Herätessämme aamulla Tulppion lomakylässä paistoi aurinko. Se oli hieman yllättävää, koska sääennusteet olivat povanneet sateista aamupäivää.
Meille poutasää toki kelpasi. Jo illalla ilmaan oli nimittäin noussut ajatus yrittää Hotikaisenmukkaan uudelleen. Laavulla olisi kiva käydä, ja mahtaisiko haukkakin olla vielä paikalla?
Tuumasta toimeen siis. Koska polun alkupää oli jo kuljettu, päätimme ensin ajaa autolla hieman lähemmäksi kohdetta. Käytännössä se tarkoitti Kiimaselän kautta Sotajoensuuhun vievän metsäautotien alkupäätä.
Itse tielle en tohtinut Reiskalla lähteä, vaikka henkilöautolla siitä olisi ehkä päässyt. Hyviä pysäköintipaikkoja ei jalkautumispaikan lähellä näkynyt, mutta onneksi Reiska mahtui risteyksen liepeille tukkimatta muuta liikennettä (jota oletettavasti oli aika vähän)
Ei ollut varmaa, näkisimmekö haukkaa uudestaan, mutta jos sillä oli pesä näillä kulmilla, lintu saattaisi päivystää sen lähettyvillä. Pari kilometriä kuljettuamme saavuimme metsähakkuuaukean reunaan, jossa kuulimmekin heti tutun äänen.
Tulppion kuningashan se siellä kirkui, ja vaikutti yhtä närkästyneeltä kuin edellisenä päivänäkin. Linssivirheestä viisastuneena olin nyt aseistautunut Nikonin P900-kameralla, jota yleensä käytän silloin, kun on tarkoitus kuvata eläimiä.
Taivaalle tuijottaessani ajauduin vahingossa lähelle puuta, jossa taisi olla haukan pesä. Tai ainakin jonkun linnun pesä siinä oli.
Piekana huomasi tämän, ja alkoi huudella yhä kiivaammin. Ymmärsin ylittäneeni punaisen viivan, ja kiiruhdin pois paikalta, jotta linnun ei tarvitsisi puuttua asiaan.
Hotikaisenmukan laavu on pystytetty paikkaan, jossa Sotajoki ja Tulppionjoki yhdistyvät Nuorttijoeksi. Tässä kohtaa joet virtaavat varsin levollisesti, ja laavulla olikin pari melojaa, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan.
Itse vetäydyimme ylemmäksi Kiimaselän rinteeseen syömään eväitä. Auringonpaiste oli jo tässä vaiheessa vaihtunut pieneen harmauteen, mutta nämä lämpimät, kesäiset hetket ovat silti mukavia.
Paluumatkalla autolle oli aikaa miettiä seuraavia siirtoja. Nuortti houkutti, mutta aikataulusyiden vuoksi joutuisimme todennäköisesti jatkamaan lännen suuntaan.
Lähipäivien sääennusteet näyttivät sateiden suhteen lohduttomilta, joten päätimme lopulta vetäytyä Tulppion kulmilta jonnekin Pyhä-Luoston paikkeille.
Matkalla pysähdyimme hetkeksi kuvamaan Sotatuntureita. Tavoitteeni oli saada molemmat tunturit samaan kuvaan, mikä kuitenkin oli vaikeaa lentokorkeuteen liittyvien rajoitusten vuoksi.
Värriöjoen suuntaan menevän tien kautta kuvaaminen olisi ehkä ollut helpompaa. Täytynee joskus ajella sitä kautta, sillä tuntureiden liepeiltä saattaisi löytyä muutakin mielenkiintoista. Nyt kymmenien kilometrien ennestään tuntematon sorapätkä olisi hidastanut etenemistä liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti