Hyvää uutta vuotta

Kinkelis konkelis

Pakkanen paukkuu taas nurkissa, joten palataanpa takaisin viime kesän lämpöön... Heinäkuisen lomamatkamme viimeisen päivän ohjelmaksi valikoitui kohde, jonka olin jo aikoja sitten kaivanut kartasta esiin: Kinkelikangas Puolangalla.

Paikalla on aavistuksen hupaisa nimi, joka kuitenkin ensisijaisesti viitannee läheiseen Kinkeli-järveen. Kartan mukaan järven rannalla olisi autiotupa, jota ajattelimme retkellämme tavoitella.

Kinkelikankaalla näytti menevän paljon polkuja, tai ainakin metsätraktoriuria. Jos lähtisimme liikkeelle Kaunislammen kupeesta, patikoitavaa olisi sopivasti muutama kilometri suuntaansa.

Kinkelikangas on osa kilometrien mittaista harjujonoa, joka alkaa Taivalkoskentien vierestä ja jatkuu Kolkonkankaan kautta kohti Kinkeliä. Myös Pesiön retkeilyreitti Hepoharjuineen taitaa kuulua samaan muodostelmaan, vaikka Lylyjoki ja Majaanjoki sen välissä katkaisevatkin.

Kaunislammen suuntaan vievälle Kinkelintielle oli hiljattain ajettu karkeaa sepeliä, mikä herätti auton renkaisiin liittyvää huolta. Fiatilla tietä ei ollut muutenkaan miellyttävää ajaa, ja käytännössä viiden kilometrin matkaan meni parikymmentä minuuttia. Mutta ehkä ajan olisi voinut käyttää huonomminkin, sillä kartan pohjalta odotusarvot Kinkeliä kohtaan olivat suuret.

Viimeiset viisisataa metriä Kaunislammen rannassa olevaan metsäautotien silmukkaan piti myös ajaa varovasti, mutta tämän osuuden Reiska selvitti mallikkaasti. Autoa oli vaikea pysäköidä tukkimatta koko kääntöpaikkaa, mutta jos nyt joku sattuisi päätymään samaan silmukkaan, ajoneuvon ainakin saisi vielä käännettyä.

Metsäautotien päästä pääsi muutamalla askeleella harjun viereen. Jo ensimetreillä kävi selväksi, että Kinkelikankaalla on juuri niin hienoa kuin kartta antoi ymmärtää.

Kankaalla menevät reitit lienevät peruja takavuosien hakkuista. Mistään avohakkuista ei kuitenkaan ole kyse, sillä alue on kauttaaltaan kauniisti harvennettua ja maasto miellyttävää patikoida.

Viimeinen puolen kilometrin pätkä ennen Kinkelin autiotupaa oli kuitenkin ärsyttävä. Kartassa helpolta näyttävä osuus sisälsi niin jyrkkää rinnettä, vetistä suota kuin heikkoja pitkospuitakin, eikä hyttysistäkään ollut pulaa.

Jäi tutkimatta, olisiko lähemmäs Luhdansuota merkitty vaihtoehtoinen polku ollut kulkumielessä parempi. Nähtävästi tuvalla kuitenkin käy väkeä.

Autiotuvan ympäristö ei hyttysten vuoksi oikein soveltunut ulkoruokailuun, joten päätimme siirtää ruokataukoa tuonnemmaksi. Kinkelikankaalle palattuamme tuuli karkotti ötökät, eikä joutavaan istuskeluun houkuttelevista paikoista muutenkaan ollut pulaa.

Puolangalla kuvattiin joskus elokuvaa, johon liittyvää rekvisiittaa taitaa edelleen löytyä Paljakan luonnonpuistosta. Vähemmän tunnettua on, että Rölli kiertelee edelleen Puolangan metsissä. Mekin kohtasimme retkellämme otuksen, joka vaikutti tarkkailevan ohikulkijoita Kinkelintiellä.

Mutta oliko se oikeasti Rölli, vai sittenkin joku metsänhenki?

Emme antaneet metsän otusten pelotella itseämme, vaan päätimme kaiken uhallakin jäädä kankaalle yöksi. Kuopioon olisi ollut vielä neljän tunnin siivu, ja orastavan väsymyksen vuoksi ajomatkasta olisi saattanut tulla vaikea.

Vaikka päivä oli ollut helteinen ja aurinko porotti autolle palattuammekin liki pilvettömältä taivaalta, seuraavaksi yöksi oli luvassa sateita. Vielä kuitenkin ehtisin kerätä taivaalta mannaa loppumatkan tarpeisiin.

Roiskuu kun rapataan

Olen viime vuosina tavannut aina joulun alla laatia pienen joulutervehdyksen, jossa ovat esiintyneet koristelaatikosta löytyneet kissa, possu, poro ja joulupukki autoineen.

Tervehdyksen teemaa on joskus vaikea keksiä, joten päätin tänä vuonna kokeilla, olisiko tekoälystä apua hommaan. Tuottaakseni aiheeseen sopivia kuvia annoin tietokoneelle syötteeksi lauseita kuten "Kissa, possu ja poro kokoontuvat jouluna Jeesus-lapsen lumisen seimen ympärille Joosefin ja Marian kanssa". Myös autoilevaa joulupukkia yritin jossain vaiheessa houkutella mukaan.

Tehtävänantokin saattoi olla epärealistinen, mutta suuri osa tekoälyn tuottamista kuvista oli vähän outoja. Toistuva virhe tuntui olevan se, että seimeen oli Jeesus-lapsen sijaan päätynyt possu. Aika monessa kuvassa lapsella myös oli parta.

Onneksi sekaan mahtui parempiakin kuvia, ja yhden niistä kelpuutin tämän vuoden tervehdykseen. Tähän alle olen koonnut kuvia, jotka syystä tai toisesta heitin roskakoriin.

Hyvää joulua!

Fobiaa pukkaa

Tulppiosta matkamme jatkui Pyhä-Luoston suuntaan. Tässä vaiheessa ensisijaisesti vain väistelimme sateita ja yritimme löytää sopivan yöpaikan, mutta joku kiva retkikohde olisi aina plussaa.

Lopulta päädyimme autoinemme Moitaselän lähellä olevalle avaralle levikkeelle. Luostontie meni muutaman kymmenen metrin päässä, mutta välissä oleva puusto toi riittävästi suojaa.

Autopaikan kanssa kävi pieni tuuri, sillä aamulla huomasimme, että samoilta liepeiltä pääsee helposti Latvavaaran yli menevälle reitille. Olen joskus hiihdellyt näillä kulmilla, mutta retkeilymielessä seutu on meille vierasta.

Lyhyen pohdiskelun jälkeen Latvavaara alkoi riittävässä määrin kiinnostaa, joten siirryimme reppuinemme Luostontien toiselle puolelle.

Pyhä-Luoston kesäreitit etenevät osittain latupohjia pitkin, ja missä latuja ei mene, siellä reitit on sorastettu pyöräilijöitä varten. Vaaraosuuksilta voi kuitenkin löytää pieniä metsäpolkujakin.

Sorastettu polku on vähän tylsää kulkea, ja edellyttää kulkijalta oikeaa asennetta. Vaikka reitti ei herättäisikään suuria tunteita, kansallispuiston alueella metsä ainakin on hienoa.

Ensimmäistä kertaa loman aikana hyttyset hieman häiritsivät alarinteen tiheikössä. Mukana ei ollut mitään hyönteismyrkkyjä, joten päätin tutkia, mahtaisiko käsidesi toimia itikoiden karkoitusaineena.

Levitin käsidesiä niskaan ja korvanlehtiin, mikä auttoi ehkä vähän. Asiaa lienee tutkittu tieteellisemminkin, mutta oman hypoteesini mukaan ilmiö perustuu siihen, että iholle tullessaan hyttyset saavat alkoholimyrkytyksen, mikä eläimen koon ja aineen vahvuuden vuoksi tapahtuu jo melko lyhyen altistuksen jälkeen.

Alkoholi kuitenkin haihtuu iholta nopeasti, joten käsidesin vaikutus lienee lyhytaikainen. Lisäksi haittapuolena tuntui olevan, että ainetta toistuvasti pään seudulle sudittuani minua alkoi laulattaa.

Latvavaaran laki ei ole erityisen avara, joten kovin muikeita maisemia ylhäältä ei ilman apuvälineitä ole tarjolla. Lampivaaran takaa kurkkiva Luostotunturi kuitenkin erottuu ylärinteestä kivasti.

Porontahtoman laavu on Latvavaaran ja Kapustan välisessä satulassa. Tässä muistan joskus Luosto-Pyhä -väliä suksiessani pysähtyneeni.

Vaikka Latvavaaran yli menevä osuus oli pienempää polkua, tällä retkellä joku pyörillä kulkeva apuväline olisi saattanut edistää menoa. Polkupyörä on vähän monimutkainen laite, mutta mahtaisiko isorenkainen potkulauta toimia latupohjilla ja sorastetuilla poluilla...? Sellainen mahtuisi fillaria paremmin auton tavaratilaankin.

Luostolta poistuttuamme jatkoimme etelään Luusuan kautta. Matkalla piipahdimme Kulmunginniemessä, joka on kesäpäivänä kiva paikka Kemijärven ympäröidessä kapeaa niemeen vievää tietä.

Niemen liepeille olisi ehkä voinut jäädä yöksikin, mutta varhainen kellonaika kannusti meitä jatkamaan eteenpäin. Ja ehkä sekin, että niemeen johtava penkeretie oli vaimon mielestä kiusallisen korkea. Kun yhdellä on akrofobia ja toisella klaustrofobia, toiveet eivät aina osu yksiin.

Vihreää kultaa

Heinäkuussa kaikki on vihreää, paitsi ehkä kuningas. 

Linkki videoon

Tulppion kuninkaan paluu

Herätessämme aamulla Tulppion lomakylässä paistoi aurinko. Se oli hieman yllättävää, koska sääennusteet olivat povanneet sateista aamupäivää.

Meille poutasää toki kelpasi. Jo illalla ilmaan oli nimittäin noussut ajatus yrittää Hotikaisenmukkaan uudelleen. Laavulla olisi kiva käydä, ja mahtaisiko haukkakin olla vielä paikalla?

Tuumasta toimeen siis. Koska polun alkupää oli jo kuljettu, päätimme ensin ajaa autolla hieman lähemmäksi kohdetta. Käytännössä se tarkoitti Kiimaselän kautta Sotajoensuuhun vievän metsäautotien alkupäätä.

Itse tielle en tohtinut Reiskalla lähteä, vaikka henkilöautolla siitä olisi ehkä päässyt. Hyviä pysäköintipaikkoja ei jalkautumispaikan lähellä näkynyt, mutta onneksi Reiska mahtui risteyksen liepeille tukkimatta muuta liikennettä (jota oletettavasti oli aika vähän)

Ei ollut varmaa, näkisimmekö haukkaa uudestaan, mutta jos sillä oli pesä näillä kulmilla, lintu saattaisi päivystää sen lähettyvillä. Pari kilometriä kuljettuamme saavuimme metsähakkuuaukean reunaan, jossa kuulimmekin heti tutun äänen.

Tulppion kuningashan se siellä kirkui, ja vaikutti yhtä närkästyneeltä kuin edellisenä päivänäkin. Linssivirheestä viisastuneena olin nyt aseistautunut Nikonin P900-kameralla, jota yleensä käytän silloin, kun on tarkoitus kuvata eläimiä.

Taivaalle tuijottaessani ajauduin vahingossa lähelle puuta, jossa taisi olla haukan pesä. Tai ainakin jonkun linnun pesä siinä oli.

Piekana huomasi tämän, ja alkoi huudella yhä kiivaammin. Ymmärsin ylittäneeni punaisen viivan, ja kiiruhdin pois paikalta, jotta linnun ei tarvitsisi puuttua asiaan.

Hotikaisenmukan laavu on pystytetty paikkaan, jossa Sotajoki ja Tulppionjoki yhdistyvät Nuorttijoeksi. Tässä kohtaa joet virtaavat varsin levollisesti, ja laavulla olikin pari melojaa, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Itse vetäydyimme ylemmäksi Kiimaselän rinteeseen syömään eväitä. Auringonpaiste oli jo tässä vaiheessa vaihtunut pieneen harmauteen, mutta nämä lämpimät, kesäiset hetket ovat silti mukavia.

Paluumatkalla autolle oli aikaa miettiä seuraavia siirtoja. Nuortti houkutti, mutta aikataulusyiden vuoksi joutuisimme todennäköisesti jatkamaan lännen suuntaan.

Lähipäivien sääennusteet näyttivät sateiden suhteen lohduttomilta, joten päätimme lopulta vetäytyä Tulppion kulmilta jonnekin Pyhä-Luoston paikkeille.

Matkalla pysähdyimme hetkeksi kuvamaan Sotatuntureita. Tavoitteeni oli saada molemmat tunturit samaan kuvaan, mikä kuitenkin oli vaikeaa lentokorkeuteen liittyvien rajoitusten vuoksi.

Värriöjoen suuntaan menevän tien kautta kuvaaminen olisi ehkä ollut helpompaa. Täytynee joskus ajella sitä kautta, sillä tuntureiden liepeiltä saattaisi löytyä muutakin mielenkiintoista. Nyt kymmenien kilometrien ennestään tuntematon sorapätkä olisi hidastanut etenemistä liikaa.

Tulppion kuningas

Alimmaisen Kivijoen vieressä oli hyvä puskaparkkailla. Joki tosin oli hieman heinäinen eikä rantaan päässyt kovin helposti, mutta eipä sille ollut tarvettakaan. Viereinen Harijänkä toi paikkaan ilmavuutta, ja nettikin toimi, koska Tulppion suuntaan vievä Korvatunturintie oli kuitenkin aika lähellä.

Aamulla oli taas päätösten aika: Kairijoelle vai Tulppioon? Molempiin emme todennäköisesti ehtisi.

Olimme sijaintimme puolesta jo hieman kallellaan Kairijoen suuntaan, mutta päätimme silti palata Korvatunturintielle ja jatkaa sitä kohti Tulppiota. Matkalla voisimme käydä katsomassa Hugon kämpän lähellä olevaa Samperin veturitien muistomerkkiä. 

Muistomerkki oli odotettua vaatimattomampi, mutta tämä joka tapauksessa oli se paikka, johon Tulppion takaa tuleva, sahapuun kuljetukseen käytetty veturitie 1900-luvun alussa päättyi. Yksi vetureista on edelleen Tulppiossa, entisöitynä.

Hankkeen takana oli Hugo Richard Sandberg, jonka sukunimestä myös veturitien nimi väännettiin. Ensimmäinen maailmansota sittemmin lopetti Hugon bisneksen. 

Matka Ruuvaojan liepeiltä Tulppioon ei ollut pitkä, joten perille saavuttiin kerrankin hyvissä ajoin. Hetken ympäriinsä pyörittyämme päätimme asettautua Tulppion lomakylään, jonka mäntykankainen leirintäalue vaikutti viihtyisältä, eikä ruuhkaakaan ollut.

Yksi veturitietä kyntäneistä vetureista oli nähtävillä aivan alueen laidalla. 

Tulppion ympäriltä ei ole vaikea löytää retkikohteita. Jos haluaa päästä helpolla, voi loikata lomakylän kautta kulkevalle UKK-reitille, ja niin mekin päätimme sadealueen lähestyessä tehdä. Otimme kohteeksemme muutaman kilometrin päässä olevan Hotikaisenmaan (jonka nimessä on jotain hienoa) ja siellä odottavan laavun.

Kavala maailma on kaukana Tulppiosta, mutta kuvittelin silti reitin olevan lomakylän vuoksi hieman urbaani. Luulo oli väärä, sillä jo pian Ylä-Nuorttijoen sillan jälkeen pienehkö polku sukelsi todella hienoon metsään. Tulppiojoen rantamilla etenevä reitti johtaa lopulta Nuorttin kanjonille, joka sekin on yhä näkemättä, vaikka asiasta on puhuttu ainakin kymmenen vuotta.

Näillä kulmilla virtaa varsin monta jokea. Tulppionjoen ohella Ylä-Nuortti ja Sotajoki yhdistyvät - juuri Hotikaisenmukassa - Nuorttijoeksi, joka lopulta virtaa Venäjän puolelle.

Jokien rantamilla lompsiessa on helppo unohtaa, mikä joki vieressä milloinkin virtaa. Välillä putosinkin jo kartalta niin, että vettä tuijottaessani hämmästelin sen virtaussuunnan vaihtuneen, vaikka eihän sellainen ole kovin tavallista.

Hotikaisenmaata lähestyessämme kiinnitimme huomiota terävään kiekaisuun, joka toistuvasti kuului läheiseltä metsähakkuuaukealta. Kyseessä selvästi oli haukan ääni, ja pian sen lähdekin ilmestyi näkyviin.

Aluksi haukka ei kiinnittänyt meihin huomiota, koska sillä tuntui olevan jotain hässäkkää muiden lintujen kanssa. Näytti jopa siltä, että edessämme käytiin jonkinlaista ilmataistelua.

Selvitettyään välinsä muiden eläinten kanssa haukka kuitenkin huomasi minut kameroineni...

Hyvänen aika, tuleeko se ihan päälle!? Ei sentään, taisin sittenkin olla sille liian iso pala. Mutta muuten lintu kyllä käyttäytyi kuin Tulppion kuningas.

Kyseessä taisi olla piekana. Harmillisesti mukanani oli vain 400-millinen objektiivi, joka ei aivan riittänyt linnun kuvaamiseen.

Lintua tähystäessä meni sen verran aikaa, että päätimme lopulta luopua tavoittelemasta Hotikaisenmukan laavua. Joen penkalla oli myös hyvä pitää taukoa, ja autollekin ehtisimme kuivan sään aikana.

Illalla silmäilin netistä vanhaa uutista miehestä, joka juoksi parvekkeellaan maratonin. Tällaisia juttuja lukiessa alkaa omatunto aina soimata, koska lomareissuilla ei nykyään tule lenkkeiltyä niin usein kuin pitäisi. 

Nuorempana matkailun ja juoksemisen yhteensovittaminen ei ollut ongelma, mutta silloin retkeily oli pienimuotoisempaa. Aika ei nykyään riitä kaikkeen, eikä tämän ikäisenä oikein jalatkaan.