keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Lisää vielä Euroopasta uutisia huonoja

Heinäkuun lähestyessä ajatus on taas kääntynyt kohti kuun lopussa saapuvaksi arvioitua retkeilyautoamme. Olenkin tässä kesäkuun aikana pohtinut, mitä Outbackille nyt kannattaisi tehdä. Pitäisikö se jättää toiseksi autoksi, vai olisiko parempi vaihtaa se johonkin pienempään autoon?

Jos autoja on kaksi, toisen täytyy joka tapauksessa olla nelivetoinen, käytännössä Subaru. Paikallisessa liikkeessä myytiin sopivasti parin vuoden ikäistä, Summit-varusteltua XV:tä, joka alkoi kiinnostaa minua. XV on merkittävästi pienempi kuin Outback, mutta etenkin kakkosautoksi se olisi erittäin riittävä.

Varustelun puolesta Ridge/Summit -tasoinen XV ei Outbackille häviä. Merkittävin asia, josta joutuisi tinkimään, on tavaratilan koko.

Muutama kassi takakonttiin mahtuu, mutta jos sinne täytyy sovittaa telttoja, rinkkoja ja makuupusseja, ahdasta tulee. Toisaalta virittämällä katolle suksi-/tavaraboksin ongelma paljolti ratkeaa.

Otin XV:n koeajoon. Autossa oli edellisen omistajan jäljiltä viehko naisen tuoksu - joka tosin saattoi olla peräisin Wunderbaumistakin - mutta yritin välttää antamasta sen vaikuttaa ostopäätökseeni (ja ainakaan en voisi sitä käyttäen markkinoida autoa vaimolle). Lopulta asia kuitenkin ratkesi itsestään, kun en saavuttanut myyjän kanssa yhteisymmärrystä välirahasta. 

Tässä vaiheessa päätin tiedustella matkailuautomyyjältä tarkempaa arvioita Adria Twinin toimitusajankohdasta. Sainkin sellaisen, mutta tieto ei ollut mieluinen. Toimitus oli viivästynyt lisää, tällä kertaa syyskuulle asti.  

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kesäkauden 2022 retkeilyautoilut on kyllä autoiltu. Jälkikäteen minulle vielä unessa kerrottiin, että kyse itse asiassa on ensi vuoden syyskuusta. 

Koko maailman mittakaavassa tällainen ei ole ongelma lainkaan, mutta kun edellinen kesäkin meni autoa varrotessa, koko retkeilyautoasia on alkanut hiukan tympiä. Olisiko sittenkin pitänyt vain vaihtaa Subaru uudempaan? Ja entä jos musta joutsen lennähtää paikalle; onko kallis matkailuauto silloin uhka vai mahdollisuus?

No, kun koeajohousut olivat jo valmiiksi jalassa, päätin testata myös uutta Outbackia.

2022-mallisessa Outbackissa on paljon uutta, mutta siihen on silti kotoisaa istahtaa, kun tutut vimpaimet ovat entisillä paikoillaan. Istuminen on jopa entistä mukavampaa, koska uuden mallin myötä kuljettajan penkki on saanut säädettävän reisituen. 

Lisää muutoksia löytyy etenkin kojelaudasta ja keskikonsolista, jossa on nyt entistä suurempi medianäyttö. En oikein innostu näistä isoista kosketusnäytöistä, mutta ainakin näyttö toimii riittävän hyvin myös hansikkaat kädessä, ja tärkeimmille toiminnoille kuten lämpötilan säädölle on yhä mekaaniset näppäimet.

Uusi malli on jonkin verran vanhaa hiljaisempi, mikä tietysti on odotettua. Outback näkyy myös viimein saaneen kameran rinnalle peruutustutkan, joka on kaupunkikäytössä kätevämpi. Muuten en kiinnittänyt varusteisiin suurta huomiota, koska nykyautoissa on kuitenkin kaikki tarvittava vakiona.

Mutta jos XV:n kohdalla auton pieni koko hieman mietitytti, Outbackissa päänvaivaa aiheuttavat uuden mallin mukanaan tuomat lisäsentit. Omalla parkkipaikalla on etenkin talvella hiukan ahdasta, ja vanhaa Outbackiakin täytyy joskus tarkasti sompailla ruutuun ja siitä pois. Uusi malli on kasvanut hieman joka suuntaan, mikä ei yhtään helpota tilannetta.

Myös vannekoko on tuumaa aiempaa suurempi. En tiedä, onko sillä tavoiteltu näyttävyyttä vai maavaraa, mutta jälkimmäistä ainakin on tullut reilu sentti lisää. 

Poikittain kääntyvät kattokaiteet ovat kätevä joskaan eivät uusi juttu. En kovin usein kuljeta katolla mitään, mutta helpompaa tietysti on, jos erillistä taakkatelinettä ei tarvita.

Vai pitäisikö sittenkin vaihteeksi kokeilla Foresteria? Se olisi ulkomitoiltaan hieman maltillisempi, mutta tarjoaisi silti riittävät sisätilat.

No, vanhaan Outbackiin tuli jo ostettua uudet kesärenkaat, ja huoltokin on tilattu. Onhan tässä siten aikaa pohtia.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Perhosia vatsassa

Saarisen takana ei enää ollut laavua, mutta kevään perhoset olivat heränneet henkiin.

perjantai 24. kesäkuuta 2022

Kuulumisia Saarisen takaa

Leppävirran lounaispuolelta löytyvä Kivikuru ympäristöineen on Savossa käytetyllä asteikolla mitaten melkoista lohkareikkoa. Alue on kuitenkin - tai ehkä juuri siitä syystä - merkitty luonnonsuojelualueeksi, jolla itsekin olemme muutaman kerran poikenneet. 

Suojelualueen itäpuolella menee talvisin latu, vaikka sitä ei ole merkitty ainakaan Retkikarttaan. Pari talvea sitten kävimme jo lumikenkäillen tutkimassa aluetta. Ladun ympäristö ei tuolloin maisemallisesti häikäissyt, mutta päätimme silti toukokuussa palata paikalle jalkapatikassa.

Suunnitelma oli, että lähdemme liikkeelle reitin pohjoispäästä, läheltä Kurjenlammen laavua, ja kuljemme etelään niin pitkään kuin huvittaa, Taka-Saarisen lähelle merkittyä laavua kenties kääntöpisteenä tavoitellen. 

Retkeilyparadigmamme lienee jotenkin murroksessa, sillä vain puoli kilometriä käveltyämme aloimme jo haaveilla eväiden syömisestä. Kurjenlammen rannalla oleva laavu olisi tähän tarkoitukseen kelpo, vaikka paikka muuten on aavistuksen varjoisa.

Lopulta päätimme kuitenkin säästää eväät Taka-Saariselle asti. Kukaties siellä olisi vielä hienompaa, sijaitseehan tulipaikka ladun ja moottorikelkkareitin risteyksessä. Hyvää kannattaa odottaa!


Leveitä latupohjia pitkin on joskus tylsä lompsia, mutta tällä kertaa reittimme sisälsi niin kapeaa polkua kuin metsäautotietäkin. Talvella samoilla kulmilla hiihdetään kilpaakin.

Taka-Saariselle saavuttuamme silmäilimme hetken ympäristöä löytääksemme karttaan merkityn laavun. Aika pian kävi kuitenkin selväksi, ettei sellaista enää ole. Mustuneista puun rungoista saattoi päätellä, että rakennelma oli palanut, kenties muutamia vuosia sitten.


Palaneita retkeilyrakenteita kohtaa aika ajoin, mutta kun itse tulistelee harvoin, on vaikea hahmottaa, millainen roihu nuotiopaikalle täytyy loihtia, jotta koko laavu varmasti tuhoutuu. Vain kauempana metsässä oleva puucee muistutti meitä paikan loiston päivistä.

Koska kaikki oli tuhkana penkkejä myöten, hakeuduimme ruokailemaan parin sadan metrin päässä olevan Taka-Saarisen rannalle. Moni muukin näytti tehneen samoin.


Taka-Saarisen ainoan saaren lähellä on sattumoisin kolmen kunnan rajapyykki: Pieksämäen, Joroisten ja Leppävirran. Jostain syystä rajakohta ei kuitenkaan ole saaressa vaan sen vieressä, vedessä. Ehkä valinnalla on haluttu korostaa enemmän pyykkiä kuin rajaa.

Päivä ei ollut helteinen, mutta palattuamme Kurjenlammelle kahvittelimme vielä toisenkin kerran, kun viikkoa aiemmin vaivanneista lumista oli viimein päästy eroon.


Jälkeenpäin huomasin, että lammen pohjoispuolelta olisi löytynyt ilmeisen helposti tavoitettavissa oleva hiilimiilukin. Tällaisia kulttuuriperintökohteita ei yleensä tule tarkastettua, jos ne eivät odota ihan polun varressa, mutta miilu olisi saattanut olla riittävän lähellä.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

torstai 16. kesäkuuta 2022

Harjunpää ja tulviva puro

Suomessa on paljon harjuja, Wikipedian mukaan jopa 4,5 % koko maan pinta-alasta. Harjut ovat paitsi kauniita yleensä myös helppokulkuisia, ja moniin niistä onkin syntynyt jonkinlainen polku. 

Juuanharjut on viitisen kilometriä pitkä kohouma, joka nimensä mukaisesti kiemurtelee Juuan kunnan pohjoisosassa. En Juuassa asuessani muista koskaan poikenneeni harjuilla, mutta sittemmin paikasta on tullut mieluinen.

Tuntuu erikoiselta, että tällaisisia harjanteita on Suomessa jopa 1,5 miljoonan hehtaarin verran. Monet niistä toki ovat pidempiä, leveämpiä ja korkeampia kuin Juuanharjut, jossa heikkopäistäkään ei vielä huimaa.

Hakeutuessamme toukokuisena viikonloppuna Juuanharjuille oletimme, ettei lumi enää haittaa kulkemista. Pysäköintiin käytetty vanha tuttu soramonttu oli kuitenkin yllättävän luminen.

Itse harjanne vaikutti lumettomalta, ja vaikka aurinko oli sulattanut lumet myös harjun länsipuolelta...


... sen itäpuolella oli vielä monin paikoin paksu hanki. Hetkittäin kävi mielessä, että lumikengät olisivat sittenkin olleet ihan kätevät.

Lumisimmat paikat olivat tietysti kierrettävissä, mutta tällöin helposti päätyi ojitettuun metsään, jossa liikkumista puolestaan rajoitti tulviva vesi.

Juuanharju ei ole lajinsa tunnetuin edustaja, mutta hieno silti. Kesän myötä harjujen kauneuteen hiukan turtuu, koska tällaiset muodostelmat ovat usein aika samankaltaisia.

Särkkälammesta laskevan puron yli on yleensä päässyt siltaa pitkin, mutta nyt sillalle johtavat lankut kelluivat vedessä. Puron takana häämötti Iso-Karhu laavuineen...


... mutta koska olimme juuri kulkeneet mainion penkin ohi, pidättäydyimme yrittämästä yli. Sopivasti kiiruhtaen ylitys olisi ehkä saattanut onnistua.


Vaikka pitkä talvi tuntuu keväällä vähän inhalta, on siinä yksi hyvä puoli: kylmät kelit puskevat hyttyskautta myöhemmäksi. Kylmää enemmän ne tosin taitavat säikkyä kuivuutta, joten jää nähtäväksi, onko asialla vaikutusta koko kesän hyttystilanteeseen.


Juuka on viime aikoina saanut retkeilyaiheista näkyvyyttä, kun kunnan on uutisoitu haaveilevan kansallispuiston perustamisesta Tahkovaaralle. En ole varma, tarvitaanko Suomeen jälleen yhtä kansallispuistoa, mutta retkeilyalueita kuntaan mahtuisi vaikka useampiakin.


Tahkovaaran vieressä olevilla Haukisoilla täytynee silti pyörähtää, kun maasto hieman kuivahtaa. Luonnonsuojelualuetta sekin nykyään.

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Clipchamp

Kuten joskus kirjoitin, olen viime aikoina käyttänyt Shotcut-ohjelmaa editoidessani retkiltä kuvattuja videoita. Nykyään olen jo aika sinut ohjelman kanssa, vaikka suuri osa toiminnoista onkin edelleen hyödyntämättä.

Uuden tietokoneen mukana tuli Windows 11-järjestelmä, jonka myötä päätin kokeilla myös Clipchamp-nimistä videoeditoria. Microsoft osti taannoin Clipchampia kehittävän yrityksen ilmeisesti ajatuksenaan korvata tuotteella aiemmin kuoppaamansa Movie Maker -sovellus, jota moni taisi yhä salaa kaivata.

Clipchampin erikoisuus on se, että ohjelma on web-pohjainen ja toimii selaimessa. Se ei silti hyödynnä verkossa mahdollisesti tarjolla olevia resursseja, vaan videon prosessointi tapahtuu kokonaan omalla koneella. 

Jos hankkii ohjelman maksullisen version, videoprojektin voi kuitenkin tallentaa pilveen. Ilmaisessa perusversiossa tätä mahdollisuutta ei ole, vaan kaikkien tiedostojen on sijaittava omalla koneella. En ole varma, kuinka kätevää isojen tiedostojen siirtely pilveen mahtaisi edes olla. 

Pikaisen kokeilun perusteella Clipchampin helppokäyttöisyyttä ja ehkä monipuolisuuttakin voi kehua. Esimerkiksi siirtymäefektejä Clipchampissa on parisenkymmentä erilaista. Niiden käyttö on myös yksinkertaisempaa kuin Shotcutissa, jossa kerran luodun siirtymän hienosäätäminen on ainakin vähän vaivalloista.

Lisäksi kuvien ja videoleikkeiden päälle voi helposti liittää grafiikkaa ja muita visuaalisia komponentteja, joiden toteuttaminen Shotcutilla tuntuisi äkkiseltään vaikeammalta. 


Omissa retkivideoissani kaikille ominaisuuksille ei ehkä löydy mielekästä käyttöä, mutta nykyisenä YouTube-aikakautena tarrat sun muut ovat epäilemättä suosittuja. 


Clipchamp sisältää myös monipuoliset tekstitysmahdollisuudet, efekteillä ja ilman.

Äänipuolella merkittävintä lienee se, että Clipchamp tarjoaa runsaasti ilmaista musiikkia käytettäväksi videoiden taustalla. Valmiin musiikin käyttämisestä ei ehkä saa tyylipisteitä, mutta... no, musiikin tekeminen vie aikaa, ja joskus ne omat biisitkin loppuvat kesken. Musiikin täytteeksi on tarjolla myös tekstistä puheeksi -toiminto.

4K-tukea Clipchampissa ei ole, mutta harrastelija pärjää ilmankin. Suurempi puute on se, että lopputuloksen laatuun ei juuri voi vaikuttaa. Valittavana on 480p-, 720p- ja 1080p-formaatit, mutta sen tarkemmin parametreja ei voi säätää. Ohjelman tuottama videotiedosto on matalan bittinopeuden ansiosta maltillisen kokoinen, mutta hiukan heikkolaatuinen, mikä näkyy esimerkiksi siirtymäefektien rakeisuutena.

Itse editori toimii melko jouhevasti, vaikka toisinaan ohjelma käyttääkin hetken tietojen puskurointiin. Voi olla, että hitaahkolla koneella Clipchampia on silti mukavampi käyttää kuin kuin Shotcutia, jossa varsinkin undo-toiminto on joskus ärsyttävän hidas. 

Suurempia bugeja en pikaisen kokeilun perusteella ohjelmasta löytänyt. Toisinaan avatun projektin ääniraita ei kuitenkaan lähde kuulumaan, mikä ratkeaa siten, että raitaa siirtää hieman ja palauttaa sen sitten takaisin.

Helppokäyttöisyydestä huolimatta en usko käyneeni läpi kaikkia Clipchampin toimintoja ja niiden käyttömahdollisuuksia. Toisaalta ohjelmasta myös puuttunee ominaisuuksia, joita en ole osannut vielä kaivata.

Yhdeltä vähäisemmistä Suovun retkistämme kertyi vain niukalti kuvamateriaalia, mutta päätin testimielessä tuupata otokset Clipchampiin.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Elämämme puroja

Muutama vuosi sitten lumikenkäilimme huhtikuussa Tolosjoella, mutta nyt joet ovat vaihtuneet puroihin. Tosin hienoa Vuoripurollakin oli.

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Puron solinaa

Huhtikuisen viikon jo lähestyessä loppuaan ehtisimme vielä tehdä yhden pienen reissun. Tällaisista lähiretkistäkin kertyy jonkun verran ajamista, mutta silti vähemmän kuin yhdestä Lapin matkasta, ja kotimajoituksen myötä kulut ovat muutenkin minimaaliset.

Tämä kohde valittiin lähes yksinomaan karttaominaisuuksiensa vuoksi: luonnonsuojelualue, jota halkoo suomaisen maaston keskellä menevä puro. Lisäksi alueen laitaan oli merkitty laavu, joten palvelutasokin vaikutti olevan kohdallaan.


Olen aiemminkin todennut, että Nurmes-Kaavi-Juuka -kolmio kätkee sisäänsä paljon hienoa. Melko harvaanasutulta alueelta löytyy lukuisia soita, puroja ja lampia; osa suojeltujakin. Retkeilyyn liittyviä rakenteitakin on siellä täällä, vaikka monet niistä ovatkin vain paikallisesti tunnettuja.

Alueella on paikoin tehty metsätöitä, mutta sittenkin aika maltillisesti, ja moneen kohtaan on jo kasvanut takaisin kaunis metsä. Tiheähkö metsäautotieverkosto helpottaa alueella liikkumista ja auttaa saavuttamaan mielenkiintoiselta vaikuttavia paikkoja.

Tällä kertaa lähestyimme kolmiota pohjoisesta, Palomäen suunnasta, Panjavaarantietä pitkin. Odotusarvo oli, että sunnuntaisena aamuna samalla suunnalla tuskin liikkuisi muita, mutta yllättäen tien varteen oli pysäköity auto. Samanlainen ruskea Passat, joka meilläkin joskus oli.

Ajaessamme auton ohi kiinnitin huomiota rekkariin, joka oli hämmentävän tutun oloinen. Kävi ilmi, että kyseessä oli juuri sama yksilö, jonka olimme itse ostaneet vuonna 2012. Auto ei ollut meillä kovin pitkään, mutta tuntui hassulta kohdata se uudestaan keskellä metsää juuri silloin, kun vähiten odotti näkevänsä ketään tai mitään.

Hiukan yllättäen Panjavaarantie oli aurattu vain Vaarajoen sillalle asti, joten jouduimme pysäköimään oman automme suunniteltua kauemmaksi. Alkuperäinen ajatus oli ajaa laavulle asti, mutta tienpohjaa oli menty moottorikelkalla, joten lumikenkäillenkin olisi kevyttä edetä. Kertaalleen tosin poikkesimme tieltä oikaistaksemme kulkuamme suon suuntaan, mutta metsässä olevat ojat johdattivat meidät pian takaisin avarammalle reitille.


Suojelualueen laitaan merkitty laavu ei ole maailman standardien mukaan arvioituna loistokas, ja taitaa toimia lähinnä metsästäjien tukikohtana. Laavulle lienee joskus paistanut aurinko, mutta sen eteen kasvanut puusto on sittemmin tehnyt paikasta hiukan varjoisan.


Suoaluekaan ei viikon aiemmista retkistämme poiketen ollut aivan avosuota, pikemminkin metsäistä, mutta hienoa silti. Metsämaasto mahdollistanee myös sen, että alueella voi liikkua jo kohta lumien sulamisen jälkeenkin.


Vaarajokeen laskeva, monta mutkaa sisältävä Vuoripuro on kaunis katsella.


Eläinten jälkiä oli paljon, mutta yhtään nisäkästä emme retken aikana kohdanneet. Runsaslukuisimpia olivat hangella möyrivät karvatoukat, joista myöhemmin kuoriutunee perhosia, ruostesiipiä kai.


Laavun hämyisyys sai meidät etsimään vaihtoehtoista taukopaikkaa auringosta. Sellainen löytyi pienen hakkuuaukean reunasta, ja hyvä paikka se olikin.



Hakkuuaukeaa tähystellessä mieleen palautui Kujanginkankaalle pari vuotta sitten tekemämme retki, jolloin myös istuskelimme aukean laidassa kevätauringosta nauttien. Tällaiset kesää edeltävät lämpimät hetket ovat oikeastaan ihan parhaita.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Kuuman päivän satoa

Lämpö söi lumikenkäilystä parhaan terän, mutta muuten olosuhteet olivat huhtikuisella Kinahmilla kohdillaan.

perjantai 27. toukokuuta 2022

Huhtikuun helteillä

Huhtikuinen retkiviikkomme oli toistaiseksi edennyt soilla, metsissä ja rannoilla kulkien. Viikon loppupuolella ajattelimme nousta hieman ylemmäksi, ja mikäpä tarjoaisi tähän paremmat puitteet kuin Kuopion koillispuolella oleva 313,7 metrin korkeuteen kohoava Kinahmi.

Kinahmi ei kuitenkaan ole Pohjois-Savon korkein mäki, sillä esimerkiksi kymmenen kilometriä pohjoisempana sijaitsevan, Tahkon vuoristoon kuuluvan Välimäen korkeus on 314 metriä. Molemmat häviävät silti Maaselänmäelle, jonka 320 metriä korkea laki on virallisesti Pohjois-Savon korkein paikka.

Ehkä Maaselälläkin täytyy joskus poiketa, vaikka kartalla laakeahko muodostelma vaikuttaa vaatimattomalta. Kinahmi sen sijaan on pitkulaisen muotonsa vuoksi poikkeuksellisen näyttävä mäki. 


Oman mausteensa lumikenkäillen tapahtuvaan retkeemme toisi se, että olosuhteet olivat hiukan epätavalliset: lämmintä 15 astetta ja liki tuuleton sää. 

Ajattelimme kivuta mäelle sen länsipuolelta, joten edessä oleva terhakka nousu saisi hien pintaan ilman helteistä ilmanalaakin. Tällaisina hetkinä sitä arvostaisi köysirataa, joka Kinahmilta yhä puuttuu.

Lähdimme tarpomaan pysäköintipaikalta kohti edessä kohoavaa harjannetta. Lumessa erottui muutamia muitakin jälkiä, mutta kovin tuoretta uraa ei ollut tarjolla.


Kinahmilla aika harvoin kohtaa muita kuin paikallisia ihmisiä. Se on oikeastaan erikoista, sillä vaikka takavuosien retkireitti on enimmäkseen hautautunut historiaan, mäkeä on helppo lähestyä useammastakin suunnasta, eikä pysäköintikään ei ole ongelma.

Kinahmin laella olevaa puustoa on viime vuosina harvennettu, mikä saa mäen näyttämään hieman kaljulta, mutta samalla kulkeminen erityisesti lumiseen aikaan on helpottunut. Ja hyviä näköalapaikkoja ainakin riittää.


Ihan parasta tietysti on, jos hanki kantaa, mutta sellaista herkkua ei tällä kertaa ollut tarjolla. Onneksi lumi oli jo siinä määrin painunut, että ihan kahlaten ei tarvinnut edetä.


Könyäminen mäen laelle otti tällä kertaa vajaan tunnin. Perillä ehdin jo ihmetellä, että minnekäs maisemapenkki on viety, mutta löytyihän se lopulta, lumen alta. 


Kaivaessani penkkiä esiin mieleeni muistui retki, jolloin Kauko samoilla kulmilla teki ensilentonsa. Tai ehkä kyseessä ei ollut ihan ensilento, mutta ensimmäinen retkeilyyn liittyvä tositoimi kuitenkin.


Sen jälkeen kopteri on kulkenut repussa mukana miltei jokaisella retkellä. Välillä tuntuu siltä, että laitteista ja kuvaamisesta on tullut retkeilyäkin suurempaa, mutta onpahan jotain, joka tuo täytettä elämään.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

perjantai 20. toukokuuta 2022

Rannalle!

Rautavaaran Älänne-järvi on jo vuosia ollut yksi suosikkipaikoistamme. Älänteen rannoilla on retkeilty niin pohjoisessa (Kuokanniemi), idässä (Roskunhiekka) kuin lännessäkin (Haatainniemi). Järven eteläosa on silti jäänyt vieraaksi, ja niinpä päätimme keväisen retkiviikkomme kolmantena päivä ajella kohti Rautavaaraa ja Suurisuota, joka lienee joskus ollut Älänteen pohjaa.

Ajatus oli, että pysäköisimme auton Rouskunhiekalle vievän tien varteen, josta sitten lumikenkäilisimme Suurisuon yli Älänteelle, mahdollisesti Ahmonhiekan tienoille. Tarkoitus oli kulkiessa hyödyntää Lehtoinmäen kautta menevää metsäautotietä, jonka alkupään tienoville suunnittelimme jättävämme auton.

Autopaikkaa ei aluksi meinannut järjestyä, mutta ajettuamme hieman pidemmälle löysimme sopivan levikkeen. Pieni marssi hiekkatietä pitkin tuntui talven jälkeen pelkästään hyvältä.


Suurisuon suuntaan menevä metsäautotie oli yhä luminen, eikä hanki leutojen säiden vuoksi kantanut kunnolla. Lehtoinmäen rinteestä lähtien sitä oli kuitenkin ajettu moottorikelkalla, mikä helpotti myös omaa kulkemistamme.


Suurisuo on nimensä mukainen. Ei ehkä Suomen suurimpia, mutta suoalueen jatkeena oleva Suojärvi mukaan laskien silti näyttävä. Ja aurinkoisena kevätpäivänä muutenkin messevä paikka, kuten suot yleensäkin.


Suon laidassa olevan saarekkeen yhdessä puussa erottui linnun pesältä näyttävä rakennelma. Tukirakenteista päätellen lintu ei ollut tehnyt sitä itse, mutta yritin silti tähystää, mahtaisiko pesässä olla elämää.



Hetken jo kuvittelin näkeväni pesästä kurkottavan nälkäisen pään, mutta kuvan jälkitarkastelu paljasti, että kyseessä oli vain pesästä törröttävä oksa.


Muitakaan linnun tapaisia emme suolla havainneet. Menomatkalla kuitenkin kohtasimme eläimen, joka oli ryöminyt hangelle ottamaan aurinkoa. Hiukan kankealta sen meno silti vaikutti; olisiko kannattanut malttaa vielä?


Älänteen itärannalla oli yhä yllättävän paljon lunta, mutta rantakivillä kelpasi silti istuskella. Tiettyä varovaisuutta täytyi kuitenkin noudattaa, koska jäässä oli runsaasti railoja. Sellaiset vetävät puoleensa omaisuutta, jota on vahingon tapahduttua vaikea saada takaisin.


Vaikka rannan tuntumassa lumi paikoin upotti, Älänne ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Älänteelle tyypillisiä hiekkarantoja ei silti - Ahmonhiekkaa lukuun ottamatta - tällä kulmalla juuri ole. Kesällä Suurisuon puoleinen kolkka voi myös olla hankala tavoittaa muuten kuin veneellä.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Olenko kokenut tämän hetken?

Retkeilyautotilauksemme etenee huonosti. Autonhan oli määrä valmistua maaliskuun lopussa ja saapua Suomeen... no, huhti-toukokuussa kai, mutta se olisi ollut liian hyvää ollakseen totta.

Otin taannoin yhteyttä myyjään tiedustellakseni, milloin auto on käytettävissämme. Hän tarkisti tilanteen toimitusjärjestelmästä, joka näytti, että aikataulu on muuttunut: uusi toimitusaika Adrian tehtaalta on heinäkuun lopussa. Ostohetken arvioon toimitusajasta oli siis putkahtanut neljä kuukautta lisää.  

Viivästyminen harmittaa, koska tarkoitushan oli, että auto olisi käytettävissämme jo kesän alussa. Tulevat retket mielessäni kyttäsin myynti-ilmoituksia läpi talven, ja kun sopiva vaihtoehto tuli saataville, tartuimme siihen hanakasti.

Nyt näyttää siltä, ettei auto taida ehtiä kesän aikana Suomeen, jos koko vuonnakaan. Ihan puskista asia ei tullut, koska uutisia ja keskustelupalstoja lukemalla on käynyt selväksi, että myöhästymiset ovat nykyään tavallisia. Joskus toimitusaika lasketaan pikemminkin vuosissa kuin kuukausissa.

Jonkinlainen Deja Vu -tunne kuitenkin valtaa mielen, koska edellisellä kerralla homma eteni paljolti samaan tapaan. Eikö ihminen kerrasta opi? Olisiko sittenkin pitänyt juosta lähimpään autoliikkeeseen ja ajaa sieltä ulos ensimmäinen retkeilyautolta näyttävä ajoneuvo?

Toimitusaikaan vaikuttaa suuresti auton varustelu. Oma automme on perusvalkoinen, mikä tuskin on ongelma (metalliväri saattaisi olla), mutta ilmeisesti toimitus kanittaa nyt automaattivaihteiston vuoksi.

Päämäärätön odottaminen tympii, mutta tarjolla ei ole parempiakaan vaihtoehtoja. On karua katsella, kuinka netissä myytävänä olevien autojen hinnat nousevat. Esimerkkinä tästä on neliveto-Bürstner, joka vielä huhtikuussa oli hinnoiteltu reilun 80000 euron arvoiseksi. Nyt autosta pyydetään melkein 90 tonnia. Siihen verrattuna hankkimamme Adria alkaa tuntua jo edulliselta.

Traagisinta tässä kaikessa kuitenkin on se, että täytettyäni muutama vuosi sitten 50 vuotta ansiotöihini liittyvän vuosiloman määrä lisääntyi viikolla. Edun olemassaolo selvisi minulle vasta hiljattain, mistä syystä minulla on nyt patoutuneita lomatarpeita. Olisihan tuolla retkeilyautolla siten joutanut matkailemaan, jos sellainen olisi käytettävissä.