Ylemmäisen suunnasta

Muistelen joskus harmitelleeni, miten vaikeaa omalta kotiseudulta on löytää uusia retkikohteita, kun kaikki paikat on koluttu jo moneen kertaan.

Sittemmin tämä on osoittautunut harhaluuloksi. Uusia kohteitakin löytyy, kun karttaa tuijottaa vähän tarkemmin. Jos pohjakartassa on nuotiopaikan merkki tai siinä lukee laavu, paikkaan kyllä johtaa myös polku, ja muutahan ei tarvitakaan.

Tällainen kohde oli esimerkiksi Kiteenjärvi, jossa yhdellä alkukesän retkistämme lyhyesti poikkesimme. Järven rannassa olevalle kämpälle pääsee helpoiten pohjoisen puolelta, mutta tuolloin nousi mieleen ajatus tavoitella paikkaa myös etelästä, Ylemmäisenjärven suunnasta, UKK-reittiä pitkin.

Idea nousi kesän aikana uudelleen esiin moneenkin otteeseen, mutta jostain syystä Kiteenjärvelle ei koskaan päädytty. Nyt samaan suuntaan tuli muutakin asiaa, joten päätimme viimein toteuttaa retken.

Niinpä ajelimme Juuan Rontsaan, Vepsänjoen rantaan, josta löytyi hyvä paikka autolle, ja lähdimme nousemaan joen vartta kohti Sarvivaaraa.

Olimme säärystimin (ja henkisestikin) varautuneet siihen, ettei kyseinen UKK-reitin osuus välttämättä erottuisi maastosta, mutta polku oli yllättävänkin hyvä. Lisäksi reittimerkintöjä oli tiheään, joten suuntaa ei juurikaan tarvinnut arvailla. Pohjoiseen matkatessa UKK-polku jatkuu ainakin Porttilouhelle asti, mutta sitten se katoaa kartalta jatkuakseen taas jossain Nurmeksen tienoilla.

Vaikka loppusyksyinen metsä oli jo hiukan kuolleen oloinen, Vepsänjoen rantamilla oli paikoin oikein hienoa.

Lähempänä Tammivaaraa polku erkani joesta ja muuttui hankalammaksi kulkea. Sammaleisessa kivikossa ei tehnyt mieli kiirehtiä, joten menomatka eteni ennakoitua hitaammin.

Kiteenjärvelle päästyämme päätimme aikataulusyistä olla tavoittelemasta ylempänä länsirannalla sijaitsevaa UKK-majaa, vaikka ei kämpälle enää olisi ollut kuin kilometri. Pidimme taukoa järven eteläpäässä olevalla nuotiopaikalla, joka oli sijaintinsa puolesta OK, mutta muuten aika karu.

Kahvia hörppiessäni kuulin repustani vaimeaa ääntä. Kauko olisi halunnut ilmaan, mutta en itse oikein innostunut ajatuksesta.

Luottamukseni kopteria kohtaan ei vieläkään ollut korkealla, eikä meillä nyt olisi ollut aikaa mihinkään pelastusoperaatioihin. En silti halunnut loukata Kaukon tunteita töksäyttämällä asiaa aivan suoraan.

• Tilulii! Lennetäänkö vähän?
• Tuota noin... Ei lennetä nyt.
• Miksi ei?
• Siksi, että... äh... No, lehdessä sanottiin, että turhaa lentämistä pitäisi välttää. Ilmastonmuutos, tiedäthän.
• Ilmastonmuutos... En ole tajunnut, että se on minun syytäni.
• No ei se suoranaisesti olekaan, mutta lienee silti parempi pelata varman päälle. Emmehän halua, että pohjoisnapa sulaa ja jääkarhut hukkuvat.
• Niin, emme toki.

Kauko ei tainnut aivan niellä selitystäni, mutta tyytyi kuitenkin osaansa.

Paluumatkan lompsimme tietä pitkin. Säästimme näin muutaman minuutin, vaikka matka olikin pari kilometriä polkuvaihtoehtoa pidempi.

Rontsan kautta kävellessämme kiinnitin huomiota idässä kohoaviin vaaroihin, jotka näyttivät sopivassa valossa miltei Lapin selkosilta. Näkymä yllätti minut, koska en muista aiemmin käyneeni Rontsan suunnalla. Mitä ne mahtoivat olla?

Yritin jälkikäteen selvittää asiaa karttaa ja Google Mapsia käyttäen. Vaarat todennäköisesti kumpuilivat Pielisen länsipuolella, tosin ei Pielisen taaksekaan ollut kuin 20 km.

Ehkä ne olivat Vuokon kylän vaaroja, tai sitten hiukan kauempana Pielisellä kohoilevan Kynsisaaren mäkiä.