keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Järjen ääni erämaassa

Topsakka-aavan jäätyä taakse ajoimme yöksi Sallaan. Hotelli Revontulessa on yövytty muutaman kerran aiemminkin, mutta kesäaikaan harvemmin, koska hotellin ravintola on tuolloin kiinni, eikä aamiaistakaan siten ole tarjolla.

Nyt kuitenkin tilanteeseen on tullut helpotusta, koska 950-tien toisella puolella olevassa Kiela-ravintolassa tarjoiltiin aamiaista. Ravintola on tosin ollut samalla paikalla jo muutaman vuoden; emmekö ole vain aiemmin ymmärtäneet käyttää mahdollisuutta hyväksemme? Miten vain, 13 eurolla uuden päivän sai potkaistua helposti liikkeelle.

Mutta minne päivä meidät veisi? Käsillä olivat viimeiset hetket tavoitella Kalmakaltiota, mutta lopulta järjen ääni sanoi, ettei puolta päivää kannata käyttää autossa istuen.

Onneksi lähempääkin löytyisi hyvää retkimaastoa. Itseäni kiinnosti Naruskajärven suunta ja erityisesti Kuskoivan ympäristö, mutta myös tämän hankkeen mielekkyys epäilytti hieman.

Naruskajärvellä on käyty joskus ennenkin, ja tiedossa oli, että sinne asti tie on yleensä kohtuullisessa kunnossa. Sen jälkeen yleinen tie päättyy, ja seuraavat 20 km Kuskoivan kulmille lienevät hitaampia.

Kaikkiaan Kuskoivalle olisi Sallasta Savukoskelle menevän 965-tien varresta 60 - 70 kilometriä suuntaansa, soratietä. Onko se päiväretkeä ajatellen liikaa?

Järjen ääni oli tällä kertaa vaiti, joten käännyimme Kotalasta Naruskantielle, jota ajoimme Naruskajärven risteykseen asti.

Kuten olimme ounastelleet, tämän jälkeen tie muuttui hitaammaksi edetä. Ainakaan alkupätkä ei vaikuttanut erityisen huonokuntoiselta, mutta tie oli sen verran kivinen ja sorainen, että matkanopeus putosi.

Koska kello läheni jo puoltapäivää, päätimme luopua tavoittelemasta Kuskoivaa. Asia kirveli hieman, mutta valitsemalla jonkun toisen reitin voisimme viettää enemmän aikaa ulkona sen sijaan, että istumme päivän parhaat tunnit autossa.

B-vaihtoehdoksi oli jo aiemmin noussut Sorsatunturin suuntaan menevä polku. Tunturiin asti emme ehtisi, mutta voisimme ainakin edetä sen verran kuin kohtuudella keritään. Pysäköimme auton Sorsajoentien varteen ja lähdimme kävelemään joen vartta yläjuoksun suuntaan.

Vaikka reitti on kartassa merkitty poluksi, ensimmäiset 2 - 3 kilometriä olivat helppoja. Aluksi autotietä, sitten mönkkäri- tai kelkkauraa ja vasta myöhemmin kapeampaa polkua.


Toisaalta asialla ei ollut suurempaa merkitystä, koska auringon paistaessa metsän laitamilla oli joka tapauksessa mukavaa tallustaa. Jokivarresta ei kovin kummoisia maisemia avaudu, mutta päähän oli silti - ainakin tien jäätyä taakse - helppo loihtia jonkinlainen erämaan tunne.

Sallassa syksyn värit nostivat jo päätään, vaikka täysi ruska ei vielä ollutkaan käsillä. Pienempiä lintuja ei näkynyt paljon, mutta kanalintuja tuntui olevan runsaasti.

Tämäkin metso kirmasi maasta ilmaan lennähtääkseen vain vieressämme olevan puun oksalle. Joko lintua ei huvittanut lentää pidemmälle, tai sitten se tiesi, ettei metsästysaika ollut vielä alkanut.


Itse jatkoimme vähän matkaa Aitatsivaaran tulipaikan ohi kääntyäksemme sitten paluumatkalle. Sorsatunturin kupeessa olevalle vuokrakämpälle ei olisi ollut kuin kolmisen kilometriä, mutta reunaehdot huomioiden se oli silti liian kaukana.

Puuskittainen tuuli rajoitti hieman harrastuksia, mutta lähetin silti Teijon tutkimaan, mahtaisiko edes Sorsatunturin terävä siluetti näkyä Toresvaaran takaa.

No eipä näkynyt, mikä ei 30 metrin maksimikorkeus huomioiden ollut suuri yllätys. Olisi pitänyt itse rimpuilla pidemmälle, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Ei kai vaikuta siltä, että jotenkin toistelen tätä asiaa?

Ollessamme jo päättämässä kahvitaukoamme aiemmin aurinkoiselle taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä. Toivoaksemme tarjolla ei olisi vettä, koska meillä ei ollut sadetakkeja mukana. Voisi ajatella, että näillä retkikilometreillä ihminen jo ymmärtäisi, mitä reppuun kannattaa pakata ja mitä ei, mutta näköjään tuo viisaus ei ole tarttunut meihin.


Onneksemme sade taisi lopulta kiertää meidät pohjoispuolelta. Kuskoivan suunnalta siis, heh.

Vaikka selvisimmekin kuivina takaisin autolle, retkipäivä jäi vähän torsoksi. Kuskoivan seutu on edelleen koluamatta, eikä Sorsatunturistakaan nähty kuin vilaus, sekin tieltä auton ikkunan läpi.

Oli virhetikki ajaa Naruskajärvelle asti vain yhden päivän takia. Aikaa pitäisi jo yksistään ajomatkojen vuoksi olla enemmän. Mutta seutu on kyllä hienoa, ja ensi kerrallapa tuon tietää.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Aavalla sukset paistetaan

Öllörinsärkältä jatkoimme Kuusamon kautta kohti pohjoista. Tässä vaiheessa matkaa Pohjois-Pohjanmaan muuri tuntui taas nostavan päätään edessämme.

Minun teki mieli Länsi-Lappiin, koska emme olleet käyneet siellä koko kesänä. Olin ajatellut erityisesti Kalmakaltion suuntaa, jossa edellisen kerran poikkesimme vuosia sitten. Tievoilla voisi olla taas kiva mennä, koska ei niitä viimeksi kovin tarkkaan koluttu.

Lappi tuntui kuitenkin olevan kaukana. Jos mieluiten heti tai viimeistään seuraavana päivänä suuntaisimme Pallakselle, hommassa saattaisi olla järkeä, mutta pitkä ajomatka mietitytti silti.

Vatuloidessamme päätöksen kanssa silmäni osuivat kartalla olevaan Suksenpaistama-aavan soidensuojelualueeseen.

Verraten rehvakka nimi! Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Viittaako paistama suksien valmistamiseen tai siihen, että suksi pilkottaa hangen alta? Vai onko kyse sivakoiden polttamisesta?

Miten vain, aluetta halkoi UKK-reitti, joka näytti etenevän mukavan näköistä harjua pitkin. Päätimme kokeilla sitä.

Ajoimme Kallunkijärveltä lähtevää metsäautotietä polun varteen, Aikkipetsin pohjoispuolelle, ja lähdimme patikoimaan kohti Topsakka-aavan lintutornia.


Reitin ensimmäiset neljä kilometriä olivat metsäistä maastoa, varsin mukavaakin sellaista. Puolessa välissä pysähdyimme pikaisesti Suksenpaistaman laavulla, mutta se oli täynnä, joten jatkoimme eteenpäin. Varsinaiseen kohteeseen oli sitä paitsi vielä matkaa.

Topsakkaharju on parisen kilometriä pitkä käärmemäinen harjanne, joka luikertelee keskellä suoaluetta. Keväällä lintujen pesimisaikaan paikka olisi ehkä vieläkin kiehtovampi, mutta näyttävä se oli nytkin.

Suon itäpuolella olevalta Palotunturilta koko alueen nähnee yhdellä silmäyksellä. Tällä kertaa sinne ei ehditty, mutta jatkossa Palotunturia voi olla vaikeaa vältellä.


Avaralla harjulla oli miellyttävää kulkea...


... mutta kääntöpaikaksi kaavailemaamme lintutornia ei enää ollut. Vaikutti siltä, että torni oli saavuttanut elinkaarensa pään, ja kenties turvallisuussyistä purettu.

Pöytä ja penkki kuitenkin löytyivät, joten jäimme evästelemään harjulle, vaikka tuuli puhalsikin avoimella alueella navakasti.


Harjulla lenteli yhä paljon lintuja, mutta aika säikkyjä ne olivat, ja vaikeita tavoittaa. Reittimme metsäosuudelta kennolle sentään tarttui pari yksilöä.

Hömötiainen on kuulemma viime aikoina harvinaistunut:


Pajusirkku sen sijaan on yleinen, eikä ihme, sillä ruoka tuntuu maistuvan. Mutta eikö näidenkin pitäisi talveksi selviytyä etelään? Tässä kunnossa ei kyllä lennetä merten yli.


Vaikeimmat tunnistamishaasteet eivät kuitenkaan tällä kertaa liittyneet lintuihin. Paluumatkalla meitä nimittäin alkoi seurata otus, joka selvästikin vältteli meitä, mutta josta ei oikein päässyt eroonkaan.


Mikä ihme tämä on? Ensimmäisenä tuli mieleen, että kyseessä on Hallan Ukko, mutta olisiko ukko kulkenut perässämme Suomussalmelta asti? Tuskin.

Entäpä Riisin rietas sitten? Vaan eipä ole Riisitunturikaan ihan vieressä.

Otus etenee kahdella jalalla, joten se lienee nisäkäs, mutta... onko sillä kuitenkin linnun pää? Harmi, ettei tärisevin käsin kuvattaessa tarkennuskaan oikein osu kohdalleen.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Öllöreistä parhain

Saarijärveltä poistuttuamme vietimme yön Suomussalmella. Ensisijaisesti siksi, ettemme illalla jaksaneet matkustaa edemmäksi, mutta toisaalta myös siitä syystä, että valinta lisäsi vapausasteidemme määrää jatkossa.

Olen joskus aiemminkin pohtinut, että Suomussalmen leveyksillä on useita ilmeisen hienoja särkkiä, joita voisi käydä katsomassa. Yksi mielenkiintoisimmista on Martinselkosen eteläpuolella oleva Öllörinsärkkä.

Martinselkosen läheisyys ei varsinaisesti ollut mikään myyntivaltti markkinoidessani särkkäpolkua vaimolle, mutta lyhyen maanittelun jälkeen lähdimme kuitenkin ajamaan kohti rajavyöhykkeen kupeessa olevaa poroerotuspaikkaa. Poroerotuksen kupeessa oli hyvin tilaa autolle, ja särkälle menevä polku lähti aivan vierestä.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että särkän itäpäässä oleva, karttaan merkitty silta oli purettu. Olimme ajatelleet mennä siitä yli, mutta toisaalta pettymys ei ollut suuri, koska sillan jälkeen vastassa olisi kuitenkin ollut rajavyöhyke.

Laavuja tai tulipaikkojakaan ei polun varrelta löytyisi, mutta sekään ei aurinkoisena päivänä haittaisi. Tunnelma oli hyvä, ja vaimokin vaikutti tyytyväiseltä. Mitä muuta mies edes voisi toivoa?


Hetkeä myöhemmin onnistuimme kuitenkin omituisella tavalla kadottamaan toisemme. Kapeahkolla särkällä riskit ovat pienet, mutta on ärsyttävää, kun ei tiedä, mistä suunnasta toista pitäisi etsiä.

Onneksemme molempien puhelimissa oli yhä kenttää, joten ongelma ratkesi nopeasti. Tapahtuma antoi silti meille syyn keskustella käytännöistä, joita tällaisissa tilanteissa pitäisi soveltaa.


Eläimistö ei enää syyskuun alkupuolella ole runsaslukuista, mutta polun varrelta voi löytää muuta mielenkiintoista. Vaimoa tuntui erityisesti hämmentävän puussa roikkunut outo teline.


Itse toki näin heti, että kyseessä on rajavartijoiden käyttämä tähystystuoli. Olen ehkä joskus saattanut erehtyä vastaavanlaisissa arvioissani, mutta tällä kertaa asia oli päivänselvä.

Tuolissa oli paitsi turvavyö myös niskatuki, joka lisää mukavuutta, jos itään tuijottaa päiväkausia. Laite tosin oli vähän hassulla paikalla ja oudolla korkeudellakin, mutta jossainhan sen käyttöä täytyy harjoitella.

Yleensä tällaiset särkät muuttuvat sitä hienommiksi, mitä pidemmälle kohti särkän kärkeä kulkee. Öllörinsärkällä tilanne kuitenkin oli päinvastainen, koska viimeiset 200 - 300 metriä olivat aavistuksen rytöistä sekametsää.

Ja se siltakin tosiaan oli purettu, liekö tuolla sitten ollut liikaa liikennettä.


Paluumatkalla pysähdyimme särkän aurinkoiselle puolelle, josta vaimo oli jo mennessä bongannut kivan taukopaikan. Oli siinä joku joskus nuotiotakin pitänyt, mutta meille riitti termoskahvit sämpylöiden kera. Ehkä ilmassa oli pientä haikeuttakin, koska tähän aikaan vuodesta lämpö on jo pakenemaan päin.


Pakenemaan päin olivat myös joutsenet, joita yritin lähempää kuvata. Siinä missä citylinnut sietävät melkein mitä vain, nämä syrjäseutujen yksilöt ovat käsittämättömän herkkiä kaikille ylimääräisille äänille. Ainakin sellaisille, joita lintuja kohti metsässä juokseva mies tuottaa.


torstai 17. lokakuuta 2019

Olipa kerran ukko ja akka

Jämäsvaaralta laskeuduttuamme päädyimme jälleen kerran yöksi Vuokattiin. Hotelli Vuokatti on miellyttävä paikka, johon on uuden pysäköintialueen myötä helppo saapua vaikka myöhemminkin illalla.


Saarijärven aarnialuetta Suomussalmen lounaispuolella on vuosia katseltu kartalla, mutta koskaan sinne ei ole menty. Aluksi syynä oli se, että paikka vaikutti omaan makuun liian metsäiseltä.

Kun metsäiset seudut alkoivat kiehtoa enemmän, Saarijärvi oli usein syrjässä ajoreitiltä, tai ei muuten vaan sopinut matka-aikatauluun. Ja ehkä sitä välteltiin jo vanhasta tottumuksestakin.

Nyt asiaan tulisi muutos. Jatkoimme Vuokatista Saarijärven kierroksen lounaispuolella olevalle pysäköintialueelle, josta lähtee pistopolku varsinaiselle ympyräreitille.

Jo menomatka Hallantietä pitkin oli toiveita herättävä. Suora tie, metsää silmän kantamattomiin eikä taloja juuri missään!


Saarijärvellä ympäristöineen on luontonsa ohella myös kulttuurihistoriallista merkitystä. Metsän siimeksessä on nimittäin aikoinaan toiminut Johan Alfred Heikkisen (Hallan Ukko) perustama tärpättitehdas, jonka jäänteet ovat edelleen näkyvissä. Kyseessä on siis ihan oikea tehdas; ei sellainen "tärpättitehdas", joita isännät kieltovuosien aikana perustivat pitkin metsiä.


Hallan alue ja erityisesti Saarijärven saaressa oleva pirtti on toiminut myös jääkäriliikkeen piilopaikkana. Hallan Ukolla oli läheiset välit jääkäreiden kanssa, mistä seikkaperäisesti kerrotaan polun varrella olevissa opastauluissa.


Hallan Ukon ohella tauluissa mainitaan useasti myös Hallan emäntä eli Hallan Akka, joka oli Johanin puoliso. Kuva ei tehne oikeutta ilmeisen uutteralle naiselle, ellei sitten tarkoitus ole korostaa, että santarmitkin taisivat säikkyä tuvan kuistilla vartovaa kädetöntä ja kalvakkaa emäntää.

Ukkohallassa järjestetään nykyäänkin Hallan Akan Vaellus. Muistan kyllä kuulleeni tapahtumasta, mutta enpä ole aiemmin tuntenut siihen liittyvää historiikkia.

Jääkäreiden jälkiä seuraten mekin marssimme kohti Saarijärven Jääkärisaaressa sijaitsevaa piilopirttiä. Itse pirtti jäi kuitenkin näkemättä, koska saareen olisi pitänyt mennä veneellä, eikä meillä ollut sellaista.


Onneksi piilopirtti erottui myös mantereen puolelta...


... ja tunnelmaan saattoi halutessaan virittäytyä Saarijärven päivätuvallakin.


Koska oma marssimme oli vasta alkutekijöissään, jatkoimme kohti järven pohjoisrantaa, jonne pysähdyimme evästelemään.

Pohjoisrannan tulipaikalla saimme seuraa.


Pieni kärppä oli majoittunut liiteriin, ja ponnisti toistuvasti ihmettelemään, kuka nuotiopaikalla oikein touhusi.


Vaikka kärppä on liukasliikkeinen otus, sen kuvaaminen ei ollut erityisen vaikeaa, koska se ei juurikaan malttanut olla piilossa.


Uteliasta eläintä läsnäolomme ei suuremmin tuntunut haittaavan...


... mutta parinkymmenen minuutin jälkeen kärppäkin pakkasi tavaransa ja luikki toisaalle.


Itsekin jatkoimme eteenpäin kiertääksemme Saarivaaran, Lumisuon ja Kirkaslammen kautta kautta takaisin lähtöpaikkaamme.

Näin jälkikäteen voi todeta, että olimme vältelleet Saarijärven kierrosta aivan liian pitkään. Etenkin järven länsipuolen aarnimetsä on hieno, ja myös Lumisuon samoin kuin Kirkkaanlammensärkän ympärillä on kaunista.

Reitti on suurimmalta osaltaan helppokulkuinenkin. Järven koillispuolella polku tosin on varpuisempaa, joten sateen jälkeen säärystimille tai sadehousuille voi olla käyttöä.


Pohjoisesta Iso Kivijärven suunnasta ja idästä Lahnasärkiltä tulevat pistopolut jäivät meiltä vielä näkemättä. Kartan mukaan pysäköintialueita ei ole kuin alueen lounaiskulmassa Löytösuon reunassa, mutta polun varrella olevissa kylteissä puhuttiin myös pohjoispuolen P-alueesta. Jäi epäselväksi, missä se tarkalleen ottaen sijaitsee.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Kesän jämiä

Päivä oli erityinen. Vietettiin nimittäin Suomen luonnon päivää, ja samalla myös Poliisin päivää. Liekö tapahtumilla ollut yhteyttä? Kyllähän sinivuokotkin kuuluvat Suomen luontoon, mutta ehkä tästä ei ollut kyse.

Meille päivällä oli erityinen merkitys myös siksi, että aloitimme jälleen kesäloman. Kyllä, jo neljännen kerran tänä vuonna! Nyt kuitenkin syksy oli jo ovella.

Vaimo on joskus kyseenalaistanut tapamme viettää lomia. Miksi loman alettua lähdemme aina kiertämään soita, metsiä tai tuntureita?

Itselleni asia on yksinkertainen. Hiukan levottomana konttorirottana tunnen tarvetta lähteä liikkeelle, mutta kaukomatkailu ei minua kiinnosta, enkä liioin halua kaupunkeihin tai muihinkaan taajamiin, koska asumme itsekin sellaisessa. Jäljelle jäävät lähinnä suot, metsät ja tunturit.

Minusta on kiva nähdä uusia paikkoja, mutta kameran kanssa kulkiessa myös tutut polut ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla. Etenkin eläinten kuvaaminen on kiehtovaa, vaikka lintuja suurempia luontokappaleita ei kovin usein kohtaakaan. Paitsi tietysti hiisiä ja sen sellaisia, niitä näkyy joskus liikaakin, ainakin vaimon mielestä.

Lyhyen puntaroinnin jälkeen päätimme tällä kertaa tavoitella Jämäsvaaraa. Päädyimme lähtemään liikkeelle Venejärventien varresta.


Tapaan usein ennen retkeä etsiä satelliittikuvista autopaikan, jotta pysäköimiseen ei mene turhaa aikaa. Venejärventiellä näkyi kyllä jonkinlaisia levikkeitä, mutta kovin selvästi ne eivät kuvissa erottuneet.

Tielle päästyämme kävi kuitenkin ilmi, että tilavia levikkeitä oli todella runsaasti. Saatuamme auton parkkiin lähdimme lompsimaan kohti Hepovaaraa ja Hepolammen laavua.

Kirjoitin edellisen kerran Hepolammella käytyämme, että laavua ympäröivä maasto vaikutti jopa hiukan lappimaiselta. Nyt en tätä enää havainnut, tai ainakaan Hepovaara ei ollut niin avara kuin muistelin. Ehkä puiden kasvu on muutamassa vuodessa muuttanut vaaran ilmettä.



Kun aikoinaan ensimmäisen kerran kävimme Jämäsvaaralla, ei paikka mitenkään erityisesti säväyttänyt. Tarjolla on karuhkon Jämäsjärven ohella vain muutama suolampi ja paljon metsää.


Nyt vaarapolkuja kuitenkin oli mukava tallustaa. Vaikka päätieltä ei ole matkaa kuin muutama kilometri, maastoon ei liikenteen häly kanna. Asiaan vaikuttanee sekin, että päätie sattuu olemaan Nurmes-Kuhmo -tie, joka ei ole Suomen vilkkaimpia maanteitä, joskin muuten yksi tärkeimmistä, sanoisin.

Paluumatkalla poikkesimme Jämäsjärven rannassa olevalla tulipaikalla, koska se oli meiltä näkemättä.


Yksinkertaisen oloinen nuotiorinki odotti kulkijoita metsäisellä rantapenkereellä.



Retkemme lopuksi kahvittelimme vielä Kaksilampisen laavullakin, joka on mielestäni Jämäsvaaran hienoin paikka.


Laavulta suolammen rantaan on sata metriä, mutta aurinkoisena päivänä pitkokset menee mielellään vaikka useammankin kerran.