Huuhkajan jäljillä ja ehkä vähän ketunkin

Pääsiäiseen osui tänä vuonna mukavaa säätä. Auringonpaiste ja pikku pakkanen houkuttelivat lähtemään liikkeelle, tällä kertaa Rautavaaran kupeessa olevan Älänteen suuntaan.

Aluksi ajattelimme tavoitella lumikenkäillen Haatainniemeä, jossa alkutalvestakin pikaisesti poikkesin. Niemen suuntaan vievä Juudinsalontie olikin aurattu, mutta pysäköintiin soveltuvia paikkoja oli kapealla tiellä niukasti. Lisäksi vaikutti siltä, ettei niemen kärkeen pääsisi kuin umpihankea tarpomalla.

Koska tarkoituksemme ei pääsiäisestä huolimatta ollut maksimoida kärsimystä, päätimme sittenkin kokeilla Huuhkajankierrosta. Pysäköimme auton 582-tien varteen, Iso-Valkeisen vieressä olevalle P-paikalle, jonka vierestä joku näytti jo lumikengin lähteneen samaan suuntaan. Osittain tampattu polku helpottaisi omaakin kulkuamme.

Valmista uraa riitti ehkä kilometrin verran, mutta sen jälkeen polun tekijä oli tainnut kyllästyä hommaansa, koska lumikenkien jäljet kääntyivät takaisin kohti Iso-Valkeisen jäätä. Se tiesi meille lisähommia, mutta onneksi hanki ei upottanut tolkuttomasti.

Hetkeä myöhemmin tavoitimme lumesta jonkun eläimen jäljet, joita lähdimme seuraamaan. Pian jäljet kuitenkin mystisesti katosivat, jatkuakseen 3 - 4 metrin päässä uudestaan.

Vaimo pohti kiivaasti, millainen eläin loikkaa lumessa tuollaisen matkan. Kettuko? No ei, kettu ei hyppää puolen metrin hangessa yli kolmea metriä.

Olimme jälleen perimmäisten kysymysten äärellä. Mitä yleensä tulee mieleen, kun näkee eläimen juoksun noin äkillisesti katkenneen? Aivan, eläin on mitä ilmeisemminkin temmattu pois.

Toisaalta tempausteoriani keskeisin opinkappale on se, että vain kuolleet eläimet temmataan pois. Todisteiden valossa ei näyttänyt siltä, että kettu (tai mikä lie) olisi ollut kuollut.

Pikemminkin se vaikutti vahvasti seisoneen jaloillaan, tai ainakaan hangessa ei näkynyt muita painaumia. Käpälänjälkien jatkuminen muutaman metrin päässä ei myöskään viitannut tempauksen tapahtuneen.

Asia jäi vaivaamaan minua, ja mietinkin sitä kävellessäni, kunnes viimein ymmärsin, mistä oli kyse.

Talvella eläimiä menehtyy enemmän kuin kesällä. Se tietysti aiheuttaa kiirettä, ja kiire johtaa virheisiin. On mahdollista, että kaiken tohinan keskellä temmatuksi päätyy muutama elävä yksilökin.

Olimme selvästikin todistaneet tällaiseen tapahtumaan liittyviä jälkiä. Todennäköisesti eläin on liikkunut poikkeuksellisen hitaasti tai näyttänyt muuten huonolta, jolloin se on hätäisesti temmattu pois.

Kun virhe on huomattu, eläin on laskettu takaisin, mutta aivan entisille askelmerkeille ei siinä hässäkässä ole osuttu. Muutaman metrin virhe ei normaalisti haitanne mitään, mutta hangessa jälki näyttää oudolta.

Olin siis viimein ratkaissut arvoituksen, mutta en halunnut vaivata asialla vaimoa, koska se olisi vain aiheuttanut välillemme kärhämää. Vaimon on yhä vaikea hyväksyä sitä, että tempausteoriani selittää luonnossa kohtaamamme mysteerit, yksi toisensa jälkeen.

Vaimon edelleen ihmetellessä asiaa matkamme jatkui kohti kauniisti kiemurtelevan Tiilikkajoen varressa olevaa Huuhkajaniemen laavua.

Laavu sijaitsee retkeilyreitin puolessa välissä. Tarkoituksemme oli kulkea koko kierros, mutta kun toisessa suunnassakin oli tarjolla umpihankea, palasimme lopulta autolle omia jälkiämme seuraten. Jo muutama lumikengän painauma helpotti kulkemista merkittävästi.