tiistai 31. toukokuuta 2011

Kopterilla korpeen?

En erityisemmin pidä lentämisestä. Osittain siksi, että en luota lentäviin laitteisiin, ja toisaalta siitä syystä, että varsinkin vapaa-ajanviettoon liittyvä lentäminen on tyhmä tapa haaskata luonnonvaroja, jotka pitäisi säästää parempia käyttötarkoituksia varten. Toki samoja resursseja tuhlataan muitakin kulkuvälineitä käytettäessä, mutta lentoliikenne on tältä osin aivan omassa haittaluokassaan jo yksin siitä syystä, että lentäen matkataan yleensä kauemmas kuin muilla kulkuvälineillä. Tarvitseeko ihmisen rentoutuakseen päästä lomalle 5000 km päähän? Ei tarvitse.

Taidan siis olla vähän hölmö, kun kaikesta huolimatta haaveilen lentämisestä... Tai ihan tarkalleen ottaen pohdin mahdollisuutta hyödyntää helikopterikuljetusta osana kesäistä vaellusta. Ruotsin kansallispuistoista Padjelanta, Sarek ja Stora Sjöfallet muodostavat yhdessä niin suuren alueen, että niissä riittää käveltävää viikkokausiksi. Mutta entä jos esimerkiksi Padjelantaan haluaisi tehdä muutaman päivän mittaisen vierailun?

Svenska Turistföreningen - Laponia - Karta

Ongelma liittyy lähinnä sellaisiin reissuihin, jotka tehdään koko perheen voimin tai vaimon kanssa kahdestaan. Tällöin olisi mukava kulkea enimmäkseen valmiita polkuja ilman että tarvitsee parin kilometrin välein miettiä, kuinka selvitään ehjin nahoin seuraavan joen yli. Padjelanta sopisi tällaiseen retkeilyyn hyvin eikä maaston profiilikaan olisi kohtuuton perheen teinin pohjelihaksia ajatellen.

Ruotsin puolelta Padjelantaan pääsee lähinnä Kvikkjokkin ja Ritsemin suunnasta, mutta varsinkin Kvikkjokkista saa kävellä tovin verran ennen kuin on lähelläkään Padjelantaa. Toisaalta molemmista paikoista lennetään päivittäinen helikopterivuoro Staloluoktaan, josta patikointi vaikkapa Ritsemiin kuulostaa reunaehdot huomioiden ihan hyvältä vaihtoehdolta.

Mutta kynnys astua helikopteriin on aika korkea. Ruotsalaiset ovat selvästikin tottuneet tällaiseen palveluun - siinä määrin yleisesti helikoptereita ymmärtääkseni käytetään - mutta itse en asiaa ihan yskimättä niele. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi Kiilopään ja Vongoivan välillä alettaisiin lentää päivittäisiä kopterivuoroja... Joku minussa sanoo, että jos kohde ei syystä tai toisesta ole kävellen saavutettavissa, sitten valitaan joku läheisempi kohde.

Vaan vaihtoehtojahan tässä vasta kartoitetaan. Jos Pohjois-Ruotsin kansallispuistot vetävät puoleensa, voihan Ritsemistä käsin tehdä myös Änonjalme-Sallohaure-Vaisaluokta -tyyppisen rengasmatkan, jolloin pelkkä venekyyti riittää ja maailma pelastuu!

perjantai 27. toukokuuta 2011

Toiselle kierrokselle

Aloin tuossa juoksulenkillä pohtia, että olen harrastanut juoksemista likipitäen 20 vuotta. Aluksi lenkkeilin vain suoriutuakseni paremmin yliopiston ainejärjestön sählyvuorolla, mutta jossain vaiheessa juoksemisesta tuli minulle huumetta ja lopulta pakkomielle - toki hyvä sellainen. Aika monen juoksijan harrastus taitaakin edetä samaa rataa: aluksi lenkille lähteminen on vaikeaa, mutta kun juokseminen lopulta vie mukanaan, juoksematta oleminen aiheuttaa enemmän tuskaa.

Jo varhaisessa vaiheessa huomasin, että juokseminen paitsi ylläpitää fyysistä kuntoa myös tuottaa henkistä mielihyvää. Kiksejähän tässä siis haetaan; jotain sellaista, mitä ei muualta saa. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että pyrin järkevällä tavalla maksimoimaan juoksulenkin tuottaman hyvän fiiliksen. Siksi olenkin päättänyt, että jos ulkona sataa, pidän lepopäivän. Lepokin on tärkeää, ja sadepäivät tuovat juoksupäivien väliin luonnollista taukoa. Toisaalta jos ulkona on hyvä keli, pyrin hilaamaan persukseni pihalle, vaikka liha kuinka pyristelisi vastaan.

Ikävuosien kertyessä täytyy kehon kieltä kuunnella herkemmällä korvalla kuin nuorempana. Kun elimistöä rasittaa, se kuluu enemmän kuin levossa ollessaan, vaikka fyysinen kuormitus muutoin auttaakin jaksamaan. Normaalirakenteiselle ihmiselle juoksu on kohtuullisen lempeä laji, koska se ei sisällä riuhtovia liikkeitä, jotka voisivat rikkoa paikkoja. Toisaalta juokseminen on aika monotonista liikettä, joka pitkään toistettuna voi tuottaa kulumia nilkkoihin, polviin ja selkään.

Itse olen juoksemisen suhteen selvinnyt aika pienillä vaurioilla. Harrastuksen alkuvuosina kävin toki läpi tavanomaiset polvikipuihin ja penikkatautiin liittyvät vaikeudet. Jossain vaiheessa minulla oli myös ongelmia selän välilevyjen kanssa, mutta sain ne kuntoon aamuvenyttelyllä, josta sitten tulikin pysyvä tapa. Viime syksynä taas kärvistelin sääritulehduksen kanssa, joka aiheutui siitä, että päätin hetken mielijohteesta kokeilla afrikkalaisille juoksijoille tyypillistä päkiäaskellusta... Omat pohjoismaiset jalkani eivät uudesta tyylistä tykänneet, mikä johti liki kuukauden lepoon.

En ole koskaan pitänyt juoksupäiväkirjaa, mutta pyrin yleensä lenkkeilemään tunnin kerrallaan 4 - 5 kertaa viikossa. Ainahan tämä ei toteudu, mutta arvelisin silti juoksevani noin 2000 km vuodessa, mikä tekee 20 vuoden aikana 40000 km. Tässä aletaan siis olla niillä haminoilla, että maapallon ympäri on menty ja toinen kierros on alkamassa. Saavutushan ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta onpahan kuitenkin rajapyykki yhden ihmisen elämässä. Ja olisihan hienoa tietää tarkalleen se hetki, jolloin ympärysmitta tulee täyteen!

Mikä sitten voisi olla seuraava juoksemiseen liittyvä tavoite? Juosta aina yhtä väkevästi kuin Forrest Gump!

torstai 26. toukokuuta 2011

Tuijotan karttaa

Minulle on kehittynyt kummallinen tapa...  Töistä kotiin tultuani selaan yleensä tietokoneella läpi kaikki tavanomaiset www-sivustot (pörssi, iltapäivälehdet, jotain keskustelupalstoja ym.), mutta tämän jälkeen päädyn usein tuijottamaan Google Mapsia ja varsinkin sen Earth-näkymää.  Minusta on kiva tutkailla maanpintaa ja sen muotoja eri suunnista.  Ehkä tässä on hiukan kyse köyhän miehen tutkimusmatkailustakin.

Koska Googlen käyttämien satelliittikuvien tarkkuus vaihtelee paikan mukaan, selailen aika usein Pohjois-Ruotsin aluetta, josta on tarjolla tarkkaa kuvaa ja joka kiinnostaa minua muutenkin.  Jostain syystä Pohjois-Norjasta ja Suomen Lapista oleva materiaali on huomattavasti heikkolaatuisempaa.  Mahtaisiko Googlen Haminaan rakentama uusi serverikeskus auttaa asiaan?

Tykkään etsiä kuvista polkuja, tupia, siltoja, potentiaalisia telttapaikkoja...  Tai sitten muuten vaan mukavia kulkureittejä ja kulkemista haittaavia pajukoita, jotta pahimmat ryteiköt osaisi jo etukäteen välttää.

Kaikkein pienimmät polut eivät satelliittikuvissa välttämättä erotu, mutta enemmän tallatut valtaväylät (Kungsleden, Padjelantaleden, ...) näkyvät hämmentävän hyvin.  Olenkin kehittänyt tästä itselleni jonkinlaisen nyrkkisäännön: jos polku näkyy Google Mapsissa, sille voi aika turvallisin mielin lähteä tallustamaan myös vaimon ja teini-ikäisen pojan kanssa.  Reitin etukäteen silmäilemällä voi myös varmistua, että hankalimpien jokien yli pääsee siltoja pitkin.  Toki sillat näkyvät paperikartoissakin, mutta satelliittinäkymä tekee suunnittelusta vielä astetta konkreettisempaa.

Joskus Google Mapsista löytyy kohteita, jotka ensi alkuun näyttävät erikoisilta.  Yksi tällainen paikka on Abiskosta n. 15 km lounaaseen siinä kohdin, jossa Kungsleden ja Kaisepaktesta lähtevä polku risteävät.  Risteyskohdan länsipuolella on pieni lampi, jonka länsirannalla on halkaisijaltaan 100 - 200 metriä oleva munanmuotoinen läikkä.  Paperikartasta kohdetta ei juuri huomaa, mutta Google Mapsissa se erottuu huomattavasti ympäristöään vaalempana:


Näytä suurempi kartta

Arvatenkin kyseessä on vain kuivahtanut lampi, mutta niin hauskalta se satelliittikuvassa näyttää, että paikalle voisi jo yksin sen vuoksi tehdä pienen retken.  Pari samantapaista kohdetta löytyy myös hiukan etelämpää Alisjavrin rantamilta.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Juoksuaika

Keväällä lumien sulamisen aikoihin oli jonkun aikaa ontto olo, kun hiihtäminen ei enää onnistunut.  Nyt olen selvästikin päässyt asian yli, koska juokseminen tuntuu taas hienolta!  No, taitaisihan se olla lääkärikäynnin paikka, jos vielä kesäkuun lähestyessäkin haikailisi menneen talven lumien perään.

Talvella juokseminen on vaikeampaa kuin kesällä, mikä paljolti johtuu raskaammasta kelistä ja tuhdimmasta vaatetuksesta.  Toisaalta kivalta tuntuva juoksu edellyttää aina hyvää juoksurytmiä, joka puolestaan syntyy vain juoksemalla.  Jos on juoksematta viikon tai pari, rytmi katoaa, ja rytmin palauttamiseksi täytyy kirmata useampanakin päivänä.

Olen huomannut, että useamman lajin harrastaminen ei - ehkä kuntosaliharjoittelu poislukien - ole hyväksi juoksurytmille.  Lähtökohtaisesti monipuolisesta liikunnasta on toki hyötyä, mutta ainakin talviaikaan peräkkäisinä päivänä tehdyt hiihtolenkit sotkevat juoksurytmin, joka sitten pitää uudestaan ja uudestaan löytää.  Ei tämä minua sen suuremmin kiusaa, koska monipuolisuus on sittenkin tärkeämpää, mutta olenpa kuitenkin kiinnittänyt asiaan huomiota.

Viime talvena hiihtelin ensimmäistä kertaa enemmän luistellen kuin perinteisellä tyylillä.  Näin kesän tullen olen huomannut katselevani rullaluistelijoita miettien, pitäisikö minunkin alkaa rullaluistelemaan.  Epäilemättä tästä olisi ainakin se hyöty, että luisteluhiihto sujuisi seuraavan talven ensilumilla paremmin.

Minähän itse asiassa omistan rullaluistimet, jotka tulin vuosia sitten hankkineeksi ulkomailta.  Taisin tehdä tuolloin virheen, kun ryntäsin suin päin harjoittelemaan luistelua mäkiseen kaupunkimaastoon (Luxemburgissa).  Muistelen menon olleen aika holtitonta, mikä varmaankin tappoi kiinnostuksen koko lajia kohtaan.

Pitäisiköhän nyt yrittää uudelleen?  Olen tosin tietoisesti vältellyt lajeja, joissa loukkaantumisriski on korkea, ja rullaluistelu selvästikin on sellainen (ainakin lenkkeilyyn verrattuna).  Varusteita pitäisi joka tapauksessa hankkia, mutta mahtavatko ne pienentää riskiä toivomalleni tasolle?  On nimittäin niin, että liikkumisen estävä pitkäaikainen loukkaantuminen on omalla katastrofiasteikollani toisena heti Yellowstonen suurpurkauksen jälkeen.

torstai 19. toukokuuta 2011

Varustelua

Vaimoni on tähän asti retkeillessämme käyttänyt samoja rinkkoja kuin minäkin.  Ne kaikki on tehty miesten mittojen mukaan, joten ajattelimme kesäkauden lähestyessä hankkia vaimolle oman naisten mallia olevan rinkan.  Tätä ajatusta tuki sekin, että Partioaitassa oli sopivasti alennusmyynti, josta sitten löysimmekin Haglöfs OXO 70 Q -rinkan.   Ja kun postimyynnistä on kyse, tilasinpa yksin tein itsellenikin vastaavan miesten mallin...  Onhan ihmisillä erilaisiin käyttötarkoituksiin muutakin tavaraa, miksei siis rinkkojakin?

Ihan ensimmäinen rinkkaparihan tuo ei meidän perheeseen ollut, koska reppua järeämpiä kantolaitteita löytyy ennestäänkin 4 - 5 kappaletta.  Toisaalta itse tykkään siitä, että reissuun lähdettäessä ei tarvitse tehdä suuria kompromisseja kantovälineen suhteen.  Joskus retket ovat lyhyitä ja toisinaan pidempiä, mutta varsinkin pidemmillä reissuilla on eduksi, jos tavarat sopivat napakasti rinkkaan ilman että ylimääräistä tilaa jää ylenpalttisesti.  Myös kokonaispaino on tärkeä juttu, tarpeettoman suuri ja järeä rinkka tietää turhaa lisäpainoa.

Oma rinkkahistoriani alkaa Haglöfsin vanhemmalla OXO-mallilla (650).  Se tuntui kaupassa hyvältä selässä, ja oli sitä käytännössäkin, mutta jostain syystä jaloistani hävisi tunto, kun kuljin OXO selässä.  Ehkä en vihreyttäni osannut säätää rinkkaa oikein.  Lisäksi minua alkoi ajan myötä kiusata OXO:n huppuosa, joka ei takaosastaan asettunut rinkan päälle kunnolla.  Näytti siltä, että rinkka suorastaan kerjää sadetta, joka sataa hupun reunan viereen jäävästä raosta sisään.

Sitten iskin silmäni 65-litraiseen Fjällräven Råstuun, joka tuntui - jos mahdollista - vieläkin paremmalta selässä.   Kun lisäksi Råstun huppu istui rinkkaan kuin pipo päähän, olin aivan myyty.  Råstun kanssa teinkin monta hyvää reissua, mutta jossain vaiheessa se alkoi tuntua hieman pieneltä; ainakin syysreissuilla, jolloin vaatetta tarvitaan enemmän.

Tilankaipuuni johti lopulta siihen, että hankin OXO:n ja Råstun rinnalle 85-litraisen Fjällräven Kajkan.  Ensimmäisen kerran Kajkaa kaupassa hiplatessani en tosin syttynyt siihen lainkaan.  Kuvittelin kai, että se on samanlainen kuin Råstu, tilavampi vain.  Kajkassa monet asiat oli kuitenkin ajateltu uudella tavalla, ja minulla meni hetki, ennen kuin sain juonesta kiinni.  Lopulta huomasin ajattelevani Kajkaa päivät läpeensä; silloin viimein ymmärsin antaa periksi.

Kajka selässä on hyvä kulkea - varsinkin yksin - mutta vaimon kanssa matkatessa riittäisi pienempikin.  Tällöin olen tietysti käyttänyt Råstua, mutta uutta OXO:a tutkiessani havaitsin sen olevan jonkun verran perinteisiä rinkkoja kevyempi.  Itse asiassa Haglöfs ei edes kutsu OXO:a rinkaksi vaan käyttää siitä nimitystä "trekking-reppu".  Joka tapauksessa kevyemmillä kankailla, hihnoilla, soljilla ym. on saatu painoa pois muutaman sadan gramman verran.  Lopputulos on ainakin Kajkaan verrattuna hieman hennompi, mutta uskoakseni silti riittävän jämerä kantolaite.  Omalla kohdallani 70 litraa vetävä OXO täyttää hyvin 65-litraisen Råstun ja 85-litraisen Kajkan väliin jäävän aukon.

Vaimoni ei liiemmin arvosta tätä retkivarusteiden viilaamiseen liittyvää luonteenpiirrettäni, koska se on johtanut siihen, että asuntomme komerot ovat täynnä erinäköisiä, -kokoisia ja -värisiä retkeilytarvikkeita.  Rinkkojen lisäksi olen nimittäin nähnyt parhaaksi hankkia meille myös erilaisia telttoja, makuupusseja ja -alustoja sekä retkivaatteita niin, että vuodenajasta riippumatta kaapista löytyy aina kulloiseenkin käyttötarkoitukseen hyvin sopivat varusteet.  Itselleni tämä on tärkeää, mutta vaimon selvästikin täytyy vielä totutella ajatukseen.

Vaimon mieliksi voinen silti todeta, että nykyinen tilanne on retkivarusteiden osalta varsin tyydyttävä, joten nyt vaan odotellaan kesälomaa ja aurinkoisia kelejä!

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Veivaaminen jatkuu

Kevätsää oli edelleen suosiollinen, joten tänään lähdettiin vaimon kanssa kahdestaan fillaroimaan.  Reilun parin tunnin lenkki kerrytti matkamittariin 38 km.  Ajaminen tuntui kohtalaisen hyvältä, vaikka omaan pyöräilyyni liittyvä perusongelma eli hartioiden välissä tuntuva kipupiste oireilikin ajoittain.  Onkohan mun fillarini tanko väärällä korkeudella tai jotain?  Lisäksi vasemmasta kädestä hävisi joksikin aikaa tunto, mutta nyt se alkaa jo palautua.

Tein polkiessani sellaisen havainnon, että tykkään eniten nousevasta maastosta.  Alamäet ovat harjoittelun suhteen turhia ja niissä tulee vaan kylmä.  Tasaisella ajaminen taas on usein tylsää, jos maisemat ovat jo ennestään tuttuja.  Ylämäkeen noustessa sen sijaan tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä ja voi uskotella itselleen, että seuraavalla kerralla mäki taittuu vieläkin paremmin!

Nämä ovat selvästikin henkisen puolen juttuja...  Kun on juostessa tottunut siihen, että jokaisen askelen eteen on nähtävä vaivaa, on vaikea harrastaa sellaisia lajeja, joissa voi hetkittäin edes vähän levätä.  Luulen, että mun pitäisi alkaa polkemaan pidempiä matkoja.  Tai vaihtoehtoisesti mennä jatkuvasti sata lasissa, mutta se ei oikein ole mun juttuni.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Pyöräilykausi alkoi


No niin, nyt on sitten karistettu talven pölyt fillaristakin...  Tosin eipä asialla parane paljon rehvastella, jos eletään jo toukokuun puoltaväliä, kun tämä viimein tapahtuu.

En ole koskaan ollut ylenpalttisen kiinnostunut pyöräilystä, se on mun makuuni vähän liian tekninen laji. Tai sitten vain vierastan lajia joidenkin epämääräisten lapsuuden traumojen vuoksi...  Olin nimittäin pienenä hiukan tanakka, mistä syystä minulla oli vaikeuksia pyöräillä samaa tahtia muiden lasten kanssa.  Luulin jossain vaiheessa kaiken muuttuvan paremmaksi, kun saan 12-vaihteisen kilpapyörän, mutta ongelma ei ratkennutkaan aivan näin helposti.  Sen sijaan ajauduin toistuviin ongelmiin kilpapyöräni takavanteen kanssa, joka ei kestänyt sen enempää mun painoani kuin ajotyyliänikään.

Tänään oli kuitenkin kiva ajaa, vaikka en äkkiseltään polkenutkaan kuin tunnin verran.  Auringonpaisteesta huolimatta ilma ei ollut kovin lämmin ja navakka tuuli viilensi keliä entisestäänkin.  Onneksi ymmärsin lähtiessäni laittaa kypärän alle WS-hatun, joka suojasi mukavasti korvia.

Jos aurinko paistaa huomennakin, taidanpa lähteä uudelle lenkille.  Pyöräily on ainakin hyvää vaihtelua juoksemiselle, koska kumara ajoasento venyttää kivasti selkää, joka juostessa tuntuu joskus vähän jäykistyvän.  Ja tuleehan siinä härnättyä eri lihaksiakin!

tiistai 10. toukokuuta 2011

1x7x52

Luin joskus viime syksynä jutun miehestä, joka aikoi juosta - ja sittemmin tämä toteutuikin - maratonin vuoden jokaisena päivänä.  Hieno saavutus, vaikka eihän tuossa ennätyksen tavoittelun lisäksi oikein muuta järkeä ole, koska lepo on yhtä tärkeää kuin liikkuminenkin. 

Olisi silti mielenkiintoista tietää, miten suoritus lopulta sujui.  Millaista ruokavaliota mies noudatti?  Miten päivittäinen palautuminen oli hoidettu?  Oliko ongelmia ylikunnon kanssa?  Osuiko vuoden varrelle sairaspäiviä?  Millaisia vaurioita juokseminen mahdollisesti aiheutti?  No, osa vastauksista varmaan löytyisi nopeasti nettiä googlaamalla. 

Itselläni oli varsinkin nuorempana tapana valita juoksupäivät hyvin yksinkertaista algoritmia käyttäen: jos on poutaa, sitten juostaan, muutoin levätään.  Tämä toimi hyvin etenkin kesäisin, jolloin liikkeelle lähteminen ei edellytä yhtä perusteellista pukeutumista kuin talvella.  Mutta en siltikään muista koskaan juokseeni edes kolmea viikkoa putkeen ilman että homma olisi tökännyt johonkin.  

Toisinaan jalat alkoivat temppuilla ja joskus taas elimistö alkoi tuntua kuumeiselta ja poikkeuksellisen väsyneeltä - ylikuntoa?  Toisaalta ainakin ylikuntoon ajautumisen välttää helposti niin, että ei mene liian kovaa (mikä on vuosi vuodelta entistä helpompaa...).  Toki joskushan se oli vaan laiskuuden henki, joka juoksemisen lopulta esti.

Minusta ei olisi tuollaisen 365-maratonin juoksijaksi.  Sen verran tuosta asiasta kuitenkin provosoiduin, että aloin miettiä, voisiko peruskuntoilija elää vuoden harrastaen jotain liikuntaa edes tunnin verran joka päivä...  Siis esimerkiksi juoksemalla tai hiihtämällä tunnin, käymällä kuntosalilla tai vaikkapa tekemällä kävelylenkin, jos ei muuhun kykene.  

Laajensin ajatusta vielä niin, että jokaisen päiväsuorituksen voisi dokumentoida käyttäen videokameralaseja - monet liikkeethän myyvät ainakin aurinkolaseja, joihin on integroitu videokamera.  No, vähän hassultahan se näyttäisi, jos pahimman talvimyräkän aikaankin kulkisi aurinkolasit päässä...  Ja varmaan kuntosalillakin saisi nopeasti oudon kaverin maineen.

En sitten alkanut tietoisesti noudattaa tuota suunnitelmaa, mutta kun nyt mietin viimeistä ~puolen vuoden jaksoa, en oikeastaan ole kovin paljoa siitä jäljessä.  Ilman tarkempaa kirjanpitoa arvelisin, että joulukuun alun jälkeen täydellisiä lepopäiviä on ollut ehkä 10 - 15 kappaletta.

Jos siis tosissaan haluaisi koetella itseään vuoden ajan, ei tuollainen 365-suoritus liene terveelle ja hyvän peruskunnon omaavalle ihmiselle mikään mahdottomuus.  Lähinnä kyse on siitä, että jaksaa ruoskia itsensä liikkeelle huonollakin kelillä.  Ja ainakin kävely on sellaista liikuntaa, jota voi harjoittaa ympäri vuoden säätilasta riippumatta!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Haaveilua

Makaan sohvalla, olen väsynyt. Kai sitä joskus saa laiskotellakin; olkoonkin, että yleensä torjun väsymystä pakottamalla itseni ulos ja liikkeelle.

Tuleva kesäloma vilkkuu jo mielessä. Kovin tarkkoja lomasuunnitelmia ei ole, mutta olen huomannut ajattelevani muutamia paikkoja enemmän kuin muita. Nimittäin näitä:

1. Muotka. Tunnen Muotkatuntureita kohtaan samanlaista kutsumusta kuin joka lopulta johdatti minut Kevolle. Ehkä se johtuu maantieteellisestä läheisyydestä ja samankaltaisista maisemista.
2. Abisko. Täältä on helppo lähteä liikkeelle ja erilaisia rengasreittivaihtoehtojakin on runsaasti. Enkä varsinaisesti vierasta Kungsledeniäkään, vaikka paljonhan siellä on kulkijoita.
3. Sarek. Viime kesän Stora Sjöfallet -vierailusta jäi sen verran hampaan koloon, että täytyhän tänne vielä palata. Tietty aikaa täytyy varata enemmän, koska jo Sarekiin patikointikin vie päivän tai pari.
4. Jämtland. Sylarna, Helags,... Tätähän voisi melkein kutsua etelän lomakohteeksi! Oikeastaan olen hiukan kateellinen ruotsalaisille, kun heillä on tällaisia maastoja keskellä maata.

Eihän näitä kaikkia kohteita ehdi yhdessä kesässä käydä läpi eikä ole tarkoituskaan. Ajattelen niin, että kun vielä on nuori ja terve, kannattaa käydä läpi sellaisia kohteita, joihin ei pääse kuin kävellen. Jos vanhempana jalka ei enää nouse yhtä kevyesti, voi sitten keskittyä helpompiin turistikohteisiin.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Päiväretkeilyä

Lisäsin blogiin myös Päiväretkiä-sivun, johon kerään kuvia lyhyemmiltä retkiltä.  Niitä en ole kommentoinut samalla hartaudella kuin Vaelluksia-sivun reissuja.

Moni retkeilijä varmaan pohtii joskus, mikä oikeastaan on "vaelluksen" ja "retken" ero.  Päiväretki on selvästikin retki, jolle lähdettäessä ei ole tapana varautua yöpymistä varten.  Vaellus voisi siten olla reissu, joka sisältää ainakin yhden harkitun yöpymisen.  Tämä tulkinta tietty johtaa sellaisiinkin "vaelluksiin", joiden aikana kävellään autolta pari kilometriä, pystytetään teltta rannalle, paistetaan nuotiolla makkaraa ja hilppastaan seuraavana päivänä takaisin autolle.

Itse tykkään kantaa telttaa mukanani, joten minulle retki muuttuu vaellukseksi siinä vaiheessa, kun tungen teltan rinkkaani.  Voi tosin olla, että mieli tämän asian suhteen muuttuu viimeistään sitten, kun teltan raahaaminen alkaa kyllästyttää.  Sanovat, että monelle käy vanhempana niin.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Vaelluksia siellä täällä

Lisäsin blogiin Vaelluksia-sivun, jonne lisään vaellusjuttuja kuvineen kunhan saan niitä valmiiksi.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Lähtölaukaus

Jaahas... Taas uusi blogi.  Eikö näitä vielä ole tarpeeksi?  Ehkä onkin, ja monien muiden blogien tapaan tämänkin yksilön tarkoitus on vain toimia ylivuotoventtiilinä kirjoittajansa mielenkiintoisina pitämille asioille.  Mutta venttiilithän ovat lopulta aika tärkeitä, eikö?

Mistä tahansa en aio läyrytä ja erityisesti politiikkaan ja uskontoon liittyviä aiheita olen ajatellut vältellä.  Niiden sijaan tulen todennäköisesti höyryämään ainakin ulkoiluun ja liikkumiseen liittyvistä asioista.  Lähinnä tämä tarkoittaa kesäisin retkeilyyn ja talvella hiihtämiseen liittyviä juttuja.  Mutta ehkä keksin jotain muutakin.

Taidankin aloittaa täyttämään blogiani kirjoittamalla lyhyitä yhteenvetoja retkistä, joita olen viime vuosina tehnyt joko yksin tai perheen kanssa.  "Lyhyitä" siksikin, että reissutkin ovat pääosin olleet päiväretkiä tai pisimmillään muutaman päivän mittaisia vaelluksia.  Toisaalta niitä on lukumääräisesti kertynyt aika paljon, mistä syystä lisäilen asiaa vähitellen sitä mukaa kuin aikaa ja intoa riittää.