keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Palaneen käryä

Helmikuun loppupuolella päivä oli jo merkittävästi pidentynyt. Se sai meidät pohtimaan, pitäisikö viimeinkin tavoitella Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Siellä kun ei ole talviaikaan käyty, eikä monesti kesälläkään.

Lyhyen pähkäilyn jälkeen Tiilikkajärvi alkoi kuitenkin kiehtoa enemmän. Etenkin Tiilikkajärven pohjoisosa pitkine niemineen kiinnosti, ja löytyisihän sieltä Kosevan autiotupakin, jossa olisi suojaisaa evästellä.

Toisaalta tiedossa oli, ettei pohjoispään pysäköintialueelle menevää tietä aurata. Se voisi olla ongelmallista, jos tien varressa olevat paikat ovat täynnä.

Lopulta päädyimmekin tavoittelemaan alueen eteläpäätä ja Sammakkotammen P-paikkaa. Autiotuvasta joutuisimme tällöin luopumaan, mutta onneksi ilma oli melko keväinen, vaikka aurinko ei ihan toivotusti paistanutkaan.


Käytännössä valinta myös tarkoitti, että lumikenkäilisimme Uiton kierron, jonka viime alkusyksynä kuljin itsekseni.

Menomatka eteni järven länsipuolta. Paikoin hanki miltei kantoi, mutta yleensä ei. Hiukan yllättäen reittiä ei yksittäistä hiihtäjää lukuun ottamatta oltu juurikaan menty.

Kulkiessani mietin, onko soveliasta lumikenkäillä toisen tamppaamassa hiihtourassa. Se helpotti omaa kulkemista, mutta jos hiihtäjä palaisi samaa reittiä takaisin, voisi olla mukavampaa sutia vanhaa uraa pitkin.

Onneksi suuntamme erkanivat muutaman sadan metrin jälkeen, joten asiaa ei tarvinnut enää pohtia.


Rantakausi ei ollut vielä Venäjänhiekalla alkanut. Vaikka ilma oli vuodenaikaan nähden lämmin, viileähkö tuuli puhalsi järveltä. Vaimo ehdottikin, että laavun puuttuessa ruokailisimme katetussa puuvajassa.


Vaja olisi ollut mukavan suojainen, mutta torppasin ehdotuksen myyräkuumeriskiin vedoten, vaikka minulla ei ollut hajuakaan, voiko myyräkuumeen saada talvella. Jatkoimme Uiton kämpälle.


Kämpän pihapiiristä löytyy nuotiopaikka, joka kuitenkin oli lumen peitossa. Emme yleensä ruokaile pöydällä istuen, mutta tällä kertaa teimme poikkeuksen. Onneksi puut hiukan suojasivat tuulelta.

Tauon aikana vaimo kuuli lähettyviltä jotain ääniä ja oli haistavinaan tupakansavuakin. Mitään ei näkynyt, mutta havainnot viittasivat siihen, että liiterissä oli joku.

Kuka voisi piileksiä syrjäisen tuvan pihapiirissä? Aivan, esimerkiksi vankikarkuri. On varmaan ärsyttävää, jos yrittää vältellä ihmisiä, ja sitten turhankävelijät tunkeutuvat samalle reviirille syömään eväitä.

Minimoidaksemme riskit poistuimme paikalta. Paluumatka eteni sukkelasti moottorikelkan jälkeä seuraten. Retkemme lopussa aurinkokin alkoi kurkkia pilvien lomasta.


Uiton kierto on lumisena aikanakin mukava reitti, mutta talvista päiväretkeilyä ajatellen Tiilikkajärvi on aavistuksen kaukana. Ajomatkoihin menee Kuopiosta miltei pari tuntia suuntaansa.

Kotiin palattuamme koin hämmentävän hetken, kun löysin Kaukon propelleista pitkän hiuksen. Miten hius oli sinne joutunut? Oliko Kauko kenties tavannut piileskelevän karkurin? Vai oliko se käynyt salaa naisissa?

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Perheenlisäystä!

Spark-kopteri on yleisesti ottaen hauska tapaus, ja pienenä laitteena se on kätevä ottaa retkille mukaan. Myös Sparkin kuvausominaisuudet ovat asialliset, mutta retkiolosuhteissa siihen liittyy yksi puute: lentoon lähteminen vie vähän liikaa aikaa.

Herkkälapaista kopteria ei viitsi heittää reppuun miten vain, joten olenkin tavannut kuljettaa Sparkia omassa kotelossaan. Kun tulee tarve lentää, täytyy laitteet ensin kaivaa repusta, sitten käynnistää ne, ja lopulta vielä luoda yhteydet kännykän, ohjaimen ja kopterin välille. Tyypillisesti tämä kaikki kestää 1 - 2 minuuttia, mikä on taukopaikalla OK, mutta kulkemisen lomassa vähän liikaa.

Lentovalmisteluita nopeuttaakseni olen joskus kokeillut kävellä kopteri yhdessä ja kauko-ohjain toisessa kädessä, mutta se on pelottavaa. Pienikin kompurointi voi johtaa laitteiden rikkoutumiseen, ja hiihdettäessä homma ei tietysti toimi muutenkaan. Haluaisin kuvata kopterilla enemmän, mutta mainituista syistä kuvaaminen rajoittuu taukopaikoille, joilla reppu tulee muutenkin heitettyä selästä.

Aloinkin miettiä, löytyisikö Sparkin rinnalle joku yksinkertaisempi ratkaisu. Optimitapauksessa siis toinen kopteri, joka mahtuisi vaikka taskuun, ja jota voisi ohjata pelkällä kännykällä.

Mitään lelua en silti kaipaa, vaan laitteessa pitäisi olla ainakin tolkulliset kuvausominaisuudet. Lisäksi sen pitäisi tukea videolinkkiä, jota käyttäen live-kuvan saa siirrettyä kopterista kännykkään.

Pienen pohdiskelun jälkeen valinta kohdistui Ryze Telloon.


Valintaa helpotti se, että Tello pohjautuu DJI:n tekniikkaan, joka on minulle ennestään tuttua, niin hyvässä kuin pahassakin.

Telloon myydään myös kauko-ohjainta, jota kuitenkin tietoisesti välttelin. Tällä kertaa tarkoitus oli vain kasata paketti, jolla ilmakuvaaminen onnistuu mahdollisimman yksinkertaisesti ja nopeasti.


Lopulta päädyin Tellon Boost-pakettiin, joka sisältää kopterin lisäksi myös kolme akkua, USB-latausaseman ja varapropelleja. Yhdellä akulla Tello lentää vain muutaman minuutin, joten pari ylimääräistä akkua helpottaa elämää.


Ajatukseni pitää Telloa taskussa ei silti taida toteutua. Vaikka alle 100 grammaa painavan kopterin runko on pieni, koko laitoksen poikkimitta ei juurikaan ole Sparkia pienempi. Propellit eivät nimittäin taitu, eikä propellinsuojiakaan viitsi alituiseen irrotella.


Lentoonlähtö Tellolla joka tapauksessa onnistuu Sparkia nopeammin, hyvinkin alle puolessa minuutissa:

  • Tello käynnistyy muutamassa sekunnissa
  • Tellossa ei ole GPS-vastaanotinta, joten paikannuksen valmistumista ei tarvitse odottaa
  • Ainoa tarvittava yhteys on wifi-yhteys kännykän ja kopterin välillä
  • Kevyt kopteri on helppo lähettää ilmaan vaikka kädestä, mikä on hyvä asia talvella

Toisaalta Tellon ominaisuudet ovat Sparkiin verrattuna varsin alkeelliset:

  • Vain viiden megapikselin kamera ja elektroninen kuvanvakaaja
  • Tellossa ei ole kääntyvää gimbalia, joten sillä voi kuvata ainoastaan eteenpäin
  • Maksimikantama 100 m ja lentokorkeus 30 m
  • Herkkä tuulelle, vaatii liki tyynen sään

Onneksi Tello sisältää näkösensorin, jonka avulla se leijuu kohtuullisen vakaasti paikoillaan ilman GPS:ääkin. Pienikin tuuli tosin saa kevyen kopterin heilumaan pahasti, ja sitten maailma näyttää tältä:


GPS:n puute aiheuttaa myös sen, että Tello ei osaa hätätilanteessa palata takaisin. Jos esimerkiksi yhteys kännykkään katkeaa riittävän pitkäksi ajaksi, kopteri pyrkii laskeutumaan niille paikoilleen. Ilmeisesti vaikka järveen, mikä täytyy lennätettäessä huomioida.

Kännykkään asennettava Tello-sovellus vaikuttaa toimivalta. Joskus se tosin unohtaa (asennusvaiheessa) kysyä luvan käyttää muistia, ja kun lupa jää saamatta, kopterin ottamien kuvien tallentaminen puhelimeen ei onnistu. Kopterissa itsessään ei nimittäin ole muistikorttia, joten kuvat ja videot siirretään aina kuvausvaiheessa kännykkään. Luvan puuttuminen ilmenee vain siten, että lennon jälkeen kuvia ei löydy mistään.

Kopterin ohjaaminen kännykällä ei ole ihan niin toivotonta, kuin olin kuvitellut. Operointia ei ehkä voi kutsua lentämiseksi vaan pikemminkin kopterin siirtämiseksi, mutta suunnittelemaani käyttötarkoitukseen se on ihan OK.

Tässä vaiheessa kaikki tietysti odottavat kieli pitkällä tietoa pienokaiselle annetusta nimestä...

Ristin kopterin Teijoksi.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Latu & polku

Talvella retkikohteiden keksiminen on joskus haastavaa. Laavut ja kodat ovat toki siellä missä kesälläkin, mutta niiden lähettyville vievät pikkutiet ovat usein auraamattomia. Ja ihan samoja polkujakaan ei viitsisi kerta toisensa jälkeen tampata.

Eräänä tammikuun aurinkoisena aamuna mietimmekin, mikä voisi olla helposti tavoitettavissa oleva, mutta silti tuoreelta tuntuva, lumikenkäilyyn soveltuva paikka. Plussaa olisi, jos reitin varrelta löytyisi myös jonkinlainen tuulensuoja ruokailua varten.

Esiin nousi lähinnä kaksi vaihtoehtoa: Kalajanvuori Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja Hirvipolku Varpaisjärvellä. Kummassakaan emme olleet käyneet talvella, joten kohteet olisivat siinä mielessä uusia.

Kalajanvuori olisi sopivan matkan päässä, mutta kansallispuiston vetovoima arvelutti hieman. Toisaalta lumikenkäillessä olisi helpompaa, jos voisi seurata muiden jälkiä.

Lopulta päädyimme kuitenkin lähtemään vastakkaiseen suuntaan, kohti Varpaisjärveä. Kävimme Hirvipolulla edellisen kerran kesäkuussa, mutta lumen aikaan kaikki olisi erilaista.

Ajatus oli, että jätämme auton Hirvikämpän parkkipaikalle, mutta sinne vievä tie oli auraamaton. Hirvipolun ohi menevän metsäautotien päästä löytyi kuitenkin vaunulle hyvä paikka.

Metsäautotietä oli jossain vaiheessa ajettu moottorikelkalla, mikä aluksi helpotti etenemistä, mutta varsinainen Hirvipolku oli jokseenkin ummessa. Tosin oli metsässä joku sen verran kahlannut, että reitti erottui ympäristöstään hyvin.


Vaikka päivä oli tuulinen, Hirvisuon laidassa olevalla laavulla oli yllättävän suojaista. Tässäkin kelpaisi mussuttaa eväitä, mutta päätimme kuitenkin säästää ne Oskarinkodalle, joka umpikotana olisi todennäköisesti vielä viihtyisämpi.



Kodalle olisi helpoiten päässyt Hirvilatua seuraten, mutta päädyimme silti ryömimään metsän läpi. Latupohjalla lumikenkäilykään tuskin olisi ollut rikos, koska maastoon oli toistaiseksi vedetty kelkalla vain yksi pertsaura.


Myöhemmin keväällä Hirvilatu kai pohjustetaan isolla koneella, minkä jälkeen latua on hyvä edetä myös luistellen.

Kodalle päästyämme nostimme lumikengät puuta vasten, ja siirryimme sisätiloihin...


... jossa mukava lämpö otti meidät vastaan. Kodassa saattoi olla mittarikin, mutta perstuntumalta sanoisin, että lämmintä oli noin +30 C. Vähempikin olisi riittänyt, mutta ainakin vaatteet kuivuivat kiireettömän tauon aikana tehokkaasti.


Kaukokin taisi hieman hätkähtää äkillistä lämpötilan muutosta, koska ulos päästyään se vain vilkutteli valojaan, eikä saanut yhteyttä ohjaimeen. Olikohan tiivistyvä ilmankosteus tehnyt tepposet?

Uudelleenkäynnistyksen jälkeen kaikki kuitenkin toimi normaalisti, ja Hirvisuon yli tähystäessään Kauko bongasi horisontista Kinahmin! Paljon hienoa löytyy näiltä seuduilta.


Hirvipolun hiljaisuus hyväilee muutenkin sielua. Muutaman hiihtäjän tavattuamme alkoi tuntua siltä, että Hirviladullekin palataan vielä, suksien kanssa.