Tulppion kuningas

Alimmaisen Kivijoen vieressä oli hyvä puskaparkkailla. Joki tosin oli hieman heinäinen eikä rantaan päässyt kovin helposti, mutta eipä sille ollut tarvettakaan. Viereinen Harijänkä toi paikkaan ilmavuutta, ja nettikin toimi, koska Tulppion suuntaan vievä Korvatunturintie oli kuitenkin aika lähellä.

Aamulla oli taas päätösten aika: Kairijoelle vai Tulppioon? Molempiin emme todennäköisesti ehtisi.

Olimme sijaintimme puolesta jo hieman kallellaan Kairijoen suuntaan, mutta päätimme silti palata Korvatunturintielle ja jatkaa sitä kohti Tulppiota. Matkalla voisimme käydä katsomassa Hugon kämpän lähellä olevaa Samperin veturitien muistomerkkiä. 

Muistomerkki oli odotettua vaatimattomampi, mutta tämä joka tapauksessa oli se paikka, johon Tulppion takaa tuleva, sahapuun kuljetukseen käytetty veturitie 1900-luvun alussa päättyi. Yksi vetureista on edelleen Tulppiossa, entisöitynä.

Hankkeen takana oli Hugo Richard Sandberg, jonka sukunimestä myös veturitien nimi väännettiin. Ensimmäinen maailmansota sittemmin lopetti Hugon bisneksen. 

Matka Ruuvaojan liepeiltä Tulppioon ei ollut pitkä, joten perille saavuttiin kerrankin hyvissä ajoin. Hetken ympäriinsä pyörittyämme päätimme asettautua Tulppion lomakylään, jonka mäntykankainen leirintäalue vaikutti viihtyisältä, eikä ruuhkaakaan ollut.

Yksi veturitietä kyntäneistä vetureista oli nähtävillä aivan alueen laidalla. 

Tulppion ympäriltä ei ole vaikea löytää retkikohteita. Jos haluaa päästä helpolla, voi loikata lomakylän kautta kulkevalle UKK-reitille, ja niin mekin päätimme sadealueen lähestyessä tehdä. Otimme kohteeksemme muutaman kilometrin päässä olevan Hotikaisenmaan (jonka nimessä on jotain hienoa) ja siellä odottavan laavun.

Kavala maailma on kaukana Tulppiosta, mutta kuvittelin silti reitin olevan lomakylän vuoksi hieman urbaani. Luulo oli väärä, sillä jo pian Ylä-Nuorttijoen sillan jälkeen pienehkö polku sukelsi todella hienoon metsään. Tulppiojoen rantamilla etenevä reitti johtaa lopulta Nuorttin kanjonille, joka sekin on yhä näkemättä, vaikka asiasta on puhuttu ainakin kymmenen vuotta.

Näillä kulmilla virtaa varsin monta jokea. Tulppionjoen ohella Ylä-Nuortti ja Sotajoki yhdistyvät - juuri Hotikaisenmukassa - Nuorttijoeksi, joka lopulta virtaa Venäjän puolelle.

Jokien rantamilla lompsiessa on helppo unohtaa, mikä joki vieressä milloinkin virtaa. Välillä putosinkin jo kartalta niin, että vettä tuijottaessani hämmästelin sen virtaussuunnan vaihtuneen, vaikka eihän sellainen ole kovin tavallista.

Hotikaisenmaata lähestyessämme kiinnitimme huomiota terävään kiekaisuun, joka toistuvasti kuului läheiseltä metsähakkuuaukealta. Kyseessä selvästi oli haukan ääni, ja pian sen lähdekin ilmestyi näkyviin.

Aluksi haukka ei kiinnittänyt meihin huomiota, koska sillä tuntui olevan jotain hässäkkää muiden lintujen kanssa. Näytti jopa siltä, että edessämme käytiin jonkinlaista ilmataistelua.

Selvitettyään välinsä muiden eläinten kanssa haukka kuitenkin huomasi minut kameroineni...

Hyvänen aika, tuleeko se ihan päälle!? Ei sentään, taisin sittenkin olla sille liian iso pala. Mutta muuten lintu kyllä käyttäytyi kuin Tulppion kuningas.

Kyseessä taisi olla piekana. Harmillisesti mukanani oli vain 400-millinen objektiivi, joka ei aivan riittänyt linnun kuvaamiseen.

Lintua tähystäessä meni sen verran aikaa, että päätimme lopulta luopua tavoittelemasta Hotikaisenmukan laavua. Joen penkalla oli myös hyvä pitää taukoa, ja autollekin ehtisimme kuivan sään aikana.

Illalla silmäilin netistä vanhaa uutista miehestä, joka juoksi parvekkeellaan maratonin. Tällaisia juttuja lukiessa alkaa omatunto aina soimata, koska lomareissuilla ei nykyään tule lenkkeiltyä niin usein kuin pitäisi. 

Nuorempana matkailun ja juoksemisen yhteensovittaminen ei ollut ongelma, mutta silloin retkeily oli pienimuotoisempaa. Aika ei nykyään riitä kaikkeen, eikä tämän ikäisenä oikein jalatkaan.