Elämäntaparemontti

Minua on pian 55-vuotiaaksi mieheksi siunattu melko terveellä elämällä. Suurimmatkin murheeni ovat olleet varsin vähäisiä ja aiheuttaneet vuosien myötä lähinnä lyhytaikaista epämukavuutta.

Pari viikkoa sitten vasemman jalkani pohkeeseen kuitenkin ilmestyi outo patti. Ihan mitättömästä patista ei ollut kyse, sillä se oli liki pienen appelsiinin kokoinen.

Pohje ei tuntunut kipeältä, joten en aluksi vaivannut asialla päätäni, koska ajattelin patin katoavan itsestään. Mutta sitten jalkateräkin alkoi turvota, ja muutaman päivän jälkeen jalka näytti ihan hobitin jalalta (ilman karvoja). Päätin lähteä lääkärin pakeille.

Tohtori tutki raajaani muun muassa mittanauhaa käyttäen ja tuumasi sitten, että kyseessä saattaa olla laskimotukos.

Laskimotukos, siis veritulppa! Miten minulla voi olla veritulppa? Olen mielestäni elänyt terveellistä elämää; eihän tällaisen pitäisi olla mahdollista.

Jalassa oleva tukos ei muuten olisi iso asia, mutta riskinä on, että se lähtee liikkeelle, kuten muistelen Eppu Normaalin jossain laulussa sanailevan:

Kas tukos menee ensin keuhkoon ja sieltä aivoihin,
ja sieltä käsin vaikuttaa se kaikkiin raajoihin.

Ostettuamme viime vuonna retkeilyauton jouduin kustannussyistä luopumaan monista minulle rakkaista asioista, joista yksi oli viinan juonti. Sitä ei kai yleisesti ottaen pidetä terveellisenä harrastuksena, mutta eikö alkoholi liuottimena kuitenkin hajota veressä olevia tulppia? 

Hankinnan myötä tein päätöksen, että nautin alkoholia vain, jos joku tarjoaa, mutta en osta sitä itse. Näin säästäisin pitkän pennin, tosin aika kuivaahan tuo on sitten ollut.

Mutta oliko päätös hätiköity? Onko minulla nyt sen vuoksi veritulppa jalassa? Olenko pihiyttäni tuhonnut terveyteni priorisoimalla vääriä asioita?

Selvää ainakin oli, että minun täytyi nyt tehdä elämäntaparemontti. Hölkkäsin ensi töikseni pitkäripaiseen toivoen löytäväni sieltä jotain, jonka tehoaisi jalassani olevaan pattiin.

Edellisestä vierailusta oli jonkin verran aikaa, joten myyjä taisi lähestyä minua uusi asiakassuhde mielessään. 

• Hei, voinko auttaa? Etsittekö jotain tiettyä tuotetta?
• En varsinaisesti, tai ehkä jotain edullista viiniä.
• Edulliset viinimmekin ovat hyviä, mutta hiukan kalliimmat ovat yleensä vielä laadukkaampia. Onko mielessä joku erityinen käyttötilanne, juhla kenties?
• Tukkeuman hoitoonhan minä sitä ajattelin.
• Anteeksi mihin?
• Veritulppaan. Anna nyt joku pullo.

Aika näyttää, onko tuotteesta apua. Jos tämän blogin päivitystahti merkittävästi laantuu, eikä uusia juttuja näy sanotaan nyt vaikka kymmeneen vuoteen, näin ei ole tapahtunut.

Lyhyestä virsi kaunis

Olen viime vuosina julkaissut aika monta retki- tai maisema-aiheista videota. Ne on pääsääntöisesti tehty 16:9-vaakaformaattiin, joka on tavallisin valinta tällaisiin videoihin.

Mobiililaitteiden aikakautena myös pystyvideoiden merkitys on kasvanut. Moni selaa videoita puhelimella, ja vaikka kännykän voi aina kääntää vaakatasoon, sitä on helpompi pitää kädessä pystysuunnassa. Mediakin on löytänyt niille käyttöä muun hössötyksen keskeltä.

Internetin palveluista ainakin Instagram, Facebook, TikTok ja YouTube tukevat lyhyitä (15 - 90 sekuntia), pystysuuntaisia Reels-videoita. YouTube tosin käyttää omistaan nimitystä Shorts, mutta jokseenkin samasta asiasta on kyse.

Olen joskus miettinyt, pitäisikö itsekin alkaa kuvata sellaisia. Ei ehkä ensisijaisena formaattina, mutta vaakasuuntaisten ohessa. Ilmakuvauksiin 9:16-muoto on vähän kömpelö, eivätkä luontoaiheiset videot muutenkaan ole parhaimmillaan kiihkeärytmisinä lyhytversioina.

Omista koptereistani ainoastaan DJI Mini 3 Pro kykenee tallentamaan pystysuuntaista kuvaa. Muita käytettäessä 9:16-muoto täytyisi tuottaa kuvaa rajaamalla, mikä heikentää laatua, mutta ei toisaalta ole ylitsepääsemätön ongelma, jos kaiken kuvaa 4K-tarkkuudella.

Voisin saada lentävän lähdön pystyvideoiden maailmaan leikkaamalla kaikki 16:9-videoni 9:16-muotoon, mutta en ole varma, onko siinä järkeä. Vaikka Reelsien alkuperäinen ajatus oli tarjota formaatti spontaanisti kuvatuille kännykkävideoille, parhaat niistä ovat varsin taidokkaasti tehtyjä. YouTuben Shorts-markkinoillakin on siinä määrin tarjontaa, ettei näkyvyyttä ole helppo saavuttaa.

Jotta omat Reels-videoni tuottaisivat jotain lisäarvoa, täytyisi niiden myös riittävässä määrin erota aiemmista 16:9-versioista: uudet kuvakulmat, efektit ja taustamusiikki ainakin. Toisaalta en haluaisi muodostaa tästä asiasta elämänkokoista ongelmaa, joten lyhytversioiden pitäisi syntyä helposti olemassaolevan materiaalin pohjalta.

Alustan valinta mietityttää myös. En ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa, enkä päivittäin käytä juuri muita palveluita kuin X:ää. Ajatus uuden Instagram- tai TikTok-tilin avaamisesta lähinnä kauhistuttaa, Facebookista nyt puhumattakaan. Mitä vähemmän somea, sen parempi. Mutta ehkä YouTuben Shorts-formaatti voisi toimia, koska YouTubeen olen jo muutenkin sotkeentunut.

Tekaisinpa nyt koeluontoisesti muutaman lyhytvideon käyttäen viime kesänä kuvattua materiaalia. Pääsääntöisesti otokset on samoja kuin vaakasuuntaisissa versioissakin, mutta seassa on myös hiukan uusia kuvia. Taustamusiikit poimin tällä kertaa YouTuben julkisesta audio-kirjastosta. Ja kaikki tämä pikakelauksella, kuten formaatti edellyttää... Ehkä teen myöhemmin lisää, jos siltä alkaa tuntua.

Linkki videoon

Linkki videoon

Linkki videoon

Mennyttä

Eipä näy martteja näissäkään kuvissa; lienevätkö kaatuneet puiden mukana, tai sitten jo aiemmin.

Linkki videoon

Pari sanaa Martista

Sodankylästä poistuttuamme edessä oli enää kotimatka Kuopioon. Vaikka tällainen matka usein taitetaan kahdessa tai useammassa osassa, en osaa suhtautua siihen terveellä tavalla. Jo pian Sodankylän jälkeen alkaa aina tuntua siltä, että Lappi on takana.

Lähestyessämme Kairalan kylää loman loppumiseen liittyvä ahdistus alkoi kasvaa sisälläni.

• Pelkosenniemelle on enää kymmenen kilometriä. Kaduttaako?
• Minkä pitäisi kaduttaa? Ei minua kaduta mikään.
• Kohta on Savukosken risteys. Siitä pääsisi vaikka Tulppioon, jos kotiin palaaminen kaduttaa.
• Jaahas... Näin on kyllä ihan hyvä, painapa kaasua taas.
• Nuorttijokikin on yhä näkemättä.
• Paina sitä kaasua!

Kotiinpaluu tyypillisesti kirvelee itseäni enemmän kuin vaimoa. Retkeilyauton kanssa asia vielä korostuu, sillä jostain syystä nukun yleensä autossa hyvin, jopa paremmin kuin kotona.

Myös unet ovat hienompia. Pari yötä aiemmin olin menossa kahden lapsuudentuttuni kanssa kirkkoon, ja seuraavana yönä uneeni tupsahti Pamela Tola. Olisi tosin ollut parempi käsitellä nämä asiat toisessa järjestyksessä.

Kotimatkan varrelle löytyi onneksi helposti ohjelmaa. Olin jo pari vuotta aiemmin löytänyt kartasta paikan, johon voisimme retkeilyautoillen tutustua: Martinharju. 

Martinharjun lähelle vie metsäautotie, jonka päässä olevaan silmukkaan suunnittelimme jättävämme auton. Suunnitelma ei aivan toiminut, sillä tie ja etenkin sen loppupätkä oli metsäkoneiden jäljiltä heikossa kunnossa.

Jouduimme siten jalkautumaan ja jättämään auton tien varteen jo aiemmin. Tien loppuosan pehmeähkö alamäki olisi ollut Reiskalle liian haastava, ainakin paluumatkalla.

Itse silmukka oli silti hämmentävän tilava ja hyväkuntoinen. Vaikutti siltä, että perille oli joskus ajettu ihan tavallisilla autoillakin.

Tien nykyinen kunto taisi saada selityksensä laskeuduttuamme Irnijärven rantaan ja Martinharjulle. Siellä oli aiemmin kaatunut paljon puita, ja ilmeisesti metsätyöt liittyivät näiden tuhojen korjaamiseen.

Nähtävästi kyse oli toissakesän Paula-myrskystä, joka kaatoi Taivalkosken ympäristössä paljon metsää. Puita oli silti jäänyt pystyynkin, ja siellä missä niitä oli, maasto oli hienoa.

Myös Irnijärvi oli viehättävä...

... mitä Itälahden pitkä hiekkaranta vielä korosti.

Rannassa meni yllättäen myös joku tolpilla merkitty reitti.

Reittiä ei näy kartassa, eikä polku oikein erottunut maastossakaan, mutta tolpat tuskin olivat kymmentä vuotta vanhempia. Jäi epäselväksi, mistä lopulta oli kyse.

Martinharjun ympärillä oli kaikkiaan hyvin kaunista, vaikka paljailta osiltaan harju olikin puiden mukana menettänyt osan loistostaan.

Aivan niemen kärjessä, Martinniemessä, emme käyneet, ja lännempänä olevat Maahalsi ja Kalliohalsi vaikuttivat myös mielenkiintoisilta. Ehkä tutkimme niitä joskus.

Martinharjun läheltä löytyvät myös Martinsuo, Martinluoma ja Martinvaara, eikä Martinselkosellekaan ole kovin pitkä matka. Kuka Martti mahtaa olla kyseessä?

Yöksi vetäydyimme Martinluomantien varressa olevalle levikkeelle. Tiellä kohtasimme muutamia autoja, ainakin ukrainalaisia ja tanskalaisia, eivätkä tietä suhanneet marjanpoimijatkaan tainneet mitään martteja olla. Varsin kansainvälinen tunnelma, siis.

Viimeiset mutkat

Elokuisen reissun takimmaiset mutkat kurvailtiin Savukosken ja Sodankylän rajamailla.

Linkki videoon

Muotkaa kerrakseen

Kairijoen ympäristössä olisi vielä ollut paljon nähtävää, mutta elokuisen lomaviikkomme kääntyessä ehtoopuolelle oli aika siirtyä eteenpäin. Se hiukan kirveli, sillä aurinko paistoi edelleen, eikä mieli ollut valmis lähtemään.

Mentävä silti oli, mutta päätimme tehdä sen vitkutellen. Sen sijaan, että ajaisimme suorinta reittiä Lokantielle, voisimme vielä koukata Ylä-Kairin kautta. Reittivalinta myös antaisi meille mahdollisuuden kiivetä Muotkavaaralle, ja voisi toimia sopivana loppukevennyksenä matkamme Lappi-osuudelle.

Niinpä jatkoimme Pihtijoentietä pohjoiseen. Ihan aluksi pysähdyimme Järvimuotkan kodalle, joka oli viihtyisässä paikassa Kairijoen kainalossa.

Kodan ympäristö kuitenkin vaikutti sellaiselta, että suotuisana hyttyskesänä ötököistä ei varmaankaan olisi pulaa. Nyt niitä ei ollut lainkaan, ja paikka muutenkin viehätti silmää.

Itseäni viehättävät myös Lapin metsäautotiet silloin, kun ne ovat hyvässä kunnossa. Pihtijoentie oli sellainen, ja Subarulla sitä olisi ollut todella mukavaa päästellä menemään. 

Reiskan kanssa täytyy kuitenkin tyytyä vähempään. Ducatolla ajettaessa riittää, että silmälasit pysyvät kaiken tärinän keskellä päässä.

Ylä-Kairintien risteyksestä käännyimme itään tarkoituksenamme käydä katsomassa Ylä-Kairin vuokratupaa. 

Samalla voisimme varmistaa, että Kairijoen ylittävää siltaa ei ole rakennettu uudestaan. Silta lienee purettu jo vuosia sitten, mikä on ohjannut Lokan ja Ruuvaojan välisen liikenteen kulkemaan eräkeskuksen kautta.

Silta tosiaan puuttui...

... mutta ajokieltomerkin lisäksi olisin itse pystyttänyt tien varteen muitakin kylttejä. Kaikki eivät usko kuitenkaan.

Ylä-Kairilta jatkoimme Paskalomavaaran ohi Muotkavaaran kupeeseen, josta löysimme sopivan levikkeen reiskalle. Paskalomavaarakin näytti nimeään kauniimmalta, liekö tuo aurinko sitten häikäissyt. 

Aivan autopaikan läheltä erkani vaaran laen suuntaan menevä mönkkäriura, jota lähdimme seuraamaan.

Muotkavaaran rinteestä on joskus kaadettu puuta. Hakkuuaukea saattaa olla hetken ruma, mutta muuten kyllä arvostan metsäteollisuuden ponnisteluita retkeilijöitäkin palvelevien kulkureittien synnyttämiseksi.

Muotkavaaran laelta löytyi yllättäen myös pieni näkötorni. Tornin vieressä olleen rakennuksen raadosta saattoi päätellä, että kyseessä lienee ollut palovartijan käyttämä lava.

Tupa ei vaikuttanut kovin isolta, mutta tuskinpa sinne mitään vartija-armeijaa on tarvinnut majoittaa.

Jos tupa olikin päässyt hieman rapistumaan, ei tornikaan ihan priimakuntoinen enää ollut. Jossain muualla tällaiset rakennelmat ehkä varustettaisiin Torniin kiipeäminen kielletty! -kyltillä.

Muuten vaaralla oli kaikki kunnossa. Pari sataa metriä tornista itään alkaa lohkareikko, jonka yli avautuu näyttävä maisema laaksoon, jossa Kairijoki virtaa.

Pohjoisen suunnassa huomiota herätti iso tunturi, joka sijaintinsa puolesta saattoi olla joku Saariselän tuntureista. Ensimmäisenä mieleen tuli Sokosti, mutta en kamerallakaan erottanut sen päältä mastoa, jollainen Sokostilla on. Ehkä se oli joku lähempänä Kemihaaraa kohoavista töppäreistä.

Vaaralta laskeuduttuamme matkan suunta oli hetken hukassa, mutta lopulta päädyimme Lokan kautta Sodankylään ja Nilimellan leirintäalueelle. Alue vaikutti viihtyisältä, vaikka ei sateen juuri alettua ehkä näyttäytynyt parhaalla mahdollisella tavalla.

Matkailuautoilijolle oli tarjolla pieniä hauskoja loosheja, jollaiseen oman Reiskammekin pysäköimme. 

Kolmenkympin hintaan sisältyi tolppasähkö, ja huoltorakennus oli sadan metrin päässä. Periaatteessa kaikki oli siis kohdallaan, mutta monenlaista hälyä oli omaan makuuni liikaa. Kun on tottunut puskaparkkien rauhallisuuteen, tällaiset sosiaalisuutta edellyttävät paikat ovat vähän vaikeita.

Tuulta päin

Malla hieman vastusteli, kun usutin sen etsimään kotkaa, joka kuitenkin oli jo lentänyt tiehensä. Onneksi Mustavaaralla riitti myös maisemia kuvattavaksi.

Linkki videoon

Iso musta

Usein tapaamme retkeilyautoillessa jo yhden vuorokauden jälkeen vaihtaa maisemaa, mutta Kairijoen kankailta oli jotenkin vaikea poistua. Nämä todennäköisesti olisivat kesän viimeisiä lämpimiä hetkiä, joten niistä kannattaisi pitää kiinni. Yöpaikkakin oli tien läheisyydestä huolimatta varsin hyvä.

Koska sää suosi ja lähiseuduilta löytyisi useita retkikohteiksi soveltuvia paikkoja, päätimme jäädä Vasaojan liepeille toiseksikin yöksi. Valinta mahdollistaisi sen, että voisimme välipäivänä patikoida esimerkiksi Mustavaaralle.

Lähimmäksi Mustavaaraa pääsisi ajamalla Pihtijoentieltä erkanevan metsäautotien päähän. Tällöin kuitenkin näyttäisi päätyvän kivikkoiseen rinteeseen, jota täytyisi väistellä, eikä tien kunnostakaan varsinaisesti ollut takeita.

Niinpä valitsimme pidemmän mutta mielekkäämmältä vaikuttavan vaihtoehdon: läheltä autopaikkaamme lähtevä metsätraktoriura johdattaisi meidät sopivasti vaaran eteläpuolelle. Autoa käynnistämättä patikoitavaa olisi sopivasti 6 - 7 kilometriä suuntaansa.

Tässä maailman kolkassa metsäkoneiden jälkiä on melko paljon. Kaikki eivät niistä tykkää, mutta kyllä ne kulkemista helpottavat, vaikka maasto ei erityisen hankalaa olisikaan.

Urat eivät pääsääntöisesti ole kovin tuoreita, mutta seuraamamme jälki oli siinä määrin näkyvä, ettei siltä voinut hairahtua. Menomatkan varrellakin oli monenlaista nähtävää, kuten värikkäitä soita, ...

... kivisiä jokia (ne eivät kai ole pirunpeltoja täällä päin)...

... ja vanhoja hakkuuaukeita, jotka aluskasvillisuutta lukuunottamatta olivat pysyneet yllättävän avoimina, vaikka hakkuista lienee jo mennyt tovi.

Elokuussa erikoisempia lintuja kohtaa melko harvakseltaan, mistä syystä olin varustautunut retkelle kevyellä 200-millisellä objektiivilla. Valintani kostautui välittömästi, sillä vaikka linssi riittää lähipuissa laulavien pienlintujen kuvaamiseen...

... se on auttamattoman lyhyt silloin, kun ylempänä taivaalla näkyy jotain mielenkiintoista, kuten esimerkiksi kotka. 

Tämä taisi olla kesän kolmas kotkahavainto, nähtävästi maakotka tällä kertaa.

Yksi Mustavaaran erikoisuuksista on sen laelle karttaan merkitty hietikko. Todellisuudessa laki ei ole kovinkaan hiekkainen, pikemminkin kivinen. Muutaman puun ympärillä saattoi kuvitella näkevänsä soraa, mutta mitään dyynejä vaaralla ei ole. Jos asialla on merkitystä, kannattaa siis ottaa omat hiekat mukaan.

Parhaat maisemat avautuvat vaaran kivikkoiselta itäpuolelta. Kaukana näkyviä muita töppäreitä on joskus vaikea nimetä, mutta ainakin Niekka oli mastonsa ansiosta tunnistettavissa, ja taisipa Lattunavaarakin horisontissa pilkottaa.

Länsipuolella kukkulat ovat suurempia, sillä jo parin kilometrin päässä kohoaa Sukoiva, ja sen takana yli 500-metrinen Painopää.

Sukoivalle ei olisi ollut kohtuuton matka, mutta aavistuksen kivisessä maastossa eteneminen oli hitaampaa kuin yleensä, joten eipä tuonne ollut hinkua yrittää. Mustavaarakin tarjoili mainiot olosuhteet nauttia loppukesän lämmöstä erinomaisten maisemien kera.

Kairijoen kuohut

... ja Malmettivaaran männiköt. Kumpiakaan ei varsinaisesti ole, mutta voisinpa silti palata tänne uudestaankin.

Linkki videoon