, oma huolellisuus herpaantuu.


Seitsemisen aarniometsät ovat kauniita katsella, mutta matkan varrelle osuvat nähtävyydet - kuten Liesijoen mylly - piristävät silti. Mylly ei tosin taida olla alkuperäinen, vaan se on tuotu paikalle muualta.


Kettulammen lähistöllä oli tehty tihutöitä, sillä joku oli kaatanut polulle puun. Todella tyhmää! Mitä, jos pahaa-aavistamaton retkeilijä olisi jäänyt puun alle?


Vaikutti siltä, että puu oli nirhattu kumoon ihan hiljattain, mahdollisesti talttaa tai vastaavaa käyttäen.


Toivoin pääseväni syyllisen jäljille, mutta en erottannut ympäriltäni muita johtolankoja, joten luovuin takaa-ajosta.

Liesijärven laavu ympäristöineen ei ollut erityisen näyttävä. Se lienee liian lähellä tietä, tosin kalpea vuodenaikakin saa kaiken näyttämään hiukan tylyltä. Ehkä kesällä on kauniimpaa.



Olin aiemmin harmissani siitä, että maamme hiisikanta vaikuttaa romahtaneen. Huoli taisi kuitenkin olla ennenaikainen, koska Seitsemisen metsät suorastaan kuhisivat hiisiä!

Niitä oli niin paljon, etten edes viitsinyt kuvata ihan jokaista. Lisäksi hiidet vaikuttivat kesän jälkeen olevan pulskassa kunnossa, joten uskon niiden selviävän talven yli, vaikka retkeilijöitä ei entiseen tapaan olekaan tarjolla.


Hiisien ohella metsässä näkyi muitakin outoja otuksia, kuten esimerkiksi polun varressa lepäillyt yksisarvinen...


... sekä joku liskon tapainen, joka kuola valuen kroolasi polun yli.


Metsän elämää on aina mukava tarkkailla, ja valoisa aika tulikin Seitsemisessä käytetyksi aika tarkkaan.


Päivän jo hämärtyessä palasin Multiharjuun, jonka ympäri kiertävälle luontopolulle oli muodostunut pieniä jonoja. Parkkipaikkakin muistutti lähinnä Hämeenkatua, mutta se ei enää tässä vaiheessa haitannut. Näin oli hyvä.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Kurimuksen kurkku

En tiedä, miten Pohjois-Savossa oleva harjanne on saanut nimen, joka tarkoittaa meren pyörrettä. Eihän tässä ole merta ihan vieressä, tosin ehkä joskus aiemmin on ollut.

Nyt joka tapauksessa päätimme tutustua Kinahmin eteläiseen osaan. Tai oikeastaan nyt oli jo marraskuussa, kuten lumettomista kuvista voi päätellä, mutta joskus jalat laukkaavat enemmän kuin sormet ehtivät kirjoittaa.

Harjanteen pohjoispäässä on käyty useastikin, yleensä lumikengillä, mutta Kinahmintien vieressä sijaitsevalta pieneltä parkkipaikalta olisi hyvä lähestyä Kinahmin loivempaa etelärinnettä.


Kuopiossa oli aamulla selkeä sää, aurinkokin taisi hetkittäin paistaa. Halunaa lähestyessämme kuitenkin huomasimme, että Kinahmin laki oli sumun peitossa. No, ehkä sumu päivän mittaan hälvenee, niinhän tähän aikaan vuodesta usein käy.

Kuten olen aiemminkin todennut, Kinahmin retkeilyreitti ei nykyään ole entisen veroisessa kunnossa. Omakohtaista kokemusta Kinahmin loiston päivistä ei tosin ole, mutta opaskylteistä oli havaittavissa, että asiat ovat joskus olleet paremminkin.

Onneksi internet ei unohda, ja netistä löytyykin yhä parinkymmenen vuoden takainen selostus reitin synnyttämisestä.



Vaikka opaskyltistö alkoi olla lahoamispisteessä, reittiä selvästikin kuljetaan, koska polku erottui maastossa varsin hyvin. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä polku on enimmäkseen varsin mukava!


Ilahduttavaa oli, että joku oli nähnyt vaivaa ja ehostanut reittimerkintöjä. Eihän tuollaisella harjulla oikein voi eksyä, mutta ainakin merkinnät ohjaavat retkeilijät samoille jäljille. Ja ehkä niistä on apua lumen aikaan.


Viime talvena Kinahmilla kaatui paljon puita, mikä paikoin haittasi kulkemista. Kun kasvillisuus on tiheää ja puita edessä pitkin poikin, eteneminen voi olla yllättävän hankalaa.


Kinahmin laelta löytyykin aika monenlaista maastoa. Havupuiden ja lehtimetsän ohella polun varrella on myös suota ja peltoa, joiden ansiosta mäeltä voi nähdä kauas, jos ei ole sumuista.

Harjanteen puolivälissä sijaitseva Karjamaja oli lukossa, mutta avaimen voi kuulemma korvausta vastaan vuokrata kyläyhdistykseltä.


Itse jatkoimme Kinahmin 313 metrin korkeuteen kohoavalle huipulle. Sumu ei toiveistamme huolimatta ollut hälventynyt, vaan tuntui pikemminkin tihenevän. Ruokailua se ei muuten haitannut, mutta sai ilman tuntumaan ennakoitua kylmemmältä.


Kinahmin laella on myös näkötorni, mutta se ei suoranaisesti houkuttele kiipeämään. Ja kun rakennelmaa katsoo, herää epäilys, onko se edes sellaiseksi tarkoitettu. Tornin tasanteelta ei olisi sumussa näkynyt yhtään kauemmaksi, joten en lähtenyt kokeilemaan onneani.

Pari kanalintua säikäytti meidät räpiköimällä metsän keskeltä lentoon, mutta itseäni enemmän häiritsee se, että hiisiä ei viime aikoina ole juuri näkynyt. Ei kai lajia uhkaa sukupuutto?

Kinahmilla sentään tapasimme yhden, mutta sekin ähisi ja puhisi oudosti. Lehdessä puhuttiin ilmastoahdistuksesta, liekö tuo potenut sitä. Tai sitten se vaan kärsi ummetuksesta.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kuuran aikaan

Suomalaiset metsäautotiet ovat tänä vuonna käyneet tutuiksi. Olemme vuoden aikana ajaneet yhden jos toisenkin tien päähän loikkiaksemme siitä sitten polulle, tai muuten vaan metsään.

Erään loppusyksyisen viikonlopun ohjelmaa miettiessäni tulin jälleen bonganneeksi kartasta yhden sellaisen. Tien kääntöpaikkana toimivasta silmukasta pääsisimme kätevästi Volokinpolulle, etenkin sen pohjoispäässä olevalle suo-osuudelle.

Matka Kuopiosta Sonkajärven Jyrkän kylälle vei puolisentoista tuntia, ja loppuosuus Pirttimäentietä ja Salmisentietä vielä vartin lisää. Jälkimmäisen varresta eroava nimeämätön metsäautotiekin oli hyväkuntoinen, joten suurempia haasteita ei kohteen tavoittamiseen liittynyt. Joskus kärrypolkujen viimeiset metrit ovat hitaita.


Alueen pohjoisosassa oli käynnissä hirvenmetsästys, mistä ansiokkaasta varoitettiin Salmiselle vievän tien varressa olevalla liikennemerkillä. Volokinpolku jäisi hirvimiehiltä saadun tiedon mukaan metsästysalueen ulkopuolelle, mutta pyrimme silti pukeutumaan näyttävästi.

Aamupäivällä oli pari astetta pakkasta, mutta melko tyyntä, joten olosuhteet olivat miellyttävät. Lähdimme lompsimaan polkua itään päin, kohti Hankalampea ja sen rannalla olevaa lintutornia.

Kuuraisilla pitkospuilla ei näkynyt muiden kulkijoiden jälkiä. Vaikka talven läheisyyden saattoi aistia, aurinkokin lämmitti vielä, kun itsensä asemoi polulle sopivasti.



Volokinpolun retkeilyrakenteita on viime vuosina kunnostettu, ja pitkospuut olivatkin hyvässä kunnossa. Pitkoksia oli lähinnä avoimilla suo-osuuksilla, joten niiden liukkauskaan ei nyt tuottanut ongelmia.


Retkillämme minulla on yleensä tapana kulkea seurueemme viimeisenä. Tehtäviini kuuluu siten varmistaa, ettei kukaan uuvu ja jää joukon jälkeen.

Reilun kilometrin käveltyämme minusta alkoi tuntua, että meitä seurataan. Varmistettuani nopeasti, että vaimo yhä vetää joukkoa, vilkaisin varovasti taakseni.



Selvästikin metsästysaikeissa liikkunut koira vaikutti sympaattiselta, mutta ei tuntunut tykkäävän, kun osoitin sitä kameran putkella. Ehkä metsästyskoirat ovat oppineet vierastamaan kaikenlaista tähtäilyä. Hetken meitä ihmeteltyään se taisi jälleen muistaa kutsumuksensa, ja lähti loikkimaan suon yli.

Itse pysyttelimme turvallisesti pitkospuilla, ja pian olimmekin jo Hankalammella ja lintutornin vieressä.

Torniin paistoi mukavasti aurinko, ja koska matkamme varrelle ei osunut laavuja tai nuotiopaikkoja, päätimme syödä eväät tornin ylätasanteella. Tornista Suolammelle avautuva maisemakin oli ihan kelvollinen, vaikka avoimella paikalla tuuli jo hiukan haittasi.

Päätin silti lähettää Kaukon ilmaan. Liekö viileällä ilmalla ollut merkitystä, mutta tällä kertaa Kauko käyttäytyi todella mallikkaasti.

Ehkä Kaukolle suorittamani lobotomiakin on rauhoittanut sitä, tai aiemmin vallinnut uhmakkuus ainakin oli poissa.


Lokakuisella Volokin polulla ei lumi vielä haitannut kulkemista, vaikka lammet olivat jo alkaneet umpeutua. Joskus jäätymistä on odoteltu pidempäänkin.

lauantai 8. joulukuuta 2018

15 tonnia

Subbe kävi hiljattain 15 tonnin huollossa. Tai huolto itse asiassa oli halvempikin, mutta matkamittari jo näytti ensimmäisen määräaikaishuollon edellyttämää lukemaa.

Kilometrejä kertyy yhä tasaisesti, vaikka olen yrittänyt vähentää ajamista. Varsinkin pidempiä matkoja on vähemmän kuin ennen, mutta jostain syystä tämä ei näy mittarissa. No, ehkä tahti talvella hiukan laantuu.

Alkutaival on edennyt hyvin. Ainoa ärtymystä aiheuttanut asia on kojelaudasta, mittariston takaa kuivalla kelillä kuuluva nitinä.

Äänen lähteen paikallistettuani yritin ensin hoitaa sitä silikonilla, mutta lopulta päädyin tunkemaan kyseiseen saumaan pienen kuminpalan. Se vähentää nitinää, mutta ei täysin poista sitä, ja näyttää auton kojelaudassa hölmöltä.


Kirjoitin jo alkukesästä Outbackiin 2018-vuosimallin myötä tulleista uusista varusteista. Näin puolen vuoden jälkeen voinee arvioida, mitkä niistä ovat oikeasti hyödyllisiä.

1. Uudet kamerat keulassa ja oikeassa sivupeilissä
Varsinkin sivupeilissä oleva kamera on hyvä, koska sen avulla näkee oikean etukulman taakse jäävän katvealueen. Kamera on kätevä esimerkiksi kadun varteen pysäköitäessä, vaikka arvelenkin, että suunnittelupöydällä käyttötilanteet ovat olleet toisenlaisia.
2. Uudet ajovalot
Ohjauspyörän asennon mukaan kääntyvät led-valot vaikuttavat aiempaa tehokkaammilta, ja automaattinen lähi-/kaukovalovaihdin helpottaa ajamista silloin, kun vastaantulevaa liikennettä on paljon. Mistään valotekniikan läpimurrostahan ei varsinaisesti ole kyse, mutta kyseinen automatiikka on silti itselleni uusi juttu.
3. Avaimeton lukitus- ja käynnistysjärjestelmä
Etukäteen hiukan vieroksuin tätä toimintoa, mutta ihan turhaan. On mukavaa, kun avaimia ei tarvitse kaivella housun taskuista. Eivätpä ainakaan putoa hankeen.

Myös risteävästä liikenteestä peruutettaessa varoittava toiminto on hyödyllinen, vaikka se joskus piippaileekin turhaan. Kaistanpitoavustimen taas kytken päälle lähinnä silloin, jos tiedossa on jotain ajamistä häiritsevää, kuten sähläämistä aurinkolasien kanssa tai muuta vastaavaa.

Audio- ja mediajärjestelmää käytän oikeastaan aika vähän, eniten ehkä puhelintoimintoja. Äänentoisto vaikuttaa kuitenkin Android Autoon siirtymisen myötä hiukan parantuneen.

Rengaspaineiden valvontajärjestelmäkin on 2015-mallisen Outbackin jälkeen uudistunut. Vanha systeemi muisti vain neljä rengasta kerrallaan, minkä vuoksi rengastiedot piti aina renkaanvaihdon yhteydessä nollata. Se ei myöskään näyttänyt rengaskohtaisia painelukemia, mikä oli outo puute, koska tieto kuitenkin oli saatavilla.

Uusi järjestelmä tunnistaa sekä kesä- että talvirenkaat, ja osaa näyttää myös painelukemat. On oikeastaan ihan hyvä, että lukemat saa näkyviin, vaikka niissä ei mitään vikaa olisikaan. Itselleni onkin tullut tavaksi tarkistaa paineet aina ennen kuin lähden ajamaan pidempää matkaa.

Uusista ominaisuuksista turhimpana pidän viereisen kaistan liikenteestä varoittavaa järjestelmää ("kuolleen kulman varoitin"). Jos sivupeilit säätää oikein, niistä kyllä näkyy liki kaikki tarpeellinen, ja päätä hiukan kääntämällä loputkin. Onneksi sivupeilissä olevan varoitusvalon saa halutessaan pois päältä, jos se alkaa pimeällä ärsyttää.

Ohjauspyörän lämmitin kuulostaa äkkiseltään mukavalta varusteelta, mutta eipä tuota juuri ole tullut käytettyä. Jos on kylmä, kädessä on kuitenkin hansikkaat, jotka hoitavat saman asian - ja kesälläkin tosikuskit käyttävät vähintään puutarhakäsineitä.

Ratinlämmittimen sijaan toivoisin, että sivupeilien lämmitys olisi tehokkaampi. Minusta tuntuu, että edellisessä Outbackissa jää suli peileistä nopeammin, ja istuinlämmitinkin oli mielestäni terhakampi. Saatan tosin muistaa väärinkin.


Muuten olen viihtynyt Subarun ratin takana hyvin. Vaikka Subaru on Suomessa marginaalimerkki, jo Ruotsissa niitä tulee silminnähden enemmän vastaan. Ja maailmanlaajuisesti arvioiden Subaru onkin suosituin nelivetoisten autojen valmistaja (2017).

Vielä pari vuotta sitten Outbackin perusmalli maksoi euron heikkona hetkenä yli 44000 €. Nyt Outback Activen kampanjahinta on karvan alle 37500 €. Jos mieli vetää takamaille ja pienille teille, Outbackin mukana saa kyllä tuohon hintaan paljon autoa.


Lopuksi hieman tilastotietoa. Arvaatteko, mikä on tämän pääasiassa ulkoilusta ja retkeilystä kohkaavan blogin suosituin artikkeli?

Kyllä! Se on Subaru Outbackin koeajoraportti vuodelta 2015. Toiselle sijalle yltää Audi A4 Allroadin vastaava juttu, ja kolmanneksi VW Golf Alltrackin testi.

Tämä on oikeastaan aika hämmentävää; mahtaisikohan blogi kaivata pientä uudelleenprofilointia? Ehkäpä seuraavaksi kirjoitankin talveksi hankkimistani Nokian Hakkapeliitta R3 -renkaista!

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Silkkaa kauhua

Kuopion eteläpuolisessa osassa Suomea tulee retkeiltyä aika harvoin. Jos asiakseen lähtee metsään, suunta on yleensä toinen, mutta eräänä loppusyksyn viikonloppuna päädyimme kuitenkin muiden syiden vuoksi Tampereelle.

Ajaessamme aiemmin kesällä Viitapohjasta Teiskoon menevää Pulesjärventietä olin kiinnittänyt huomiota Kintulammen retkeilyreitin opasteisiin. Olisikohan Kintulammi vierailemisen arvoinen kohde? Kintulammille ei tuolloin poikettu, mutta asia palautui nyt mieleen.

Nettisivujen perusteella paikka vaikutti kiinnostavalta. Tampereen läheisyys ja retken ajankohta kuitenkin epäillyttivät. Tätä retkeä suunnitellessa elettiin intiaanikesän todennäköisesti viimeisiä likihelteitä, ja Kintulammilla saattaisi olla ruuhkaista. Mutta ehkä asia kannattaisi tarkistaa, ainahan sieltä pääsee pois.

Täytyy sanoa, että vaikka ruuhkaan oli henkisesti varautunut, todellisuus oli silti ennakoituakin karumpi. Kapean Kintulammentien loppupää oli kymmenien metrien matkalta täynnä autoja. Ja lisää autoja virtasi paikalle katkeamattomana letkana.


En koskaan päässyt tien päähän asti, vaan saatuani auton käännettyä kaasutin nopeasti tieheni. Nikkaluokta saattoi heinäkuussa olla ahdistava paikka, mutta tämä oli silkkaa kauhua.

Vaihtoehto olisi tietysti ollut lähteä liikkeelle jostain kauempaa, mutta en liioin halunnut jonottamaan pitkospuille. Paikka saattaa olla hienokin, aika vaan oli totaalisen väärä. Olisi ehkä pitänyt lähestyä Kintulammia yöllä.

Kintulammilla sompaillessa oli tuhraantunut aikaa, mutta mieleni teki yhä polulle. En silti ollut innokas ajamaan kovin kauas, joten Pirkanmaan kansallispuistot olivat pois laskuista. Ja ehkä nekin olisivat ruuhkaisia.

Sitten bongasin Retkikartasta Lempäälän pohjoispuolella kiertävän Birgitan polun. Se olisi kohtuullisen ajomatkan päässä, ja saattaisi hieman pidempänä reittinä olla säädyllisen rauhaisa.

Päätin kokeilla Birgitan polkua, mutta ajoin varmuuden vuoksi sen kaakkoispuolelle, joka kartalta katsoen vaikutti alueen rauhallisimmalta kolkalta. Pysäköin auton lähelle Vähä Kausjärven laavua.


Laavulla majaili 10 - 15 hengen porukka koirineen, mahdollisesti metsästäjiä. Yleistunnelma oli ihan siedettävä, mutta luovuin silti ensimmäisestä ajatuksestani kulkea Vähä Kausjärven rantaa länteen päin. Lähdin sen sijaan lompsimaan Birgitan polkua pohjoiseen, kohti Taivalpirttiä.

Pohjoiseen menevällä polulla ei ollut tungosta. Vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, mutta muita retkeilijöitä ei näkynyt kuin tulipaikoilla. Toisaalta moottoritielle ei ollut kuin muutama kilometri, ja viimeistään 15 kilometrin päässä jylisevä Pirkkalan lentoasema varmisti, ettei tässä ihan luontokokemusten kuuminta kärkeä tavoitella.

Kuumaa polulla on silti joskus ollut, sillä matkan varrelle osui pätkä palanutta - tai kulotettua - metsää. Tienoo oli hiukan synkän näköistä, mutta luonto kuulemma tykkää sellaisesta.



Savontien parkkipaikalla oli runsaasti autoja, mikä ei kuitenkaan realisoitunut valtavana väkimääränä. Niin, Savontie tosiaan menee Savoon; pisteet tyylikkäästä nimestä.


Taivalpirtti vaikutti paikallisen yhdistyksen tukikohdalta, joten en tuppautunut kylään. Jotain talkoohommiakin siellä tehtiin, tiedä vaikka olisin joutunut töihin.

Pyörähdin nopeasti pirtin vieressä olevan Vähä-Riutan rannalla, ja käännyin sitten paluumatkalle.


Hakkuuaukean reunasta löytyi mukavan avara paikka, johon pysähdyin syömään eväitä. Kannon nokassa istuessani kelasin mielessäni päivän tapahtumia, ja tolkutin itselleni, että tekee hyvää mennä välillä muitakin kuin tuttuja reittejä.

Luulen silti, että olen kulkenut liikaa harvaanasutuilla seuduilla, ja se on saanut minut vieroksumaan ihmismassoja. Siedätyshoito saattaisi auttaa, mutta en usko, että nykykuntoni kestäisi esimerkiksi Nuuksion reissua.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Ylemmäisen suunnasta

Muistelen joskus harmitelleeni, miten vaikeaa omalta kotiseudulta on löytää uusia retkikohteita, kun kaikki paikat on koluttu jo moneen kertaan.

Sittemmin tämä on osoittautunut harhaluuloksi. Uusia kohteitakin löytyy, kun karttaa tuijottaa vähän tarkemmin. Jos pohjakartassa on nuotiopaikan merkki tai siinä lukee laavu, paikkaan kyllä johtaa myös polku, ja muutahan ei tarvitakaan.

Tällainen kohde oli esimerkiksi Kiteenjärvi, jossa yhdellä alkukesän retkistämme lyhyesti poikkesimme. Järven rannassa olevalle kämpälle pääsee helpoiten pohjoisen puolelta, mutta tuolloin nousi mieleen ajatus tavoitella paikkaa myös etelästä, Ylemmäisenjärven suunnasta, UKK-reittiä pitkin.

Idea nousi kesän aikana uudelleen esiin moneenkin otteeseen, mutta jostain syystä Kiteenjärvelle ei koskaan päädytty. Nyt samaan suuntaan tuli muutakin asiaa, joten päätimme viimein toteuttaa retken.

Niinpä ajelimme Juuan Rontsaan, Vepsänjoen rantaan, josta löytyi hyvä paikka autolle, ja lähdimme nousemaan joen vartta kohti Sarvivaaraa.


Olimme säärystimin (ja henkisestikin) varautuneet siihen, ettei kyseinen UKK-reitin osuus välttämättä erottuisi maastosta, mutta polku oli yllättävänkin hyvä. Lisäksi reittimerkintöjä oli tiheään, joten suuntaa ei juurikaan tarvinnut arvailla. Pohjoiseen matkatessa UKK-polku jatkuu ainakin Porttilouhelle asti, mutta sitten se katoaa kartalta jatkuakseen taas jossain Nurmeksen tienoilla.

Vaikka loppusyksyinen metsä oli jo hiukan kuolleen oloinen, Vepsänjoen rantamilla oli paikoin oikein hienoa.


Lähempänä Tammivaaraa polku erkani joesta ja muuttui hankalammaksi kulkea. Sammaleisessa kivikossa ei tehnyt mieli kiirehtiä, joten menomatka eteni ennakoitua hitaammin.


Kiteenjärvelle päästyämme päätimme aikataulusyistä olla tavoittelemasta ylempänä länsirannalla sijaitsevaa UKK-majaa, vaikka ei kämpälle enää olisi ollut kuin kilometri. Pidimme taukoa järven eteläpäässä olevalla nuotiopaikalla, joka oli sijaintinsa puolesta OK, mutta muuten aika karu.


Kahvia hörppiessäni kuulin repustani vaimeaa ääntä. Kauko olisi halunnut ilmaan, mutta en itse oikein innostunut ajatuksesta.

Luottamukseni kopteria kohtaan ei vieläkään ollut korkealla, eikä meillä nyt olisi ollut aikaa mihinkään pelastusoperaatioihin. En silti halunnut loukata Kaukon tunteita töksäyttämällä asiaa aivan suoraan.

  • Tilulii! Lennetäänkö vähän?
  • Tuota noin... Ei lennetä nyt.
  • Miksi ei?
  • Siksi, että... äh... No, lehdessä sanottiin, että turhaa lentämistä pitäisi välttää. Ilmastonmuutos, tiedäthän.
  • Ilmastonmuutos... En ole tajunnut, että se on minun syytäni.
  • No ei se suoranaisesti olekaan, mutta lienee silti parempi pelata varman päälle. Emmehän halua, että pohjoisnapa sulaa ja jääkarhut hukkuvat.
  • Niin, emme toki.

Kauko ei tainnut aivan niellä selitystäni, mutta tyytyi kuitenkin osaansa.

Paluumatkan lompsimme tietä pitkin. Säästimme näin muutaman minuutin, vaikka matka olikin pari kilometriä polkuvaihtoehtoa pidempi.


Rontsan kautta kävellessämme kiinnitin huomiota idässä kohoaviin vaaroihin, jotka näyttivät sopivassa valossa miltei Lapin selkosilta. Näkymä yllätti minut, koska en muista aiemmin käyneeni Rontsan suunnalla. Mitä ne mahtoivat olla?


Yritin jälkikäteen selvittää asiaa karttaa ja Google Mapsia käyttäen. Vaarat todennäköisesti kumpuilivat Pielisen länsipuolella, tosin ei Pielisen taaksekaan ollut kuin 20 km.

Ehkä ne olivat Vuokon kylän vaaroja, tai sitten hiukan kauempana Pielisellä kohoilevan Kynsisaaren mäkiä.