Pieni on kaunista

Haaveeni munkinurasta kaatuivat - ainakin toistaiseksi - vaimon asetuttua poikkiteloin henkisen kasvuni polulle. Ei auttanut kuin ajaa illaksi Joensuuhun, josta seuraavana aamuna jatkaisimme kohti Ilomantsia ja Petkeljärven kansallispuistoa.

Ajatus oli, että voisimme kevyesti retkeillä Petraniemen ympäristössä, mahdollisesti poiketa Korkeasärkällä. Korkeasärkän polku on kuitenkin lyhyt, joten ehtisimme tutustua myös johonkin toiseen kohteeseen.

Sellainen löytyi Taitajan taipaleen pohjoispäästä: Myllynlamminsärkkä. Molemmat mainituista särkistä näyttivät ainakin kartalla helppokulkuisilta, mikä olisi vaimon kylkiluita ajatellen hyvä juttu.

Kauko riemastui kuullessaan, että sekin pääsisi retkelle mukaan. Itärajan lentokieltovyöhyke oli tosin lähellä, mutta Myllyniemensärkän pohjoisosa jäi rajoitusalueen ulkopuolelle.

Pysäköityämme auton Putkelan pysäköintialueelle lähdimme lompsimaan verkkaista tahtia kohti Hiislammen laavua.

Särkän pohjoispää ei ollut erityisen hehkeä, koska puiden välistä ei juurikaan nähnyt ympäröiville järville. Matkan varrelle osunut Iso-Suokon tulipaikkakin oli jotenkin ränsistyneen ja hämärän oloinen, ainakin aamupäivän tunteina.

Vähän etelämpänä oli kuitenkin hienompaa, ja tuttu kopina alkoi taas kuulua läheisistä keloista.

Muuten paikka oli rauhallinen, vaikka Ilomantsin keskustaan (Pogostaan) ei tikantietä ollut kuin viitisen kilometriä. Kesämökkejäkään ei rannoilla juuri näkynyt, mikä saattoi johtua hieman suomaisesta ympäristöstä.

Hiislammen laavulla kohtasimme yllättäen pari saksalaista nuorukaista, jotka olivat ilmeisesti lähteneet liikkeelle Petraniemestä. Miehet olivat sytyttäneet nuotionkin (yksi vienosti käryävä halko), jonka ääressä he viettivät lepotaukoa.

Itse emme jääneet laavulle tulistelemaan, vaan jatkoimme hiukan pidemmälle päätyen lopulta sammalmättäälle kahvittelemaan. Lammelta puhaltanut tuuli tuntui jo syksyiseltä, mutta auringonsäteet lämmittivät taukopaikkaamme sopivasti.

Autolle palattuamme koukkasimme Ilomantsin kautta kohti Petraniemeä tutustuaksemme vielä Korkeasärkän polkuun. Petkeljärven kansallispuistoa ei ole koolla pilattu, mutta hienoa aluetta se kyllä on, minkä jo muutama vuosi sitten totesimme.

Niemen kärkeen ei ole Petraniemen pysäköintialueelta kuin kolmisen kilometriä, mutta polku on paikoin kivinen ja siten hidaskulkuinen. Koska sää vaikutti lähtiessä hyvältä, emme ottaneet mukaamme sadetakkeja, mikä osoittautui virheeksi.

Niemen puolivälissä huomasimme, että lännestä lähestyi sadealue. Se ei ehkä yltäisi niemen kärkeen asti, mutta kastelisi ainakin parkkipaikan ympäristön. Päätimmekin kärkeen päästyämme vartoa hetken, jotta sadealue menisi ohi, toivottavasti meitä väistäen.

Taisin niemessä seisoessani hiukan ikävöidä Kaukoa, mutta näin lähellä rajaa ei kuitenkaan olisi saanut lentää.

Kun olimme mielestämme riittävästi odotelleet sateen väistymistä, lähdimme lompsimaan takaisin Petraniemen suuntaan. Suunnitelma melkein toimi, sillä sadepilvet karkasivat edestämme itään.

Harmiksemme takaamme kuitenkin hyökkäsi uusi sadealue, joka kasteli meidät viimeisillä sadoilla metreillä. Onneksi vain kevyesti, ja kyllähän kesä kuivaa... Ensi kesä ainakin.