lauantai 24. syyskuuta 2022

Katson autiota hiekkarantaa

... vaikka harvoinpa Hossan hiekkarannat ihan autioina ovat. Eivät ainakaan heinäkuussa, jolloin tyhjää rantaa on jopa vaikea löytää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Hiekkaa varpaissa

Vaikka Hossa on leppoisa retkikohde, olemme viime vuosina hiukan vältelleet paikkaa. Lähinnä siksi, että etenkin kansallispuistostatuksen (2017) myötä alueen kävijämäärä on merkittävästi kasvanut, ja moni vähäisempi paikka on siten vetänyt enemmän puoleensa.

Heinäkuussa ihanteista täytyi kuitenkin joustaa, sillä Hossassa paistoi aurinko ja muualla satoi vettä. Ranskalainen majoituksemme oli varattu kahdeksi vuorokaudeksi, joten voisimme välipäivänä vaikkapa kipaista Kokalmuksen ympäri

Jostain syystä reitin nimi on nimenomaan Kokalmuksen kierto, vaikka samallahan siinä mennään myös Pitkä-Hoiluan ja parin Valkeaisenkin ympäri.


Koska olemme kiertäneet Kokalmusta aiemminkin, päätimme tällä kertaa kulkea järven ympäri toiseen suuntaan, myötäpäivään. Edellisestä reissusta tosin on jo kymmenisen vuotta, joten eipä reitti ihan kirkkaana ollut mielessä.


Hossan järvet rantoineen ovat kyllä hienoja. Maisemassa on paljon samaa kuin Patvinsuon Suomunjärvellä, mutta Hossassa harjuja ja hiekkaa lienee vielä enemmän. Ei ihme, että ranskalaisetkin ovat tykästyneet alueeseen, vaikka toiminta taitaakin keskittyä talvikuukausiin. 


Metsäinen kangas on kuitenkin herkkää kulumaan, ja polkuja risteilee siellä täällä. Kaikkia kulmia emme ole vielä kolunneet, ja esimerkiksi Värikallio on edelleen näkemättä. Myös Julman Ölkyn uusi riippusilta on testaamatta, molemmat kai kokolailla helposti saavutettavia paikkoja nykyään. 


Suuri osa kohtaamistamme ihmisistä - joita oli kymmeniä - oli liikkeellä maastopyöräillen. Eihän tänne erämaan rauhan perässä tultu, mutta välillä tuntui siltä, että liikennettä on aika paljon. 


Ihmettelin kesän aikana moneen otteeseen, mihin kaikki hyttyset ovat kadonneet. Ilmeisesti niitä on pohjoisemmassa ollut ihan entiseen tapaan, mutta kesäkuun reissuillamme emme nähneet kuin muutaman, eikä asia Hossassakaan vaivannut millään lailla. En silti vielä osaa huolestua asiasta.

Kuikkaperheen touhuilua sen sijaan oli hauska seurata. Vanhempien snorklatessa pinnan alla...


... jälkikasvu pyristeli jo ylemmäksi, mutta ihan vielä siivet eivät kantaneet.


Poutaisista ennusteista huolimatta ukkostava sadealue puski retken loppuvaiheessa päälle, joten viimeiset pari kilometriä edettiin melko rivakasti. Muikkupurolla sade lopulta saavutti meidät, mutta vain hetkeksi. 


Näin jälkikäteen tulee mieleen, että pitäisi ehkä poiketa Hossassa muulloinkin kuin pahimpaan sesonkiaikaan. Syksyllä majoitus on edullisempaa, ja tuskinpa poluilla on sen enempää väkeä kuin kesälläkään. Ei ainakaan Hossantien itäpuolella, joka on itsellemmekin vieraampaa seutua.

lauantai 17. syyskuuta 2022

Valoa kohti

Heinäkuussa 2022 Keski-Euroopassa oli monin paikoin kesäisen lämmintä, mutta Suomeen asti lämpö ei jaksanut nousta. Itäiseen osaan maata oli myös luvassa yli 60 millin sademääriä, mikä ei ole lähelläkään Suomen ennätystä, mutta tuotti haasteita lomasuunnitteluun. 

Iltapäivälehdessä psykologi lohdutti lomalaisia: "Kannattaa hakea tilanteesta mahdollisuuksia. Sadepäivänä voi laittaa elokuvan pyörimään tai lukea kirjaa..."

Heinäkuisen loman alkupäivinä näytti todellakin siltä, että sohva on ainoa järkevä paikka viettää aikaa, joten jäimme odottamaan säätilan paranemista. Muutaman päivän jälkeen hermostuneisuus oli kuitenkin sitä luokkaa, että hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hossaa, joka sillä hetkellä näytti parhaalta vaihtoehdolta.

Hossassa olikin poutaista ja lämmintä, jopa aurinkoista. Perille päästyämme majoituimme Hossan Lomakeskukseen, jonka tarjoamat huoneistot olivat meille uusi juttu. 


Ilmeisesti ranskalaisessa omistuksessa oleva lomakeskus palvelee talvisin lähinnä ulkomaisia viikkomatkaajia, mutta kesällä lyhyemmätkin varaukset onnistuvat. Viitisen vuotta vanhat huoneistot olivat aiemmin hieman tyyriitä, mutta nyt majoitushinta oli jokseenkin kohtuullinen (110 € per 2hh/yö). Omistuspohjan vuoksi suomenkielistä palvelua ei tosin välttämättä ole tarjolla.

En ymmärrä rakentamisesta paljoakaan, mutta talojen design näytti omaan silmääni erikoiselta. Eikö toisiinsa kiinni rakennettujen huoneistojen katon taitteeseen kerry talvella hirmuisesti lunta? Muiden kuin oman kotini lumikuormasta huolehtiminen heinäkuussa on toki parasta mitä tiedän.

Edellisen lomajakson alussa tuumailin, että minun pitäisi jotenkin helliä jalkojani. Yritin tuolloin poistaa takareisissä olevaa kireyttä pitämällä silloin tällöin 2 - 3 päivän juoksutaukoja, mutta niistä ei ollut merkittävää apua. Jalat kyllä tykkäsivät levosta, mutta aina kun jatkoin juoksemista, kireys palasi takaisin.

Loman jälkeen päätin kokeilla täysin vastakkaista metodia: juoksin muutaman viikon ajan joka päivä, tosin hiukan lyhyempää matkaa kuin tavallisesti.

Tiiviimpi harjoittelu tuntui yllättäen lievittävän ongelmaa, mutta se saattoi olla vain harhaa. Ihan ilmaistakaan hoito ei ollut, koska toinen nilkka alkoi lisääntyneen rasituksen myötä oireilla.

Hossassa kokeilua oli silti hyvä jatkaa. Harjumainen maasto on paitsi kaunista katsella myös miellyttävää juosta, ja polut eivät ihan heti lopu kesken.  

Vaimo on sittemmin alkanut vihjailla, että juoksupaitaani on kertynyt melko tuhti setämiehen aromi. Itseäni se ei haittaa, mutta saattaisi herättää pahennusta esimerkiksi vihreiden puoluekokouksen lähistöllä. Täytynee jossain vaiheessa kokeilla pestä paita vaikkapa wc-istuimen pesuaineella.

tiistai 13. syyskuuta 2022

Nimettömältä harjulta vielä

Juhannuksen aikoihin Tiaissärkällä - tai mikä ikinä sen harjun nimi olikaan - hyttyset kiusasivat hieman, mutta...  no, syksyn tullen niitä jo oudolla tavalla ikävöi.

lauantai 10. syyskuuta 2022

Lyhyestä virsi kaunis?

Taakse jäävän kesän yksityiskohdat alkavat näin syyskuussa häipyä mielestä, mutta sen muistan, että kesä ei saapunut mitenkään ryminällä. Juhannuksen lähestyessä aurinko kuitenkin lämmitti, ja vaikka olimme juuri palanneet Sallan reissultamme, mieli veti taas jonnekin.

Karttaa silmäillessäni kiinnitin tuolloin huomiota Polvijärven pohjoispuolella olevaan harjumuodostelmaan, jolla ei näyttänyt olevan mitään nimeä. Se tuntui oudolta, koska hiukan etelämpänä - Tiaiskankaalla - menee Tiaissärkän polku, joka puolestaan ei ole särkkää nähnytkään.

Päiväkohteeksi harju oli aavistuksen kaukana, mutta lähdimme silti ajamaan kohti Polvijärveä tavoitellaksemme muodostelmaa sen eteläpäästä, metsästysmajan liepeiltä

Aluksi vaikutti siltä, että kartalla hyvältä näyttänyt reitti päätyy pettymysten osastolle. Särkän päällä ei nimittäin mennyt minkäänlaista polkua; tarjolla oli vain aavistuksen ryteikköistä männykköä. 

Emme silti olleet valmiita myöntämään tappiotamme. Täytyyhän hyvät karttapisteet saaneella harjulla jotain hienoa olla!

Laskeuduttuamme alas harjulta päädyimme kulkemaan sen vieressä menevää tietä. Noin kilometrin jälkeen saavutimme paikan, jossa maasto muuttui kertarysäyksellä paremmaksi. Samoilta kulmilta löytyi myös aiemmin kadoksissa ollut polku, joka nyt mutkitteli upean metsän keskellä!

Rytöinen osuus oli kuitenkin sen verran pitkä, että särkän hienompi puoli jäi lyhyeksi, vain reilun kilometrin mittaiseksi. Harju kyllä jatkui senkin jälkeen, mutta matkanteko siirtyi jälleen tielle.

Harjua vierusti muutama kaunis lampi, jotka houkuttelivat uimaan, helle kun oli. 

Itse en kuitenkaan kuivaihoisena ole kovin innokas uimari, eikä kynnys hypätä lampeen tälläkään kertaa ylittynyt. Olisi ehkä pitänyt, koska tätä kirjoitettaessa talviturkki on edelleen heittämättä.

Särkkä synnytti hieman ristiriitaisia tunteita. Harjulla ja etenkin sen laella olevassa metsässä on valtavan hienoa, mutta hieno osuus on niin lyhyt, ettei kauneutta oikein riitä edes päiväretken tarpeiksi.

Jälkikäteen tosin huomasin, että Rauanjoen yli menee metsästysmajan luona silta, jota pitkin matkaa voisi jatkaa Tiaiskankaan suuntaan. Siellä oli ainakin ennen myös laavu, mikäli sellaista tarvitsee.

Ehkä polulla kohtaamamme pyöräilijät olivat menneet juuri tuota reittiä. Jos liikkuu fillarilla, helposti pyöräiltävää maastoa näyttäisikin riittävän kilometrikaupalla, kenties Kinahmoon asti.

lauantai 3. syyskuuta 2022

Paradigm shift

Retkeilyautotilauksemme matelee edelleen. Alunperin keväällä saapuvaksi odotetun auton toimitus siirtyi aluksi heinäkuuhun, sitten syyskuuhun, ja tällä haavaa viimeisin arvaus toimitusajankohdaksi on marraskuun loppupuoli. 

Odottamiseen on jo turtunut, enkä totta puhuen usko, että marraskuun toimituskaan toteutuu. Maailmalta kantautuneiden tietojen mukaan matkailuautokauppoja on jouduttu perumaankin Ducato-alustojen heikon saatavuuden vuoksi. Odottaako meidän Adriaamme sama kohtalo?

Matkailuautoilun osalta vuosi 2022 menetettiin jo aikoja sitten, mutta pitäisikö katse siirtää tuleviin kesiin? Vai olisiko parempi dumpata koko hanke, lopullisesti?

Jonkinlainen ajattelutavan muutos tapahtui elokuussa, kun lompsin paikalliseen Subaru-liikkeeseen ja tein kaupat uudesta Outbackista. Liikkeen pihaan oli juuri tullut neljä autoa, joten toimitusaikaan liittyvät riskit ainakin olisivat minimaaliset.

Valitsin autoista valkoisen, kuten ennenkin.

Jos jotain, Subaru-kauppa kuvastaa epäuskoani Adrian toimitusta kohtaan. Olen muutenkin miettinyt retkeilyautoasiaa ihan liikaa, joten lienee parempi laittaa ajattelumyssy hyllylle siihen asti, kunnes auto viimein saapuu (jos saapuu).

Uusi Outback on 2,5-litraisella bokserikoneella varustettu Adventure-malli, karvalakkiversio siis. Vanhalla Subarullakin olisi vielä päässyt - auto oli edelleen hyvässä kunnossa - mutta sillä kuitenkin kurvailtiin yli neljä vuotta ja lähemmäs 100000 kilometriä. Jossain vaiheessa tuon ikäiseeen autoon täytyy alkaa vaihtaa ensimmäisiä kuluvia osia, enkä varsinaisesti halunnut, että se hetki koittaa jossain metsäautotien päässä.

Kun Outback viime vuonna (2021) uudistui, muutos oli Subaru-asteikolla melko iso. Auton alusta on täysin uusi, eikä sisäpuolellakaan ole paljon yhteistä aiempaan 2018-malliin. Ratti tuhansine painikkeineen sentään on ennallaan, mutta muilta osin kojelauta on uudenlainen, ja sitä hallitsee nyt suurehko kosketusnäyttö. 

Osaan niistä toiminnoista, joita aiemmin ohjattiin mekaanisia painikkeita käyttäen, pääsee käsiksi vain kosketusnäytön kautta. Sellaisia ovat esimerkiksi ilmastoinnin ja istuinlämmittimien säätimet, pois lukien sisäilman lämpötilan säätö. En tällä hetkellä näe asiassa ongelmaa, mutta lopullisesti asia selviää vasta talvella.

Perinteisellä analogitekniikalla toteutettu mittaristo on aavistuksen freesimmän näköinen, vaikka ei informaatiomielessä juurikaan eroa entisestä. Yksi uusista toiminnoista on liikennemerkkien tunnistus, jonka myötä kulloisenkin nopeusrajoituksen näkee mittaristosta. Lisäksi vakionopeussäätimeen ja kaistavahtiin liittyvät merkkivalot heijastetaan nyt tuulilasiin.

  

Viimeisin 2022-vuosimalli toi mukanaan lähinnä uuden kuljettajan istuimen. Säädettävällä reisituella varustettu jakkara on hyvä, samantapainen kuin Audin urheiluistuin (alla olevassa kuvassa Limited-mallin nahkapenkki).

Uusi alusta on aiempaa vääntöjäykempi, minkä huomaa ajossa selvästi. Autosta ei ainakaan uutena kuulu minkäänlaisia nitinöitä, ja maavarakin on hiukan kasvanut: reilut 21 senttiä on henkilöautolle hyvä lukema, ja riittää useimmille metsäautoteille.

Uuden Outbackin bokserikoneessa on muutama hevosvoima vähemmän kuin edellisessä mallissa, mutta vääntöä on tullut lisää. Arvelen, että uudella mallilla ehtii kohteeseen ihan yhtä hyvin kuin edelliselläkin.

Mutta ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Vanhassa Outbackissa oli pari mainiota kamerainnovaatiota, joihin ehdin vuosien myötä rakastua. Autossa nimittäin oli peruutuskameran lisäksi myös etukamera... 



... sekä oikeassa peilissä oleva sivukamera, joka kuvasi keulan katveeseen jäävää oikeaa etukulmaa.


Itse käytin molempia kameroita melko säännöllisesti, ja harmikseni huomasin, että uudesta Outbackista ne on jätetty pois. Tai ilmeisesti ne edelleen sisältyvät kalleimpaan Touring-varustetasoon, mutta puuttuvat muista malleista (Adventure / Limited / Field).

Asia ärsyttää myös siksi, että Subarun nettisivuilla olevat 3D-sisäkuvat antavat ymmärtää, että kamerat sisältyvät kaikkiin muihin paitsi Field-malliin. Tämän voi päätellä vaihdekepin oikealla puolella olevasta painikkeesta, jolla kamerat on tarkoitus kytkeä päälle.

Mielestäni markkinoinnissa pitäisi tältä osin olla tarkempi, koska kyse on varusteesta, jota ei (ilmeisesti) jälkikäteen voi hankkia. Muuten Adventure-tason auto on omaan käyttöömme aivan riittävä, enkä kaipaa kalliimpien mallien nahkapenkkejä, kattoluukkua tai muita härpäkkeitä.

Kolmensadan ajokilometrin jälkeen kokemusperäinen tieto autosta on vielä rajallista, mutta yksi asia rassaa jo hieman: kuljettajan oven kyynärnojan paikka.

Olen Outbackissa arvostanut sitä, että kuljettajan ovessa ja keskikonsolissa olevat käsituet on kunnolla pehmustettu. Tämä periaatteessa pätee myös uuteen malliin, mutta ovessa oleva tuki on nyt itselleni (176 cm) liian takana.

Ongelma on, että kun ajoasennon säätää kohdalleen, vasen kyynärpää ei luontaisesti osu pehmustettuun kohtaan vaan koloon tai kahvaan, josta ovi vedetään kiinni. Pulma ratkeaa, jos penkkiä siirtää taaksepäin, mutta sitten jalat eivät yllä polkimille, ainakaan ilman korkkareita. 

Pinnan alla on myös paljon uusia juttuja, joihin tutustuminen ottaa aikansa. Esimerkiksi EyeSight-kameranäköön liittyvät toiminnot ovat kehittyneet, oletettavasti parempaan suuntaan. Varovasti arvioisin, että järjestelmä esimerkiksi havaitsee edessä olevan ylämäen aiempaa herkemmin.

Subaru myös tunnistaa kuljettajansa, ja tarkkailee tämän edesottamuksia ajon aikana. Toistuvat Pidä katse tiessä!- tai Pidä kädet ratissa! -kehotteet onneksi saa pois päältä, koska vaimo huolehtii tällaisista asioista pyytämättäkin.


Uudella Outbackilla pärjätään taas muutama vuosi. Seuraavalla autonvaihtokierroksella tarjolla kukaties on jo muihinkin käyttövoimiin pohjautuvia vaihtoehtoja; järkeviä sellaisia, siis.

sunnuntai 28. elokuuta 2022

Nyt ymmärrän...

... että Vilmatunturilla olisi kannattanut viipyä pidempään, koska olosuhteet olivat kaikin puolin kohdillaan. 

torstai 25. elokuuta 2022

Oi Vilma!

Koiransuolikkoaapa-retkemme ei ollut kulkemisen osalta nappivalinta, mutta se ei horjuttanut uskoani karttametodini toimivuuteen. Mahtaisiko lähituntureilta kuitenkin löytyä hienompaa maastoa kuljettavaksi?

Olin joskus aiemminkin silmäillyt kartalla Sallan länsipuolella sijaitsevaa Vilmatunturin luonnonsuojelualuetta. Metsäisen oloinen tunturi alkoi vaikuttaa ylitsepääsemättömän mielenkiintoiselta kohteelta, joten päätimme Sallan lomamme viimeisenä päivänä vaihtaa aavat tunturiin.

Vilmatunturin kautta kulkee itä-länsi -suunnassa jonkinlainen tie tai mönkkäriura, joten ihan erämaasta ei ole kyse, vaikka isommat maantiet ovatkin melko kaukana. Ajatuksemme oli autoilla tietä lännen suunnasta niin pitkälle kuin mahdollista, ja vaihtaa sitten jalkapatikkaan, kun ajaminen menee vaikeaksi. Käytännössä viimeistään tien muuttuessa poluksi.

Lopulta pysäköimme auton hieman suunniteltua aikaisemmin tien varresta löytyneelle vanhalle kääntöpaikalle. Päätös oli aavistuksen hätiköity, koska kivikkoisen alkumatkan jälkeen tien muuttui jälleen paremmaksi, ja pidemmällekin olisi päässyt. Toisaalta sää oli mainio, eikä kilometrin ylimääräinen tiemarssi aurinkoisessa tunturissa varsinaisesti haitannut.

Vilmatunturilla ei ole selvää paljakkaa, joten avaria näköalapaikkoja saa hetken hakea. Tien varresta erottui ainakin luoteessa kohoava Pyhätunturi, mutta idässä näkyviä Sallan tuntureita täytyi kurkkia puiden lomasta. 


Rinnesuot olivat ennen juhannusta jo ihan kulkukelpoisia. Näistä alkukesän vehreistä hetkistä pitäisi ymmärtää nauttia silloin, kun tilanne on päällä. Jälkikäteen katsottuna kuvat herättävät vain haikeutta.



Ihmisen tekemiä retkeilyrakennelmia tai polkuja ei Vilmatunturilla ole, mutta loivapiirteinen maasto suosii silti kulkemista. Metsästysaikaan tosin lienee syytä varautua siihen, että tunturissa voi liikkua muutakin väkeä.



Paluumatkalla askel oli alamäkeen kevyt. Vilmatunturin kautta kuljettaneen paljon kaksipyöräisillä, ja vaikka en itse ole erityisen innokas pyöräilijä, aloin haaveilla pahvisesta, reppuun taitettavasta polkupyörästä. Sähköpahvipyörä tosin voisi olla vielä kätevämpi; ainakin, jos liki kahden kilometrin mittaisen suoran meinaa sotkea ylämäen suuntaan. 


Vilmatunturilta laskeuduttuamme kesäkuinen lomamatkamme alkoi retkeilyn osalta olla taputeltu. Viikko oli vasta puolivälissä, mutta välttyäksemme juhannusruuhkilta päätimme hyvissä ajoin palata kotiin. Tässä vaiheessa vuotta sitä muutenkin luulee, että kesää riittää ikuisesti.

lauantai 20. elokuuta 2022

Aapahommista vielä

Koiransuolikkoaapaa ei ole siunattu poikkeuksellisen hienolla nimellä, mutta suo on silti kaunis, etenkin 747-perspektiivistä.

tiistai 16. elokuuta 2022

Suolikkoasiaa

Silmäilen toisinaan nettikarttoja ihan vain löytääkseni sieltä uusia retkikohteita. Merkityistä reiteistä monet on jo koluttu läpi - ainakin niillä seuduilla, joilla yleensä liikumme - mutta valmiiden polkujen ulkopuoleltakin voi löytyä kivoja paikkoja.

Kartalla huomio ensiksi kiinnittyy poikkeaviin maaston muotoihin kuten harjuihin ja jyrkänteisiin, koska ne ovat usein hienoja myös luonnossa. Kulkemisen kannalta taas on hyvä, jos kartassa näkyy jonkinlainen polku, mutta avara metsäkin kelpaa, ja tunturissa tietysti avoin paljakka.

Pohjakartan ohella myös satelliittikuvat ovat käteviä, koska niiden avulla voi arvioida, millainen polun varteen johtavan tien kunto on, ja mihin auton voi pysäköidä. Usein ilmakuvista voi päätellä myös maaston ominaisuuksia, kuten sen kallioisuutta tai metsäisyyttä, ja isoimmat polutkin saattavat kuvista erottua.

Näitä metodeja käyttäen olin tällä kertaa iskenyt silmäni Koiransuolikkoaapaan ja sen vieressä olevassa saarekkeessa menevään ympyrämäiseen kulku-uraan. 


Vaikutti siltä, että autolla pääsisi helposti paikkaan, josta reitille voisi jalkautua. Epävarmaa sen sijaan oli, missä kunnossa reitin läntinen puoli on. Pohjakartassa se oli merkitty vähäisemmäksi poluksi, eikä reitti ilmakuvissakaan erottunut kovin hyvin.

Ilmeisesti kyseessä oli vanha metsätraktoriura. Sellaiset ovat yleensä ihan helppokulkuisia, joten suuntasimme aamulla Sallasta kohti Kallunkia kääntyen sieltä pienemmälle tielle, joka johtaisi aavan liepeille.

Reitin läntinen puoli osoittautui jotakuinkin sellaiseksi, kuin ilmakuvista saattoi päätellä: kulkuväylä kyllä erottui maastossa, mutta hieman pusikkoiseksi se oli jo käynyt.


Pusikoita enemmän kulkemista kuitenkin hidasti maaston paikoittainen märkyys. Puskien keskellä maisematkaan eivät olleet kummoiset, eikä pisto suon laitaan synnyttänyt tunnetta, että siellä olisi parempi edetä. Onneksi puskaosuus oli vain reilun parin kilometrin mittainen.


Päästyämme selvemmille vesille hakeuduimme jälleen suon laitaan. En tiedä, mistä Koiransuolikkoaapa on saanut nimensä, mutta suoalue joka tapauksessa on näyttävä.

Jossain vaiheessa kaikkein härskeimpiä paikan nimiä kai yritettiin sensuroida, jolloin Koiransuolikkoaapa päätyi mustalle listalle Koirankyrpäojan ja Vitunviheltämäaavan jatkoksi. Itse en miellä sitä erityisen rumaksi sanaksi, mutta voisi tietysti auttaa, jos tuntisi sanan merkityksen.


Retkeilykäytäntömme eivät aina takaa, että reitin varrelta löytyisi laavuja tai muita retkeilyrakennelmia. Yleensä luonto kuitenkin järjestää jonkun paikan; tällä kertaa jopa poikkeuksellisen hyvän.


Ehkä suon laidassa odottanut töppäre oli tarkoitettu korvaukseksi hieman ärsyttävästä puskaosuudesta.


Kumpareen lomassa oli joku eläinkin viettänyt hetken elämästään, mutta epäselväksi jäi, minkä lajin edustaja oli kyseessä ollut. Makuupaikka joka tapauksessa oli huolellisesti taputeltu. Paikan vieressä ollut ulosteläjäkään ei tilkinnyt lajituntemuksessamme olevia aukkoja.


Mietin joskus, että olisi aikoinaan pitänyt alkaa pisteyttää näitä retkikohteita. Vieläköhän ehtisi? Vuosien myötä aiheeseen ainakin olisi syntynyt perspektiiviä.

Koiransuolikkoaavan kierros ei ehkä kulkuominaisuuksiensa perusteella yltäisi joukon terävimpään kärkeen, mutta avarasta suosta voisi ainakin antaa erityismaininnan.

perjantai 12. elokuuta 2022

Vaatimattomuus kaunistaa

Niliharjulla ei itse harjun lisäksi ole juuri mitään, mutta ehkä paikka kiehtoi juuri siksi.

tiistai 9. elokuuta 2022

Kuin pieni helmi

Siikavaaralta suuntasimme yöksi Rukalle. Asiaan vaikutti se, että meillä oli vanhenevia Scandic-pisteitä, jotka täytyisi käyttää pois. Kun hotelli Rukahovista sai huoneen puoleen hintaan (12500 / 25000 pistettä), valinta oli helppo. 

Rukahovissa on joskus sesonkiaikoina melkoinen hulina, minkä vuoksi toisinaan välttelemme koko paikkaa. Ennen juhannusta sesonki ei vielä ollut kuumimmillaan, eikä ruuhkan tunnekaan siten vaivannut. Sekin auttoi, että aamiaistarjoilu oli siirretty alakerran ravintolasta kolmanteen kerrokseen, jossa tilaa on enemmän.

Kuusamosta matkamme jatkui kohti Sallaa. Meitä kiinnosti erityisesti Salla-Savukoski -tien pohjoispuolella oleva alue, jossa viime syksynäkin retkeilimme. Tuolloin kertyneiden tiedustelutietojen valossa retkikohteista oli nyt jopa ylitarjontaa:

Lopulta valinta kallistui Niliharjun suuntaan. Ehkä siksi, että se oli riittävän kaukana kaikesta, mutta silti helposti saavutettavissa autolla.

Retkeilyauto olisi tällaisilla reissuilla hyvä, mutta kun sellaista ei ollut käytettävissä, päätimme menomatkalla varata majoituksen Sallainen-caravan-alueelta. Jo edellisenä kesänä hyväksi havaittu mökkihuoneisto toimisi tukikohtanamme seuraavien kahden vuorokauden ajan.

Lapin metsäautotiet sisältävät usein jonkinlaisen yllätysmomentin. Niinpä varauduimme siihen, että reilun 20 kilometrin ajomatka harjun kupeeseen voisi ottaa hetken, mutta tällä kertaa yllätys oli positiivinen. 

Jossain kohtaa liikennemerkki kyllä varoitti tien huonosta kunnosta, mutta tielle oli joku aika sitten tuotu sepeliä, joka kätki tiessä mahdollisesti olleet ongelmat. Sepeli toisaalta rajoitti ajonopeutta, mutta eipähän ainakaan tarvinnut varoa isompia murikoita.

Pysäköityämme auton tien sivussa olevalle levikkeelle suuntasimme kohti harjua. Kartan mukaan alueella ei mene polkuja, mutta arvelimme harjun olevan helppokulkuista maastoa. Kävi ilmi, että sen päällä kiemurtelee ihan selvä kulku-urakin.

Aluksi hieman kolea ilma lämpeni päivän myötä, ja aurinkokin alkoi retken aikana pilkistää pilvien välistä. Kävelyn lomassa pohdiskelin, että parhaat retket ovat usein juuri tällaisia: rauhallinen tienoo, helppokulkuinen maasto ja riittävästi lakeutta ympärillä.


En nykyään tunne suurta vetoa esimerkiksi kansallispuistojen suuntaan, vaikka niissäkin on omat helmensä. Kesällä ei kaipaa edes mitään retkeilyrakenteita, paitsi ehkä sateella. 


Niliharjun liepeillä on paljon kaunista. Harjun pohjoispuolella virtaa Nilihaara - yksi Maltiojoen haaroista - jonka ansiosta maasto on rehevämpää kuin eteläpuolella, jossa tarjoillaan sekä jänkää että kuivaa kangasmetsää.


Läheisillä soilla huuteli monenlaista lirkuttajaa, joista moni taisi vain haluta päästä meistä eroon.


Niliharjun kautta menevää tietä pitkin olisi voinut jatkaa Suoltijoelle asti, tosin jossain vaiheessa auto olisi pitänyt vaihtaa pienempään menopeliin. Jos tykkäisi istua maastopyörän satulassa, näiltä kulmilta löytyisi kyllä paljon koluttavaa.