lauantai 28. huhtikuuta 2018

Nammala mielessäin

Lomamme toiseksi viimeinen aamu valkeni, mutta emme vieläkään olleet ehtineet Pallastuntureiden aurinkoisemmalle puolelle. Asia vaivasi minua, koska olen monena keväänä ensitöikseni kurvannut suksilla Laukukeron ja Laukupalon väliseen solaan, ja siitä edelleen kohti Hannukurua.

Tänä vuonna näin ei kuitenkaan tapahtuisi. Paikatakseni puutteen ehdotin vaimolle, että kävisimme edes Nammalakurussa, jonne helpoiten pääsee Vuontispirtin suunnasta. Tai ehkä kyseinen reitti ei ole helpoin, mutta lyhyin se ainakin on, mikä käsittääkseni oli tärkeää.

Niinpä ajelimme jälleen Raattamaan ja Yli-Kyröön, ja lähdimme sitten Vuontisjärven kierrettyämme kipuamaan Montellin majalle menevää nousua.




Montellin luona minulle meinasi käydä vahinko. Liki murhaavan auringonpaisteen vuoksi käytin kaksia aurinkolasia: pieniä (klipsimallisia) sekä suurempia, silmälasien ympärille asetettavia sangallisia varjostimia.

Kaksien aurinkolasien käyttö saattoi olla liioittelua, ja nostinkin wc:hen mennessäni ulommat lasit otsalleni, mikä oli reiän äärelle hiljentyessä kostautua: lasit tippuivat kumartuessani päästäni.

Sydämeni hypähti, kun tajusin Polaroid™-lasieni putoavan kohti mustaa aukkoa ja kaikkea, mikä siellä odotti. Hätäisesti huitomalla sain kuitenkin sohittua lasit pois aukon painovoimakentästä, ja lopulta ne kopsahtivat reiän viereen. Huh!

Säikähdyksestä selvittyäni hiihdimme vielä lyhyen pätkän Nammalakurun tuvalle.




Vaikka Nammalakuru ei ole mikään erämaakohde, se on silti messevä paikka viettää aurinkoista kevätpäivää. Autiotuvasta tosin on jo uutuudenviehätys kadonnut, mutta hyvän sään vallitessa ulkona on muutenkin mukavampaa.

Tuvalle päästyämme huomasimme, että menomatkalla käyttämämme nousukarvat olivat päässeet huonoon kuntoon. Kaikkien neljän kärkipidikkeet olivat melkein irronneet, joten ne täytyisi ennen seuraavaa käyttökertaa korjata.

Tapamme hyödyntää pitokarvoja luistelusuksien kanssa herätti kanssaliikkujissa ihmetystä, mutta luulen silti karvapohjaluistelun olevan tulevaisuuden valtavirtaa. Ainakin, jos Kläbo tekee samansuuntaisia oivalluksia.

Veinkin lomamatkan jälkeen karvat suutarille. Korjaaminen maksoi kympin per pari, mikä on kohtuullinen hinta, koska uusista olisi pitänyt maksaa 50 - 90 euroa / pari. Testaaminen taitaa kuitenkin siirtyä ensi talveen.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Iso vaalee

Olimme toistaiseksi onnistuneet välttelemään Pallastunturintietä, mutta nyt aurinko helotti taivaalla niin kirkkaasti, että Pallaksia olisi vaikea vastustaa. Varsinkin lumikengillä keroille olisi mukava kiivetä!

Toisaalta aikaa oli koko päivä, joten ehtisimme hyvin käydä jollain toisellakin tunturilla. Päätimmekin aamupalan jälkeen lähestyä ensin Särkitunturia, koska sillä suunnalla ei ole aiemmin lumikenkäilty.

Kesäreittiä myötäilevälle polulle pääsee kätevästi 79-tien varresta. Niinpä autoilimme ensin Jerikseltä Särkijärvelle, ja käännyimme sitten 79-tielle kohti Rauhalan kylää.

Jo vartin päästä olimme asemissa ja valmiina nousemaan tunturiin. Ilman lumikenkiä hanki olisi upottanut pahasti, mutta valmiiksi tampattuja jälkiä oli kevyt tallustaa; tosin reittikin oli helpohko.


Särkitunturin laella oli hyvin miellyttävää. Auringon lämmitti mukavasti ilmaa, ja vaikka en koskaan ole uinut maidossa, arvelen sen tuntuvan jokseenkin samalta.




Paluumatkalla pysähdyimme Särkivaaran kodalle, jonka vieressä olevalle lammelle oli joku jättänyt viestin.


Särkitunturilla vierähti lopulta useampi tunti, minkä jälkeen jatkoimme autoillen kohti Pallastunturia.

Kuten odotettua, tunturihotellin läheisyydessä oli aurinkoisena päivänä aika paljon porukkaa, mutta kilometrin tai parin kiivettyään sai piknikkiä viettää aika rauhassa. Viltti tosin harmillisesti jäi matkasta.


Särkitunturilla oli hienot maisemat, mutta Pallaksen rinteillä itsensä tunsi vielä pykälää pienemmäksi.



tiistai 24. huhtikuuta 2018

Raattama mielessäin

Hyvin nukutun yön jälkeen tuntui siltä, että voisi taas vaikka ajaa jonnekin; vaikkapa hiihtämään Raattaman seudulle. Se tarkoitti, että siirtyisimme suksinemme Yli-Kyröön, Vuontisjärven rannalle.


Hotelli Vuotispirtin lähellä olevalta kansallispuiston parkkipaikalta on hyvä lähteä liikkeelle. Minun toiveitani seuraten olisimme päätyneet tunturijonon taakse, länsipuolelle siis, mutta vaimo ei ollut innokas sutimaan koko tunturia ympäri. Niinpä sitten hiihtelimme Vuontispirttiä kiertäviä pienempiä latuja.


Vuontisjärven puolella on joskus vähän hämärää, kun tunturi varjostaa auringon säteitä ja maastokin on metsäistä, mutta huhtikuussa tämä ei enää ole ongelma.

Lännempänä on silti yleisesti ottaen avarampaa, ja Lapponia-hiihdon jälkeen Kortejängän ja Hannukurun välinen osuuskin olisi mahdollista hiihtää konelatua pitkin. Itse olen aina nylkyttänyt tuon välin kelkkauraa pitkin, ja tästä syystä kai sukset siihen suuntaan hapuilivatkin.

Toisaalta Vuontisjärven ympärillä menevät ladut ovat mukavan helppoja, eikä maisemissakaan ole valittamista, vaikka ei tunturiin nousisikaan.


Olen joskus kertonut Kaukolle Pallastuntureista, mutta nyt se ensi kertaa näki ne itse, ihan läheltä. Päivä oli liki tuuleton, ja Kauko tykkäsikin kaarrella taivaalla tuntureille tähystellen.




Vaikka Kauko on toisinaan itsepäinen, se on silti luotettava kaveri silloin, kun on tarkoitus ottaa kuvia. Kännykästä ei aina voi sanoa samaa.

Monia puhelimiahan voi käyttää hansikkaat kädessä, kun näytön herkkyyttä lisää hieman. Oma luurini saattaa kuitenkin tällöin tulkita näyttöön keräytyvän kosteuden sormen kosketuksiksi.

Tämä saa puhelimen aivan sekaisin, ja se voi soittaa läpi kaikki muistista löytämänsä yhteystiedot, vastata Nigerian prinssin lähettämään tiedusteluun tai lähettää nettiin hiihtotakin taskusta ottamansa valokuvan.

Kovin usein näin ei onneksi tapahdu, mutta riski on johtanut siihen, että käytän hiihtäessä kännykkää nenälläni. Vai mahtaisikohan tuo totella selvää puhetta?

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kuusamoon ja siitä eespäin

Talvilomani ajankohta on viime vuosina yhä useammin osunut huhtikuulle. Aiemmin lomailu ajoittui käytännön sanelemana jo viikolle 10, mutta kun perheemme on sittemmin erkaantunut koulumaailmasta, ei tähän enää ole tarvetta. Hyvä niin, koska huhtikuussa on yleensä helpompaa.

Tänä vuonna lomamatka jäisi aiempaa lyhyemmäksi, mutta onneksi meillä silti oli mahdollisuus viettää muutama päivä Lapin hangilla. Niinpä lähdimme ajamaan kohti pohjoista, tällä kertaa Kuusamon kautta kiertäen.

Aurinkoinen sää ilahdutti meitä jo alkumatkasta, ja pysähdyimmekin Suomussalmen jälkeen tapaamaan hiljaista kansaa, joka oli heräilemässä talviunestaan.


Suomussalmelta jatkoimme Kuusamoon yöksi. Kuten monesti ennenkin, ensimmäinen matkayö oli jotenkin levoton. Näin painajaisia siitä, että Kauko karkasi.

Seuraavana päivänä matkamme eteni kohti Länsi-Lappia. Kittilässä pysähdyimme kauppaan, ja kun osa tarpeista tietysti jäi ostamatta, yritimme vielä tehdä täydentävän reissun Levin S-Marketiin. Levillä kuitenkin oli sellainen hulina, ettei autosta poistumista voinut ajatellakaan.

Poistuimme nopeasti kohti Muoniota. Lyhyen majoitustiedustelun ohjaamana päädyimme kantamaan kassimme Hotelli Jerikseen, joka on keskeisen sijantinsa vuoksi hyvä tukikohta varsinkin maastohiihtoa harrastavalle. Lisäksi Jeriksellä välttyy siltä härdelliltä, jonka myös Pallastunturilla saattaisi tähän aikaan vuodesta kohdata.


Kun kohteeseen pitkän ajomatkan jälkeen saapuu, on hiihtämään yleensä jo kova hinku. Onneksi Jeriksestä pääsee nopeasti ladulle ilman, että autolla tarvitsee enää ajaa metriäkään. Lähdimme polkemaan Jerisjärven ja Särkijärven yli kohti Särkitunturia.



Pallastunturit vilkkuivat järvellä kaiken aikaa taustapeilissä, ja ne hallitsivat maisemaa vielä Särkitunturin rinteelläkin, vaikka emme ylös asti hiihtäneetkään.


Muutkin alueen töppäreet ovat houkuttelevia. Keimiötunturille ei ole talviaikaan tullut kiivettyä, vaikka sekin nousee yli 600 metrin korkeuteen. Keimiön lakea pitäisi varmaan joskus tavoitella lumikenkäillen.


Muonion ladut vaikuttivat olevan vuodenaikaan nähden hyvässä kunnossa. Joskus latupohja on huhtikuun loppupuolella ollut niin pehmeä, että eteneminen on ainakin luistellen tuntunut työläältä.

Nyt ongelmia ei ollut, vaikka ilman lämpötila kohosi päivän mittaan +10 C asteen tienoille. Ehkä olemattomat vesisateet ovat auttaneet asiaa, tosin eipä varsinaista hankikantoakaan ole sitten tainnut olla.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Vastarannalla

Viime vuoden toukokuussa tuntui hetken siltä, ettei kesä tule Suomeen lainkaan. Mutta aika paljon on lunta tänäkin vuonna. Itärajan tuntumassa lumen syvyys oli viikko sitten 120 senttiä, vaikka aika reilusti noista lukemista on sittemmin tultu alaspäin.

Nyt kuitenkin eletään vasta huhtikuuta, joten eiköhän kesä tänäkin vuonna nähdä. Kesää ennen olisi silti kiva päästä hankiaisille, mutta se edellyttäisi pakkasöitä, joita on ollut niukasti.

Järvetkin ovat muutamassa päivässä menneet huonon näköisiksi. Vaikka jää kantaisikin, sohjoa on hiihtämistä ajatellen liikaa.

Ehkä tilanne vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä on mukavampi edetä lumikengillä. Me etenimme viikonloppuna Kallaveden taakse, Niittylahteen. Tai oikeastaan ajoimme sinne autolla, mutta heti Tonkkurinmäen P-paikalle päästyämme siirryimme lumikenkinemme metsän puolelle.


Aamupäivällä paistoi aurinko, ja Tonkkurinmäeltä kelpasikin tähyillä Kallaveden yli, kotikaupungin suuntaan. Puijokin erottui, tosin kunnolla vasta jälkikäteen tietokoneella kuvia tarkastellessa.

Tonkkurinmäen polulla näkyi muitakin lumikengän jälkiä. Länsirinteestä lumi oli jo hiukan huvennut ja kulkeminen siten helpompaa, mutta varjoisessa metsässä valmiit askelmerkit kevensivät mukavasti askelta.


Niittylahden retkeilyreitin varrella on yksi laavu, mutta se ei osunut oman polkumme varrelle. Sopivaa lounaspaikkaa tavoitellen jatkoimme siten Ritoniemeen, jossa on joskus tullut hangen kantaessa hiihdeltyäkin.


Nyt homma ei olisi ainakaan 150-senttisillä suksilla onnistunut, ja kirkkain auringonpaistekin ehti ajomatkan aikana vaihtua navakkaan tuuleen.


Lumikengillä oli kuitenkin hyvä tallustaa. Tuuli rajoitti evästelyyn soveltuvien paikkojen määrää, mutta rannalla olleen saunarakennuksen rappuset tarjosivat lopulta hiukan tuulensuojaa.

Kesä oli silti alkanut lähennellä Savon Rivieraa, vaikka lumen ja tuulen vuoksi rantatunnelmaan olikin vaikea virittäytyä.


Olen ehkä katsellut liikaa Alaska-aiheisia ohjelmia, mutta Ritoniemi alkaa muistuttaa vanhaa, erämaan laidalla rapistuvaa kyläpahasta. Ja sellainenhan se hylättyine ravintoloineen ja bensapumppuineen oikeastaan onkin, lomakyläpahanen.

Toisaalta niemessä käydessäni siellä on aina ollut muitakin, vaikkei sentään ruuhkaksi asti. Täytynee joskus tarkastaa tilanne kuumana kesäpäivänä.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Huuhkajan jäljillä ja ehkä vähän ketunkin

Pääsiäiseen osui tänä vuonna mukavaa säätä. Auringonpaiste ja pikku pakkanen houkuttelivat lähtemään liikkeelle, tällä kertaa Rautavaaran kupeessa olevan Älänteen suuntaan.

Aluksi ajattelimme tavoitella lumikenkäillen Haatainniemeä, jossa alkutalvestakin pikaisesti poikkesin. Niemen suuntaan vievä Juudinsalontie olikin aurattu, mutta pysäköintiin soveltuvia paikkoja oli kapealla tiellä niukasti. Lisäksi vaikutti siltä, ettei niemen kärkeen pääsisi kuin umpihankea tarpomalla.

Koska tarkoituksemme ei pääsiäisestä huolimatta ollut maksimoida kärsimystä, päätimme sittenkin kokeilla Huuhkajankierrosta. Pysäköimme auton 582-tien varteen, Iso-Valkeisen vieressä olevalle P-paikalle, jonka vierestä joku näytti jo lumikengin lähteneen samaan suuntaan. Osittain tampattu polku helpottaisi omaakin kulkuamme.


Valmista uraa riitti ehkä kilometrin verran, mutta sen jälkeen polun tekijä oli tainnut kyllästyä hommaansa, koska lumikenkien jäljet kääntyivät takaisin kohti Iso-Valkeisen jäätä. Se tiesi meille lisähommia, mutta onneksi hanki ei upottanut tolkuttomasti.


Hetkeä myöhemmin tavoitimme lumesta jonkun eläimen jäljet, joita lähdimme seuraamaan. Pian jäljet kuitenkin mystisesti katosivat, jatkuakseen 3 - 4 metrin päässä uudestaan.

Vaimo pohti kiivaasti, millainen eläin loikkaa lumessa tuollaisen matkan. Kettuko? No ei, kettu ei hyppää puolen metrin hangessa yli kolmea metriä.

Olimme jälleen perimmäisten kysymysten äärellä. Mitä yleensä tulee mieleen, kun näkee eläimen juoksun noin äkillisesti katkenneen? Aivan, eläin on mitä ilmeisemminkin temmattu pois.

Toisaalta tempausteoriani keskeisin opinkappale on se, että vain kuolleet eläimet temmataan pois. Todisteiden valossa ei näyttänyt siltä, että kettu (tai mikä lie) olisi ollut kuollut.

Pikemminkin se vaikutti vahvasti seisoneen jaloillaan, tai ainakaan hangessa ei näkynyt muita painaumia. Käpälänjälkien jatkuminen muutaman metrin päässä ei myöskään viitannut tempauksen tapahtuneen.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja mietinkin sitä kävellessäni, kunnes viimein ymmärsin, mistä oli kyse.

Talvella eläimiä menehtyy enemmän kuin kesällä. Se tietysti aiheuttaa kiirettä, ja kiire johtaa virheisiin. On mahdollista, että kaiken tohinan keskellä temmatuksi päätyy muutama elävä yksilökin.

Olimme selvästikin todistaneet tällaiseen tapahtumaan liittyviä jälkiä. Todennäköisesti eläin on liikkunut poikkeuksellisen hitaasti tai näyttänyt muuten huonolta, jolloin se on hätäisesti temmattu pois.

Kun virhe on huomattu, eläin on laskettu takaisin, mutta aivan entisille askelmerkeille ei siinä hässäkässä ole osuttu. Muutaman metrin virhe ei normaalisti haitanne mitään, mutta hangessa jälki näyttää oudolta.

Olin siis viimein ratkaissut arvoituksen, mutta en halunnut vaivata asialla vaimoa, koska se olisi vain aiheuttanut välillemme kärhämää. Vaimon on yhä vaikea hyväksyä sitä, että tempausteoriani selittää luonnossa kohtaamamme mysteerit, yksi toisensa jälkeen.


Vaimon edelleen ihmetellessä asiaa matkamme jatkui kohti kauniisti kiemurtelevan Tiilikkajoen varressa olevaa Huuhkajaniemen laavua.




Laavu sijaitsee retkeilyreitin puolessa välissä. Tarkoituksemme oli kulkea koko kierros, mutta kun toisessa suunnassakin oli tarjolla umpihankea, palasimme lopulta autolle omia jälkiämme seuraten. Jo muutama lumikengän painauma helpotti kulkemista merkittävästi.