Kun aika on

Subben mittariin pyörähti hiljattain 45000 kilometriä osoittava lukema. Se merkitsi jälleen määräaikaishuoltoa, joka minun ajoillani on ajankohtainen pari kertaa vuodessa.

Yhteiselomme on edennyt suotuisasti, eikä mitään suurempia murheita ole tullut eteen. Syksyn kosteilla keleillä jousituksesta - jostain kumiosista kai - tosin kuului hidasteisiin ajaettaessa narinaa, mikä oli vähän ärsyttävää. Huollon yhteydessä niitä ei saatu paikallistettua, koska pakkasten myötä äänet vaimenivat.

Toinen häiriöksi laskettava asia on se, että rengaspainevahti sotkee joskus etu- ja takarenkaat keskenään. Mittaristossa siis näkyy eturenkaan kohdalla takarenkaan paine ja päinvastoin. Tätä ei tapahdu kovin usein, mutta pakkaskelillä useammin kuin muulloin, tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Talven myötä neliveto ja riittävä maavara ovat taas olleet arvossaan. Volokin polulle suuntautuneesta retkestämmekin olisi ehkä tullut erilainen, jos Uuranholia olisi tavoiteltu tavallisella henkilöautolla.

Rehvontietä Susi-Kervisen suuntaan en tosin silloinkaan tohtinut lähteä kyntämään. Tietä oli ilmeisesti menty maastoautolla, ja urat olivat sen mukaiset. Neliveto auttaa monessa kohdin, mutta jos auton pohja karahtaa jäiseen saveen, eteneminen voi loppua kesken.

Hesarissa oli taannoin Outbackin koeajojuttu. Mielenkiintoisesta artikkelista pisti silmään muutama asia.

Kaukovaloautomaatiikan toimintaa moitittiin, koska pitkät valot kytkeytyvät pimeään siirryttäessä liian hitaasti. Itseäni tämä ei ele häirinnyt, vaikka totta on, että kaukovalot eivät kytkeydy turhan hätäisesti.

Toisaalta olen kiinnittänyt huomiota siihen, että illan hämärtyessä kaukovalot eivät ylipäänsä aktivoidu kovin herkästi, ts. itse kääntäisin ne päälle jo hiukan aiemmin. Automatiikka kuitenkin helpottaa pimeässä ajamista niin paljon, että enpä muista kertaakaan raplanneeni valoja manuaalisesti.

Jutussa mainitun liikkeellelähdön äkkipikaisuuden tunnistin itsekin, kun aikoinaan hyppäsin Outbackin ohjaimiin. Sittemmin olen tottunut asiaan, ja nykyään en huomaa sitä lainkaan. Ahtaissa paikoissa autoa siirrettäessä tosin kytken joskus päälle maastoajo-ohjelman (X-Mode), koska se vähentää kaasun vastetta.

Parkkitutkien puuttumisesta olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Kamerat ovat maastossa erinomaiset, mutta taajamissa ja etenkin parkkihallissa tutkat olisivat kätevämmät. Tuskin homma tekniikan yleisyys huomioiden ainakaan rahasta on kiinni?

Artikkelissa myös verrataan Subarun yleisyyttä täällä ja muualla. Suomessahan Outbackeja ei tule vastaan ihan joka risteyksessä, mutta...

"Yhdysvalloissa on toisin: siellä Outback on farmariauton synonyymi. Jos amerikkalainen ostaa farmarin, se on 85 prosentin todennäköisyydellä Subaru Outback."

Toki Subaru on rapakon takana suhteellisestikin suositumpi kuin täällä, mutta tuskin se ihan noin yleinen kuitenkaan on?

Uusia sähköautoja ja hybridejä tuntuu pukkaavan markkinoille miltei päivittäin. Sellaiset lienevät tulevaisuutta, mutta vaikka auto kulkisi ilmalla, en tee sillä paljoakaan, jos autolla ei pääse polun varteen.

Subarun mallistoonkin sisältyy nykyään hybridivaihtoehto uuden Forester-mallin myötä. Pitäisi kai joskus käydä kokeilemassa.

Retkikohdekoneella on asiaa

Sääennuste lupaili viikonlopuksi mukavan aurinkoista keliä. Se houkutteli lähtemään pienelle retkelle, mutta suunnasta ei oikein ollut näkemystä. Käynnistin retkikohdekoneeni selvittääkseni asiaa.

Kuopion seudulla ei juurikaan ollut lunta, joten lumikenkiä ei vielä tarvittaisi. Tupaoptio olisi kuitenkin mieluinen, koska ilma oli muuten talvinen. Rauhaisa ympäristökin olisi plussaa, ja se marraskuinen aurinko tietysti myös.

Näillä parametreilla kone ehdotti, että meidän kannattaisi lähteä Volokin polulle.

Ajatus oli mielestämme hyvä, joten hyppäsimme autoon ja otimme suunnaksi Sonkajärven ja sieltä löytyvän Jyrkän kylän. Tarkoituksenamme oli lähestyä Jussinlammen autiotupaa pohjoisesta eli Uuranholin suunnasta.

Jo menomatkalla alkoi näyttää siltä, että retkikohdekoneessa oli ollut joku häiriö. Auringosta emme nimittäin tehneet yhtään havaintoa, pikemminkin oli harmaata ja sumuista. On se kumma, että keskilämpötila viidenkymmenen vuoden päästä tiedetään kyllä puolen asteen tarkkuudella, mutta alkaneen päivän ennustetta ei saada millään kohdalleen.

Toisekseen, Iisalmen jälkeen maa muuttui valkoiseksi, ja metsässä lunta näytti olevan hyvinkin parikymmentä senttiä. Olisiko lumikenkiä sittenkin tarvittu? Tästä tosin voin syyttää vain itseäni, kun en tullut tarkastaneeksi, missä lumiraja kulkee.

Onneksi mukana olivat edes aiemmin hankkimani liukuesteet, jos polulla sattuisi olemaan liukasta.

Muilta osin välinepuutteet täytyi vain hyväksyä. Jatkoimme suunnitellusti Uuranholille, jonka ohi menevän tien varteen saimme auton parkkiin. Tietä ei kai talvella aurata, mutta vielä se oli ajettavissa ilmankin.

Vaikutti siltä, että ilman lumikenkiä pärjätään, mutta liukuesteet sidoimme kenkiin jo ensimmäisessä alamäessä. Holinlammella lisäksi ilmeni, että kumikenkiä olisi tarvittu lumikenkiä enemmän.

Hiljalleen soistuvan Holinlammen reunassa menee pitkospuut, jotka olivat syksyllä päätyneet tulvaveden alle. Pääosin pitkosten päällä oli jää, mutta paikoin reitti oli veden peitossa.

Epävarmuutta lisäsi se, että pitkokset eivät joka paikassa erottuneet jään alta. Lammen jää ei vaikuttanut erityisen kantavalta, joten siirryimme suosiolla metsän puolelle.

Kierrettävä matka ei onneksi ollut pitkä, ja kohta olimme taas polulla.

Eteneminen oli kesäkeliin verrattuna hidasta, mutta Jussinlammen tuvalle ei toisaalta ollut kuin reilu kilometri. Saadaksemme mittariin edes jonkinlaisen lukeman jatkoimme vielä kohti Susi-Kervistä palataksemme myöhemmin tuvalle evästelemään.

Tupa sijaitsee verrattain rauhallisella paikalla, vaikka Rehvontie ei olekaan kuin muutaman sadan metrin päässä. Kesällä tie on hyvin ajettavissa, mutta kelirikon aikaan ja talvella siitä voi olla vaikea päästä läpi henkilöautolla.

Jussinlampikin lienee soistuvaa sorttia, mutta nyt se tuntui pikemminkin valtaavan alaa ympäriltään. Ilman jääpeitettä olisi ehkä ollut vaikea nähdä, mistä vesiraja oikeasti alkaa.

Itse tupa on kyllä viihtyisä. Tällä kertaa seinistä ei kuitenkaan ollut suurta hyötyä, koska ulkona oli tyyntä. Kaminakin oli kylmillään, joten sisällä ei ollut erityisen lämmintä.

Talvisessa metsässä ei kuule juuri muuta kuin omien askeleidensa äänet. Yksinäinen hömötintti sentään puuhasteli tuvan edustalla. Maata se näytti kaivelevan, tai sitten oli vaan seurasta ilahduttuaan touhuavinaan jotain.

Äkkilähtö Sastamalaan

Talven vielä jarrutellessa tuloaan poikkesimme jälleen Pirkanmaalla. Vaimon suunnattua käsityömessuille päätin itsekin lähteä jonnekin.

Tutkin karttaa. Pitäisiköhän tutustutua Ritajärviin? Tienoo oli minulle vierasta, ja Tampereelta Sastamalaan olisi vain 50 kilometriä. Helposti alle tunnin matka, siis!

Polkaisin Subarun käyntiin ja ohjastin kohti Ritajärvien länsipuolella olevaa pysäköintialuetta, joka näytti satelliittikuvissa mukavan väljältä. Parkkipaikalla olikin hyvin tilaa.

Marraskuinen päivä valkeni arkisen harmaana, vaikka tihein sumu oli jo haihtumassa.

Yöpakkasten jälkeen järviä kuorrutti ohut riite, joka kevensi tunnelmaa ja heijasteli hiukan valoa rannoillekin.

Ritajärven luonnonsuojelualue on perustettu vuonna 2015. Alueen reitistö on siten hyvässä kunnossa, vaikka reittimerkinnöissä onkin suojeluosan ulkopuolisten metsätöiden vuoksi pieniä katkoksia. Onnistuinkin kulkemaan jonkun välin kahteen kertaan, mutta se taisi enemmän johtua katkoksesta omassa päässäni.

Ritajärvi on sittemmin äänestetty myös vuoden retkipaikaksi. Itse en näitä äänestyksiä juuri seuraa, mutta ehkä sellaiset ovat hyviä, jos ihmiset niiden ansiosta jalkautuvat useammin luontoon.

Ainoa reittien varrella oleva kiinteä rakennus (Louhen tupa) ei taida olla yleisessä käytössä, vaikka tulipaikkaa lieneekin lupa hyödyntää.

Jääkauden jälkiä löytyy myös näiltä kulmilta. Ritajärvien ympärillä on paljon siirtolohkareita, jotkut niistä varsin isojakin. Alue on muutenkin melko kivikkoista, mikä ei silti liiaksi haittaa kulkemista.

Tähän aikaan vuodesta luonto näyttää kuolleelta, mikä muistutti minua artikkelista, jonka olin juuri aamulla lehdestä lukenut. Siinä puhuttiin kuolleista eläimistä ja pohdittiin, miksi raatoja ei koskaan näy missään.

Nyt ollaan aivan osaamisalueeni keskiössä! Miksi en ennen artikkelin julkaisua saanut yhtään puhelinsoittoa? Olisin puolessa minuutissa voinut kertoa, mihin raadot häviävät. Ei olisi tarvinnut lehtien sivulla arvailla asiaa.

Jutussa löpistiin haaskaeläimistä ja raadonsyöjistä, mikä nauratti minua. Luulen, että tarkoituksena olikin vain kampittaa oma kilpaileva teoriani. Se on turhaa, koska maalaisjärki ja arkielämän havainnot puhuvat oman teoriani puolesta.

Kolme sokkeloista järveä kiertävän reitin pituus on kymmenisen kilometriä, mutta itse luonnonsuojelualue on silti melko pieni. Varsinkin lehdettömänä vuodenaikana tämä tarkoittaa, että jos joku toinen alueella oleva retkeilijä aivastaa, sen kyllä kuulee.

Lukuisat pienet tulipaikat olivat kivoja...

... vaikka paikoin tuntuikin siltä, että rakenteisiin tarkoitettua puutavaraa on ollut tarjolla yli tarpeen.

Ritajärven kaltaiset rantakohteet eivät ole alkutalvesta parhaimmillaan. Kesällähän tänne pitäisi tulla, tosin kävijämäärätkin lienevät silloin toisenlaiset. Lähtiessäni paluumatkalle parkkipaikalla oli nyt vain kymmenisen autoa.

Tällaisia päiväretkiä on tullut tehtyä aika monta. Olisi ehkä aikoinaan pitänyt alkaa pisteyttää kohteita jotenkin. Enää ei viitsi, mutta nostetaan nyt Ritajärven alueesta muutama asia esiin.

Kiitämme:

• Tilavaa pysäköintialuetta
• Lukuisia nuotiopaikkoja
• Hyväkuntoisia rakenteita

Moitimme:

• Akustiikkaa