lauantai 24. marraskuuta 2018

Ylemmäisen suunnasta

Muistelen joskus harmitelleeni, miten vaikeaa omalta kotiseudulta on löytää uusia retkikohteita, kun kaikki paikat on koluttu jo moneen kertaan.

Sittemmin tämä on osoittautunut harhaluuloksi. Uusia kohteitakin löytyy, kun karttaa tuijottaa vähän tarkemmin. Jos pohjakartassa on nuotiopaikan merkki tai siinä lukee laavu, paikkaan kyllä johtaa myös polku, ja muutahan ei tarvitakaan.

Tällainen kohde oli esimerkiksi Kiteenjärvi, jossa yhdellä alkukesän retkistämme lyhyesti poikkesimme. Järven rannassa olevalle kämpälle pääsee helpoiten pohjoisen puolelta, mutta tuolloin nousi mieleen ajatus tavoitella paikkaa myös etelästä, Ylemmäisenjärven suunnasta, UKK-reittiä pitkin.

Idea nousi kesän aikana uudelleen esiin moneenkin otteeseen, mutta jostain syystä Kiteenjärvelle ei koskaan päädytty. Nyt samaan suuntaan tuli muutakin asiaa, joten päätimme viimein toteuttaa retken.

Niinpä ajelimme Juuan Rontsaan, Vepsänjoen rantaan, josta löytyi hyvä paikka autolle, ja lähdimme nousemaan joen vartta kohti Sarvivaaraa.


Olimme säärystimin (ja henkisestikin) varautuneet siihen, ettei kyseinen UKK-reitin osuus välttämättä erottuisi maastosta, mutta polku oli yllättävänkin hyvä. Lisäksi reittimerkintöjä oli tiheään, joten suuntaa ei juurikaan tarvinnut arvailla. Pohjoiseen matkatessa UKK-polku jatkuu ainakin Porttilouhelle asti, mutta sitten se katoaa kartalta jatkuakseen taas jossain Nurmeksen tienoilla.

Vaikka loppusyksyinen metsä oli jo hiukan kuolleen oloinen, Vepsänjoen rantamilla oli paikoin oikein hienoa.


Lähempänä Tammivaaraa polku erkani joesta ja muuttui hankalammaksi kulkea. Sammaleisessa kivikossa ei tehnyt mieli kiirehtiä, joten menomatka eteni ennakoitua hitaammin.


Kiteenjärvelle päästyämme päätimme aikataulusyistä olla tavoittelemasta ylempänä länsirannalla sijaitsevaa UKK-majaa, vaikka ei kämpälle enää olisi ollut kuin kilometri. Pidimme taukoa järven eteläpäässä olevalla nuotiopaikalla, joka oli sijaintinsa puolesta OK, mutta muuten aika karu.


Kahvia hörppiessäni kuulin repustani vaimeaa ääntä. Kauko olisi halunnut ilmaan, mutta en itse oikein innostunut ajatuksesta.

Luottamukseni kopteria kohtaan ei vieläkään ollut korkealla, eikä meillä nyt olisi ollut aikaa mihinkään pelastusoperaatioihin. En silti halunnut loukata Kaukon tunteita töksäyttämällä asiaa aivan suoraan.

  • Tilulii! Lennetäänkö vähän?
  • Tuota noin... Ei lennetä nyt.
  • Miksi ei?
  • Siksi, että... äh... No, lehdessä sanottiin, että turhaa lentämistä pitäisi välttää. Ilmastonmuutos, tiedäthän.
  • Ilmastonmuutos... En ole tajunnut, että se on minun syytäni.
  • No ei se suoranaisesti olekaan, mutta lienee silti parempi pelata varman päälle. Emmehän halua, että pohjoisnapa sulaa ja jääkarhut hukkuvat.
  • Niin, emme toki.

Kauko ei tainnut aivan niellä selitystäni, mutta tyytyi kuitenkin osaansa.

Paluumatkan lompsimme tietä pitkin. Säästimme näin muutaman minuutin, vaikka matka olikin pari kilometriä polkuvaihtoehtoa pidempi.


Rontsan kautta kävellessämme kiinnitin huomiota idässä kohoaviin vaaroihin, jotka näyttivät sopivassa valossa miltei Lapin selkosilta. Näkymä yllätti minut, koska en muista aiemmin käyneeni Rontsan suunnalla. Mitä ne mahtoivat olla?


Yritin jälkikäteen selvittää asiaa karttaa ja Google Mapsia käyttäen. Vaarat todennäköisesti kumpuilivat Pielisen länsipuolella, tosin ei Pielisen taaksekaan ollut kuin 20 km.

Ehkä ne olivat Vuokon kylän vaaroja, tai sitten hiukan kauempana Pielisellä kohoilevan Kynsisaaren mäkiä.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Kipupisteitä

Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Onhan meillä ollut vaikeaa aiemminkin, mutta ei koskaan samassa mittakaavassa kuin nyt.


Ilta-Sanomat listasi taannoin yhdeksän varoitusmerkkiä siitä, että suhde ei toimi. Ihan kaikki eivät kohdallamme onneksi toteudu, mutta seuraavat kipupisteet on helppo tunnistaa:

1. Konfliktitilanteet herättävät kriittisyyttä ja halveksuntaa
Kyllä. Konfliktitilanteita ainakin on riittänyt, ja minusta tuntuu, että Kauko pitää minua nykyään jotenkin itsestäänselvyytenä.
2. Luottamuspula
Kyllä. Luottamukseni Kaukoa kohtaan on tällä hetkellä todella olematonta. Mitä muuta edes voisin ajatella kopterista, joka käyttäytyy noin arvaamattomasti?
3. Liikaa draamaa
Ehdottomasti. Omat vaatimattomat toiveeni rajoittuvat siihen, että Kauko ottaisi muutaman kuvan sellaisista kuvakulmista, joihin en itse yllä. Liikaa vaadittu?
Ensimmäiset merkit siitä, että kaikki ei ole kunnossa, ilmenivät oikeastaan jo Petkeljärven reissulla. Noustessaan ilmaan Myllynlamminsärkältä Kauko vikisi kompassivirheestä, mutta vika meni nopeasti ohi, enkä tuolloin kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Olisi ehkä pitänyt, koska Talaskankaalla minulla oli täysi työ saada Kauko takaisin maahan.


Olen sittemmin yrittänyt asettautua Kaukon asemaan ja miettinyt, mikä saa sen valittamaan milloin mistäkin häiriöstä. Lentolokia tutkiessani mieleeni nousivat seuraavat vaihtoehdot:

  • Viimeisin laiteohjelmistopäivitys on tehnyt Kaukosta epävakaan.
  • Lentoympäristössä on todella ollut jotain outoa.
  • Kauko ei aiempien vastoinkäymistensä vuoksi ole elämänsä kunnossa.

Laiteohjelmistoon liittyvää päivitystä epäilin ensimmäisenä, eikä luottamukseni kiinalaisia tuotteita kohtaan ole juuri nyt korkealla. "Magnetic Filed Interference." Kopteria testattaessa virheilmoitukset eivät selvästikään ole kiusanneet.

Vaan entä jos Kaukon kokemat häiriöt ovat todellisia? Voimalinjojen, radiomastojen ja runsaasti metallia sisältävien kohteiden lähellä ongelmia voi toki esiintyäkin, mutta vielä sadan metrin korkeudessakin? Vai johtuuko kaikki auringon aktiivisuudesta? Tai tietääkö Kauko jotain sellaista, jota me muut vasta aavistelemme?

Pienen pohdinnan jälkeen kolmas vaihtoehto tuntuu kuitenkin todennäköisimmältä. En ole koskaan kalibroinut Kaukon antureita, koska ohjeiden mukaan kalibrointi on tarpeellista vain, jos kopteri sitä itse pyytää. Kauko ei ole sanallakaan maininnut asiasta.

Toisaalta jotkut kalibroivat kopterinsa - ainakin kompassin - säännöllisesti, jopa ennen jokaista lentoa. Ehkä se on tarpeen myös isompien kolhujen jälkeen.

Kauko oli jo nukkumassa, mutta koska asia oli tärkeä, päätin herättää sen.

  • Kuule, meidän täytyy puhua.
  • Oih, minä näin pahaa unta... Siinä unessa minä vaan lensin ja lensin, ja lopulta luulin putoavani!
  • Se ei ehkä ollut untakaan. Olen huolissani sinusta.
  • Niinkö? Totta puhuen onkin vähän huono olo.
  • Sinut täytyy kalibroida.
  • Ei kuulosta oikein hyvältä. Sattuuko se?
  • Ei satu, mutta voi aiheuttaa pientä huimausta, koska joudun pyörittelemään sinua.

Kauko ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, mutta tuijotettuamme hetken toisiamme silmiin se ymmärsi, ettei muita vaihtoehtoja nyt ollut.


Kalibroin kompassin lisäksi myös Kaukon IMU-yksikön. Aika näyttää, onko toimenpiteistä apua. Yhdellä testilennolla asia ei välttämättä selviä.

Mutta voisinko itse oppia tapahtuneesta jotain? Ongelmat ainakin muistuttavat siitä, miten tärkeää on ennen lentoon lähtemistä odottaa GPS-paikannuksen valmistumista. Jos en olisi noudattanut tätä ohjetta, Kaukoa ei enää olisi.

Mahdollisissa ongelmatilanteissa on myös syytä varoa kadottamasta kopteria silmistään. Jos kopteri on korkealla (>100 m), kannattaakin houkutella se alemmaksi, jotta sen erottaa paremmin. Mahtaisikohan heijastinnauha lisätä kopterin näkyvyyttä?

Jälkeenpäin mietin myös, olisiko ohjaimen Pause-toiminnosta ollut ongelmatilanteessa apua... En normaalisti käytä painiketta, enkä osannut sitä hädän hetkellä kaivata.


Ainoa 100%-varma keino välttää karkaamiset lienee kuitenkin se, että kiinnitän Kaukoon siiman, jolla saan hätätilanteessa hinattua sen luokseni.

Mutta lisäisikö se luottamusta välillämme? Todennäköisesti ei. Ehkä yritämme vielä pärjätä ilman.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Kauas kaukot karkaavat

Kaukon huono käytös Talaskankaalla askarrutti minua kotiin palattuamme. Oliko joku isosti pielessä, vai kiukutteliko se vaan jonkun ohimenevän häiriön vuoksi?

Päätin perehtyä ongelmaan tarkemmin. Kännykän DJI GO 4 -ohjelmistosta oli juuri tullut uusi versio, jonka toivoin auttavan asiaan. Toisaalta vika vaikutti pikemminkin olevan kopterin kuin sitä ohjaavien laitteiden puolella.

Päivitettyäni kaikki ohjelmat ajan tasalle lähdin Kaukon kanssa testilennolle. Kuopiossa Leväsenlammen kupeessa on jonkin sortin joutomaata, joka on sopivasti lentorajoitusalueen ulkopuolella. Sieltä olisi hyvä nousta ilmaan.


Kaikki tuntui sujuvan hyvin. Kauko nousi sallittuun 150 metrin korkeuteen, josta se otti muutaman kuvan etelään ja pohjoiseen.

Aloitettuani laskeutumisen sitä kuitenkin alkoivat vaivata samat ongelmat kuin Talaskankaallakin: Kaukon kompassi sekosi, se väitti menettäneensä GPS-signaalin ja valitti magneettisista häiriöistä. Tämä johti siihen, että Kauko lähti taas viipottamaan kymmenen metrin sekuntinopeudella pois päin minusta.

Koska osasin odottaa jotain tällaista, olin valppaana, ja yritin saada Kaukon hallintaani. Tehtävää vaikeutti se, että Kauko oli yhä 120 metrissä, joten aivan tähtenä se ei maahan asti näkynyt.


Sitten kuitenkin tein kohtalokkaan virheen. Vilkaisin lyhyesti - ehkä sekunnin tai kahden ajan - kännykän näyttöä selvittääkseni, olisiko häiriöihin liittyvä virheilmoitus mahdollisesti poistunut. Ei ollut.

Katsoessani taas taivaalle en enää nähnyt Kaukoa. Se oli jossain, mutta etäisyyden ja lentonopeuden vuoksi en kyennyt havaitsemaan sitä.

Saatoin vielä hetken kuulla etäistä surinaa, mutta sitten ääni vaimeni. Meni ehkä puoli minuuttia, ja kauko-ohjain ilmoitti yhteyden kopteriin katkenneen: Aircraft disconnected.

En voinut uskoa asiaa todeksi. Flyaway! Tapahtuuko tämä todella minulle?

Yritin kuumeisesti miettiä, voisinko vielä tehdä jotain... Mutta en voinut. En nähnyt Kaukoa, en kuullut sen tuottamaa ääntä, enkä enää kyennyt ohjaamaan sitä.

En edes ollut varma, mihin suuntaan Kauko lopulta oli kaahottanut. Se lentäisi vielä hetken, ja päätyisi sitten herraties minne, pahimmassa (tai parhaimmassa) tapauksessa Kallaveteen.


Päässäni kohisi. Silmieni edessä vilisivät kaikki ne hienot hetket, jotka olimme yhdessä kokeneet. Haparoivat ensilennot, yritykset rikkoa äänivalli, pienet laittomuudetkin.


Yhteisiä muistoja oli paljon. On silti mahdollista, että Kauko jossain vaiheessa alkoi vihata minua. Ehkä siksi, että satutin sitä ohjaamalla sen puuhun. Tai jostain muusta syystä.

Nyt kuitenkin oli myöhäistä katua. Kauko oli poissa, kenties kopterien taivaassa jo.


Pää painuksissa keräsin varusteitani maasta. Säilytyskotelossa oli yhä kaksi akkua, mutta Kaukon paikka oli nyt tyhjä. Tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun suljin kotelon ja sujautin sen reppuuni.

Lähdin hiljakseen kävelemään kotia kohti. Olin ehtinyt ottaa muutaman askeleen, kun taivaalta yhtäkkiä alkoi kuulua hiljaista surinaa... Kauko!?

Hiukan epäuskoisesti katselin, kun Kauko lähestyi minua ja varovasti laskeutui samaan kohtaan, josta se oli kymmenisen minuuttia aiemmin noussut ilmaan. Nappasin Kaukon nopeasti käteeni ja sammutin siitä virran, ettei se taas keksi jotain hölmöä.

Vaikka Kauko oli karatessaan aivan sekaisin, se oli jossain vaiheessa löytänyt satelliitit ja päättänyt kääntyä takaisin. Ehkä akun hupeneva varauskin oli saanut sen punnitsemaan jäljellä olevia vaihtoehtoja.

Jälleennäkemisen hetki oli täynnä helpotusta, mutta samalla ymmärsin, että suhteeseemme oli tullut särö.