maanantai 25. huhtikuuta 2016

Tappion hetkellä

Kyllä se on niin, että talven hiihdot on nyt hiihdetty. Näin tappion hetkellä täytyy todeta, että epävirallisesta hiihtotavoitteesta jäi uupumaan liki tuhat kilometriä.

Onneksi mittariin kertyneet kilometrit olivat sangen miellyttäviä. En muista, että talven aikana olisi kertaakaan täytynyt puskea eteenpäin räntäsateessa ja rillit huurussa. Sopiikin hyvin kuvioon, että myös kevään viimeinen hiihtolenkki sivakoitiin hienossa auringonpaisteessa.

Perjantaiaamuna arvottiin vielä hetki sen kanssa, jäädäänkö miniloman viimeiseksi päiväksi Ylläkselle, vai ajetaanko jonnekin toisaalle. Lopulta jatkoimme huonevaraustamme päivällä ja siirryimme vain tunturin toiselle puolelle, Aurinkotuvalle, jonka kautta kulkevia latuja emme ole aiemmin menneet.

Aurinkotuvalta Ylläsjärven kautta Latvamajan suuntaan menevä latupohja oli latukoneen jäljiltä erinomaisessa kunnossa, tosin matkan varrelle osuneet lukuisat (10 - 12 kpl) tienylitykset rassasivat hiukan.

Talvellahan asialla ei ole merkitystä, mutta näin loppukeväästä sorateiden ylittäminen on melkoista kurasafaria. Otinkin tavakseni aina ylityksen jälkeen hiihtää hetken ilman suksia.


Kun latu sukelsi kansallispuiston alueelle ja tieosuudet jäivät taakse, ei olosuhteissa ollut valittamista. Huhtikuun lopussa muita kulkijoita on sen verran vähän, että hiihtäessään voi melkein unohtaa hotellien olevan vain parin kilometrin päässä.


Olen hiihtänyt miltei koko talven Yokon minisuksilla. Yksi pari on pelkästään luisteluhiihtoa varten, ja toista käytän kombimonojen kanssa. Hetkittäin tuntuu siltä, etten taitaisi edes tarvita muunlaisia suksia.

Sen sijaan hiihtotekniikkaa täytyy jatkossa monipuolistaa, koska etenen aina vain kuokkaa tai Mogrenia. Wassbergillä en pääse yhtään kovempaa kuin Mogrenillakaan, ja ankka on minulle jotenkin motorisesti vaikea tyyli.

Mutta ehkä tyylijuttuja on parempi miettiä seuraavan talvikauden alussa. Kesän yli varmaan selviää, vaikka tekniikassa olisi puutteitakin.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kauheassa soosissa

Viimeisiä talviloman rippeitä syödään nyt. Talvilomalla tietysti hiihdetään, mutta siihen tarvitaan lunta, jota Kuopiossa ei enää ole. Täytyy siis lähteä ajamaan pohjoisemmaksi, mutta minne?

Suurin piirtein Iisalmesta Mämmilään kestäneen, suuresti rönsyilleen keskustelun jälkeen päädyimme Äkäslompoloon. Lapland Hotelsin nettisivuilla mainostettiin huhtikuun alehintoja (-20%), mutta sivuston varaustoiminto ei toiminut, mikä aiheutti vielä ylimääräistä pähkäilyä. Huhtikuussa vapaan huoneen löytyminen tuskin olisi ongelma, mutta saisiko sellaisen nettihintaan?

Onneksi ongelmaa ei lopulta ollut, joten majoituttuamme Äkäshotelliin tankkasimme ensin huolella, ja loikkasimme sitten huoneistomme vierestä kulkevalle ladulle.

Täytyy sanoa, ettei ole aikoihin tullut hiihdettyä sellaisessa soosissa. Latu nimittäin oli iltapäivän viimeisinä hetkinä varsin pehmeä.


Voisi ajatella, että sohjossa hiihtäminen on työlästä. Luisto kuitenkin oli niin hyvä, että eteneminen tuntui hyvinkin vaivattomalta. Lisäksi aukeilla paikoilla latupohja oli paikoin mainio.


Syöminen sen sijaan on muuttunut vaikeaksi. Kun syön leipää tai muuta puremista edellyttävää, pään sisältä kuuluu rahisevaa ääntä. Vaimo epäilee, että leukani ovat jotenkin sijoiltaan. Toivottavasti tämä ei johda pilliruokailuun, koska sitten sitä vasta soosissa hiihdettäisiinkin.

Oikeaan silmäänkin on tullut joku rasite, jonka epäilen olevan herpes. Onneksi kädet ja jalat kuitenkin toimivat. Niitä tarvittiin seuraavana päivänä, kun hiihdimme Äkäskeroa ympäri.


Hävittyämme taistelun laiskuutta vastaan päätimme lähteä liikkeelle Peurakaltiosta, jonne vaivattomasti siirryimme autolla. Yöllä oli satanut hieman lunta, mikä tappoi luiston niin, että alamäessäkin piti lykkiä vauhtia.

Matka etenikin melko hitaasti, mikä toisaalta antoi lumelle aikaa pehmentyä. Iltapäivällä keli muuttui taas sohjoutumisen myötä liukkaammaksi.


Palasimme Peurakaltioon juuri sopivaan aikaan, koska latukahvila oli avoinna enää tunnin verran, viimeistä kertaa tänä keväänä. Talvi siis alkaa taittua Lapissakin, ainakin kaupallisessa mielessä.




torstai 21. huhtikuuta 2016

Ensikosketus kesään

Maaningan Korkeakoskella ei ole tullut käytyä aikoihin. Paikka kuitenkin on hieno, vaikka vesiputoukseksi Suomen korkeinta koskea ei voikaan kutsua, sillä vapaasti vesi ei putoa kovinkaan pitkää matkaa kerrallaan.


Viime lauantaina asiaan saatiin korjaus, kun lähdimme aurinkoisena aamuna ajelemaan Kallaveden länsirantaa pitkin kohti Maaninkaa.

Vaikka kevät on jo pitkällä, Korkeakoski ei vielä ollut ihan parhaimmillaan. Varjoisat paikat olivat paikoin jäisiä, joten kulkeminen oli hankalaa. Kosken partaalle onneksi pääsi helposti.

Tarkoituksemme oli evästellä Kanjonin kierroksen varrella olevalla, noin kilometrin päässä sijaitsevalla tulipaikalla, mutta jo laskeutuminen jyrkkäreunaisen rotkon pohjalle oli siinä määrin vaivalloista, että luovuimme ajatuksesta.

Vaimo olisi kai mennyt koko kierroksenkin, mutta itselläni on helmikuisen kaatumisen jäljiltä traumoja, joissa minulla vielä riittää työstämistä. Kenkiin asennettavat liukuesteet olisivat olleet hyödylliset.

Paluumatkalla pysähdyimme Ahkionlahden kanavalla, jossa perehdyimme itsepalveluperiaatteella toimivien sulkujen toimintaan. Laiturilla olevat ohjeet olivat sangen seikkaperäiset, mutta kiinnostuksemme veneilyä kohtaan ei silti niitä tavatessa kasvanut.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

On vielä talvilomaa jäljellä

Kyllä talvi nyt pakenee vauhdilla, Savossakin. Jopa sellaista kyytiä, että sunnuntaina päivänvalon nähneessä, melko poikkeuksellisessa vaaratiedotteessa ihmisiä kehotettiin pysymään pois jäältä. Ilmeisesti väkeä alkoi vajota jäihin aika tiuhaa tahtia.


Vielä viikkoa aiemmin Kallaveden jää oli ihan kelvollista, tai siltä se ainakin vaikutti. Nythän rannatkin ovat jo alkaneet sulaa, joten jäälle ei enää oikein pääsekään.

Viime viikonloppuna vierailimme Tampereella. Ajelin lauantaina Pyynikille tarkoituksenani poiketa näkötornissa, jossa en muista koskaan käyneeni. Torni ei ole kovin korkea, mutta sen sijainti harjun päällä on eduksi.

Ajoitus kuitenkin oli huono, koska poutainen aamupäivä oli houkutellut tornille paljon muutakin väkeä. Kurkattuani tornin ovelta sisään päätinkin säästää kahden euron sisäänpääsymaksun parempaa hetkeä varten.

Kun torni jäi kokematta, kiertelin hetken Pyynikin harjulla ja laskeuduin sitten hotelli Rosendahlin takana olevalle uimarannalle. Siellä jään kantokykyä ei tarvinnut arvailla, tosin rantakausikaan ei vielä ollut päässyt kunnolla vauhtiin. Ehkä juuri alkanut vesisadekin latisti tunnelmaa.


Menneenä talvena ei rikottu kauden hiihtoennätyksiä, mihin pilalle mennyt helmikuu jonkin verran vaikutti. Toisaalta talvetkaan eivät liene pidentymään päin, joten ehkä tällaiseen on syytä totuttautua.

Olisi pitänyt hiihtää kersana, kun siihen oli mahdollisuus. Mutta ei se silloin maistunut. Liekö tuo johtunut rytmitajun puutteesta? Minulla joskus kädetkin liikkuvat kävellessä samaa tahtia, vaikka niiden kai pitäisi heilua vuorotellen. Näyttäähän se huolettomalta, mutta kyseessä taitaa sittenkin olla joku geenivirhe. Tasatyönnössä geenistä tosin voisi kuvitella olevan hyötyä.

Oli miten oli, sukset nököttävät yhä parvekkeella, koska minulla on vielä pari päivää talvilomaa jäljellä. En tiedä, ehtiikö siinä ajassa lumen ääreen, mutta ihan vielä en haluaisi alkaa vahata vaelluskenkiäkään.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Epätoivo syvenee taas

On jälleen se aika vuodesta, kun talven päättymiseen liittyvä epätoivo nostaa päätään. Se on vähän outoa, koska on toki mukavaa, kun ilma lämpenee ja kesä lähestyy. Olisi kuitenkin kivaa vielä hiihdellä aurinkoisilla hangillakin. Edellyttäen tietysti, että jostain löytyisi puhdasta lunta suksien alle.

Viime keväänä ajelin epätoivossani Maaningalle asti toivoen löytäväni sieltä hiihtokelpoisia peltoja. Lopulta päädyin suksimaan metsäautotietä edestakaisin, mikä ei ollutkaan ihan huono vaihtoehto. Toisaalta alueella oli tainnut liikkua myös susia, mikä hermostutti minua hiukan.

Tänä keväänä ajattelin tehdä kotiläksyt hyvissä ajoin. Niinpä ajelin lauantaina kohti Kehvoa, jossa on kartan mukaan runsaasti pelto- ja suoalueita. Tarkoitukseni oli etukäteen selvittää, mitä minun kannattaisi sunnuntai-aamun hankiaisilla tavoitella.

Reissu ei nostattanut suuria toiveita. Lumitilanne vaihteli erittäin huonosta...


... megalomaanisen huonoon.


Ei tuollaisilla pelloilla hiihdetä, tai ainakin luistovoitelun täytyisi olla aivan viimeisen päälle kohdillaan.

Hiukan harmissani luovuin jo hiihtosuunnitelmasta, mutta kun sunnuntaiaamuna ennen kuutta herätessäni lämpömittari näytti muutamaa pakkasastetta, päätin kuitenkin yrittää. Varmuuden vuoksi pakkasin autoon paitsi sukset myös lumikengät, jotta voisin edes ryömiä metsässä, jos hiihtäminen ei luonnistu.

Lähdin ajamaan kohti Vehmersalmea. Lumitilanne ei ollut olennaisesti parempi kuin Kehvossakaan. Isot pellot olivat pääosin paljaana, mutta pienemmillä lunta vielä riitti. Ajatus hiihtää ympyrää jollain hehtaarin kokoisella pläntillä ei kuitenkaan kiehtonut.

Puutossalmen lossin kohdalla oli melko keväistä, ja linnut ilakoivat vesirajassa. Jatkoin matkaani ja päätin poiketa Ritoniemessä, jossa joulukuussa vietin rantalomaa.


Olin jo kertaalleen päättänyt, että jäähiihtokausi on tältä erää ohi, mutta Ritoniemessä huomasin, että rannan varjoisa osuus näytti hyvinkin hiihtokelpoiselta. Keväällä ongelmana usein on se, että kun jään päällä oleva lumi sulaa, paikalla on seuraavana aamuna luistinrata, joka ei sovellu hiihtämiseen.


Jään kantavuuttakin on loppukeväällä hankala arvioida, mutta rannassa ainakin olisi matalaa, jos asiassa tulisi tehtyä virheitä. Kauemmas selälle en enää olisi lähtenyt, vaikka näkyihän tuolla pilkkijöitä olevan.

Kiskoin sukset jalkaani ja aloin hiihtää kohti Ritoniemen kärkeä. Sen länsipuolella ei enää ollut hyvä mennä, mutta Suottalahden pohjukasta löytyi kuitenkin parin kilometrin mittainen pätkä, jota oli kiva sutia edestakaisin.


Baana ei kauttaaltaan laadullisesti vastannut edellisen kevään metsäautotietä, mutta toisaalta sudet puuttuivat, mikä on hyvä.