Kesän jämiä

Päivä oli erityinen. Vietettiin nimittäin Suomen luonnon päivää, ja samalla myös Poliisin päivää. Liekö tapahtumilla ollut yhteyttä? Kyllähän sinivuokotkin kuuluvat Suomen luontoon, mutta ehkä tästä ei ollut kyse.

Meille päivällä oli erityinen merkitys myös siksi, että aloitimme jälleen kesäloman. Kyllä, jo neljännen kerran tänä vuonna! Nyt kuitenkin syksy oli jo ovella.

Vaimo on joskus kyseenalaistanut tapamme viettää lomia. Miksi loman alettua lähdemme aina kiertämään soita, metsiä tai tuntureita?

Itselleni asia on yksinkertainen. Hiukan levottomana konttorirottana tunnen tarvetta lähteä liikkeelle, mutta kaukomatkailu ei minua kiinnosta, enkä liioin halua kaupunkeihin tai muihinkaan taajamiin, koska asumme itsekin sellaisessa. Jäljelle jäävät lähinnä suot, metsät ja tunturit.

Minusta on kiva nähdä uusia paikkoja, mutta kameran kanssa kulkiessa myös tutut polut ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla. Etenkin eläinten kuvaaminen on kiehtovaa, vaikka lintuja suurempia luontokappaleita ei kovin usein kohtaakaan. Paitsi tietysti hiisiä ja sen sellaisia, niitä näkyy joskus liikaakin, ainakin vaimon mielestä.

Lyhyen puntaroinnin jälkeen päätimme tällä kertaa tavoitella Jämäsvaaraa. Päädyimme lähtemään liikkeelle Venejärventien varresta.

Tapaan usein ennen retkeä etsiä satelliittikuvista autopaikan, jotta pysäköimiseen ei mene turhaa aikaa. Venejärventiellä näkyi kyllä jonkinlaisia levikkeitä, mutta kovin selvästi ne eivät kuvissa erottuneet.

Tielle päästyämme kävi kuitenkin ilmi, että tilavia levikkeitä oli todella runsaasti. Saatuamme auton parkkiin lähdimme lompsimaan kohti Hepovaaraa ja Hepolammen laavua.

Kirjoitin edellisen kerran Hepolammella käytyämme, että laavua ympäröivä maasto vaikutti jopa hiukan lappimaiselta. Nyt en tätä enää havainnut, tai ainakaan Hepovaara ei ollut niin avara kuin muistelin. Ehkä puiden kasvu on muutamassa vuodessa muuttanut vaaran ilmettä.

Kun aikoinaan ensimmäisen kerran kävimme Jämäsvaaralla, ei paikka mitenkään erityisesti säväyttänyt. Tarjolla on karuhkon Jämäsjärven ohella vain muutama suolampi ja paljon metsää.

Nyt vaarapolkuja kuitenkin oli mukava tallustaa. Vaikka päätieltä ei ole matkaa kuin muutama kilometri, maastoon ei liikenteen häly kanna. Asiaan vaikuttanee sekin, että päätie sattuu olemaan Nurmes-Kuhmo -tie, joka ei ole Suomen vilkkaimpia maanteitä, joskin muuten yksi tärkeimmistä, sanoisin.

Paluumatkalla poikkesimme Jämäsjärven rannassa olevalla tulipaikalla, koska se oli meiltä näkemättä.

Yksinkertaisen oloinen nuotiorinki odotti kulkijoita metsäisellä rantapenkereellä.

Retkemme lopuksi kahvittelimme vielä Kaksilampisen laavullakin, joka on mielestäni Jämäsvaaran hienoin paikka.

Laavulta suolammen rantaan on sata metriä, mutta aurinkoisena päivänä pitkokset menee mielellään vaikka useammankin kerran.

Linkki videoon